Sinä talvena hevoset olivatkin hyvissä hinnoissa.
Pohjan puolen miehet kulkivat etelässä markkinoilla ja toivat sieltä
uusia, lihavia ja hyvätapaisia hevosia. Silloin oli aina hauskaa, kun
meidän kylän miehetkin palasivat etelästä hevosmarkkinoilta. Sillä sitä
ei usko, mikä erinomainen viehätys on hevoskaupalla ja kuinka lempparin
hauskaa on vaihtaa ja myydä ja ostaa ja laulella ja juoda puolikupposia
ja olla iloinen.
Meidänkin kylässä tultiin kuin hulluiksi, kun kuului, että hevosmiehet
jo ovat palanneet ja että paljon on tuotu hevosia ja niin tosikomeita,
lihavia, nuoria ja hyvätapaisia.
Äijälän Ransi oli suuri liikemies sillä alalla. Hän olikin taitava
hevosmies, jonka maine oli kulkenut kauas hevosmaailmassa, ja usein hän
oli kilparadallakin esiintynyt ajajana sekä omilla että muiden
hevosilla. Mutta hänen oikea elämänsä oli kulkea markkinoilta
markkinoille, ostaa, myydä ja vaihtaa hevosia, valehdella ja pettää ja
olla pikku hutikassa kaiket talvet.
Sinä talvena, kun Ransi palasi Hämeestä, hänellä oli viisi hyvää
hevosta, kaikki erinomaisia.
Tuulena kulki huhu ympäri kylän, että Ransi oli palannut ja viisi uutta
hevosta tuonut etelän markkinoilta. Kun hän lasketti kylän halki
jollakin uudella hevosellaan, niin ikkunaan riennettiin katselemaan...
Ja siitä kasvoi into kylänmiehillekin, että piti päästä ajelemaan ja
katsomaan Ransin hevosia.
Aamusta iltaan olikin Äijälässä miehiä niitä tarkastamassa. Siellä oli
niin helkkarin hauskaa. Puolikupposia tehtiin, vaihetusta hommattiin ja
kauppojakin hierottiin. Ja viinaa oli. Sillä hevoshomma ei ole paljon
somempaa kuin muukaan kauppa, ellei pääse vähän hujutuulelle, että on
parhaillaan rohkea kaikkiin toimiin. Ja Ransi oli matkassa tuonut
tuliaisia, että kaupat kävisivät rennommasti.
Mooses ei ollut mikään hevosmies, mutta nähtyään pirttinsä akkunasta,
kuinka muut laskivat kylän raittia kahakäteen, että höyry nousi, kasvoi
hänessäkin intoa ja tuli semmoinen ajelemisen halu, ettei pysynyt
sisällä. Hän päätti lähteä ja vaihtaa vanhan Laukkinsa nuorempaan ja
vankempaan hevoseen. Ei sillä enää hennonut Laukki-raiskalla rahtiakaan
vedättää, se oli käynyt niin vaivaiseksi takapariltaan. Mutta
Mooseksella ei ollut sipikkaa, eikä liistereellä viitsinyt lähteä
ajelemaan Äijälään, jossa oli niin paljon hevosmiehiä koolla.
Silloin sattui Erkki Timonen palaamaan kaupungista ja poikkesi Mutkan
Mooseksen mökkiin, juuri kun Mooses mietiskeli hevosen vaihetukseen
lähteä. Erkki Timosella oli hyvää tislattua kaupungin tuliaisina, joita
hän tarjosi kahvissa Moosekselle, tarjosi pari puolikupposta ja päälle
neljä kylmää ryyppyä. Ja hevoskaupoista he koko ajan ryypiskellessään
juttelivat. Erkki Timonenkin oli kaupunginmatkalla taas vaihtanut
hevosen ja voittanut.
Se lisäsi Mooseksen intoa, ja kun Timonen oli lähtenyt, meni Mooses
juoksujalassa naapuriin ja pyysi sipikkaa lainaksi.
"Mitä sinä, vanha mies, teet sipikalla? Eihän se ole kuin hevosmiesten
ja poikahuijarien reki", tiedusteli naapurin isäntä.
Mutta Mooses selitti, että hänkin tahtoi kerran eläissään ajaa
sipikalla. Ja sai naapurilta vastamaalatun, korkeasevisen sipikan
lainaksi.
Timosen viinoista Mooses oli päässyt siksi huljutuulelle, että
kuvitteli jo olevansa tottunut hevosmies. Tallissa jo läimäytteli
Laukkia ruoskalla, että tavat ja lahjat nousisivat. Sillä niin hän oli
kuullut hevosmiesten tekevän. Ja karjui ja mellasti muutenkin, että
kummalta kuului. Oli ikuinen onni, ettei sattunut akka kotiin: olisi
tainnut Moosekselle tulla tallista lähtiäiset. Mutta nyt sai elää omin
päin ja reuhata minkä mieli teki.
Vihdoin hän sai Laukin valjastetuksi sipikan eteen. Pani korean,
punarantuisen raanun vielä sipikan perään riippumaan, niinkuin oli
nähnyt muillakin hevosmiehillä olevan. Ja sitten istui rennosti rekeen
ja massautteli suullaan...
Laukki oli nuorena ollut hevosten parhaita, ja vieläkin se antoi
vinkeää kyytiä, kun tunsi, että Mooses oli vähin maistellut, ja
varsinkin kun sipikan eteen joutui. Ja rentona miehenä Mooses ajeli
kylän läpi, lakki kallellaan niinkuin oli nähnyt muillakin
hevosmiehillä olevan. Ja kun sattui vastaantulija, niin karjaisi ja
tempasi ohjista. Äijälän pihaan laski menemään täyttä ravia, että
vinkui, ja pysäytti vasta kun Laukki juoksi tallin seinämälle. Pihalla
oli miehiä, ja tuvasta kuului ääniä ja hälinää ja pauhua ja
juopuneitten loilotusta. Vaihetusta hommattiin, ja Ransi itse liehui
kuin tuskassa ja ollen äänessä lakkaamatta. Siinä pihalla oli iso
raudikko. Sitä Ransi marhaminnasta talutti ja pyöritteli ympäri sinne
tänne ja kehui... Mutta ensiksi Ransi käski Mooseksenkin sisälle ja
antoi ryypyt ja liverteli, että nyt hänellä on vasta oikea työhevonen,
joka tienestimiehelle sopii. Ja kun kuuli, että Mooseksella oli
vaihetushalu, niin kaatoi konjakkia pikariin virkkoen:
"Tätä tavaraa minä en monelle anna, mutta noin ikämiehelle kuin Mooses
on..."
Ja Mooses kumosi konjakkipikarin ja kiitteli.
Siinä innostuttiin keskusteluun. Ransi selitti, että hänellä on mainio
musta, iso, hyvätekoinen, lihava ja niin vankka että... että siinä se
on tienestimiehen hevonen.
Ja väliin maisteltiin.
Kehuivat muutkin, että on uljas musta ja niin komea käynniltäänkin,
että naurattaa...
Siitä lähdettiin talliin mustaa katsomaan, Ransi edellä, muita miehiä
perässä. Siinähän se seisoi parressaan, musta ja uljaan näköinen.
"Mikä sen on nimi?" kysyi Mooses.
"Alarik. Tämä on sen maailmanmainion juoksijan Alarikin jälkeläisiä",
sanoi Ransi ja peräytti Alarikia parresta keskilattialle.
"Onpa kyllä kookas hevonen", ihmetteli Mooses ja kävi tunnustelemaan.
Ransi innostui selittämään:
"Katsos, Mooses, näitä jalkoja... Entäs olkapäät... Sen minä sanon,
ettei parempia olkapäitä hevoselle panna. Ja sapsat niinkuin
häränpaistit ja lautaselta sievä ja hyvätekoinen ja niin umpireisinen
sitten..."
"Ja kaula kaareva kuin padansanka", lisäsi joku joukosta.
"Juuri niin. Semmoista kaulaa näkee hyvin harvoin ruunahevosella. Minä
en ole koskaan ennen nähnyt, he, he, he..."
"Entäs silmät sitten! Katsos, Mooses, ne palavat kuin taivaan tähdet,
ja kävellessä sillä hulmuaa harja ja ruumis hytkähtelee, että
lystikseen reessä istuu", selitti ja kiitteli Ransi ja taputteli
Alarikia lautaselle.
"Onpa saakeli soikoon komea värkki", ihmetteli Mooses.
"Mutta annas kun talutan pihalle, että näet", sanoi Ransi ja talutteli
Alarikin ulos, pyöräytti pari kertaa ympäri ja jatkoi: "On sillä selvä
jalankäynti ja harja niin pitkä ja paksu, että sitä harvoin hevosella
näkee... Katsos noita vuohisiakin... Ja niin hyvä syömään, että
etelästä tullessakin aivan toisten loppuja pureskeli kuin
ketoheiniä..."
Mooses tarkasteli minkä ymmärsi. Kyllä oli kaunis hevonen se Alarik ja
paljon isompi kuin hänen vanha Laukkinsa. Olisipa sentään roimaa, kun
tuommoisella silkkimustalla pääsisi laskettelemaan pitkin kylää... Ja
taitaisipa Leenallakin silmät aueta...
"Vaihda, Mooses, hevonen on semmoinen, jolla pääsee kerjäläistä
pakoon", kehoitettiin Moosesta.
"Ei saa hätäillä. Mutta sen minä sanon, että silkkimustalla ajat, jos
vaihdat", arveli Ransikin ja talutti Alarikin takaisin talliin.
Mieli teki Mooseksella Alarikia, mutta ei olisi hennonut rahoistaankaan
luopua, sillä tietenkin Ransi tahtoi välirahoja melkoisen määrän. Mutta
hutikka antoi vauhtia ajatuksille, ja Mooses, niinkuin oli nähnyt
muidenkin hevosmiesten tekevän, meni Ransin kanssa kuiskailemaan nurkan
taakse.
"Vaihtakaa, että päästään harjakannuja juomaan!" huusivat muut heille
nurkan taakse.
Mooses tarjoili kättään Ransille, mutta Ransi pudisteli päätään ja
naureskeli...
Mentiin sitten uudelleen tupaan, tehtiin puolikupposia ja haasteltiin.
Mooses alkoi tulla hutikkaan, kehuskeli jo rahojaankin, ja vaihetusta
hierottiin.
"Se on niin komea tien päälläkin tuo Alarik, että naurattaa", kehui
Ransi vielä.
Viimein Mooses innostui, sylkäisi käteensä ja tarjosi Ransille. Mutta
ennenkuin Ransi antoi kätensä, sanoi hän:
"Mutta se määräksi, että joka jänistää vaihetuksessa, maksakoon
purkajaisia punasen rahan eli sata markkaa... niin, tuossa on käsi...
ja asia on niinkuin puhuttu."
Mooses suostui siihen, ja kättä lyötiin ja monta oli eroittajaa. Mooses
kaivoi välirahat lompakostaan ja maksoi Ransille.
"Ja nyt Alarik on minun ja Laukki sinun", karjaisi Mooses leveästi.
"Niin on. Ja jo sait saateri vie semmoisen hevosen, että kuorma
siirtyy", kehui Ransi vieläkin.
Alettiin maistella harjakannuja, mutta Mooses ei uskaltanut enää
ryypätä, pelkäsi päihtyvänsä ja muisteli tulista akkaansa kotona.
"Nyt Alarik valjaisiin!" huusi hän reuhaavasti.
Monissa miehissä valjastettiin Alarik, ja Mooseksen vanha Laukki
talutettiin eteiseen kulmuilemaan vanhoja lusteita...
Se oli hurjaa hevosta se Mooseksen Alarik. Se teuhasi ja kuopi ja oli
semmoisessa lähdön hassissa, ettei monissa miehin oltu saada sitä
valjaisiin. Se näytti todenteolla, että sillä hevosella oli lähtö
mielessä, ja Mooses iloitsi jo kyydistä.
"Ajahan varoen, sillä on tuliset lähdöt", varoitteli Ransi, mutta
Mooses virkkoi, kun ohjiin tarttui:
"Olenhan minä vanha suitsimies."
Kuin varjo karkasi Alarik kujasta ulos ja kapaisi vauhdilla tielle
päin. Mooseksella oli ohjat tiukalla kuin viulun jänteet, ja reilusti
hän koetti istua sipikassa... ja pidätteli ja vihelteli ja tyydytteli
Alarikia samoin kuin oli nähnyt muidenkin hevosmiesten tekevän. Ja
tielle päästyään Alarik asettuikin kävelemään eikä näyttänyt enää
olevankaan kovin virkku. Ei ollut Mooseksen mielestä oikein roima
käynniltäänkään... häntä ei kävellessä heilahtanut aisasta aisaan eikä
harja hulmunnut niinkuin olivat kehuneet...
Mooses koetti kerran massauttaa suullaan, jotta näkisi kuinka arka se
oli hoputukseen. Mutta Alarik ei näyttänyt suun muistuttamista
kuulevan... ei toista eikä vielä kolmattakaan kertaa. Se kävellä
vätysteli kuin vanha koni ja astui verkkaan. Mutta Mooses oli tulisissa
ajatuksissa, ja hänestä tuntui, että tarvitsisi saada vauhtia... Ja
tempaisi ohjista melko tanakasti ja hihkaisi... Mitä helvettiä...?
Eihän se muuta kun puisteli päätään eikä liioin kävelyäkään
parantanut... Jo vimmastui Mooses, noitui ja riuhtaisi ohjista minkä
jaksoi ja napsautti ohjaspuolella kyljille...
Ja se lähti juosta lynkyttämään, mutta eihän se vielä ollut kuin
lehmänkäyntiä hyvään hevoseen verrattuna...
Moosesta alkoi pistellä vihaksi ja mieleen muistui, että entäs jos
häntä olikin petetty...
Hän suuttui silmittömästi, viina nousi päähän yhä enemmän, ja hän
kiskoi sipikan pohjalta rahnikoidun ruoskansa, jolla oli Laukki-raiskaa
piessyt... ja nousi hyvään asentoon ja iski Alarikia pitkin kylkiä ja
poikki lautasia, että maailma lauloi...
Mutta sitä hän ei olisi tehnyt, jos olisi aavistanut, mitä saisi
takaisin... Kun Mooses parhaillaan vinguttaa ruoskaansa, sävähtää
sipikan sevi tuhannen palasiksi, ja Mooses näkee Alarikin takapään
nousevan ja laskevan... nousevan ja laskevan... ja kuulee kavioiden
vinkuvan ihan korvainsa ohitse...
"Vai niin... vai tämä silkkimusta... potkuri ja häntyri ja perkele koko
värkki..."
Ja vihapäissään hän iskee yhä ruoskallaan, kunnes sipikan sevi on
tuhannessa linkussa ja hän kuulee jonkun huutavan ja nauravan ja
nimeään mainittavan...
Pian katoaa humala päästä, ja hän kääntää takaisin aivan läheltä
kotimökkiään. Hän on kuulevinaan Leenan äänen portailla, mutta ei
uskalla taaksensa katsoa. Ajelee särkyneessä sipikassa istuen Äijälään
päin, katkera katumus mielessään...
Kun hän vähän ajan kuluttua sieltä palaa, on hänellä valjaissa vanha
Laukkinsa, mutta yksi punainen raha on vähentynyt hänen lompakostaan...
Ja mitä vielä naapuri vaatinee sipikasta, jonka Alarik oli säpäleiksi
potkinut...