Mazitut palasivat juuri viimeisestä taistelustaan kauppatorilta, jos
sitä enää voi sanoa taisteluksi, kantaen läjittäin pyssyjä, joita
olivat keränneet kuolleilta arabialaisilta, joista useimmat viimeisessä
hurjassa pakoyrityksessään olivat heittäneet aseensa maahan. Mutta
minne he voivat paeta, kun toisella puolen olivat vastassa
raivostuneiden villien keihäät, toisella puolen kuluttava tuli? Vain
nuo verentahraamat roistot, jotka olivat jääneet orjakauppiasten
leireihin tai kaupunkeihin pitkin Afrikan itärannikkoa tai Madagaskarin
saarelle, he yksin tiesivät, kuinka monta oli kuollut, sillä niistä,
jotka heidän keskuudestaan olivat lähteneet sotaretkelle mazituja ja
näiden valkoihoisia ystäviä vastaan tuodakseen mukanaan pitkät rivit
vankeja, ei palannut ainoatakaan. He olivat päässeet omaan paikkaansa,
josta tuo palava afrikkalainen kaupunki on usein mielestäni ollut
vertauskuva. He olivat todellakin roistoja, maan päällä ihmismuodossa
kulkevia paholaisia, säälimättömiä, häpeämättömiä. Enkä kuitenkaan
voinut olla tuntematta osanottoa heitä kohtaan, sillä totisesti heidän
loppunsa oli kaamea.
Mazitut toivat vankinsa mukanaan, ja niiden joukosta tunsin heti
epämiellyttävän, rokonarpisen Hassan-ben-Mohammedin, jonka palaneesta
valkeasta puvusta oli enää vain riekaleita jäljellä.
"Olen saanut kirjeesi, jonka kirjoitit kauan sitten ja jossa uhkasit
meitä tulikuolemalla, ja tänä aamuna, Hassan", sanoin hänelle, "sain
myöskin sanasi, jonka toi haavoittunut nuorukainen pelastuttuaan
käsistäsi silloin, kun murhasit hänen toverinsa, ja molempiin olen
lähettänyt sinulle vastauksen. Jos et ole saanut niitä, niin katsele
ympärillesi, niin saat lukea vastaukseni sellaisella kielellä, jota
jokainen ymmärtää."
Epäsikiö -- sellainen hän o!i -- heittäytyi kasvoilleen maahan,
rukoillen armoa. Nähdessään mrs. Eversley'n hän ryömi häntä kohti,
tarttui hänen valkoiseen pukuunsa ja rukoili, että hän puhuisi hänen
puolestaan.
"Teitte minut orjaksi, vaikka olin hoitanut teitä rokossa", tämä
vastasi, "ja koetitte tappaa mieheni ilman syytä. Teidän tähtenne,
Hassan, olen viettänyt elämäni parhaat vuodet viilikansan keskellä ja
epätoivossa. Kuitenkin minä puolestani annan teille anteeksi, mutta ah,
en tahdo koskaan enää nähdä kasvojanne!"
Sen sanottuaan hän riuhtaisi itsensä irti ja poistui tyttärineen.
"Minä myöskin annan sinulle anteeksi, vaikka murhasit väkeni ja teit
kaksikymmentä vuotta elämästäni yhtämittaiseksi kidutukseksi", sanoi
Veli Johannes, yksi todellisimpia kristityltä, mitä milloinkaan olen
tuntenut. "Antakoon Jumalakin samoin sinulle anteeksi", ja hän seurasi
vaimoaan ja tytärtään.
Silloin vanha kuningas Bausi, joka oli selviytynyt taistelusta saamatta
muuta kuin lievän haavan, puhui sanoen:
"Olen iloinen, sinä punainen rosvo, että nämä valkoihoiset ovat suoneet
sinulle, mitä pyysit -- nimittäin anteeksiantamuksensa -- sillä se teko
on heille suureksi kunniaksi ja saattaa minut ja kansani pitämään heitä
vieläkin ylevämpinä kuin ennen. Mutta, sinä miesten ja naisten murhaaja
ja lasten kauppias, minä olen täällä tuomari eivätkä valkoihoiset.
Katso tekojasi!" ja hän osoitti ensin kaatuneiden zulujen ja mazitujen
rivejä ja sitten palavaa kaupunkiansa. "Katso ja muista kohtaloa, jolla
uhkasit meitä, jotka emme olleet sinulle mitään pahaa tehneet. Katso!
Katso! Katso, sinä ihmishyeena!"
Nyt minäkin poistuin enkä ole koskaan kysynyt, mitä Hassanille ja hänen
vankitovereilleen tehtiin. Vieläpä, jos Hans tai joku alkuasukkaista
yritti minulle siitä kertoa, käskin heitä pitämään suunsa kiinni.
EPILOGI.
Tähän kertomukseeni, jonka pelkään jo paisuneen paksuksi kirjaksi,
minulla on vähän lisättävää. Tahi, vaikkakin muistelmaini
paperille paneminen on tuottanut minulle paljon iloa Englannin
loppumattomina, pitkinä talvi-iltoina, olen nyt kevään tullessa väsynyt
kirjoittamiseen. Sentähden jätän loput sanomatta näitten sivujen
lukijain oman mielikuvituksen varaan.
* * * * *
Olimme voittaneet, ja meillä, jotka vielä elimme ja näimme auringon,
oli todellakin syytä kiitollisuuteen. Veräjän taistelun jälkeinen yö
oli kuitenkin surullinen ainakin minulle, joka surin syvemmin kuin
sanoin voi lausua ystäväni, kaukonäköisen sankarin Mavovon ja
mahtipontisen mutta uskollisen Sammyn sekä uljaiden metsästäjäini
kuolemaa. Vanhan zulun ennustus, että minäkin kuolisin taistelussa,
painoi sitäpaitsi mieltäni, sillä minusta tuntui, että olin menneinä
päivinä jo nähnyt kylliksi monen saavan sellaisen lopun ja toivoin
itselleni rauhallisempaa.
Täällä rauhallisessa Englannissa, missä nyt asun ja aion edelleenkin
asua, ei näytäkään luultavalta, että tuo ennustus täyttyy. Mutta kun
muistelen kertomuksiani Mavovon "Käärmeen" ennustajakyvystä, niin nuo
sanat saattavat minut levottomaksi. Sillä kuka lopultakaan tietää
mitään tulevaisuudestaan? Sitäpaitsi mahdottomimmalta näyttävä
tavallisesti tapahtuu.
[Kuten Allan Quatermain'in kertomusten lukijat tietänevät, tämä
kuolevan zulun ennustus täyttyi. Mr. Quatermain kuoli Zuvendis'issa
kilpailevain kuningatarten armeijain välisessä taistelussa saamiinsa
haavoihin. -- Julkaisija.]
Senlisäksi ilmasuhteetkaan eivät ilahduttaneet mieltä, sillä heti
auringonlaskun jälkeen alkoi sataa ja satoi melkein läpi yön, mikä
sateensuojan puutteessa oli harmillista sekä meille että noille
sadoille kodittomille mazituille.
Aikanaan sade kuitenkin asettui, ja seuraavana aamuna tervetullut
aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Kuivateltuamme ja lämmiteltyämme
hiukan sen säteissä joku ehdotti, että menisimme käymään palaneessa
kaupungissa, jossa rankkasade, muutamia savuavia tuhkaläjiä, entisiä
asuinmajoja, lukuunottamatta, oli tukahduttanut tulen. Enemmän
uteliaisuudesta kuin muussa tarkoituksessa suostuin, ja niin kiipesimme
kaikki, lukuunottamatta Veli Johannesta, joka jäi haavoittuneita
hoitamaan, Bausin, Babemban ja useampien mazitujen seurassa eteläportin
jäännösten yli ja astelimme majojen mustuneiden raunioiden välitse läpi
kauppatorin, joka oli täynnä kuolleita, entisiä asuntojamme kohti.
Näky oli surullinen, vain läjä nokista ja vielä savuavaa tuhkaa. Sen
nähdessäni olisin saattanut itkeä, kun ajattelin runsaita
kauppatavaroita ja varastoja, jotka olivat tuhoutuneet ja jotka
enimmäkseen olivat välttämättömän tarpeellisia ja joiden menettäminen
varmasti oli tekevä paluumatkamme vaikeaksi.
Meillä ei kuitenkaan ollut enää mitään sanomista eikä tekemistä, ja
läksimme siis hetken mietittyämme jatkamaan kulkuamme entisen
Kuninkaankaupunginosan läpi pohjoisportille päin. Viimeisinä läksimme
minä ja Hans, joka näytti salaperäisellä tavallaan vainuavan tai
etsivän jotakin. Äkkiä hän laski kätensä käsivarrelleni ja sanoi:
"Baas, kuunnelkaa! Kuulen haamun äänen. Varmaankin se on Sammyn henki,
joka vaatii meitä hautaamaan hänet."
"Loruja", minä vastasin ja kuuntelin sitten niin tarkkaan kuin voin.
Nyt minäkin olin kuulevinani, vaikka en tiennyt miltä suunnalta,
sanoja, jotka sanottiin useampaan kertaan ja kuuluivat korvissani
seuraavasti:
"Oi mr. Quatermain, minä pyydän, olkaa niin hyvä ja avatkaa tämän uunin
ovi."
Hetkisen luulin menettäneeni järkeni. Kutsuin kuitenkin toisia, ja me
kuuntelimme kaikki. Äkkiä Hans raapaisi maata niinkuin mäyräkoira
myyrän kololla kuullessaan liikettä maan alta ja alkoi penkoa tai
oikeammin lapioida edessämme olevaa tuhkaläjää puupalasella, sillä
tuhka oli vielä liian kuumaa paljaille käsille. Sitten kuuntelimme
taas, ja tällä kertaa kuulimme äänen aivan selvänä maan alta.
"Baas", virkkoi Hans, "siellä on Sammy jyväkuopassa!"
Nyt muistin, että majojen edessä todella oli ollut sellainen kuoppa,
vaikkakin tällä kertaa tyhjä, jota, niinkuin on tavallista
bantu-neekerien keskuudessa, käytettiin sellaisen viljan
säilytyspaikkana, jota ei lähitulevaisuudessa tarvittu. Minulla on
itsellänikin kerran ollut hyvin surullinen kokemus tuollaisista
jyväkuopista, niinkuin jokainen, joka lukee ensimmäisen vaimoni
tarinan, jolle olen antanut nimen "_Marie_", itse voi nähdä.
Nopeasti tyhjensimme paikan ja nostimme pois ilmanvaihtorei'illä
varustetun kiven -- nuo ilmanvaihtoreiät olivat Sammyn pelastus,
samoinkuin se, ettei kivi sopinut suulle aivan tiiviisti. Kiven alla
oli pullon muotoinen, sementillä sisustettu onkalo, noin kymmenen
jalkaa syvä ja kahdeksan leveä. Samassa hetkessä reiästä ilmestyi
esille Sammyn pää, suu auki kuin ilmaa haukkovalla kalalla. Vedimme
miehen ulos, mikä toimitus pani hänet ulvomaan, kun iho oli käynyt
kuumuudesta helläksi, ja annoimme hänelle vettä, jota joku mazituista
nouti lähteestä. Sitten kysyin häneltä harmistuneena, mitä hän oli
ollut tekemässä tuolla kuopassa sillä aikaa kuin me olimme vuodattaneet
kyyneleitä, pitäen häntä kuolleena.
"Oi, mr. Quatermain", hän sanoi, "olen uskollisen palveluksen uhri.
Kaiken arvokkaan omaisuutemme jättäminen saaliinhimoisen vihollisen
käsiin oli enemmän kuin mitä jaksoin kantaa. Sulloin senvuoksi kaikki
tyyni tänne kuoppaan, ja kun olin kuulevinani jonkun tulevan,
pistäydyin itse päällimmäiseksi ja vedin kiven suulle. Mutta, mr.
Quatermain, pian senjälkeen vihollinen pani murhan ja ryöstön lisäksi
toimeen murhapolton, ja koko paikka joutui liekkien valtaan. Kuulin
liekkien ulvovan pääni päältä, ja vähän myöhemmin tuhka oli peittänyt
piilopaikkani suun, niin etten enää jaksanut nostaa kiveä, kun se
sitäpaitsi oli liian kuuma koskettaa. Istuin siis täällä koko yön mitä
tukahduttavimmassa kuumuudessa ja pelkäsin kovasti, mr. Quatermain,
että nuo kaksi ruutinassakkaa, jotka olivat mukanani, räjähtäisivät,
kunnes vihdoin, juuri kun olin hylännyt kaiken toivon ja valmistautunut
kuolemaan kuin buschmannin elävältä paistama kilpikonna, kuulin
tervetulleen äänen. Ja, mr. Quatermain, jos teillä sattuisi olemaan
jotakin lauhduttavaa voidetta, niin olisin hyvin kiitollinen, sillä
olen ylt'yleensä korventunut."
"Oi, Sammy, Sammy", minä sanoin, "nyt näet, mihin raukkamaisuus johtaa.
Harjanteella meidän luonamme et olisi korventunut, ja vain sattumalta
Hansin herkkä kuulo pelasti sinut jäämästä surkean tuhon omaksi tuohon
loukkoon."
"Se on totta, mr. Quatermain. Tunnustan ansainneeni tuon kuuman
rangaistuksen. Mutta harjanteella olisin saattanut joutua ammutuksi,
mikä olisi vielä pahempi kuin että ihoni on palanut. Annoitte
sitäpaitsi omaisuutenne haltuuni, ja minä päätin pelastaa sen oman
mukavuutenakin uhalla. Vihdoin viimein suojelusenkelini toi teidät
tänne ajoissa, ennenkuin olin aivan läpi keitetty. Kaikki on siis
hyvin, kun loppu on hyvä, mr. Quatermain, vaikka totta on, että minä
puolestani olen saanut kyllikseni verisestä sodasta, ja jos elän niin
kauan että pääsen takaisin sivistyneisiin seutuihin, niin
lupaan seurata ruoan valmistajantaipumuksiani turvallisessa
hotellinkeittiössä, tarkoitan siinä tapauksessa, etten satu saamaan
tointa englanninkielen opettajana!"
"Niin", vastasin, "kaikki on hyvin, kun loppu on hyvä, Sammy poikaseni,
ja olethan sinä joka tapauksessa pelastanut varastomme, mistä meidän
pitäisi olla sinulle kiitollisia. Mene siis mr. Stephen'in mukana
saamaan hoitoa, sillä aikaa kuin me hinaamme tavarat ylös
jyväonkalosta!"
Kolmea päivää myöhemmin otimme jäähyväiset vanhalta Bausilta, joka
miltei itki meistä erotessaan, ja mazituilta, jotka olivat ryhtyneet
rakentamaan uudelleen kaupunkiansa. Mavovon ja muut Veräjän taistelussa
kaatuneet zulut me hautasimme kaupungin vastapäätä olevalle rinteelle,
kohottaen kummun heidän muistokseen tulevia sukupolvia varten ja
haudaten taistelussa kaatuneet mazitut heidän ympärilleen. Kun
kotimatkallamme kuljimme kummun ohi, niin eloon jääneet zulut ja kaksi
haavoittunutta, joita kannettiin paareilla, pysähtyivät ja tervehtivät
juhlallisesti, ylistäen vainajia äänekkäillä lauluilla. Me
valkoihoisetkin tervehdimme, mutta vaieten, paljastaen päämme.
Sivumennen voin lisätä, että Mavovon "Käärme" ei tässäkään asiassa
ollut valehdellut. Hän oli sanonut, että retkellämme kaatuisi kuusi
joukostamme, ja kuusi oli kaatunut, ei enempää eikä vähempää.
Pitkän neuvottelun jälkeen päätimme valita maatien takaisin Natal'iin,
ensiksi siitä syystä, että orjakauppiasten ystävät olisivat kauheasta
tappiosta kuultuaan saattaneet tehdä rannikolle uuden hyökkäyksen, ja
toiseksi siitä syystä, että joskaan hyökkäystä ei olisi tapahtunut,
olisi saattanut kulua kuukausia, jopa vuosiakin, ennenkuin tuossa
huonossa huudossa olevassa Kilwan satamassa olisimme saaneet laivan
kuljettamaan meidät johonkin sivistyneeseen seutuun. Sitäpaitsi Veli
Johannes, joka oli ennenkin kulkenut sitä kautta, tunsi hyvästi tuon
sisämaan tien ja oli ystävällisissä suhteissa niihin heimoihin,
joidenka maiden kautta meidän oli kuljettava, kunnes pääsisimme
Zulu-maan rajoille, minne minä aina olin tervetullut. Kun siis mazitut
varustivat meidät saattojoukolla ja kantajilla alkumatkaa varten ja kun
meillä Sammyn huolellisuuden tautta oli runsaasti kauppatavaraa uusien
kantajain palkkaamiseksi, niin päätimme rohkeasti valita tuon pitemmän
tien.
Päätös osoittautuikin viisaaksi, sillä vaikka matka kesti neljä
raskasta kuukautta, suoritimme sen lopulta ilman suurempia vahinkoja
lukuunottamatta lievää kuumetta, jota miss Hope ja minä jonkun aikaa
sairastimme. Sitäpaitsi meillä oli matkalla hyvä metsäonni. Suurin
suruni oli, että tämä muutos suunnitelmissamme oli pakottanut meidät
jättämään orjakauppiailta anastamamme norsuluun piilopaikkaan, jonka
vain itse olisimme löytäneet.
Minulle aika kuitenkin kävi ikäväksi, sillä erinäisistä ymmärrettävistä
syistä, joista jo olen puhunut, olin sananmukaisesti viides pyörä
vaunussa. Hans oli erinomainen mies ja, kuten lukijakin tietää,
tavallaan nero, mutta yö toisensa jälkeen hänen seurassaan alkoi
ennen pitkää kyllästyttää minua, vieläpä hänen keskustelunsa
"kunnianarvoisasta isästäni", jonka henki suorastaan tuntui vainoovan
häntä, kävi yksitoikkoiseksi. Luonnollisesti meillä oli muitakin
yhteisiä muistoja, esim. Retiefin verilöylystä, jossa mukanaolleista
olimme ainoat eloon jääneet, mutta niistä asioista en viitsinyt usein
puhua. Ne olivat ja ovat vieläkin liian tuskallisia muistoja.
Minä puolestani olin senvuoksi hyvin iloinen, kun Zulu-maahan tultuamme
vihdoin tapasimme muutamia tuttuja kauppiaita, jotka vuokrasivat meille
yhdet vaunut. Hyläten uupuneet aasit ja valkean härkänsä, jonka annoin
lahjaksi eräälle tuntemalleni päällikölle, Veli Johannes ja naiset nyt
jatkoivat uudella ajopelillä matkaansa Durban'iin Stephen'in seuratessa
ratsain ostamallaan hevosella ja minun Hansin kanssa liittyessäni
kauppiaisiin.
Durban'issa meitä odotti yllätys, sillä kaupunkiin ajaessamme, joka
siihen aikaan oli vain vähäpätöinen paikkakunta, kenenkä tapasimmekaan
ellei sir Alexander Somers'in, joka kuultuaan vaunujen tulevan
Zulu-maasta päin oli ratsastanut tulijoita vastaan saadakseen uutisia
meistä. Näytti siltä, että tuon kiivaan vanhan herran levottomuus
poikansa puolesta oli niin raskaana painanut hänen mieltään, että hän
lopulta oli päättänyt matkustaa itse Afrikkaan etsimään Stephen'iä.
Siinä hän nyt oli. Isän ja pojan kohtaaminen oli hellä mutta omituinen.
"Hei, isä!" sanoi Stephen. "Kukapa olisi uskonut, että tapaisin sinut
täällä!"
"Hei hei, Stephen", sanoi hänen isänsä. "Kukapa olisi uskonut, että
löytäisin sinut elossa ja terveen näköisenä -- niin, aivan
hyvinvoipana! Se on enemmän kuin olisit ansainnut, sinä aasin penikka,
ja toivottavasti tämä oli viimeinen kerta."
Purettuaan tällä tavalla sydämensä ukko tarttui Stephen'in tukkaan ja
suuteli häntä juhlallisesti otsalle.
"Kyllä, isä", vastasi poika, "kyllä se saa olla viimeinen kerta.
Allanin ansio on, että onnellisesti selvisimme kaikesta. Mutta kesken
kaiken, salli minun esittää sinut morsiamelleni sekä hänen isälleen ja
äidilleen."
No niin, lopun voi kukin arvata. Heidät vihittiin kahta viikkoa
myöhemmin Durban'issa, ja juhla oli hyvin hauska, sillä sir Alexander,
joka sivumennen sanoen rahalliselta kannalta suhtautui minuunkin hyvin
anteliaasti, kutsui sananmukaisesti koko kaupungin vieraikseen. Pian
senjälkeen Stephen mr. ja mrs. Eversleyn ja isänsä seurassa vei nuoren
vaimonsa kotiin "kasvatettavaksi", vaikka en ole koskaan kuullut, mitä
tuohon toimitukseen sisältyi. Hans ja minä saatoimme heidät satamaan,
ja ero oli hyvin surullinen, vaikka Hans olikin rikastunut 500
punnalla, jotka Stephen oli hänelle luvannut. Hän osti rahalla farmin
ja kohosi urotöittensä perusteella jonkinlaiseksi pikku päälliköksi.
Josta myöhemmin -- niinkuin sukutauluissa sanotaan.
Sammysta tuli pienen hotellin omistaja ja hän vietti suurimman osan
aikaansa tarjoiluhuoneessa, kestiten vieraitaan mahtipontisilla
lauseilla, joittenka tyyli muistutti mielestäni erästä "Tutkielma
ihmisestä" nimistä runoelmaa (jota kerran koetin lukea mutta en
voinut), ja kertoen urotöistään soturina mazitu-raakalaisten ja
ihmissyöjäin, paholaisenpalvelijain pongojen maassa.
Paria vuotta myöhemmin sain Stephen'iltä kirjeen, jossa hän ilmoitti
pojan ja perillisen syntymästä. Kirjeestä minun täytyy lainata muutama
sivu:
"Kuten mainitsin, isäni on antanut mr. Eversley'lle pienen pitäjän,
soman pikku alueen, missä papilla ei ole paljoa tehtävää. Se pitää
parahiksi yllä kunnioitettavat appivanhempani. Joka tapauksessa
'Dogeetah' viettää suuren osan aikaansa kuljeskellen
hyönteishaaveineen lähellä olevassa _New Forestissa_ ja koetellen
kuvitella olevansa jälleen Afrikassa. 'Kukan äidillä' (joka
tottuneena jalkoja suuteleviin mykkiinsä ei tule toimeen
englantilaisten palvelijain kanssa) on muunlaista ajanvietettä.
Pappilan maalla on pieni järvi ja siinä pieni saari. Saarelle hän
on pystyttänyt kaisla-aidan laakerinmuotoisen lumimarjapensaan
ympärille, joka kukkii samaan aikaan kuin Pyhä kukka, ja milloin
vain ilma sallii, hän istuu aitauksessa luullakseni suorittaen
'Kukan pyhiä menoja'. Ainakin eräänä päivänä, kun kävin venheellä
hänen luonaan, tapasin hänet valkea puku yllä ja laulaen jotain
salaperäistä alkuasukaslaulua."
* * * * *
Siitä on kulunut monta vuotta. Sekä Veli Johannes että hänen vaimonsa
ovat menneet lepoonsa, ja heidän omituinen tarinansa, miltei omituisin
maailmassa, on kirjaimellisesti joutunut unhotuksiin. Stephen, jonka
isä myöskin on kuollut, on varakas baronetti ja tärkeä jäsen
parlamentissa ja valtuustossa sekä monen kauniin lapsen isä, sillä
entinen miss Hope on osoittautunut yhtä hedelmälliseksi kuin
Hedelmällisyyden jumalattaren tyttären -- sehän oli äidin todellinen
asema -- pitääkin olla.
"Joskus", hän sanoi minulle kerran naurahtaen silmäillessään lukuisaa
(ja meluavaa) lapsilaumaansa, "joskus, oi Allan" -- tuon puhetavan hän
on yhä säilyttänyt -- "toivoisin olevani Kukan kodin hiljaisuudessa.
Ah!" hän lisäsi ääni värähtäen, "en koskaan voi unohtaa pyhän järven
sineä enkä pilviä aamun koitteessa. Uskotteko, että kuoltuani saan ne
nähdä, oi Allan?"
Pidin hänen sanojaan sillä kertaa aivan kiittämättöminä, mutta
ihmisluonto on omituinen, ja me olemme kaikki kiintyneet lapsuutemme
näkyihin ja ikävöimme aika-ajoin hengittämään synnyinseutumme ilmaa.
Äskettäin kävin sir Stephen'in luona, ja hänen loistavissa
kasvihuoneissaan hänen ylipuutarhurinsa Woodden, jo iäkäs mies, näytti
minulle kolme kaunista, pitkälehtistä kasvia, jotka olivat nousseet
minun taskuuni pelastamista Pyhän kukan siemenistä.
Mutta ne eivät ole vielä kukkineet.
Tunnen omituista pelkoa ajatellessani, mitä silloin tapahtuu, kun ne
kukkivat. Minusta tuntuu kuin silloin, kun ihmiselämä taaskin saa nähdä
tuon kultaisen kukan ihanuuden, sitä kunnioittamaan ilmestyisi tuon
kauhean metsänjumalan sekä helvetillisen ja salaperäisen Motombon,
ehkäpä itsensä Kukan äidinkin haamu. Ja jos he tulevat, mitä he
tuovatkaan tullessaan niille, jotka anastivat ja kasvattivat pyhän
siemenen?
* * * * *
J.K. -- Sen saan ennen pitkää kuulla, sillä juuri laskiessani kynän
kädestäni minulle ojennettiin Stephen'iltä saapunut voitonriemuinen
kirje, jossa hän kiihtyneenä kertoo, että noista kolmesta kasvista
kaksi _alkaa kukkia_.
_Allan Quatermain_.