On kuun pohja, ja tuiskuva taivas on harmaan ja matalan näköinen.
Iltasin eivät tähdet tuiki eivätkä leimua revontulet, mutta valkoinen
lumi sentään pohottaa ja näyttää, missä tie vie...
Semmoista on ollut jouluviikon. Mutta vuoden viimeisenä päivänä tuuli
äkkiä kääntyy pohjoiseen ja ilma kylmenee. Harmaa taivas elostuu ja
muuttuu kirkkaammaksi. Taivaanrannat punoittavat pakkasta tietäen, ja
lumi narisee. Ja kun lyhyt päivä alkaa hämärtää, on taivas jo tumma ja
tuhannet tähdet hyppelevät... Tulee pakkasyö...
Kirkolta on tullut sanomia, että jumalanpalvelus pidetään yösydännä,
kun taas loppuu vuosi ja vuosisata.
Tuttu on latu, jota hiihdän kirkolle päin vuoden viimeisenä iltana.
Kipakka viima vinkuu pohjoisesta ja pakkanen tuntuu kovenevan. Mutta
kummasti, keveästi, suksi nuolee ladun pohjaa ja keveästi kerintäni
viskelen. Latu vie kotimökiltä korven halki suon laitaan, josta ujuen
ja uppuraan peittyen lähtee kohti Ahmavaaraa. Vaaran kuvetta se nousee
kiertäen korkeammalle, missä vielä kasvaa pitkää petäjää ja kuusta
sekaisin. Mutta kun on vuoren kylkeä yhä kohoamistaan kohonnut, loppuu
metsä, ja puuton vaaran laki on tasaisena edessäni. Pakkanen on
kiihtynyt, tumma on taivas etelässä, mutta pohjoisessa syttyvät jo
valot. Toisten, korkeampain vaarain takaa nousevat revontulet kalpean
kellertävinä ja leviävät äkkiä taivaanrannasta toiseen. Yksi soihtu
syttyy tuolla, toinen täällä, leimahtavat yhteen ja valaisevat suuren
vuorisen maiseman omituisella kellertävällä loimullaan. Ja kun ne
sammuvat sähisten ja hajoavat värittöminä tummaan yöhön, syttyy taas
toisia ja kuuluu salainen, outo sähinä...
Ahmavaaran juurella on loiva, puuton myötäle, ja vauhti enenee, että
silmiä vetistää, kuta alemmas kiidän, ja vasta jänkällä, joka on vaaran
alla, se hiljenee. Siitä on vielä korkean harjun yli hiihdettävä, mutta
sen toisella puolella onkin jo kirkko ja kirkonkylä leveän joen
rannalla...
Hiihtäessä tuntuu kuin minua ahdistaisi, mieltä painaisi ikuinen suru,
ja jokin murhe tuntemattomista syistä rasittaisi. Ajattelinko Suomeni
tulevia päiviä vai omaa kaivattua onneani ikävöin? Surinko sitä, että
oli niin pitkä maani talvi ja kesä niin mitättömän lyhyt? Vai lensikö
ajatus kansani onnen vuosisataan ja salamana tulevaan?
Kukahan hiihtää tästä harjun yli, kun on sata vuotta kulunut? Näkyisikö
valaistu kirkko tuolta mäen alta, kun kulkija revontulten valossa
laskisi harjua alas kirkkonummelle?
Kirkolla on paljon kansaa. Tiu'ut ja kulkuset helisevät, ja hevosia
seisoo pitkät rivit tapulin ja kirkon seinustalla. Pakkasen varalta on
varustettu matkalle, ja kaikkien kasvoilla huomaa ihmettelyä ja jykevää
rauhaa. Kirkko on valaistu ja puoliyön aikana jymähtävät tapulin kellot
soimaan. Mutta niiden tutussa äänessä tuntuu nyt olevan hempeämpi
helinä, täyteläisempi ääni kuin koskaan ennen, ja kauas kajahtaa helke
pakkasyöhön, kauas sydänmaalle asti...
Pappi on noussut saarnastuoliin. Kansa istuu totisena, vakavana ja
mietteissään. Ei kuulu hiiskausta, jokainen ikäänkuin odottaa jotakin
merkillistä, ihmeellistä.
Ja kummallisen erilaiselta tuntuu papin ääni, kun hän puhuu...
Hän selittää, kuinka Suomen kansa on Jumalansa turvissa edistynyt ja
kasvanut, kuinka se on monet kovat koettelemukset kestänyt ja aina
oikeaan ja hyvään uskonut. Nyt on taas kovat koettelemuksen ajat Suomen
kansalla -- jatkaa hän, ja hänen äänensä on paisuvan voimakas ja
täyteläinen. -- Nyt on köyhä kansa taas kovassa koettelemuksessa ja
Herra on sillä tahtonut herättää sen jumalattomuudestaan. Sillä se
kansa, joka hylkää Herransa ja Jumalansa, sen kansan hylkää Herra.
Sillä kaikki se aineellinenkin hyvä, jota Suomen kansa on nauttinut, on
lahja Herralta. Vähän on meillä turvaa ihmisten apuun, kun suuri vaara
meitä uhkaa, Herramme puoleen meidän on käännyttävä. Hänen, joka
kaikkia kansoja johtaa taitaa ja jonka edessä suurinkin on kuin tomu ja
tuhka...
Hän puhuu lämpimästi ja suoraan sydämeen, ja moni silmä kyyneltyy, ja
rinnasta nousee raskaasti syvä huokaus...
* * * * *
Saarna on tehnyt syvän vaikutuksen. Ei haastele toinen toiselleen muuta
kuin: onnellista uutta vuotta. Kaikki näyttävät käsittävän, että alkaa
uusi aika koko maailmalle. Mitä toisi tuleva aika matkassaan?
Ja ajatuksissaan kukin alkaa valmistautua kotimatkalle, kun valaistusta
kirkosta vielä kuuluu urkujen mahtava soitto...
Kirkon nurkalla ovat minun sukseni pystyssä, ja siitä sovitan ne
äskeiselle ladulleni ja alan painua suoraan kirkkomännikön poikki
harjua kohti...
Mutta harjulla tekee mieli seisahtua ja silmätä taakseen. Koko
kirkkonummi näkyy tuolta alhaalta hyvin selvästi, näkyy valaistu
kirkko, ja sen ympärillä kuuluu kirkosta lähteväin ääniä ja hevosten
helinää, näkyy valoja kirkonkylän kaikista taloista...
Uusi vuosisata on alkanut.
Ja revontulet palavat vieläkin. Nyt ne leimuavat niin, pienestä
soihdusta äkkiä leimahtaa kirkas valo ympäri taivaan, valaisten
metsäiset maat kauas silmänsiintämättömiin.
Niin toivovasti ja riemuiten ne mellastavat. Tiennevätkö vasta tulevia
päiviä, vai sanoivatko hyvästit onnen vuosisadalle?
Ja mietteissäni lykkelen lylyäni Ahmavaaraa kohden, jonka kalju laki
tuolta edempää kumottaa.