Ihmisvirran matkassa minäkin tänne saavuin viettääkseni yöni tämän
kuulun kosken rannalla. Täällä ei kukaan minua tunne eikä kysy, mistä
vieras tulee. Täällä näyttää olevan muitakin mieronkulkijoita, jotka
harhailevat yksin elämässä...
Miksi tämä yö on näin tumma, taivas niin matalalla ja miksi minusta
tuntuu, ettei täällä näe niin kauas kuin mieli tekisi... Ah, ei se
olekaan valoisan, kaukaisen Pohjolani vaalea taivas... tämä on Karjalan
juhannusyö, joka vieraan sydäntä synkistää... Ei ole ilma niin keveää
ja kirkasta, en tunne siinä sitä hienoa hivelyä, joka Pohjolassani
poskia hyväilee... Kuinka olen täällä yksin ja vieras! Ja tämänhän
pitäisi olla laulujen suuri kotimaa, jossa ihanimmat ihmistunteet ovat
heränneet...
Tässä siis on Imatra... Ajatus tuntuu seisahtuvan, sydämen tykintä käy
rajummaksi ja pauhut huutavat ja ulvovat...
Puolihämärässä menen kosken juurelle. Siitä näkee tämän
jättiläisrännin, jossa valkoinen vaahto roiskuu ja roivii kallioisesta
rannanjyrkästä toiseen. Niinkuin peto, joka syöksee asumattomasta
erämaasta, mutta repeääkin voimattomana nähdessään, että
viljelemättömät seudut loppuivatkin... Minua värisyttää, ihastuttaa tuo
kiehuva vaahto ja pelottaa tuon pedon raaka voima. Se on päässyt
irralleen...
Mutta vähitellen tuntuu kuin pauhu ja roiske hiljenisi, ikäänkuin
alkaisi kuulua laulua jostakin hyvin kaukaa erämaiden takaa, ensin
hiljaa ja voivotellen, mutta sitten kuin kirkas immen ääni...
Se viehättää korvaa, tuudittaa hermostoa niin raukaisevasti... ja
samassa hurjistuttaa...
Ah! Se on tuo peto, joka viettelee ja viehättää. Se muuttaa äänensä
impien sopraanoksi viekoitellakseen minut... Kuinka sen hyrskyt
hyppivät... kuinka sen valkoinen harja hulmuaa... kuinka se vetää,
viheltää ja viittaa... Olenko erämaan lapsi? Ja niinkö viekoittelet!
Tämä hämärä yö on kyllä sopusoinnussa viehätyksesi kera, matala taivas
sopii valkoisiin vaahtoihisi...
Jo on noussut päivä. Mutta entisellä paikallani istun vielä. Tahdon
nähdä sinut päivän kultien valossa...
Oikeinhan arvasin. Se petomainen voima, jonka yöllä luulin näkeväni, ja
se hurja viettelys, jolla kutsuit helmaasi, onkin kadonnut. Olet nyt
toisenlainen, olet kuin kaikkein kallein ja suurin ihmisajatus, mikä
milloinkaan on syntynyt. Olet eksynyt tänne kauas, laulujen suureen
kotimaahan. Annoit kai voimiasi, lainasit lahjojasi silloin kun "venoa
veistettiin"...
Nyt jo alan sinua rakastaa, tunnen kuin tuskaa siitä, ettet milloinkaan
saa levähtää, ettet koskaan saa viivähtää taipaleessa... Hyppele sitten
ja roivi vaahtoasi, soita yötä päivää ja huuda kaikille ilmoille
ikuisia voimiasi! --
Aamulla varhain alkavat junat liikkua, ne tuovat ihmisiä oikein kumman
paljon. Mistä lienevätkin kaikki. Tie koskelle pölisee, päivä paistaa
kuumasti, vesimyymälöiden edustat ovat täynnä janoavia.
Lähelle asemaa pitkäin puiden siimekseen on valmistettu pieni
tanssilava ja sen viereen katos soittajille. Nyt siinä kuuluu soittavan
pietarilainen "Suutarien orkesteri". Ja siinä rämähtelevät monenmoiset
soittimet, vinkuu monta viulua, käsiharmonikka pauhaa ja tuhisee ja
kattilankannet helisevät. Keskellä kuuminta kirkonaikaa siinä
rämpyttävät ja toiset jumalattomat tanssivat. On se jotakin!
Ei minua muutenkaan miellytä. Kävelen uudelleen koskelle. Mutta siellä
on nyt kävelijöitä ja ihailijoita melkein joka puun juurella. Joku
rohkea englantilainen on laskenut kallioita pitkin hyvin lähelle
kuohuja. Hän seisoo tanakkana, keppi kädessä ja näyttää nauttivan...
Mutta tahtoo päästä vielä likemmäksi... ja silloin iskee hyrsky kallion
kylkeen, niin että vesi roiskuu rohkean kulkijan silmille ja kastelee
hänet kokonaan. Hän perääntyy hetkeksi, mutta vähän ajan päästä hän
ilmestyy samaan paikkaan uudelleen...
Mitä lienevät nuo, jotka ovat asettuneet siihen missä viimeiset vaahdot
vilahtavat ohi. Kuuluvat olevan ulkomaalaisia. He ovat siinä loikoneet
jo aamusta asti ja yhtä huvitettuja näkyvät vieläkin olevan.
... Eihän tämä olekaan erämaan koski, tämähän on kuin kaupungin puisto,
jossa vilisee ihmisiä laumoittain. Kadonnut on tämän alkuperäinen
taikavoima, kun risukot ovat rannoilta hävinneet, ja sijaan tulleet
uudenaikaiset ravintolat ja muut koristukset...
Minua alkaa painostaa, tekee jo mieli pois... pois Pohjolaani...
Ja kun juna myöhemmällä kulkee Vuoksen yli, vilahtaa siinä vähäisen
kuin tuttua maisemaa... kuin palanen suurta Pohjolaani...
Mutta taivas on niin tumma, päivä laskee ikävästi, ja sitä valoa, joka
Pohjolassani korkeuksien huipuilla ilakoi, en täällä näe... Karjala!
Laulusi lienevät ihania, mutta minä en ilojasi vaihtaisi valoisaan
Pohjolaani...
Keikuta, juna, kiivaasti... Ah, pianhan saanen taas yöni viettää
unhotetussa Pohjolassani!