kaupunkiin ja syöksyvän pääkatua pitkin meitä kohti. Muutamilla oli
sekä pyssyt että keihäät, joiden päässä he voittohuudoin heiluttivat
noin kymmenkuntaa ihmispäätä, jotka olivat hakanneet ammutuilta
mazituilta. Näky oli kaamea ja sai minut raivosta kiristelemään
hampaitani. En voinut olla ajattelematta, että ennen pitkää meidänkin
päämme saattoivat heilua keihäänkärjessä. No niin, jos pahin oli
tapahtuva, päätin, etten antaisi ainakaan elävältä kärventää itseäni
hiljaisella tulella tai ripustaa pää alaspäin aurinkoon. Tässä asiassa
muutkin olivat kanssani samaa mieltä, vaikka Veli Johannes-raukalla
tosin oli epäilyksiä epätoivossakin tehdyn itsemurhan suhteen.
Samassa kaipasin Hansia ja kysyin, minne hän oli mennyt. Joku arveli
nähneensä hänen juoksevan tiehensä, mihinkä Mavovo kiihtyneenä huusi:
"Aha! Pilkkukäärme on etsinyt kolonsa. Käärmeet sähisevät, mutta eivät
saa mitään aikaan."
"Joskus ne kuitenkin pistävät", minä vastasin, sillä en voinut uskoa
Hansia pelkuriksi. Joka tapauksessa hän oli poissa, eikä meillä ollut
tilaisuutta lähettää etsimään häntä.
Viimeinen toivomme oli nyt, että orjakauppiaat menestyksensä
sokaisemina etenisivät avonaiselle kauppatorille, minne voisimme hyvin
ampua heitä harjun rinteellä olevista asemistamme. Tämän he todella
aikoivat tehdäkin, jolloin pyssyillä varustetut mazitut alkoivat
komentoa odottamatta suureksi kauhukseni ja harmikseni ampua jo noin
neljänsadan kyynärän päästä ja onnistuivat monen laukauksen jälkeen
surmaamaan tai haavoittamaan paria kolmea miestä. Silloin arabialaiset
huomasivat vaaran, peräytyivät ja uudistivat yrityksensä hetken
kuluttua kahdessa ryhmässä. Tällä kertaa he kuitenkin seurasivat kujaa,
joka oli rakennettu kaupungin ulkoaidan ja kauppatorin väliin ja jota
reunusti puinen aita. Kujassa pidettiin joskus tarpeen tullen karjaa,
ja aita oli siis eläinten sarvien varalta rakennettu kyllin vahvaksi.
Tällä kertaa kuitenkin, kun mazitut eivät uneksineetkaan hyökkäystä,
koko heidän laumansa oli jossain kauempana laitumella. Noiden kahden
aidan välisellä alueella oli monta sataa ruoko- ja turvemajaa, joiden
katot enimmäkseen olivat palmunlehdistä. Tässä kaupunginosassa
nimittäin asui Bezan kaupungin väestön enemmistö, kun taas pohjoisosa
oli kuninkaan, ylimystön ja sotapäällikköjen hallussa. Tämä taloympyrä,
joka sulki sisäpuolelleen koko torin, paitsi porttien kohdalta, saattoi
olla noin sadan kahdenkymmenen kyynärän levyinen.
Näiden majojen välissä kulkevia polkuja pitkin arabialaiset ja
sekarotuiset nyt etenivät sekä itä- että länsipuolitse. Heitä näytti
olevan noin neljäsataa, kaikki asestettuja ja epäilemättä tottuneita
sotureja. Ylivoima oli kauhea, sillä vaikka miehiämme olisikin ollut
likipitäen yhtä paljon, pyssyjä meillä ei ollut yhteensä enempää kuin
viisikymmentä, ja enimmät pyssymiehistämme olivat aivan tottumattomat
ampuma-aseiden käyttöön.
Pian arabialaiset avasivat tulen majojen takaa, ja hyvin he
ampuivatkin, sen osoittivat pian vahinkomme kivisuojuksista huolimatta.
Pahinta oli se, ettemme voineet juuri vastata tuleen, sillä hyökkääjät,
jotka askel askeleelta lähenivät, olivat hyvässä suojassa majojen
takana, eikä meillä ollut kyllin paljon pyssyjä yrittääksemme
järjestettyä yhteislaukausta. Vaikka koetinkin säilyttää rohkean
muodon, minun täytyy tunnustaa, että aloin pelätä pahinta, jopa miettiä
peräytymisenkin mahdollisuuksia. Ajatuksen hylkäsin kuitenkin, sillä
arabialaiset olisivat heti olleet kintereillämme ja ampuneet joka
miehen.
Yhden kuitenkin tein. Sain Babemban lähettämään noin viisikymmentä
miestä vahvistamaan eteläporttia, joka oli hirsistä rakennettu ja
aukesi ulospäin, mullalla ja suurilla kivillä, joita oli runsaasti
kaikkialla. Työ kävi nopeasti, sillä mazitu-sotilaat raatoivat kuin
paholaiset, ja aita suojasi heitä kuulilta. Samassa näin äkkiä neljä
viisi savutuprua nousevan ilmaan toisen toisensa jälkeen kaupungin
pohjoispäässä, ja heti näkyi myöskin yhtä monta liekkiä, joita ankara
tuuli ajoi meitä kohti.
Joku sytytti Bezan kaupunkia tuleen! Vajaassa tunnissa liekit, joita
pyörre ajoi eteenpäin satalukuisten majojen välitse, jotka olivat
helteestä kuivat kuin taula, muuttaisivat Bezan kaupungin tuhkaläjäksi.
Se oli välttämätöntä, paikalle ei ollut pelastusta! Ensi hetkessä
ajattelin, että se oli varmaan arabialaisten työtä. Mutta kun näin,
että yhä uusia tulia syttyi jatkuvasti eri paikoissa, ymmärsin, ettei
se ollut arabilaisten vaan jonkun ystävän työtä, joka oli keksinyt
tuhota arabialaiset tulella.
Ajatukseni lensi Sammyyn. Epäilemättä hän oli tuon kauhean ja
mestarillisen suunnitelman takana, joka varmasti ei olisi johtunut
yhdenkään mazitun mieleen, sillä tekohan käsitti heidän kotiensa ja
omaisuutensa ehdottoman häviön. Sammy, jota aina olimme pilkanneet, oli
sittenkin suuri mies, joka pani itsensä tulikuolemalle alttiiksi
pelastaakseen ystävänsä!
Babemba syöksyi pystyyn ja osoitti keihäällä kohoavia liekkejä.
Nyt minä innostuin.
"Ota kaikki miehesi", sanoin, "paitsi pyssyillä varustettuja. Jaa
heidät, piiritä kaupunki, vartioi pohjoista porttia, vaikka en usko
kenenkään enää pääsevän takaisin liekkien läpi, ja jos yksikään
arabialainen onnistuu murtautumaan aitauksesta ulos, surmaa hänet!"
"Sen teen", huusi Babemba, "mutta voi Bezan kaupunkia, jossa olen
syntynyt! Voi Bezan kaupunkia!"
"Hemmettiin Bezan kaupunki!" huusin hänen jälkeensä, tai jotain
sentapaista hänen omalla kielellään. "Minä ajattelen vain meidän
kaikkien henkiämme!"
Kolmea minuuttia myöhemmin mazitut kahteen joukkoon jaettuina juoksivat
kuin jänikset kaupunkia piirittämään, ja vaikka muutamat rinteeltä
laskeutuessaan saivatkin surmansa, useimmat toki pääsivät aidan suojaan
ja pysähtyivät osastoittain aina määrätyn välimatkan päähän, sillä
Babemba järjesti piirityksen erittäin hyvin.
Rinteelle jäivät nyt enää vain valkoihoiset ja zulu-metsästäjät Mavovon
johdolla, kaksitoista kaikkiaan, ja noin kolmekymmentä pyssyillä
varustettua mazitu-sotilasta.
Ensi hetkessä arabialaiset eivät näyttäneet käsittävän, mitä oli
tapahtunut, vaan ryhtyivät ampumaan mazitujen jälkeen, joiden arvelivat
olevan täydessä paossa. Mutta pian he joko näkivät tai kuulivat.
Oi sitä meteliä, mikä nyt seurasi. Kaikki neljäsataa alkoivat yht'aikaa
kirkua. Muutamat syöksyivät aidan luo ja yrittivät kiivetä sen yli,
mutta samassa kun he pääsivät aidalle, heidät lävistivät mazitujen
nuolet, ja he putosivat takaisin maahan, kun taas ne, joiden onnistui
päästä aidan yli, saivat nopean surman ulkopuolella olevien terävistä
keihäistä. He hylkäsivät yrityksen ja syöksyivät takaisinpäin kujaa
pitkin, aikoen pelastautua pohjoisportin kautta. Mutta ennenkuin he
ehtivät päästä torin päähänkään, ulvovat, pyörteen ajamat liekit,
hyppien katolta katolle, sulkivat heidän tiensä. He eivät voineet
syöksyä tuohon kauheaan sulatusuuniin.
Taas he ryhtyivät uuteen yritykseen ja painuivat sekavana laumana toria
alaspäin murtautuakseen kaupungista läpi eteläportin, ja silloin meidän
vuoromme tuli. Me suorastaan lakaisimme heitä heidän levitessään
aukealle. Maali oli hyvä! Muistan, että ammuin minkä ikinä ennätin,
käyttäen kahta pyssyä ja kiroillen, ettei Hans ollut lataamassa.
Stephen oli siinä suhteessa saanut paremman osan, sillä kun katsahdin
ympärilleni, näin hämmästyksekseni, että Hope oli jättänyt äitinsä
harjun toiselle puolen ja auttoi Stephen'iä lataamisessa. Olimme
nimittäin Bezan kaupungissa opettaneet häntäkin pyssyä käsittelemään.
Huusin Stephen'ille, että tämä lähettäisi hänet pois, mutta tyttö ei
tahtonut, vaikka kuula oli jo lävistänyt hänen pukunsakin.
Mutta kiivas tulemmekaan ei voinut pysähdyttää noiden kuoleman pelosta
epätoivoisten miesten rynnäkköä. Monta heistä oli jo kaatunut. Nyt
ensimmäinen läheni eteläistä porttia.
"Isäni", kuiskasi Mavovo korvaani, "nyt vasta taistelu oikein alkaa.
Veräjä on pian kunnossa. _Meidän_ on oltava veräjänä."
Minä nyökkäsin, sillä jos vain arabialaiset pääsisivät läpi, heitä
olisi vielä kylliksi elossa tuhoamaan meidät vaikka viidesti. Siihen
mennessä en luule heidän sitäpaitsi menettäneenkään enempää kuin
nelisenkymmentä miestä. Muutamat sanat selittivät aseman Stephenille ja
Veli Johannekselle, jota kehoitin viemään tyttärensä äidin luo ja
odottamaan siellä heidän kanssaan. Mazitut komensin heittämään pois
pyssynsä, sillä pelkäsin heidän niitä käyttäessään ampuvan jonkun
meistä, ja seuraamaan meitä vain keihäillä varustettuina.
Sitten syöksyimme rinnettä alas ja pysähdyimme asemiin pienelle
avonaiselle paikalle veräjän eteen, joka jo oli kaatumaisillaan
arabialaisten iskuista ja riuhtomisesta. Näky oli kaamea ja
suurenmoinen, sillä liekit olivat jo päässeet niihin majoihin, jotka
kahtena puoliympyränä sulkivat sisäänsä kauppatorin, ja syöksyivät
tuulen lietsomina meitä kohti kuin elävä peto. Yläpuolellamme leijaili
paksu savuvaippa, jossa uiskenteli tulikielekkeitä, niin taajana, että
taivas oli kokonaan näkymättömissä, vaikka kaikeksi onneksi se ei
tuulelta päässyt laskemaan ja tukahduttamaan meitä. Ääniäkään oli
mahdotonta erottaa, sillä palon rätinään ja paukkeeseen, joka hävitti
majan toisensa jälkeen, tulivat lisäksi sekarotuisten arabialaisten
käheät, kirkuvat äänet heidän raivon ja pelon vallassa iskiessään
porttia ja raadellessaan toinen toistaan, ja pyssyn laukaus silloin
tällöin, sillä moni yritti vielä ampua, vaikkakin puolittain
umpimähkään. Me sijoituimme veräjän eteen, zulut Stephen'in ja minun
johdollani etumaisiksi ja kolmekymmentä keihäillä varustettua
mazitu-sotilasta itsensä kuningas Bausin komentamina taakse. Kauan ei
meidän tarvinnut odottaa, sillä veräjä kukistui, ja sen sekä sen taakse
rakentamamme multa- ja kivivallin yli alkoi yhtenä ryöppynä virrata
valkopukuinen ja turbaanipäinen lauma, muistuttaen väkivaltaisessa
sekasorrossaan kypsää granadilia-hedelmää, jonka siemenet ja sydän
puristetaan ulos kuoresta.
Annoin määräyksen, ja laukauksemme kohti tuota yhteensullottua massaa
teki kaamean vaikutuksen. Uskon todella, että joka kuula varmaan kaasi
kaksi tai kolme. Mavovon komennosta zulut sitten heittivät pyssynsä
maahan ja kävivät leveine keihäineen joukkoon käsiksi. Stephen'kin
keihäs kädessä seurasi heitä, laukaisten colt-revolverinsa mennessään,
ja heidän jälkeensä tuli Bausi ja kolmekymmentä pitkää mazitua.
Tunnustan suoraan, etten itse ottanut osaa tuohon hirveään rynnäkköön.
Tunsin, ettei minulla ollut kyllin voimaa moiseen meteliin ja että ehkä
käyttämällä järkeäni ulkopuolella ja odottamalla tilaisuutta, jota
voisin käyttää hyväkseni kuin porttivahti jalkapallopelissä, olisin
suuremmaksi hyödyksi kuin heittämällä pääni murskattavaksi tavallisessa
kahakassa. Taikka mahdollisesti rohkeuteni petti ja olin pelkuri. Sitä
en voi kieltää, sillä en ole koskaan teeskennellyt suurta rohkeutta.
Joka tapauksessa jäin ulkopuolelle ja ammuin, kun tilaisuutta sattui,
ja osuin hyvin, täyttäen vaatimattoman mutta ehkä hyödyllisen osani.
Taistelu oli todella suurenmoinen. Zulut hyökkäsivät kuin miehet. Kauan
aikaa he puolustivat kapeaa veräjäaukkoa ja vallitusta ulvovaa,
raivoisaa laumaa vastaan, aivan kuin tuo roomalainen, nimeltä Horatius,
kahden ystävänsä kanssa puolusti jonkun sillan päätä Roomassa kauan
sitten suurta ylivoimaa vastaan, vaikka en muista kenen. He huusivat
sotahuutoaan: _Laba! Laba!_ joka luultavasti oli heidän rykmenttinsä
sotahuuto, sillä he kuuluivat suurimmaksi osaksi samaan ikäkauteen ja
ponnistivat, taistelivat, iskivät ja kaatuivat yhtenä miehenä.
Loput työnnettiin takaisin, mutta hyökkäsivät uudelleen Mavovon,
Stephen'in ja Bausin johdolla ja kolmenkymmenen mazitu-keihäsmiehen
vahvistamina. Tulikielekkeet ulottuivat jo melkein heihin, kasvava
päärynäpuu- ja kaktusaita käpristyi kokoon ja rätisi, ja yhä he vain
jatkoivat taistelua tuliholvin alla.
Taaskin heidän piti peräytyä ainoastaan vastustajain suuremman
miesluvun takia. Näin Mavovon lävistävän erään miehen ja kaatuvan. Hän
nousi ja lävisti toisen ja kaatui taas, sillä hän oli saanut pahan
haavan.
Kaksi arabialaista hyökkäsi häntä surmaamaan. Ammuin molemmat, toisen
toisella piipulla, sillä kaikeksi onneksi rihlapyssyni oli vasta
ladattu. Mavovo nousi vielä kerran ja surmasi kolmannen miehen. Stephen
tuli hänelle avuksi, taisteli käsikähmässä erään kanssa ja iski hänen
päänsä veräjän pieleen, niin että hän kaatui. Vanha Bausi hyökkäsi,
huohottaen kuin merisika, jäljellejääneiden mazitujen johdolla vielä
kerran, mutta taistelijat peittyivät savupilven synkkään hehkuun, niin
että tuskin erotin toista toisesta. Epätoivon vimmailla taistelevain
arabialaisten oli voitto, muuten ei voinut olla, sillä kuinka olisi
pieni ja yhä pienenevä joukkomme kyennyt enää vastustamaan rynnäkköä?
Olimme nyt pienessä kehässä, ja itse huomasin istuvani sen keskellä, ja
viholliset hyökkäsivät joka puolelta. Stephen sai pyssynperästä iskun
päähänsä ja horjahti minua kohti, melkein kaataen minutkin.
Toinnuttuani katselin epätoivoisena ympärilleni.
Samassa näin hyvin tervetulleen näyn, nimittäin Hansin, niin, itsensä
kadonneen Hansin, takaraivolle nahkahihnalla kiinnitettynä likainen
hattu, jonka kuluneiden strutsinsulkien huomasin vieläkin savuavan. Hän
laahusti eteenpäin veitikkamaisen näköisenä ja hyvin hitaasti, mutta
suu auki ja osoittaen suurenmoisella liikkeellä olkansa yli, ja hänen
takanaan tuli noin sataviisikymmentä mazitu-sotilasta. Nuo mazitut
sekaantuivat pian leikkiin, uudistivat rynnäkön ja ajoivat ulvoen
arabialaiset, joilla ei ollut aikaa järjestäytyä, suoraa päätä tuon
palavan helvetin kitaan. Pian loputkin mazituista Babemban johdolla
joutuivat avuksi ja tekivät leikistä lopun. Vain muutama arabialainen
pääsi murtautumaan ulos, mutta he heittivät pyssynsä maahan ja
antautuivat vangeiksi. Suurin osa peräytyi torin keskustaa kohti, minne
miehemme heitä ajoivat takaa. Tässä ratkaisevassa ottelussa mazitu-veri
tuli näkyviin, ja he antoivat iskuja yhtä arvelematta kuin zulutkin.
Se oli ohi! Kautta taivaan, se oli ohi, ja me ryhdyimme laskemaan
tappioitamme. Neljä zulua makasi kuolleena ja kaksi pahasti
haavoittuneena -- ei, haavoittuneita oli kolme, Mavovo niihin luettuna.
Hänet tuotiin luokseni Babemban ja erään toisen mazitu-kapteenin
hartiain tukemana. Hän oli kaamean näköinen, sillä häntä oli ammuttu
kolmeen paikkaan, ja sitäpaitsi hän oli täynnä keihäänhaavoja ja
kuhmuja. Hän katsoi minuun hetken raskaasti hengittäen ja alkoi sitten
puhua.
"Se oli hyvin hyvä taistelu, isäni", hän sanoi. "En muista ainoatakaan
parempaa, johon olisin ottanut osaa, vaikka olen ollut paljon
suuremmissakin. Ja se on hyvä, sillä tämä oli viimeinen taisteluni.
Tiesin sen edeltäpäin, isäni, sillä vaikka en sanonut teille mitään,
vedin silloin Durban'issa ensimmäisen kuolemanarvan itselleni. Ottakaa
takaisin pyssy, jonka minulle annoitte, isäni. Te vain lainasitte sen
minulle vähäksi aikaa, niinkuin sanoin. Nyt minä menen tuonelaan
liittyäkseni siellä esi-isäini ja niiden soturien henkiin, jotka ovat
kaatuneet rinnallani monessa sodassa, ja niiden naisten henkiin, jotka
ovat synnyttäneet minulle lapsia. Minulla on paljon kerrottavaa heille,
isäni, ja yhdessä odotamme sitten teitä -- kunnes tekin sodassa
kaadutte!"
Sitten hän nosti käsivartensa Babemban kaulalta ja tervehti minua
äänekkäällä huudolla: _Baba! Inkoosi!_ joita hänen antamiaan arvonimiä
en ole koskaan vähäksyvä, ja vaipui sen tehtyään maahan.
Lähetin erään mazituista noutamaan Veli Johannesta, ja tämä saapuikin
vaimoineen ja tyttärineen. Hän tutki Mavovoa ja sanoi hänelle sitten
suoraan, ettei häntä muu voinut auttaa kuin rukous.
"Älkää rukoilko puolestani, Dogeetah", sanoi tuo vanha pakana; "olen
seurannut tähteäni" (s.o. olen elänyt sen valon mukaan, minkä olen
saanut) "ja olen valmis syömään kylvämäni hedelmän. Tahi jos puu
osoittautuu hedelmättömäksi, juomaan sen mehun ja senjälkeen vaipumaan
uneen."
Hän viittasi Veli Johannesta väistymään ja osoitti Stephen'iä.
"Oi, Wazela", hän sanoi, "te taistelitte hyvin hyvästi tässä
taistelussa; jos jatkatte niin kuin olette aloittanut, niin teistä
aikanaan tulee soturi, josta Kukan tytär ja hänen lapsensa laulavat
lauluja, teidän tultuanne sinne, missä minä, ystävänne, odotan. Siihen
asti hyvästi! Ottakaa tämä keihääni älkääkä puhdistako sitä, jotta sen
punainen ruoste herättäisi teissä Mavovon, vanhan zulu-tietäjän ja
päällikön, mieltä, jonka rinnalla taistelitte suuressa Veräjän
taistelussa, jossa tuli poltti kuin kuivan talviheinän nuo
valkopukuiset ihmisvarkaat, joita emme päästäneet keihäittemme läpi."
Sitten hän taaskin viittasi kädellään, ja Stephen astui syrjään
mutisten jotakin, sillä he olivat Mavovon kanssa olleet hyvin hyvät
ystävät, ja ääni tukahtui surusta hänen kurkkuunsa.
Nyt vanhan zulun sammuva katse osui Hansiin, joka mateli hänen
lähellään, luultavasti etsien tilaisuutta ottaakseen viimeiset
jäähyväiset kuolevalta.
"Ah, Pilkkukäärme!" hän huudahti, "nyt tulen sammuttua olet siis taas
tullut esille kolostasi syömään tuhkassa paistettuja äyriäisiä. Sääli,
että sinä, joka olet niin älykäs, olet niin pelkuri, sillä herramme
Macumazana olisi tarvinnut lataajaa ja olisi tappanut useampia
hyeenoja, jos sinä olisit ollut apuna."
"Niin, Pilkkukäärme, juuri niin", kertasi vihastunut zulujen kuoro, ja
Stephen ja minä ja lempeä Veli Johanneskin loimme häneen moittivia
katseita.
Nyt Hans, joka tavallisesti kuunteli loukkauksia kärsivällisesti kuin
juutalainen, menetti hänkin kerran malttinsa. Hän paiskasi hattunsa
maahan ja tallasi sitä jaloillaan; hän sylki zulu-metsästäjiä,
herjasipa vielä kuolevaa Mavovoakin.
"Sinä hullun penikka", hän sanoi, "olet näkevinäsi sellaista, mikä on
kätketty muilta, mutta minä sanon, että sinun huulillasi on valheen
henki. Sanoit minua pelkuriksi senvuoksi, etten ole suuri ja vahva kuin
sinä enkä jaksa hillitä härkää sarvista, mutta joka tapauksessa minun
vatsassanikin on enemmän aivoja kuin sinun päässäsi. Missähän te kaikki
nyt mahtaisitte olla ilman Pilkkukäärmettä, tuota 'pelkuria', joka on
tämän päivän kuluessa jo kahdesti pelastanut teidät joka ikisen,
lukuunottamatta niitä, joiden otsalle baas'in isä, Saarnaaja, on pannut
merkkinsä, kutsuen heidät luokseen siihen paikkaan, joka on vielä
kuumempi ja valoisampi kuin tämä palava kaupunki?"
Katsahdimme Hansiin ymmärtämättä, mitä hän saattoi tarkoittaa sillä,
että oli muka kahdesti pelastanut meidät, ja Mavovo sanoi: "Jatka
nopeasti, oi Pilkkukäärme, sillä haluaisin kovin kuulla tarinasi lopun.
Kuinka autoit meitä pesästäsi käsin?"
Hans alkoi kaivella taskujaan ja veti lopulta esille tulitikkulaatikon,
jossa oli enää vain yksi tikku jäljellä.
"Tällä", hän sanoi. "Oi, eikö kukaan teistä huomannut, että Hassanin
miehet olivat kaikki menneet ansaan? Eikö kukaan teistä tiennyt, että
tuli polttaa olkikattoiset talot ja että se kovassa tuulessa leviää
nopeasti ja kauas? Teidän istuessanne päät yhdessä harjanteella kuin
lampaat kuolemaansa odottaen _minä_ hiivin pensaikon läpi tieheni ja
kävin työhön käsiksi. En sanonut teille kellekään mitään, en edes
baas'ille, sillä pelkäsin hänen vastaavan: 'Ei, Hans, jossakin majassa
saattaa maata vanha, sairas vaimo, ja senvuoksi sinun ei pidä sytyttää
niitä.' Kuka ei tietäisi, että valkoihoiset sellaisissa asioissa ovat
hulluja, parhaatkin heistä, ja totta on, että siellä oli useampiakin
vanhoja vaimoja, sillä näin heidän juoksevan veräjää kohti. No niin,
ryömin eteenpäin pensasaitaa pitkin, joka ei olisi syttynyt palamaan,
ja tulin pohjoisportille. Portilla seisoi arabialainen vahtisotamies.
"Hän ampui minua, näettekö! Mutta Hansin onneksi hänen äitinsä synnytti
hänet pieneksi"; ja hän osoitti reikää likaisessa hatussaan. "Ennenkuin
arabialainen sitten ehti ladata uudelleen, pelkuri raukka Hans iski
puukon hänen selkäänsä. Katsokaa!" ja hän otti vyöstään suuren
veitsenterän, jollaisia teurastajat käyttävät, ja näytti sitä meille.
"Senjälkeen kaikki kävi helposti, sillä tulen voima on ihmeellinen.
Sytytät pienen tulen, ja se kasvaa kuin lapsi itsestään suureksi, eikä
se väsy ensinkään eikä tule kylläiseksi ja juoksee nopeasti kuin
hevonen. Sytytin ensin kuusi, jotta ne palaisivat nopeammin. Viimeisen
tikun säästin, kun tiesin, että meillä on niitä vähän, ja itse
pelastuin pohjoisportin kautta, ennenkuin tuli ehti syödä minutkin,
isänsä, punaisen viljan kylväjän!"
Tuijotimme ihastuneina vanhaan hottentottiin, yksinpä Mavovokin kohotti
kuolevaa päätään ja tuijotti. Mutta Hans ei ollut vielä purkanut
kaikkea harmiaan, vaan jatkoi tasaisella, koneellisella äänellä:
"Palatessani etsimään baas'ia, jos hän vielä eläisi, tulen hehku
pakotti minut nousemaan pensasaidan länsipuolella olevalle kukkulalle,
joten näin, mitä tapahtui eteläportilla, nimittäin että arabialaiset
olivat murtautumaisillaan ulos, kun teitä, jotka veräjää puolustitte,
oli niin vähän. Juoksin senvuoksi nopeasti Babemban ja muiden
päällikköjen luo sanomaan, ettei pensasaidan vartioiminen enää ollut
tarpeellista, vaan että heidän oli riennettävä eteläportille teitä
auttamaan, sillä muuten saisitte kaikki surmanne ja he myöskin
perästäpäin. Babemba kuuli minua ja lähti, pannen lähettejä kokoomaan
loput miehistä, ja niin tulimme ajoissa apuun. Sellaisessa pesässä
istuin Veräjän taistelun aikana, oi Mavovo. Siinä on koko tarinani,
jonka toivon sinun heti kertovan baas'in kunnianarvoisalle isälle,
Saarnaajalle, sillä hänestä on varmasti hauska kuulla, ettei hän
turhaan neuvonut minua olemaan viisas ja auttamaan kaikkia ja aina
pitämään huolta baas Allan'ista. Olen vain pahoillani, että tuhlasin
niin monta tulitikkua, sillä mistä saamme nyt lisää, kun leiri on
palanut?" ja hän katseli katuvaisena tyhjää tulitikkulaatikkoaan.
Vielä kerran Mavovo alkoi puhua hitaalla, huohottavalla äänellä.
"EI koskaan enää", hän sanoi Hansille, "sinua pidä kutsuttaman
Pilkkukäärmeeksi, sinä pieni keltainen mies, jolla on niin suuri ja
valkoinen sydän. Kuuntele! Minä annan sinulle uuden nimen, jolla
sukupolvi toisensa jälkeen on kunnialla sinua nimittävä. Se on 'Valkeus
pimeydessä', se on 'Tulen herra'."
Sitten hän sulki silmänsä ja vaipui tajuttomana maahan. Muutaman
minuutin kuluttua hän oli kuollut. Mutta nuo suuret nimet, jotka hän
kuolinhetkellään antoi Hansille, tuo vanha hottentotti sai pitää koko
elämänsä ajan. Siitä päivästä pitäen ei yksikään alkuasukas edes
uskaltanut mainita häntä muulla nimellä. Ne tunnettiin hänen
kunnianiminään laajalti ympäristössäkin.
* * * * *