luolasta, Krokodiilijärvestä, sen takana olevasta metsästä ja metsän
kauheasta jumalasta, mistä samoinkuin Motombon kuolemasta sain kertoa
hänelle tarinani kolme kertaa. Kolmannen kerran jälkeen hän sanoi
levollisesti:
"Herrani Macumazana, sinä olet suuri mies, ja olen iloinen, että olen
elänyt vaikkakin vain oppiakseni tuntemaan sinut. Ei kukaan muu olisi
tehnyt noita tekoja."
Olin tietysti iloinen kohteliaisuudesta, mutta tunsin velvoitusta
tehostaa Hansin osaa yhteisessä työssämme.
"Niin, niin", hän vastasi, "Pilkkukäärme, Inhlatu, omistaa
suunnittelemisen taidon, mutta sinä toimimisen lahjan, ja mitä hyötyä
on kekseliäistä aivoista ilman voimakasta kättä? Nämä kaksi seikkaa
eivät käy käsi kädessä, sillä vehkeilijä ei ole taistelija. Hänen
luontonsa on erilainen. Jos käärmeellä olisi elefantin voima ja aivot
ja puhvelin raivoisa rohkeus, niin pian ei maailmassa enää olisikaan
muuta kuin yksi eläin jäljellä. Mutta kaiken Luoja on tämän tiennyt ja
pitänyt nuo ominaisuudet erillään, herrani Macumazana."
Ajattelin ja ajattelen vieläkin, että hänen huomautuksessaan oli paljon
viisautta, niin yksinkertaiselta kuin se näyttääkin. Noitten villien
joukossa, joita me valkoihoiset halveksimme, on varmasti monta
viisasta.
Marssittuamme noin tunnin leiriydyimme jälleen kuunnousuun asti, mikä
tapahtui kello kymmenen, ja sitten jatkoimme taas aamuun saakka, sillä
Stephen'in tähden mielestämme oli parempi kulkea yöllä viileässä.
Muistan vielä, kuinka maalauksellisen, jopa vaikuttavankin näyn tarjosi
etumaisena kulkeva ratsasjoukkomme, jota edestä ja takaa ja kummaltakin
sivulta suojasivat pitkillä keihäillä varustetut mazitu-joukot sen
kulkiessa läpi äärettömän lakeuden lempeässä ja rauhaisassa kuutamossa.
On tarpeetonta kertoa loppumatkan yksityiskohtia, sillä mitään
tärkeämpää tapahtumaa ei sattunut.
Stephen kesti vaivansa mainiosti, ja Veli Johannes, joka oli parhaita
lääkäreitä, mitä koskaan olen tavannut, antoi hänestä hyviä lausuntoja,
mutta minä panin merkille, ettei hän näyttänyt ensinkään vahvistuvan,
vaikka söi runsaasti. Miss Hopekin, joka sai hoitaa häntä, kun hänen
äidillään ei näyttänyt olevan siihen taipumuksia, sanoi hänen nukkuvan
hyvin vähän, minkä muuten itsekin olin huomannut.
"Oi Allan", hän sanoi vähän ennen Bezan kaupunkiin saapumistamme,
"Stephen poikanne on sairas" (hänellä oli tapana kutsua häntä minun
pojakseni, en tiedä miksi). "Isä sanoo, että se on vain keihään haava,
mutta minä sanon teille, että siinä on muutakin kuin keihään naava.
Hän on sairas sisällisesti", ja kyyneleet, jotka täyttävät hänen
harmaat silmänsä, osoittivat, että hän puhui mitä ajatteli. Sitäpaitsi
hän olikin oikeassa, sillä seuraavana yönä kaupunkiin päästyämme
Stephen sairastui johonkin vaikeaan afrikkalaiseen kuumetautiin, joka
hänen heikossa tilassaan oli vähällä viedä häneltä hengen ja oli
epäilemättä tarttunut tuosta epäterveellisestä Krokodiilijärvestä.
Vastaanottomme Bezassa oli erittäin suurenmoinen, sillä koko väestö
tuli vanhan Bausin johdolla meitä vastaan äänekkäin tervetulohuudoin,
mistä meidän kuitenkin Stephen'.n tähden piti kieltää heitä.
Menimme majoihimme kiitollisin sydämin. Onnemme olisi hetken aikaa
ollut täydellinen, ellei olisi ollut pelkoa Stephen'in takia. Mutta
sellaista on aina maailmassa; kuka on saanut nauttia mesimaljansa
saamatta suuhunsa kärpästä tai torakkaa?
Kaiken kaikkiaan Stephen'in sairaus kesti noin kuukauden. Päiväkirjani
mukaan, johon muun tekemisen puutteessa tein siihen aikaan
säännöllisesti muistiinpanoja, luulimme kymmenentenä päivänä Bezaan
saapumisemme jälkeen luulimme hänen varmasti kuolevan. Veli
Johanneskin, joka hoiti häntä mitä suurimmalla huolella ja taidolla ja
jolla oli käytettävänään runsaasti Durbanista tuomaamme kiniiniä ja
muita lääkkeitä, menetti kaiken toivon. Yötä päivää miesraukka houraili
ja aina tuosta onnettomasta orkideasta, jonka menettäminen näytti
painavan hänen mieltään niinkuin koko säkillinen katumattomia rikoksia.
Olen totisesti sitä mieltä, että hän saa kiittää elämästään Hope'n
keksintöä tai rohkeata päähänpistoa. Eräänä iltana, kun sairas taas oli
hyvin huonona ja houraili taaskin raivoisasti kadottamastaan kasvista
-- satuin sillä kertaa saapuville yksin Hope'n kanssa -- tyttö tarttui
häntä käteen ja sanoi, osoittaen aivan tyhjää paikkaa lattialla:
"Katsokaa, oi Stephen, kukka on tuotu takaisin."
Sairas tuijotti ja tuijotti ja vastasi sitten suureksi
hämmästyksekseni:
"Kautta Jupiterin, niinpä onkin? Mutta nuo roistot ovat katkaisseet
kaikki kukat paitsi yhtä."
"Niin", tyttö vastasi, "mutta yksi on jäljellä, ja se on kaikista
kaunein."
Senjälkeen sairas vaipui uneen ja nukkui levollisesti kaksitoista
tuntia, nautti sitten vähän ruokaa ja nukkui taas, ja samalla kuume
laski normaaliasteeseen tai hiukan alemma. Hänen herätessään olin
taaskin sattumalta Hope'n kanssa läsnä. Tyttö seisoi sillä paikalla,
missä oli uskotellut orkidean olevan. Sairas tuijotti lattiaan ja
tuijotti häneen -- minua ei hän nähnyt, sillä olin selkäpuolella -- ja
sanoi sitten heikolla äänellä:
"Ettekö sanonut, miss Hope, että orkidea oli siinä, missä nyt seisotte,
ja että kaunein kukista oli jäljellä?"
Olin peloissani, mitä ihmettä hän osaisi vastata. Mutta Hope ei
joutunut ymmälle.
"Oi Stephen", hän sanoi lempeällä äänellään ja puhuen niin
luonnollisesti, että sanat eivät tuntuneet liian rohkeilta, "tässä se
on, sillä enkö minä ole sen tytär?" -- alkuasukkaat näet, kuten
muistettanee, kutsuivat häntä "Kukan tyttäreksi". "Ja kaunein kukista
on tässä myöskin, sillä minä olen se kukka, jonka löysitte tuolta
saarelta järven keskeltä. Oi, Stephen, älkää surko enää kadotettua
kasvia, josta teillä on runsaasti siemeniä, vaan kiittäkää Jumalaa,
että olette elossa ja että teidän apunne takia äitini ja minäkin vielä
elämme, me, jotka itkisimme silmämme puhki, jos te kuolisitte."
"Minunko apuni takia?" hän vastasi. "Tarkoitatte Allania ja Hansia. Ja
te pelastitte minun henkeni siellä vedessä. Ah, nyt sen muistan! Olette
oikeassa, Hope; en ole sitä tiennyt, mutta te olette ainoa oikea Pyhä
kukka, minkä olen nähnyt."
Tyttö riensi hänen luokseen, polvistui vuoteen viereen ja ojensi
kätensä, jonka sairas painoi kalpeille huulilleen.
Pujahdin ulos majasta ja jätin heidät keskustelemaan kadotetusta ja
jälleen löydetystä kukasta. Kohtaus oli soma ja antoi mielestäni
henkistä sisältöä muuten niin mielettömälle retkellemme. Hän oli
etsinyt kaunista kukkaa ja löytänyt -- elämänsä rakkauden.
Tämän jälkeen Stephen toipui nopeasti, sillä tuollainen rakkaus on
paras lääke -- jos siihen liittyy vastarakkaus.
En tiedä, mitä nuorten, Veli Johanneksen ja hänen vaimonsa välillä
tapahtui, sillä sitä en ole koskaan kysynyt. Mutta panin merkille, että
Hope'n vanhemmat siitä päivästä alkaen rupesivat kohtelemaan Stephen'iä
kuin omaa poikaansa. Nuorten väliseen suhteeseen ei paljoa kajottu.
Yksin alkuasukkaatkin suhtautuivat siihen ymmärtämyksellä, sillä vanha
Mavovo kysyi minulta, milloin he aikoivat mennä naimisiin ja kuinka
monta lehmää Stephen oli luvannut Veli Johannekselle maksuksi niin
kauniista vaimosta. "Niitä pitäisi olla suuri lauma", hän sanoi, "ja
suurikasvuista rotua."
Sammykin viittasi keskustellessaan kanssani "mr. Somers'in kihlattuun".
Hans yksin ei sanonut mitään. Niin jokapäiväinen asia kuin naiminen ja
naittaminen ei näyttänyt herättävän hänessä mielenkiintoa. Tahi
mahdollisesti hän piti asiaa jo ennakolta päätettynä ja katsoi
senvuoksi tarpeettomaksi puhua siitä.
Bausin kylässä viivyimme kokonaisen kuukauden, jona aikana Stephen'in
voimat palasivat. Minä tutustuin täydellisesti seutuun, ja samoin
Mavovo ja zulut, mutta Veli Johannes ja hänen vaimonsa eivät
välittäneet mistään. Mrs. Eversley oli myöntyväinen olento, joka tyytyi
ottamaan vastaan tapahtumat sellaisina kuin ne tulivat ja pitkän
erakkoelämänsä jälkeen odottamaan vielä jonkun aikaa villien maassa.
Sitäpaitsi hänen luonaan oli nyt rakastettu John, johon hän saattoi
tuntikausia tuijottaa niinkuin kissa joskus henkilöön, johon se on
kiintynyt. Hänen puheensakin miehelleen kuului minusta onnelliselta
hyrinältä. Ja ukkorukka näytti väliin oikein hermostuneelta, sillä
tunnin ja parin kuluttua hän aina nousi ja lähti pyydystämään perhosia.
Totta puhuen tilanne ennen pitkää alkoi hermostuttaa minua, sillä minne
tahansa katsoinkin, näin Stephen'in ja Hope'n rakastelemassa tai Veli
Johanneksen ja hänen vaimonsa ihailemassa toinen toistaan, joten
minulla ei ollut heistä paljonkaan seuraa. Nähtävästi he ajattelivat,
että Mavovo, Hans, Sammy, Bausi, Babemba ja Kumpp. olivat minulle
kyllin -- jos nimittäin asiaa ensinkään ajattelivat. Ja kyllin nuo
eräässä merkityksessä olivatkin, sillä zulu-metsästäjät alkoivat käydä
sietämättömiksi tuossa joutilaisuudessa ja yltäkylläisyydessä, syödä
liian paljon, juoda liian paljon olutta, polttaa liiaksi päihdyttävää
_dakkaa_, eräänlaista epäterveellistä hamppua, ja rakastella liiaksi
mazitu-vaimoja, aiheuttaen riitoja, jotka minun oli sovitettava.
Viimein tein tuosta kaikesta lopun ja sanoin, että meidän oli
lähdettävä liikkeelle, kun Stephenkin jo kykeni kävelemään.
"Aivan niin", sanoi Veli Johannes lempeästi; "mitä olette suunnitellut,
Allan?"
Vihasin tuota Veli Johanneksen lausetta ja vastasin hiukan
närkästyneenä, etten ollut suunnitellut mitään, mutta aioin, kun ei
kellään muullakaan ollut ehdotuksia, mennä ulos neuvottelemaan Hansin
ja Mavovon kanssa, minkä myöskin tein.
Neuvottelumme tulosta en huoli kertoa, sillä meidän varaltamme oli jo
tehty muita suunnitelmia, joita en ollut aavistanut.
Kaikki tapahtui hyvin äkkiä niinkuin joskus suuret tapahtumat ihmisten
ja kansakuntain elämässä. Vaikka mazitut olivat zulujen heimoa, heidän
sotilasjärjestönsä ei ollut niin täydellinen kuin näiden. Kun
esimerkiksi keskustelin Bausin ja vanhan Babemban kanssa siitä, ettei
heillä edes ollut asianmukaisia etuvartijoita eikä tiedonantajia, he
nauroivat minulle ja sanoivat, ettei hyökkäystä ollut koskaan
tapahtunut eikä luultavasti vastakaan tulisi tapahtumaan, kun pongotkin
nyt olivat saaneet opetuksensa.
Huomaan unohtaneeni mainita, että kaislikon taistelussa vangiksi otetut
pongot oli Veli Johanneksen pyynnöstä saatettu järven rantaan, pantu
yhteen valloitetuista venheistä ja annettu heille lupa palata omaan
onnelliseen maahansa. Hämmästykseksemme he kolmea viikkoa myöhemmin
ilmestyivät takaisin Bezan kaupunkiin ja kertoivat seuraavan tarinan.
He kertoivat soutaneensa järven yli ja löytäneensä Rican kaupungin yhä
pystyssä, mutta aivan autiona. He olivat vaeltaneet läpi koko maan,
tutkineetpa vielä Motombon luolankin. Sieltä he olivat löytäneet vain
Motombon jäännökset läjässä korokkeellaan, ei muuta. Vasta eräässä
kaukaisessa kylässä he olivat tavanneet majassaan vanhan, kuolevan
vaimon, joka viimeisiä henkäyksiään vetäessään oli ilmoittanut heille,
että pongot säikähtyneinä kuolettavista rautaputkista olivat,
noudattaen jotakin ennustusta, "palanneet sinne, mistä he alussa olivat
tulleet", ja vieneet takaisinvalloitetun "Pyhän kukan" mukanaan. Vain
hänet, joka oli liian heikko matkustamaan, oli jätetty paikoilleen
melkoisilla ruokavaroilla varustettuna. Kukka siis mahdollisesti kasvaa
jälleen jossakin tuntemattomassa seudussa Afrikkaa, mutta sen
palvelijain on hankittava itselleen uusi metsän jumala, uusi Kukan äiti
ja uusi ylimmäinen pappi viimeisen Motombon sijalle.
Pongo-vangit, joilla nyt ei ollut kotia eikä muuta tietoa kansastaan
kuin että se oli lähtenyt "pohjoiseen päin", pyysivät lupaa saada
asettua Mazitu-maahan, ja se sallittiin heille. Heidän tarinansa
vahvisti arveluni, ettei Pongo-maa ollutkaan saari, vaan että sitä
yhdisti mannermaahan jokin räme tai vuorenharjanne. Jos olisimme olleet
pakotetut viipymään kauemman Mazitu-maassa, olisin tyydyttänyt
tiedonhaluni ja käynyt ottamassa siitä selkoa. Siihen minulla
kuitenkaan ei ollut tilaisuutta ennenkuin muutamia vuosia myöhemmin,
jolloin omituisissa olosuhteissa jouduin uudelleen samaan osaan
Afrikkaa.
Mutta palaan kertomukseeni. Seuraavana päivänä lähtöneuvottelumme
jälkeen söimme varhain aamiaisemme, tekemistä kun oli paljon. Maata
peitti sakea sumu, joka Mazitu-maan ylängöillä usein tänä vuodenaikana
ennustaa kuumaa pohjoistuulta, niin sakea, että oli mahdotonta nähdä
muuta kuin muutamia kyynäröitä eteensä. Sumu nousee luultavasti
määrättyjen ilmasuhteiden vallitessa suurelta järveltä. Olimme juuri
päättäneet aamiaisemme hyvin hitaasti, sillä paksu, tukahduttava ilma
teki minut tarmottomaksi. Annoin eräälle zuluista määräyksen mennä
katsomaan, olivatko molemmat aasit ja valkoinen härkämme, jotka olin
haettanut kaupunkiin lähestyvän lähtömme varalta ja sitonut kiinni
majojemme lähelle, hyvin syötetyt. Sitten menin tarkastamaan pyssyjä ja
ampumavaroja, joista Hans oli tehnyt luettelon. Samassa kuulin kaukaa
oudon äänen ja kysyin Hansilta, miksikä hän sitä luuli.
"Pyssy, baas", hän vastasi levottomana.
Eikä hän ollutkaan syyttä levoton, sillä tiesimme kumpikin hyvin, ettei
lähitienoilla kellään ollut pyssyjä muilla kuin meillä, ja meidän
pyssymme olivat kaikki luetteloissa. Totta kyllä olimme luvanneet antaa
enimmät orjakauppiailta saamistamme ennen lähtöämme Bausille, ja minä
olin opastanut muutamia hänen parhaista sotilaistaan niiden käytössä,
mutta ei ainoatakaan asetta ollut vielä jätetty heidän haltuunsa.
Riensin veräjälle ja käskin vahtisotilaan juosta Bausin ja Babemban luo
tekemään ilmoitusta ja tiedustelemaan sekä pyytämään heitä kokoomaan
sotilaat, joita ei sillä kertaa sattunut olemaan kaupungissa enempää
kuin kolmesataa. Kun täydellinen rauha vallitsi, oli loput
tavallisuuden mukaan laskettu kyliinsä peltojaan hoitamaan.
Epämääräisen hermokiihoituksen vallassa, jolle toiset pyrkivät
nauramaan, komensin sitten zulut aseisiin ja järjestäydyin muutenkin
kohtaamaan mitä tahansa odottamatonta käännettä. Tämän tehtyäni
istuuduin miettimään, mihin olisi parasta ryhtyä, jos sattuisimme
joutumaan ylivoimaisen hyökkäyksen alaisiksi tässä harvaan asutussa
neekerikylässä, jonka strateegiset mahdollisuudet olin moneen kertaan
tutkinut. Tehtyäni päätökseni kysyin Hansin ja Mavovon ajatusta ja sain
tietää heidän olevan yhtä mieltä kanssani siitä, että ainoa
puolustuskuntoinen paikka oli kaupungin ulkopuolella, jossa
eteläportille johtava tie laskeutui alaspäin verraten jyrkkäseinäistä,
kallioista ja metsäistä rinnettä. Samaa tietä ja saman rinteen yli Veli
Johannes valkoisen härkänsä selässä oli ilmestynyt silloin, kun
seisoimme paaluihin sidottuina kauppatorilla valmiina nuolilla
ammuttaviksi.
Meidän vielä keskustellessamme kaksi mazitu-päällikköä saapui vinhaa
vauhtia, laahaten mukanaan haavoittunutta karjapaimenta, joka
ilmeisesti oli saanut kuulan käsivarteensa.
Paimen kertoi seuraavaa. Hän oli kahden muun paimenpojan kanssa ollut
kaitsemassa kuninkaan karjaa noin puoli mailia pohjoiseen päin
kaupungista, kun äkkiä heidän eteensä oli ilmestynyt suuri joukko
valkoisiin vaatteihin puettuja miehiä, kaikki pyssyillä varustettuja.
Miehet, joita hän arveli olleen noin kolme- tai neljäsataa, olivat
alkaneet anastaa karjaa, mutta nähneet samassa paimenet, ampuneet ja
haavoittaneet häntä sekä surmanneet hänen molemmat toverinsa. Hän oli
juossut niin nopeasti kuin oli voinut tuomaan uutista. Joku miehistä
oli huutanut hänen jälkeensä ja käskenyt häntä sanomaan valkoisille
miehille, että he olivat tulleet surmaamaan heidät ja heidän ystävänsä
mazitut ja ryöstämään takaisin valkoiset naiset.
"Hassan-ben-Mohammed ja orjakauppiaat!" minä sanoin, kun Babemba
ilmestyi sotilasjoukon etunenässä ja huusi hänkin:
"Arabialaiset orjakauppiaat ovat täällä, herrani Macumazana. Sumussa he
ovat hiipineet kintereillemme. Heidän lähettiläänsä on tullut
pohjoisportille vaatimaan, että luovuttaisimme heille teidät
valkoihoiset ja palvelijanne ja sitäpaitsi sata nuorta miestä ja sata
nuorta naista orjuuteen myytäviksi. Ellemme sitä tee, he uhkaavat
tappaa meidät kaikki lukuunottamatta nuoria poikia ja tyttöjä, ja
teidät valkoiset he uhkaavat surmata polttamalla ja jättää eloon vain
molemmat naiset, joku Hassan lähettää tuon sanan."
"Vai niin", vastasin levollisesti, sillä tässä pälkähässä tyynnyin
kuten tavallisesti. "Ja aikooko Bausi luovuttaa meidät?"
"Kuinka Bausi voisi sen tehdä, kun Dogeetah on hänen veriveljensä ja te
hänen ystäviään?" huudahti vanha kenraali närkästyneenä.
"Bausi lähettää minut veljensä luokse saadakseen häneltä valkoisten
miesten viisaan neuvon puhuttuna sinun suusi kautta, herrani
Macumazana."
"Siinä tapauksessa Bausissa on hyvä henki", vastasin, "ja näin sanoo
Dogeetah minun suuni kautta. Mene Hassanin lähetin luo ja kysy häneltä,
muistaako hän erästä kirjettä, jonka kaksi valkoista miestä jätti
hänelle kerran halaistun kepin päähän heidän leirinsä ulkopuolelle.
Sano hänelle, että aika on tullut, jolloin nuo valkoiset miehet
täyttävät kirjeessä antamansa lupaukset, ja että hän itse ennen
aamunkoittoa on riippuva puussa. Sitten, Babemba, kokoa sotilaasi ja
puolusta kaupungin pohjoista porttia niin kauan kuin voit nuolilla ja
jousilla. Senjälkeen peräydy kaupungin läpi ja yhdy meihin metsikössä,
kallioisella rinteellä, vastapäätä eteläporttia. Lähetä muutamia miehiä
tyhjentämään kaupunkia vanhuksista, naisista ja lapsista ja päästä
heidät ulos eteläportista etsimään suojaa rinteen takana olevasta
metsästä. Älä anna heidän vitkastella. Käske heidän lähteä heti.
Ymmärrätkö?"
"Ymmärrän kaikki, herrani Macumazana. Olen tekevä mitä Dogeetah on
käskenyt. Kunpa olisimme kuunnelleet sinua ja pitäneet tarkempaa
vahtia!"
Hän kiiruhti pois vinhaa vauhtia kuin nuorukainen ja huutaen määräyksiä
mennessään.
"Nyt", sanoin, "nyt mekin liikkeelle!"
Kokosimme pyssyt ja ampumavarat ja vähän muutakin, en muista enää mitä,
ja Babemban veräjälle jättämäin vartijain avulla kuljetimme ne
kaupungin läpi, vieden mukanamme myöskin molemmat aasimme ja valkoisen
härän. Mennessämme muistin vielä huopapeitteet ja pari rautaista
keittoastiaa, joita saatoimme tarvita, ja käskin onnettoman näköisen
Sammyn juosta takaisin noutamaan ne majasta.
"Oh, mr. Quatermain", hän vastasi, "minä tottelen, mutta pelolla ja
vapistuksella."
Hän lähti, mutta kun muutamaa hetkeä myöhemmin huomasin, ettei hän
ollutkaan palannut, päätin huoaten, sillä tavallaan pidin Sammysta,
että hän oli joutunut vihollisten käsiin ja saanut surmansa.
Luultavasti, arvelin, hänen "pelkonsa ja vapistuksensa" on vienyt
voiton järjestä, ja hän on patoineen juossut väärään suuntaan.
Alkumatkamme kaupungin läpi oli verraten helppo, mutta päästyämme
kauppatorin yli kapealle tielle, joka pujottelihe majojen välitse kohti
eteläporttia, se kävi vaikeammaksi, sillä tie oli täynnä satoja pelon
vallassa olevia pakolaisia, vanhuksia, kannettavia sairaita, pikku
poikia ja tyttöjä ja naisia pienokaiset rinnoillaan. Oli mahdotonta
ottaa huomioon noita onnettomia; emme voineet muuta kuin ponnistella
heidän lävitseen. Lopulta pääsimmekin ulos, kiipesimme rinteelle ja
etsimme mahdollisimman hyvät asemat sen harjalta ja harjan alta, missä
puut ja kivimöhkäleet tarjosivat hyvän suojapaikan, jota vielä
vahvistimme niin hyvin kuin voimme lyhyessä ajassa rakentamalla kivistä
pieniä rintavarustuksia ja niin poispäin. Mukanamme tulleet pakolaiset
ja ne, jotka seurasivat, suuri joukko, eivät pysähtyneet tähän, vaan
syöksyivät tietä pitkin eteenpäin, kadoten takana olevaan metsikköön.
Ehdotin Veli Johannekselle, että hän ottaisi mukaansa vaimonsa ja
tyttärensä ja kolme juhtaamme ja seuraisi pakolaisia. Hän näyttikin
taipuvaiselta tekemään niin, tietysti ei itsensä vuoksi vaan heidän,
sillä hän oli peloton vanhus. Mutta naiset kieltäytyivät jyrkästi. Hope
sanoi jäävänsä Stephen'in luokse, ja hänen äitinsä vakuutti luottavansa
minuun täydellisesti ja jäävänsä mieluummin paikoilleen. Ehdotin
silloin, että Stephenkin menisi mukaan, mutta hän suuttui niin, etten
uudistanut kehoitusta.
Asetimme heidät lopulta somaan pikku koloon, jonka yläpuolella kasvoi
pensas aivan rinteen harjalla ja johon rintamamme kääntyessä tai
hyökkäyksen sattuessa kuulat eivät voineet tunkeutua. Sitäpaitsi
annoimme ilman enempiä selityksiä kummankin käteen kaksipiippuisen ja
ladatun pistoolin.
XX.
TAISTELU KAUPUNGIN PORTILLA.
Pohjoisportilla oli alkanut kiivas ammunta, jota seurasivat kimeät
huudot. Sumu oli vielä siksi taaja, ettemme aluksi voineet tarkkaan
nähdä. Mutta heti ammunnan alettua kuuma tuuli, joka tavallisesti
seuraa sumua, nousi vihurimaisella voimalla ja hajoitti usvan. Silloin
Hans, joka oli kiivennyt harjanteella kasvavaan puuhun, ilmoitti
arabialaisten kiivaan tulen suojassa etenevän pohjoista porttia kohti
ja mazitujen vastaavan tuleen nuolillaan ja jousillaan kaupunkia
ympäröivän aidan takaa. Aidan muodosti multapenkere, jonka harjalle oli
kolme tukkia asetettu päällekkäin. Näistä tukeista moni oli juurtunut
hedelmälliseen maahan, joten tuo suojavarustus enimmäkseen muistutti
suunnatonta kasvavaa pensasaitaa, jonka ulko- ja sisäpuolella kasvoi
runsaasti okaisia päärynäpuita ja korkeita sormihaaraisia kaktuksia.
Hetkistä myöhemmin Hans ilmoitti, että mazitut peräytyivät ja muutaman
minuutin kuluttua he jo alkoivatkin saapua luoksemme läpi eteläportin,
tuoden useita haavoittuneita tullessaan. Heidän päällikkönsä sanoi,
etteivät he olleet voineet pitää puoliansa pyssyjä vastaan ja olivat
sentähden päättäneet hylätä kaupungin ja yrittää uudelleen harjun
rinteellä.
Vähää myöhemmin loputkin mazituista saapuivat ajaen edellään niitä
kaupunkiin jääneitä, jotka eivät olleet ottaneet osaa taisteluun.
Näiden joukossa oli kuningas Bausi hirveän kiihoittuneessa tilassa.
"Enkö ollut viisas, Macumazana", hän huusi, "kun pelkäsin noita
orjakauppiaita ja heidän pyssyjään? Nyt he ovat tulleet surmaamaan
vanhukset ja ryöstämään nuorukaiset myytäviksi."
"Kyllä, kuningas", en voinut olla vastaamatta, "sinä olit viisas. Mutta
jos olisit tehnyt niinkuin sanoin ja pitänyt tarkempaa vahtia, ei
Hassan olisi päässyt hiipimään kuin leopardi vuohen kimppuun."
"Se on totta", hän ähkyi; "mutta kuka voi tietää hedelmän maun,
ennenkuin on maistanut sitä?"
Sitten hän lähti tarkastamaan sotilastensa asemaa rinteellä, asettaen
minun neuvostani suurimman osan rivin kumpaankin päähän estääkseen
hyökkäysyritykset sivulta päin. Me puolestamme jaoimme sillä aikaa
ensimmäisessä taistelussa orjakauppiailta anastamamme pyssyt noille
kolmelle- tai neljällekymmenelle valitulle, joita olin ohjannut
ampuma-aseiden käytössä. Vaikka he eivät tekisikään paljoa vahinkoa,
ajattelin, he voisivat ainakin ampumalla herättää vihollisissa
ajatuksen, että olimme kaikki asestetut.
Noin kymmenen minuutin kuluttua Babemba saapui viidenkymmenen miehen
seurassa -- siinä olivat kaikki mazitu-sotilaat, jotka oli jätetty
kaupunkiin. Hän ilmoitti puolustaneensa pohjoista porttia viimeiseen
asti voittaakseen siten aikaa, mutta arabialaisten nyt olevan
murtautumaisillaan sisään. Sanoin hänelle, että hän käskisi sotilasten
kasata kiviä suojaksi kuulia vastaan ja heittäytyä pitkäkseen
kiviläjäin taakse. Hän seurasi neuvoani.