Hänen nimensä oli Jaska.
Minä tutustuin häneen tukkitöissä, ja silloin jo meistä tuli hyvät
tuttavat. Hän ei liikoja puhellut, mutta sitä enemmän hän mietiskeli,
ja lepohetkinämme luimme sanomalehtiä.
Sinäkin talvena satuimme yhteen tukkisavotassa kaukana sydänmaalla. Me
olimme tilanneet yhteisesti Päivälehden. Sen toivat kulkijat
matkassaan, ja eheänä saimme aina lehtemme. Illoin luettiin,
saarnattiin satuja ja arveltiin sinne tänne maailman menosta. Jaska oli
innokas lukija. Ihmettelin hänen sitkeyttään, ja kummastelivat sitä
muutkin kumppanit. Sillä hyvin usein sattui, että saimme lehtemme vain
kerran viikossa, jolloin niitä oli kuusi, väliin seitsemänkin eri
numeroa. Se oli aina riemun ilta, kun metsästä palatessamme näimme
pinkan rakkaita Päivälehtiämme ilmaantuneen työtaloomme. Sattui aina
ystävällisiä kulkijoita, jotka täsmällisesti toivat perille. Silloin
Jaskan vakava naama vetäysi leveään hymyyn, ja tuskin hän ehti
iltasensa syödä ja kahvinsa keittää: niin oli kiireissään lukemaan.
Oikein roima tervastuli silloin takkaan pantiin, että näki lukea
toisella seinällä. Siinä kuka haki mitäkin istuimekseen, ja lehti
käteen...
Mutta väsyneet olivat miehet päivän vaivoista. Vähitellen tavoitti
uupumus. Tuolta putosi lehti kädestä, silmät ummistuivat, ja pää
norkahti alle päin, tältä samoin ja kolmas vetäysi loukkoonsa
porontaljalle pitkäkseen. Niin miehiä kuin sotatantereella toinen
toisensa jälkeen torkahti ja kaatui.
Mutta kaukana oli vielä uni ja väsymys Jaskalta. Kun enemmät puolet
miehistä jo kömpivät seinänvierille kukin vuoteelleen, heitti Jaska
vain uutta tervaskantoa takkaan. Lopulta, jo ennen puolta yötä olivat
kaikki muut nukkuneet paitsi Jaska, joka yksin lueskeli ja tutki ja
lisäili tervaksia...
Usein hänet tapasimme vielä aamullakin lehtiään lukemassa.
"Se ei tuo Jaska väsykään. Uni minulle tulee aina lehteä lukiessa."
Mutta Jaska oli tuollaisina aamuina mitä herttaisimmalla tuulella ja
niin iloinen, että helähteli. Keitteli aamukahvinsa ja teki taas
päivänsä työtä niinkuin muutkin.
Mutta sitten kerran ei Päivälehteämme tullutkaan. Ei suinkaan ollut
kulkijaa, joten ei postineiti ollut voinut sitä lähettää. Viimein
sentään tuli, mutta vain kaksi numeroa, ja toisessa oli sanottu
hyvästit lukijoille kolmeksi kuukaudeksi.
Jaska kuunteli tyynesti, kuinka on käynyt, että Päivälehti on
lakkautettu. Me muut siinä arvelimme sinne tänne, puhuimme siitä, että
on se kumma, kun niillä herroilla pitää olla valta viedä meiltäkin
ainoa ilomme täällä erämaassa...
Jaska vain pysyi äänettömänä, kuunteli meitä aikansa ja läksi sanaa
puhumatta ulos eikä palannut ennenkuin myöhään yöllä.
Siitä päivästä hän kävi vielä harvasanaisemmaksi. En koskaan nähnyt
hänen hymyilevän, eikä hän ottanut osaa toisten tarinoihin.
Muille tovereillemme tuli muita lehtiä, tuli Louhi, Savo ja
Perä-Pohjalainen. Niitä tietenkin nyt luettiin sitä ahnaammasti,
varsinkin kun päivät lyhenemistään lyhenivät ja illat kävivät pitkiksi.
Mutta Jaska ei ottanut yhtään toisten lehtiä käteensä. Hän vetäysi
illoilla omaan loukkoonsa, kaverteli lusikkaa, kapustaa ja härkimiä
eikä ollut tietääkseenkään toisten ilosta.
Sotauutisia luettiin suurella nautinnolla, ja Jaska oli varsin innokas
buurien ystävä. Mutta nyt ei välittänyt vähääkään.
"Kuulehan, Jaska! Buurit ovat taas voitolla. Luenko sinulle?" kysyin
häneltä eräänä iltana.
"Pidähän omina tietoinasi", ärähti hän loukostaan.
Jaska oli pirtin peräseinään piirtänyt koko sotatantereen kartan
kaikkine kaupunkeineen ja jokineen. Minä huomasin salaa, että hän usein
katseli karttaansa ja veti liitupalasella merkkejä. Koetin ottaa
selvää, mitä hänellä oli mielessä, ja huomasin, että hän veti viivan
siihen, missä buurit viimeiseksi olivat voittaneet. Hän lienee salaa
kuunnellut, kun muut lukivat, ja niin hän seurasi sota-asioita omalla
laillaan.
Tuli sitten joulu, mutta Jaska pysyi päätöksessään: hän ei
joulunpyhinäkään ottanut sanomalehteä käteensä, vaan lueskeli Uutta
testamenttiaan. Ja yhtä äänettömänä hän istui loukossaan arki-iltoina,
kaverteli ja vuoleskeli eikä näyttänyt kuulevan mitään. Mutta toisten
nukkuessa ilmaantui aina uusi valkoinen viiru Jaskan seinäkarttaan.
Pohjolan pitkä yö loppuu viimein, ja päivä alkaa koittaa. Ja lopulleen
kävi sekin aika, jona Päivälehti oli tuomittu olemaan suu tukossa.
Eräänä helmikuun päivänä, kun illalla palasimme työstä ja taas entiseen
tapaan istuttiin tervasnuotion loisteessa, hymyili Jaska leveästi ja
virkkoi: "Taitaapa olla helmikuun päivät elettävissä." Se oli
ensimmäinen hymy, mitä kolmeen kuukauteen näimme hänen leveällä
naamallaan.
"Jopahan alkaa Jaskakin haastella. Joko ne ovat sen sinun lehtesi nyt
päästäneet vesileipäkopista", sanottiin Jaskalle, ja me kaikki olimme
iloissamme siitä, että hän taas yhtyi miesten puheisiin.
Mutta Jaska työnsi kahvipannunsa tuleen ja haasteli:
"Jospa ne olisivatkin pitäneet sitä minun lehteäni vedellä ja leivällä,
niin hengissä se silti olisi pysynyt, mutta kun ei mitään anneta, vaan
tukitaan suu juuri silloin, kun on niin paljon asioita kesken
kertomisen... on se..."
Hän kohenteli tulta, silmissä salamoi niin oudosti, ja pari kertaa
kohosivat sieraimet. Mutta saatuaan kahvipannunsa hyvään hiillokseen
hän haasteli:
"Minä silloin päätin, että en ota lehteä käteeni, ennenkuin saan oman
lehteni... enkä ole ottanut. Mutta sen minä sanon, että ei se ole ollut
helppoa. Mutta koskapa on pitänyt muittenkin kärsiä, niin jaksan
minäkin. Ja nyt se on kulunut aika umpeen. Päivän kahden päästä on
lehtemme täällä."
Taas hän hymyili leveästi, harmaat pienet silmät kiilsivät, ja
erinomaisen tyytyväisenä hän pyyhkäisi ruskeaa, pitkää partaansa.
Ja kun ensimäiset lehdet lakkautuksen jälkeen saapuivat, kestitsi hän
kahvilla meitä kaikkia ja laittoi hakemaan vehnästä kirkonkylästä asti.