Minun Kaiholani on kaukana muusta maailmasta ja riemuitsevan elämän
karkeloista. Nimitän sitä Kaiholakseni, sillä sinne vien ikäväni ja
kaiken kaihoni, pitkän suruni ja pettymykseni. Kevään aamuin sinne
kuljen ja haen kevättä mieleeni ja uutta elämää.
Sinne eivät viestit ole mitään tuoneet, eikä sieltä yksinäisen onneni
hiljainen riemu kenenkään korvaan kuulu. Sillä minun Kaiholani on
keidas eloni puuttomassa erämaassa, kukkakumpu, johon soisin
hautakirjoitukseni kerran kirjoitettavan. Se kätkee visusti
salaisuuteni ja ivaa maailmaa, joka ei mitään tiedä.
Kaiholani, keväisten unelmieni hauska koti, laulujeni, sydämeni
rakastettu onnela! Sulle tuon vieläkin veriset viestini pahasta
maailmasta ja sulle raskaan kaihoni kaiutan.
Tie sinne on kuin onnen loiva polku, joka vie puiden lävitse ja aina
tehden hauskimpia mutkia. Sinertävän valkoinen on hangen pinta, taivas
niin uneksuvan korkea ja leppoisa. Taivaanrannasta toiseen kulkee onnen
kultainen koi, ilakoiden kevään heräävästä maailmasta ja kauan
kaivatusta lemmen ajasta. Tyyntä riemua tietävät ilmain rannat, kuin
odottaen kevään suurta sunnuntaita.
Ympäristöni on omaa maailmaani, omaa yksinäistä onneani. Ei se olekaan
pienoinen akvarelli, se on äärettömän suuri jättiläistaulu, jonka on
piirtänyt jättiläisnero. Se on meren syvyinen, taivaan korkuinen ja
ulottuu kaukaisuudesta toiseen. Ei rajoja lentävälle mielelle, ei
esteitä tunteiden paisuvalle tulvalle. Yhtenä ainoana suurena
kultamerenä on varhainen aamuhetki, ja kuuluu kuin ikuisen lemmen
kanteleesta soitto heläjäisi.
Tuo se on Kaiholani, tuo, jonka kalju laki siintää muita korkeammalla.
Sinne päivän kullat ensiksi ehtivät, sinne lemmenkanteleen ääni ensiksi
kumajaa, ja sinne ensiksi näkyy, kun onnen kultainen koi maailmoita
kiertelee...
Nousen sinne juuri silloin, kun aamun ensi hetki alkaa. Sillä
Kaiholaani on minun valta nousta mistä mieli tekee. Eikä häiritse
tuloni luonnon suurta aamuvirttä. Olen tervetullut. Keväinen Kaiholani
ei ole vielä minua unhottanut.
Olen täällä taas kevään juhlaa viettämässä! Olen tuomassa viestejä
siitä maailmasta, joka siintää tuolta alhaalta ja näyttää niin surkean
pieneltä ja kurjalta.
Sillä täältä näen kaikille ilmoille silmänsiintämättömiin: näen
tummapohjaisen Pohjolan, liekaroivan lännen ja ilakoivan idän.
Etelä on niin kumman valju ja totinen ja ikäänkuin itkusilmin
katselisi. Olisikohan etelällä, siintävällä ja harsopeitteisellä,
aavistuksia, tietoja uudesta elämästä?
Palttinanvalkoisia vaarain lakia kohoaa toinen toistaan mahtavampina.
Niiden puuttomat huiput kimaltavat, kiiltelevät ja säkenöivät niin että
silmiä huikaisee, ne ovat kuin taikalinnoja, salaperäisiä ja lujia,
joissa ihanat immet itkevät sotaan menneitä ritarejaan.
Päivän kullat täyttävät äärettömyyttä, koitar vilistää rannattomia
ulapoitaan, ja keväisten ilmojen lemmenkannel soi...
Oliko sen säveleessä kuisketta siitä, missä oli minun lempeni?
Soi, eloni lemmen kannel! Kaikuos niin, että maa ja taivas vavahtaa!
Näyttäös tie, missä on minun lempeni! -- Sinne tahdon rientää ja tuoda
hänet tänne keväiseen Kaiholaani, halki maalimain ja poikki merten. Ja
eläisin täällä Kaiholassani ja viettäisin täällä lempeni suurta
sunnuntaita.
Mutta pohjoinen on tumma ja riemuton, länsi liekaroi ja itä ilakoi...
Tuolla oli lempeni etelän harson takana niin mittaamattoman kaukana!...
Oliko sielläkään? Ei. Siellä ei häntä olekaan. Hän on vain keväisten
ilmojen hengetär, joka tänne Kaiholaani välisti eksyy ja unelmoi
kanssani täällä, missä ei muu maailma kuule kuiskettamme...
Yhtä ääretön kuin nyt on avaruuden säkenöivä liesi ja yhtä uneksuvan
lempeä kuin pyörryttävä taivas, yhtä kaukana leijailee onneni ja iloni
morsian ja yhtä kaukaa kuuluu lemmenkanteleen vieno valitus.
Mutta tänne Kaiholaani tulen joka kevät nauttimaan yksinäistä onneani
ja kuulemaan soittoa ikuisen lemmen valkamasta.