Poissa on talven pitkä pimeä. Valon ja riemun aika on tullut.
Ja yö on loppunut. Valo on herrana Pohjolassani, jossa pitkän talven
pimeys ja vihaiset viimat pitivät ilkeää leikkiään. Tumma, murehtiva
taivas on helakan vaalea ja toivova. Se ei enää kohmetu niinkuin
talviöinä, jolloin tähdetkin piiloihinsa pakenevat, vilusta väristen.
Synkkä vaippa on poissa, ja halki avaruuden kuuluu iloinen soitto
siitä, että valo on voittanut ja pimeys paennut muille maille ja muille
taivaille synkeää toivottomuuttaan viettämään. Vielä peittävät
valkohanget Pohjolaa, vielä tunturien jäiset tuulet soivat ja puskevat
voimiaan etelän ilmoja vastaan. Mutta valkohanget kimaltelevat ja
säteilevät niin, että heijastus vaalentaa taivaan sinen, ja kuusista
lemuaa kevään tuoksu ja ilmassa leijailee keveä hengetär. Ei pysty
tunturituuli enää yksin taistelemaan, sillä poissa on hänen
valtikkansa, pimeys.
Sillä valo on herrana Pohjolassa.
Miksi sinua niin rakastan, Pohjolani? Miksi valoisina öinä mietin ja
iloitsen? Sinä olet oma kaiholani, ilojeni, toiveitteni kehto. Siksi
sinua rakastan ja uskon salaisuuteni valojesi valtaan. Sillä korkea
taivaasi tuntee tuskani ja valosi välähtää pimeään mieleeni, sinun
onnesi on minun onneni ja valosi voitto on laakeriseppele sielulleni.
Rakastan valoasi, yksinäistä, unhotettua suuruuttasi ja keväisten
ilmojen lemmensoittoa. Ja kuitenkin mieleni ikävöi etelää, outoa ja
omituista. Sillä sieltähän tulevat viestit muun maailman menosta,
sieltä lämmin lehahtaa vastaan ja sieltä odotan kesää ja pääskyäni
tupani räystäälle.
Kesää odotellessa on kaihoni suurin, ikäväni rajattoman avara ja
mieleni tuskainen. Kaipaanko pois Pohjolasta vai itkenkö sitä, että
minulla ei ole omaa kultaa eikä laulajaa, joka mustan murheeni
visertelisi tiehensä?
Pääskyni tuopi minulle parhaat tiedot suuresta maailmasta, jonka
halki se tänne lentää lyhyttä hauskaa valonaikaa viettämään. Mutta
vierailla mailla vielä viipyy pääskyni, ja tuskaisena odottelen sen
samettisiipien suhinaa. Missä viivyt? Tullos jo! Jo on Pohjola valoisa,
jo lauhtuvat vihaiset viimat ja tumma Lapin taivas sinervöi. Jo paistaa
päivä, ja pienoinen pesä odottaa sinua.
Kun tulet, vaihdamme matkoja. Jää sinä tänne ja lainaa siipiesi
nopeutta minulle. Lentäisin tuota kummallista, outoa etelää kohti, niin
hirvittävän kauas... että kerran näkisin sen kukkivan maailman, josta
paljon kuulin puhuttavan ja kerrottavan... näkisin sen maailman, josta
uneksin ja jota kuvailen niin leppoisan herttaiseksi! Miksi olisi
muuten etelän taivas niin vienon viehkeä ja sen kaukaisuus salaperäisen
harson peitossa? Niiden takana täytyy olla onnen ja lemmen satumaailma,
täynnä kukkakumpuja ja aina vihannoivia kukkuloita... Sieltä minä
kultani hakisin etelän tummain tyttärien joukosta. Löytäisin sen, jonka
mieli tekee pohjoisille maille. Hänelle kertoisin Pohjolan ihmeitä.
Kuvailisin talvista, kukkulaista maisemaa ja tumman yön tähdetöntä
taivasta, selittäisin retkeni semmoisena yönä, jona revontulet sähisten
syttyvät ja valaisevat pimeän maan ja hukkuvat jälleen suurten
tunturien taakse. En muistelematta jättäisi valoasi, en kuvaamatta
sitä, kuinka iltarusko tervehtii aamun kultaista koitarta, jolloin
Pohjola viettää lemmen ja valon suurta sunnuntaita.
Hän innostuisi, tuo etelän hemmoiteltu lapsi. Hän pyrkisi matkaani,
näkemään tätä unhotettua kylmää maata, josta ei muu maailma mitään
tiedä. Hän tahtoisi lämmöllään sulattaa kevään kestävät hanget, laulaa
lyhyemmiksi talven yöt ja tuoda kesän silloinkin, kun vihaiset viimat
vinkuvat. Tänne hänet toisin enkä enää koskaan kaipaisi etelään...
Mutta hänen tulisi täällä vilu ja nälkä ja kaiho ja kaipuu lämpimämpiin
maihin. Hän ei jaksaisi odottaa kevättä, joka lupaa ja lupaa, mutta
aina astuu askeleen taaksepäin. Hän ei oivaltaisi valojesi voittoja, ei
tuntisi tuulen hengessä leppoisaa hyväilyä eikä kuulisi kevätaamuina
sitä voitonvarmaa soittoa, joka kumisten avaruudessa kaikuu.
Näin kesää odotellessa mietiskelen, kun yksin retkilläni kuljen ja
yksin omaa onneani nautin. Tulee välisti halu saada kertoa ja näyttää
muillekin. Onkohan ketään, joka tuntisi Pohjolani, joka kevättähtien
hyppelystä osaisi ennustaa tulevia aikoja...?
Mutta kevätkylmät ovat niin armottoman pitkät, Lapin taivas niin
riemuttoman toivoton, ja kesää odotellessa kangistuu vieraan veri,
unelmat haihtuvat ja toivokin kuolee, kun äkkiä eteläinen alkaa liehua,
päivä paistaa ja lämmittää niin, että viikossa vilahtaa kesä
tuoksuineen. Ja kesässä on niin sanomaton lämpö ja riemua niin paljon,
että vieras havahtaa haudastaan ja näkee äsken routaisen maan kukkivan
ja tuntee suvituulen puhaltavan.
Semmoista kesää odotellessa ei mieleni jäykisty, ei toivoni kuole
eivätkä onneni unelmat unohdu. Sillä sinua minä rakastan, Pohjola,
sinun vaalealle valollesi uskon sieluni salaisuudet.