Ne ovat toinen toisessaan kiinni, kaksi pimeää, näin sydänkuissa. Kun
luulet aamupimeän loppuvan ja päivän valkenevan, niin samassa
ojentaakin iltapimeä kätensä ja alkaa hämärtää. Tuntuu kuin ne olisivat
siskoja, jotka toisiaan auttavat vuoteesta toiseen. Etkä tiedä,
valkeneeko aamupimeä vai iltapimeäkö alkaa.
Metsätieni on sentään kaunis varhain aamupimeälläkin. Se nousee
mäkikujalta peltojen poikki, metsään päin painuen. Ei ole
tulipalopakkanenkaan, vain parisenkymmentä astetta ja aivan tyven.
Tähdet tuikkivat, ja pohjoisessa sammuvat revontulet, mutta koitar
vielä nukkuu...
Nukkuvat vielä kylälläkin, kun ruuna syvissä mietteissään verkalleen
nostelee jalkojaan entisiin askeliinsa. Torrakkeiden välivitsaa vasten
nojaten istun omissa ajatuksissani ja näen revontulten sammuvan, kuulen
lumen narisevan ja ruunan vanhan tiu'un kilisevän. Tuttu on tämä tie
molemmille. Tästä olemme nousseet satoja kertoja tätä vastamaata, ja
vihaista vauhtia olemme palanneet, kuormana tervashonkia ja väliin
kuostomäntyjä.
Ei ole kiirettä mennessä... kyllä pimeää riittää. Sen ruunakin jo
vanhastaan tietää ja siksi se koettaakin aikailla, että aika kuluisi
eikä taival. Kylän aitojen takana on Talvitien Matin mökki, ja siitä
vie kylän metsätie kaiken talvea aivan porstuan vieritse ja haaraantuu
edempänä kunkin omaan palstaan. Matti on jo aamutöissään ja takasta
paistaa tervastuli, valaisten akkunan läpi tietäkin kauas pirtiltä.
Siitä lähtee meidänkin tiemme, ruunan ja minun, omaan metsään, ja tästä
meille hauskin taival alkaakin. Naapurin renkikin on jo liikkeellä ja
kääntyy Matin pirtiltä omille tiluksilleen. Ja maatessaan reessä hän
laulaa Amerikkaan menevän laulua, laulaa kuin ikävöivä kultaansa. Mutta
käänteessä tullaan yhteen, ja renki arvelee:
"Pääsisi täältä Amerikkaan paleltumasta ja pimeässä koperoimasta...
vaan ehkä vielä päästäänkin... toinen mies täällä tulevana talvena jo
laulelee... Tiketti on tiedossa... huh... kuinka kylmä..."
Hän hyppää reestä, karjaisee hevoselle ja takoo käsiään hartioihin.
Mutta minun tieni lähtee loivaa myötälettä pitkin viemään metsään. Se
kulkee tässä pitkän petäjikön poikki, tehden hauskoja mutkia suolle
päin. Petäjikkö on tässä turvana pohjoista vastaan, josta jäiset tuulet
puhaltavat, kun tuntureilta tullen suoraan vainioille pyrkivät. Ja
tähän petäjikköön katoaa hallankin terävä nuoli, kun öisin tuolta
suolta nousee ja hiljaa hiipien lähestyy peltoja. Mutta pelloille ei
pääse kumpikaan. Tähän männikköön kuolevat pohjoiset vihaiset viimat,
ja tähän tylsyneenä uppoaa hallan nuoli. Siksi tätä männikköä hoidamme
kuin uhrilehtoa tai niinkuin aarreaittaa ja vartioimme sen
keltakylkisiä petäjiä. Tämä on talon turva ja viimeinen pelastus. Joka
sen hävittää, se vasta avaa hallalle väylän vainioilleen.
Kun männikkö loppuu, alkaa suo, jonka pohjattomissa kaltioissa kylmä ja
kirsi kesälläkin asuvat, tavoitellen saalista kylältä. Suo on korkeiden
vaarain välissä, jatkuen pohjoiseen päin silmänsiintämättömiin. Ja näin
aamupimeällä puhaltaa sieltä viima, ja tuntuu kylmemmältä kuin äsken
männikössä. Sen rannat kasvavat vaivaista pajukkoa ja illokoivuja, ja
siellä varvikossa riekot einehtiessään noituvat kokkaapekkaa. Mutta
kuullessaan ruunan tiu'un ne räpäköiden pakenevat loitommaksi.
Pölähtääpä silloin lumi ja huurre, ja kuuluu siipien suhinaa aamiaisen
keskeytyessä.
Ja aina riittää pimeää. Kuljemme suon poikki, ja nyt alkaa kiinteämpi
maa tai harju, joka vaaran vierestä jatkuen on kuin vanteena kahden
suon ympärillä. Sen harjun hävitti kerran kulovalkea, ja uusi, hyötyvä
kuusikko on siinä nyt kasvamassa.
Siitä tie kaartaa vaaran laitaa, matalampia paikkoja, hakien lopulta
sen hännän nenästä yli korpikuusikkoon. Kuusikko on sakea ja
vankkaoksainen, ja tie menee sinne kuin tunneliin.
Mutta vielä on korpi kuljettavana, ennenkuin alkaa hongikko laajan
kivikkokankaan itälaidasta.
Alkaa jo heikosti sarastaa. Kuuraa on karttunut joka paikkaan, ja musta
ruuna on aivan valkoisen verhon peitossa. Tämmöisinä pahkahuurteen
aamuina ei päivä ota lainkaan tuntuakseen, ei edes hämärräkään. Ja
vaikka ruuna astuu niin verkkaan, että reki askelten vaihtuessa
ennättää melkein seisahtua, ei näy vielä päivän vinkkaa etelässä.
Hongikko on kivikkokankaalla, joka on loiva etelää vasten. Siinä
tehdään palanen matkaa uutta tietä kiertäen, niin että se isolta
hongalta vie vielä paremmalle. Ruuna rouskuttaa heiniä, loimena
selässään minun turkkini, sillä aikaa kun ryhdyn puita kaatamaan. Pimeä
haittaa vielä, vaan vihaisesti uppoaa kirkas kirves hongan tervaiseen
tyveen, ja kauas sinkoilevat lastut. Jo tutisee runko, kuivat oksat
putoilevat risahdellen ja latva vapisee... kerran, kaksi vielä, ja
honka rysähtää pitkäkseen, päästäen julmaa jytinää ja rätinää ja
mennessään karsien kuivia oksia tielle sattuvista kuostoista.
Jo alkaa päiväkin koittaa. Etelässä näkyy punainen juova; taivas
vaalenee vaalenemistaan ja tähtien tuike käy heikommaksi. Palatessa jo
laajenee etelän vinkka ja alkaa hohtaa kullalta, ja kun on taivallettu
takaisin harjulle, näkyy auringon ylälaitaa kaukana kuusien takaa.
Mutta eipä se jaksa nousta kuusten latvain tasallekaan, ja alakuloinen
ja kelmeä on sen kirkkaus. Hetken vain raskitsee silmätä tätä pohjoista
kylmää maailmaa, kun jo hukkuvan lailla vajoten alkaa painumistaan
painua samojen kuusien kohdalle, josta sokkelostaan nousikin.
Mutta sen hetkellinen kalpea loisto on sittenkin ilahuttanut mieltä. Se
on kullannut huurteisen metsän, ja kullalle kumotti Ison-Revonkin
komeroinen kylki. Viikkoihin se ei näyttäytynyt, kun kaksi pimeää on
kasvanut toisiinsa kiinni, ja suuressa surussa on ollut koko maailma.
Mutta nyt näyttäytyi, pilkisti kerran sen kirkas silmä, jotta näkisivät
nuokin, jotka kahden pimeän sylissä töitä tekevät, että vielä olivat
sen silmät kirkkaat ja sydän lämmin ja että se vielä nousee yli kuusten
ja Aavasaksan lakeakin korkeammalle.
Helpottaa sydäntä, mieli ilostuu, sillä nyt herää se toivo, että tästä
päivästä alkaa aamupimeä lyhetä ja iltapimeä pakenee yöhön päin; joka
päivä se nousee korkeammalle, pyrkien yli kuusten latvain ja kiiveten
vaarojen laelle ja joka päivä tuntuu kuin aamupimeä olisi häpeissään ja
iltapimeäkin varovasti mustia vaippojaan liikuttelisi...
On siis taaskin tullut rajansa kahdelle pimeälle, on varma toivo niiden
katoamisesta, ja pian tulee aika, jolloin molemmat pimeät ovat menneet
ja päivä paistaa illasta iltaan ja aamusta aamuun.
Juoksun kyhmyä mekin ruunan kanssa palaamme ja hyvältä tuntuu olo.
Mielissään on Talvitien Mattikin, kun ranteella porstuan päässä halkoja
hakkaa.
"Jo se näkyi aurinkokin... taas monesta aikaa", sanoo hän naurussa
suin.
"Jo viimein."
"Ja taitavat alkaa tästä puolin nämä pimeätkin tietää, että on päivä
jatkumassa. Niin on ollutkin nämä takaviikot kuin olisi säkissä elänyt
ja tynnyrissä syönyt."
Ja naurussa suin, hyvillä mielin Matti puhuu. Ja jutellaan siinä vielä
siitäkin, että pian taas alkavat hauskat kevätpäivät, jahka tästä
päästään nämä sydänkuut.
Loiva myötäle, joka Martin pirtin edestä alkaa, viettää kotipihalle
asti. Ruuna lykkää länget korviin, mäkivyöt ovat tiukalla kuin viulun
jänteet, ja pitkä kuorma saikaroi jalaksen jäljestä toiseen. Mutta kun
jyrkin mäki on päästy, tempaan ohjista, ja vihaisesti alkaa ruuna
juosta, että utukka savuna kupeilla kiertelee.
Mutta kun ruuna on vaalittu, kuorma purettu ja mies syönyt, tupakoinut,
alkaakin jo hämärtää. Iltapimeä ojentaa jo käsiään.
Mutta etköhän pian pakene, pimeys, sillä oikealla puolella talvea me jo
elämme; etköhän hämyäsi lykkää tuonnemmaksi! Taisit viimeistä kertaa
syleillä siskoasi aamupimeää! Tuskin enää samalla vuoteella nukutte.