Suuren, sinisen järven rannalla oli kultani koti.
Talvisin kuljin sinne hiihtäen valjuina tähtiöinä, kun revontulet
roihusivat suurten vaarain laella. Siitä tiesin kulkuni ohjata, kun
revontulten näin syttyvän korkean Kontiovaaran takana ja leviävän
kalpean kellertävinä yli koko sen maailman, jossa kultani koti oli
suuren ja sinisen järven rannalla. Välisti, kun tähdet katosivat
eivätkä revontulet syttyneet, kun taivas pimeni tummaksi ja pitkän
pitkä ja pimeä Pohjolan yö oli edessäni, eksyin ladulta, jonka oli
utukka puhaltanut umpeen. En saanut merkkejä maista enkä voinut tähtiin
turvata, en nähnyt revontulien syttyvän korkean Kontiovaaran takana
enkä mitään viittaa tiennyt sinne, missä oli kultani koti. Yövyin
kuusen juurelle aamun ensimmäistä vinkkaa odottamaan...
Ja hyvin hämärässä näin jo kuusen latvasta Kontiovaaran lumisen
huipun... Sen takana oli se siintävä järvi, jonka pohjukassa oli niemen
nenä ja niemellä kultani hauska koti...
Kesäisin oli sinne pitkät taipaleet, äärettömät erämaat kuljettavina.
Oli virtoja välillä, järven selkiä ja alastomia soita. Mutta virtojen
poikki uitiin tukilla, järvenselät soudin kalamiesten ruuhilla ja
alastomat suot hyppelin mättäältä mättäälle. Oli niin hauska minun
matkani, niin riemuinen oli rintani, ja yksin iloissani laulelin:
"Vaikka polku pitkä on, kivinen ja kaita..."
Talvella hän hiihti minua vastaan Kontiovaaran paljukalle, josta näki
kauas siintävää saloa pitkin. Meillä oli omat merkkimme pitkän petäjän
kyljessä, ettemme kumpikaan harhaan menneet, vaan tapasimme siinä joka
kerta.
Minä löysin kultani kodin kerran talviyönä, kun eksyksissä hiihtelin
halki asumattoman erämaan. Monen vaaran laelle olin hiihtänyt, laskenut
juurelle ja taivaltanut laaksoja ja kumpuja pitkin. Nousin viimein
Kontiovaaralle... näin kuun valossa suuren, valkoisen järven ja tummat
kuusikot sen rannoilla. Sinne minä hiihdin, ja järven päässä oli
koivikkoniemi ja niemellä talo, kultani koti. Silloin alkoi
ystävyytemme ja siitä lempemme.
Kävin usein kultani kodissa. Kontiovaaran petäjällä hän oli vastassani,
ja siihen hän minut saattoi. Me aioimme rakentaa oman kodin järven
toiselle rannalle, männikköniemen nenään. Siellä oli hyvää peltomaata
ja niemen juuritse juoksi joki ja talon kohdalla kohisi koski, meidän
koskemme. Niin me tulevia päiviä kuvittelimme, kun Kontiovaaran
petäjällä hyvästelimme. Niin me tuumailimme, että muun maailman
unhotamme...
Kesäisin, kun kultani kotiin menin, sytytin nuotion järven rannalle.
Hänpä näki savun nousevan, arvasi ystävänsä olevan tulossa ja souti
järven poikki noutamaan... Hänellä oli oma pieni ruuhensa, jolla yksin
kulki kalassa, ja sillä hän minut souti, nouti, saattoi takaisin. Oli
niin hauska katsella kesäiltoina, kuinka hän kiireesti työnsi ruuhensa
vesille, istui teljolle ja tarttui tanakasti airoihin. Hänellä oli
pitkä, vaalea palmikko, joka soutaessa oli yli olkapään. Ilta-aurinko
kultaili hänen hiuksiaan ja punaposkiaan, ja vähän väliä hän silmäili
taakseen, seisoinko minä rannalla. Hän viuhtoi huivillaan iloissaan, ja
minä vastasin puhaltamalla tuohitorveeni...
Me olimme päättäneet asiamme. Syyskuun raikkaana päivänä läksin häntä
viimeistä kertaa noutamaan entisestä kodistaan. Entiseen tapaan sytytin
nuotion järven rannalle ja odotin tutun ruuhen tuloa... Mutta se
viipyi... viipyi... Vihdoin soutaa vanha mies isossa veneessä, soutaa
verkalleen kuin tahallaan minua kiusaten. Siellä tulee hänen isänsä
minua noutamaan...
"Missä Anna on?"
"Hukkui eilen, kun semmoisella myrskyllä läksi yksin kalaan."
Hän sanoo sen tyynesti, mutta ääni värähtää, ja hän pyyhkii kyyneleen
poskiltaan...
Olen kulkenut kullan kodin ohi talvisin -- eivät hymyile ikkunat
minulle -- olen kesäisin järvellä soutanut... vesi ei ole sinervää kuin
ennen; Kontiovaaran petäjään ei ole tullut merkkejä, ja tuolla etäällä
odottaa männikköniemi turhaan uusia asukkaitaan...
Mutta siitä on mieleni hyvä, ettei kukaan tiedä, missä on se suuri ja
sininen erämaan järvi, joka vei kultani, eikä kukaan löydä petäjää,
jossa meidän merkkimme ovat, -- eikä kukaan tiedä paikkaa, jossa oli
vaaleakutrisen Annani koti, oman kultani olinpaikka. --