Luulevat minun köyhänä mierontietäni kulkevan, uskovat, etten ole
ilonpäivää viettänyt... En mitään virkakaan onnestani, en maailmalle
julkaise satumaailmaani. Säilytän sitä omana pyhättönäni ja elän onneni
elämää tunnelmieni kirkkaassa salissa. Ei ole ketään, joka aavistaisi
yksinäisen onneni suuruutta, ei yksikään ole kurkistanut pyhättöni
salattuun kammioon. Se on omaa omaisuuttani, jota kokosin kauan ja
kauan odotin. Mutta nyt olen rikas ja onnellinen. En ole kiehuvan
voimakas enkä kerskaileva, olen alakuloinen, surumielinen ja
aavistelevan toivova.
Kauan olen kulkenut ja harhaillut, kaikki maat kuljin poikki ja pitkin,
valtameriä purjehdin, ennenkuin vihoviimein löysin onneni vihreän
maiseman sieltä, minne luulin sitä muualta tuotavan. Löysin sydämeni
pohjalta viljavan maan ja sielustani kukkivan puutarhan. Ennen elelin
orjana enkä älynnyt, että vapauteni oli niin rajattoman laaja. Ei ääriä
eikä seiniä lentäville ajatuksille, ei yhtään vastiketta tunnelmieni
etsiville vieteille! Olen yötä Sulitelmalla, mutta ennen päivän nousua
jo kuuntelen käen kukuntaa kotoisen lampeni rannalla.
Rakennan kultalinnoja ja elän maailman mahtavana etelän maailmoilla,
mutta äkkiä tempaan tummasilmäisen tytön ja kaikki maat kierrettyämme
palaamme lammen rannalle ja -- yhtä onnellinen olen.
Ei ole yhtään niin kaukaista paikkaa, jossa en olisi käynyt, ei yhtään
laulua ole laulettu, jota en olisi kuunnellut, eikä kertaakaan kannel
helkkynyt minun tietämättäni.
Olen koonnut kaikki sieluni sirpaleet, jotka hajaantuivat
maailmanrannan poluille, ja muovaellut oman pyhätön, suljetun onnelani.
En vaihda onneani miljoonamiehen raha-arkkuun, en mihinkään koko
kuohuvassa maailmassa. Sillä sieltä minut työnnettiin takaisin kolkon
kylmästi ja viitattiin tietä unhotukseen. Mutta minä en mennyt sinne,
johon maailma oli tienviittansa pystyttänyt, vaan seurasin
metsäpolkuani sinne, mistä ensi kerran kurjan taipaleeni aloitin.
En pimeinä talviöinäkään kaipaa takaisin siihen maailmaan, joka kuului
kukkivan ja muuttuneen puolta paremmaksi kuin ennen. Minä jo tunnen sen
leveät tiet ja ne rosvojoukot, jotka joka tienhaarassa vaanivat
kulkijain henkeä. Se on kavaluutta ja kurjuutta täynnä. Luulin minäkin,
kun ensi kerran avautui eteeni sen loistava ihmiselämä ja kuulin niin
voittamattoman kauniita kaskuja, että sieltä löytäisin todellista
elämäniloa ja aivan aavistamatonta onnea. Mutta se oli kaikki kiiltävää
pintaa, sen alla mätäni saastan rutto, joka pyrki pinnalle juuri siinä,
missä sitä vähimmin odotti. Ihmisvirran matkassa kuljin minäkin
tienhaarasta toiseen ja kerran jo uskoin onnen ovien aukenevan. Näin
suuret, siniset silmät, joiden loistossa luulin näkeväni kauan hakemani
onnen. Ja uskoin niin. Mutta kerran silmäin loisto himmeni, säihky
kalpeni, ja minä näin suoraan ja pohjaan asti -- siellä oli mato
kalvanut kaikki pilalle, ei yhtään tervettä solua näkynyt, ja
mustankirjavana se lähestyi pintaa ja hämärsi silmienkin
loistoa.
Se tapahtui silloin, kun tulin takaisin. Ja palatessani kokoilin
sieluni sirpaleita ja parantelin särkynyttä sydäntäni. Pääsin vielä
metsäpolkuni viereen ja jätin ikuiset hyvästit kukkivalle maailmalle.
Yksinäisyydessäni sitten muovaelin onneani ja saavutin sen pian, ilman
himoa ja kiihkoa. Sen pyhättöni ovea ei kukaan saa auki, eikä kukaan
aavista suurta onneani.
Luulevat minun köyhänä mierontietäni astuvan.
Eivätkä aavista yksinäisen satumaailmani suuruutta.
En onneani vaihda miljoonamiehen raha-arkkuun, en mihinkään koko
kirjavassa maailmassa. Vien satumaailmani mennessäni ja kerron siitä
kummasteleville vainajille haudan tuolla puolen.