Takanani on siis jo etelä, iloinen, hauska maailma...
Ja tuolla edessäni, mistä vaalea taivaanranta silmääni huikaisee, on
Pohjolani, kaihoni ja lempeni kaukainen koti.
Kuljin kauas Pohjolastani, katselin tuhatjärvistä maatani, kiertelin ja
luulottelin, että se oli ihanampi ja viljavampi kuin oma kaukainen ja
kylmä Pohjolani. Luulin etelä-Suomen järvien laineita kanteleen
soitoksi, männikkömäkiä kukkakummuiksi, ja kuvittelin taivaan sineä
niin kertomattoman kauniiksi. Mutta eivätpä ne olekaan. Sillä minä olen
Pohjolan lapsi ja sille siksi viimeisen kiitosvirteni veisaan ja
viimeiset voimani uhraan.
Minun tuli niin itkevän ikävä Pohjolaani, kun vieraana ja outona
kuljin, ja minusta tuntuu nyt niin hauskalta jälleen, kun pääsen valon
suureen kotiin Pohjolaani...
Kuinka tuulikin, joka vastaani puhaltaa, on lempeä ja lauha, kuinka
ystävän tavalla se hipiääni hivelee! Oi puhalla, kotoinen tuuli,
suurten tunturien päältä! Valaise, taivas, kirkkaudellasi pimeä
mieleni! Syleile minua, oma komea Pohjolani! Olen niin väsynyt, en
jaksa tuntea suuruuttasi, en käsitä valosi äärettömyyttä, mutta
syleilysi tunnen...
Tie, jota kuljen, on kuin onneni kultainen polku, joka kellertävänä
hiekkanauhana nousee korkealle vaaralle... Vaaran laella jo näen
kotikyläni tutun maiseman leveän joen rannalla, somien peltojen
keskellä.
On jo yö. Mutta pohjoinen taivas on vaaleansinervä, ja kaukaisuudessa
häämöittää suuri jättiläismaisema kuin tumma meri oudon valon vallassa.
Tuntuu kuin hiljainen uinaileva henki olisi hetkeksi nukahtanut tai
kuin suuri sielu olisi silmänsä ummistanut... Sillä äkkiä ja arvaamatta
alkaa auringon punertava laita näkyä ja päivä paistaa. Herää kuin
kuiskeita ilmassa, metsistä kuuluu salaperäistä supatusta ja
nuolennopeasti lentävät valojen viestit kukkulanhuipulta toiselle,
taivaanrannasta toiseen, poikki ja pitkin. Näyttää kuin tuo suuri
vuorinen maisema, laaksot ja vaarojen harmaat laet äkkiä muuttuisivat
aavaksi valomereksi, jonka pohjalta kuultaa metsiä, vilahtaa jonkin
järven pinta ja suunnattomia saloja.
Käkikin kukkuu, ja joen louhikkosaaret heräävät morsiusvuoteeltaan, ja
tieni varsilla laulavat linnut minulle tervetuloa. Kuinka oletkaan
sievä ja sileä, jokeni, syvä väyläni! Kuinka on viekoittelevan
pehmoista usva, joka rantojen siimeksistä nousee!
Ah! Minusta alkaa nyt tuntua, etten olekaan vieras, etten olekaan
liikaa sinulle, Pohjolani, Kaiholani, surujeni, rakkauteni ja toivojeni
herättäjä. Tuntuu niin turvalliselta ja hauskalta. Valosi on valaissut
pimeän mieleni, antanut toivoja sydämelleni, joka jo voivotellen lepoa
ikävöi. En vielä tahtoisikaan kuolla, tahtoisin vielä kesäni viettää
täällä suuressa valon maassa, tahtoisin nukahtaa tuon vuolaan virran
rannalla ja viettää yksin yöni korkeuksien huipuilla...
En olekaan yksin enkä ystävättä. Minulla on Pohjolani, joka tervehtii
mieronkulkijaa ja suo sijaa suuressa salissaan. Syleilee hellästi, ja
kiihkotta puhaltaa ikävän tyhjyyden pois sydämestä...
Mutta tieni laskee alas laaksoon, ja tuntuu siltä kuin vajoisin
vähitellen valomeren laineisiin... yksin kuollakseni. Mutta kuolisinpa
kauniisti, nukkuisin pois juuri silloin, kun Pohjolani minua syleilee,
kun luulottelen kirkkaan silmän minua katselevan ja ikävöivän immen
hautani partaalla itkevän.
Mutta ei ole minulla ystävää, ei ole sinisilmää, joka odottaa
yksinäistä matkamiestä. Ei muita kuin kolkon komea Pohjolani. Siksi
yksin kärsin ja yksin laulelen, yksin lemmin ja unhotan, ja siksi tänne
takaisin ikävöin...