Purje veti hyvin ja piti venhettä tasapainossa. Olimme sitäpaitsi

vielä maan suojassa, ja vesi oli tyyni kuin lahden vesi, joten

ampuma-alukseni oli todellakin hyvä. Itse olin tosin väsynyt, mutta

henkiset voimat näyttivät tarpeen tullen kasvavan, ja tunsin itseni

lujaksi kuin kuvapatsas. Loppujen lopuksi valokin oli hyvä, sillä

aurinko oli juuri nousemassa takanani, ja sen tasaiset säteet

valaisivat suoraan maaliani. Pidätin henkeäni ja kosketin liipaisinta.

Pyssy laukesi kevyesti ja melkein samassa hetkessä savun painuessa

syrjään näin Komban kohottavan kätensä ja kaatuvan selälleen venheen

pohjalle. Vasta paljon myöhemmin, siltä ainakin tuntui, tuulenhenki toi

korviimme hiljaisen kaiun tuon kohtalokkaan kuulan pamahduksesta.

Vaikka minun ehkä ei pitäisi sitä sanoa, laukaus oli niissä

olosuhteissa todella ihmeellinen, sillä myöhemmin sain tietää, että

kuula oli osunut juuri siihen, mihin olin tarkoittanutkin, nimittäin

keskelle rintaa, lävistäen sydämen. Jos siitä puhe tulee, niin

oikeastaan kaikkikin neljä laukausta, jotka Pongo-maassa ammuin, olivat

oikea saavutus tarkka-ampujaurani aikana. Ensimmäinen, yöllä ammuttu

taittoi gorilla-jumalan käden ja olisi surmannut sen, ellei panos olisi

syttynyt niin hitaasti, antaen hänelle aikaa peittää päänsä. Toinen

tappoi sen keskellä pahinta liikuntaa ja kahakkaa. Kolmas, jonka ammuin

salaman valossa pitkän uinnin jälkeen, surmasi Motombon, ja neljäs,

jonka laukaisin pitkän matkan päästä ja liikkuvasta venheestä,

oli kuolemantuomio tuolle kurjalle Komballe, joka oli luullut

pyydystäneensä meidät Pongo-maahan surmattaviksi ja syötäviksi uhrina.

Loppujen lopuksi asiaa aina vaikeutti tietoisuus, että tehtyä erehdystä

ei voisi korvata neljällä nallilla.

Olen varma, etten olisi niin hyvin osannut ampua millään muulla, vaikka

kuinkakin uudenaikaisella ja tarkalla pyssyllä. Mutta tähän pieneen

Purdey-aseeseen olin tottunut nuoruudestani asti, ja niinkuin jokainen

tarkka-ampuja tietää, sillä on suuri merkitys. Minä tunsin sen, ja se

näytti tuntevan minut. Vielä tänäkin päivänä se riippuu seinälläni,

vaikka tietystikään en enää käytä sitä tänä takaaladattavain aseiden

aikakautena. Pahaksi onneksi vain eräs kotiseutuni pyssyseppä, jolle

lähetin sen lukon puhdistamista varten, maalasi sen uudelleen ja

puhdisti ja kiilloitti perän j.n.e. kysymättä lupaa, joten ase tuli

melkein uuden näköiseksi. Olisin mieluummin pitänyt sen kuluneessa ja

raavitussa tilassaan.

Palataksemme asiaan: laukauksen ääni herätti Hansin unesta niinkuin

John Peel'in torvi. Hän heilautti päätään jalkaini välissä ja näki

Komban kaatumisen.

"Oi, ihanaa, baas! Ihanaa!" hän sanoi heikolla äänellä. "Olen

vakuutettu, ettei teidän arvoisan isänne henkikään osaisi somemmin

surmata vihollisiaan siellä tulisessa paikassa. Ihanaa!" ja tuo

ukkohöperö painautui maahan, suudellen saappaitani tai niiden

jäännöksiä, minkäjälkeen annoin hänelle loput paloviinastani.

Ryyppy toinnutti hänet melkein entiselleen varsinkin sen jälkeen kuin

hänet oli vapautettu tuosta likaisesta nahkasta ja hän sai pestä

kätensä ja päänsä.

Komban kuoleman vaikutus pongoihin oli hyvin kummallinen. Kaikki ruuhet

kokoontuivat sen ruuhen ympärille, jossa hän makasi. Sitten he

kiireisen neuvottelun jälkeen laskivat purjeensa ja soutivat takaisin

satamaansa. Miksi he sen tekivät, sitä en tiedä. Ehkä he arvelivat,

että hän oli lumottu tai ainoastaan haavoittunut ja tahtoivat saattaa

hänet lääkärin hoitoon. Tahi mahdollisesti laki kielsi heitä jatkamasta

matkaa ilman jonkun varakalubin johtoa, joka oli "voittanut jumalan" ja

joka odotti rannalla. Ehkä myöskin uskonnolliset menot vaativat, että

päällikön ruumis oli saatettava maihin erityisin juhlamenoin. Sitä en

tiedä. On mahdotonta lausua varmaa arvostelua noitten Afrikan

kaukaisten heimojen toiminnan salaperäisistä vaikuttimista.

Tulos oli joka tapauksessa se, että me voitimme hyvän joukon aikaa ja

elämän mahdollisuuden, joka muussa tapauksessa olisi kuollut siihen

paikkaan. Lahdesta päästyämme tuuli puhalsi iloisesti ajaen meitä

ripeää vauhtia yli järven aina keskipäivään asti, jolloin se alkoi

hiljentyä. Kaikeksi onneksi se ei kuitenkaan kokonaan lakannut ennen

kello kolmea, jolloin jo Mazitu-maan rannikko oli verraten lähellä;

voimmepa jo erottaa taivaalla pilkun, jonka tunsimme Stephen'in pienen

kukkulan laelle pystyttämäksi lipuksi.

Tämän rauhanajan kestäessä söimme jäljelläolevat ruokamme, peseydyimme

niin perinpohjin kuin voimme ja lepäsimme. Hyvä olikin, että saimme

tämän levonhetken ennen sitä, mikä seurasi. Sillä juuri tuulen

lakatessa katsoin taakseni, ja siellä tulikin jo, yhä tuulen alla, koko

pongojen ruuhilaivasto, arviolta kolme-, neljäkymmentä kappaletta,

kussakin parikymmentä miestä. Purjehdimme eteenpäin niin pitkälle kuin

pääsimme, sillä vaikka eteneminen kävi hitaasti, se oli kuitenkin

nopeampaa kuin soutamalla. Oli sitäpaitsi tarpeellista säästää voimiaan

viimeisen koettelemuksen varalle.

Muistan tuon hetken hyvin selvästi, sillä hermostuneeseen ja

kiihoittuneeseen mieleen jokainen pikkuseikkakin painui syvälle.

Muistan päittemme päällä liitelevien pilvien muodonkin, jotka

osoittivat jälkiä edellisen yön myrskystä. Eräskin oli kuin linna,

jonka torni oli särkynyt, niin että portaat sisällä näkyivät; eräs

toinen muistutti suuresti haaksirikkoista laivaa, jonka keulassa oli

reikä, kaksi mastoa poikki ja kolmas pystyssä riekaleisine purjeineen

j.n.e.

Sitten muistan tavallisen, suuren järven ja erittäinkin erään paikan,

jossa kaksi virtaa yhtyi, synnyttäen pieniä laineita, jotka näyttivät

taistelevan keskenään ja kaatuvan taaksepäin omituisesti murtuen.

Muistan myöskin parvittain pieniä kaloja, ne muistuttivat suuresti

säynästä, sillä niillä oli pyöreä suu ja hyvin valkoinen vatsa, ja ne

ilmestyivät äkkiä veden pintaan, tavoitellen näkymättömiä kärpäsiä.

Kalat vetivät puoleensa joukon lintuja, jotka olivat lokin näköisiä

mutta pienempiä. Niillä oli sysimusta pää, valkoinen takaruumis,

harmahtavat siivet ja korallinpunaisissa jaloissa ohuet räpylät. Ne

pyydystivät pieniä kaloja, päästäen sitä tehdessään omituisia

valittavia huutoja, jotka päättyivät pitkään e-e-e ääneen. Parven isä,

jonka pää oli valkea niinkuin takaruumiskin, mahdollisesti iästä,

liiteli muiden yläpuolella vaivautumatta pyydystämään kaloja mutta

pakottaen silloin tällöin jonkun joukosta pudottamaan saaliinsa, jonka

se sieppasi ilmasta, ennenkuin se ehti vedenpintaan asti. Tällaisia

olivat ne pikkuseikat, jotka jäivät mieleeni, vaikka luonnollisesti

niitä oli enemmänkin, mutta ne eivät ole kertomisen arvoisia.

Kun tuuli lopulta kokonaan lakkasi, olimme ehkä noin kolmen mailin

päässä rannasta, taikka oikeammin kaislavyöhykkeestä, joka tällä

kohdalla ympäröi Mazitu-rannikkoa noin seitsemän- tai kahdeksansadan

kyynärän levyisenä, kunnes vesi kävi liian syväksi. Pongot olivat

silloin noin puoltatoista mailia taempana. Mutta kun heille riitti

tuulta muutamaa minuuttia kauemmin ja kun he sitäpaitsi tuulen kokonaan

tyynnyttyä voivat soutaa monella käsiparilla, ei välimatkamme pian

ollut mailia pitempi. He pääsivät siis eteenpäin neljä mailia samassa

ajassa kuin me kolme.

Laskin hyödyttömäksi käyneen purjeen ja heittäen sen mastoineen järveen

keventääksemme venhettä, kun taivaasta näimme, ettei tuulesta enää

ollut toivoa, aloimme soutaa niin lujasti kuin jaksoimme. Onneksi

molemmat naiset voivat auttaa meitä, sillä he olivat oppineet soutamaan

Kukan saarella, missä heillä kalastusta varten oli ollut yksityisvenhe

saaren toisella rannalla. Hansin, joka yhä oli heikko, asetimme perää

pitämään, mutta ei hän siihenkään oikein kyennyt.

Mitä tuimempi jahti, sitä kauemmin se kestää, sanoo sananlasku, mutta

vihollisten taitavat soutumiehet tuntuivat yhä vain lähenevän. Meidän

ollessamme mailin päässä kaislikosta välimatka ei enää ollut kuin puoli

mailia, ja sitä mukaa kuin väsyimme, se yhä vain pieneni. Kun

kaislikkoon ei enää ollut kuin kaksisataa kyynärää, takaa-ajajat olivat

jo noin viiden-, kuudenkymmenen kyynärän päässä, ja silloin varsinainen

taistelu alkoi.

Se oli lyhyt mutta hirveä. Heitimme venheestä kaikki, mitä ikinä

voimme, myöskin pohjakivet ja raskaan gorillan nahkan. Tämän teimme

onneksemme, sillä se vajosi hitaasti, ja etumaiset pongo-venheet

pysähtyivät hetkeksi pelastamaan kallista pyhänjäännöstä, pysähdyttäen

takanakin tulevat, jona aikana voitimme kaksi- tai kolmekymmentä

kyynärää.

"Kasvi mereen!" minä sanoin.

Mutta Stephen näytti aivan vanhentuvan kauhusta ja huohotti hien

valuessa pitkin kasvoja ja soutaen voimainsa takaa:

"Ei, taivaan tähden, kun olemme niin paljon vaivaa nähneet sen takia."

En siis uudistanut vaatimustani, sillä ei todellakaan ollut aikaa

väittelyyn.

Nyt olimme jo kaislikossa, sillä lippu oli ohjannut meidät suoraan

suuren virtahepojen polkeman uoman päähän, ja pongot, jotka soutivat

kuin riivatut, olivat kolmenkymmenen kyynärän päässä. Oli hyvä, ettei

tuo mielenkiintoinen kansa ollut oppinut jousien ja nuolien käyttöä ja

että heidän keihäänsä olivat liian raskaat heittoaseiksi. Nyt, tai

oikeastaan vähän aikaisemminkin, vanha Babemba, mazitut ja

zulu-metsästäjämme olivat nähneet meidät. Suurena laumana he kahlasivat

meitä kohti pitkin matalikkoa, kirkuen rohkaistukseksi tullessaan.

Zulut alkoivat kiivaan ammunnan sillä seurauksella, että yksi kuula

sattui venheeseemme ja toinen hattuni laitaan. Kolmas kuitenkin surmasi

jonkun pongon, aiheuttaen Tusculumin riveissä hämminkiä.

Mutta me olimme menehtymäisillämme ja he lähenivät säälimättä. Kun

heidän etumainen venheensä ei enää ollut kuin kymmenen kyynärän päässä

ja me ehkä kahdensadan kyynärän päässä rannasta, koettelin airollani

pohjaa, ja kun huomasin, ettei vettä ollut kuin neljän jalan

syvyydeltä, huusin:

"Kaikki veteen ja kahlatkaa. Se on viimeinen toivomme!" Kömmimme kaikki

venheestä, jonka keulan minä viimeisenä tullessani pyöräytin ympäri

pongojen venheiden tielle. Nyt olisi luultavasti kaikki käynyt hyvin,

ellei Stephen pulikoituaan jo muutamia askeleita eteenpäin olisi äkkiä

muistanut rakasta orkideaansa. Hän ei ainoastaan itse palannut sitä

pelastamaan, vaan houkuttelipa vielä ystävänsä Mavovonkin seuraamaan

mukanaan. He palasivat venheelle ja alkoivat nostaa kasvia, kun pongot

samassa kävivät heihin käsiksi, iskien keihäillään yli leveän

venheemme. Mavovo vastasi iskuihin aseella, jonka hän oli riistänyt

vahtisotilaalta luolan suulla ja surmasi tai haavoitti yhtä heistä.

Samassa joku heitti häntä venheen pohjakivellä, joka osui päähän ja

kaasi hänet veteen, mutta hän nousi kuitenkin ja hoiperteli takaisin

melkein tajuttomana, kunnes joku meikäläisistä tarttui häneen ja

raahasi rannalle.

Siten Stephen jäi yksin retuuttamaan suurta kukkaansa, kunnes joku

pongo-sotilas kurottuen venheen ylitse työnsi keihään läpi hänen

olkapäänsä. Hän päästi orkidean irti, sillä nyt hänen täytyi, ja yritti

peräytyä. Liian myöhään! Vähintään puoli tusinaa pongoja syöksyi

kahlaten venheemme keulan ja kaislikon väliin surmatakseen hänet. Minä

en päässyt apuun, sillä totta puhuakseni olin sillä hetkellä uponnut ja

tarttunut jalastani sarvikuonon kavion tekemään reikään, kun taas

zulu-metsästäjät ja mazitut olivat vielä kauempana. Ilman Hope-tytön

rohkeutta hän varmasti olisi saanut surmansa. Hope oli kahlaamassa

rantaan päin vähän minun edelläni, mutta sattui kääntymään ja näki

Stephen'in vaaran. Hän syöksyi takaisin läpi veden kuin leopardi,

jonka penikat ovat vaarassa.

Hän pääsi Stephen'in luo ennen pongoja, heittäytyi hänen ja heidän

väliinsä ja alkoi kiivaasti puhutella heitä heidän omalla kielellään,

jota hän tietysti oli oppinut niiltä albinoilta, jotka eivät olleet

mykkiä. Hänen sanojaan en etenevien mazitujen huutojen lomassa

erottanut tarkkaan. Niin paljon kuitenkin käsitin, että hän luki

jotakin vanhaa, voimakasta loitsua, jota käyttivät vain Pyhän kukan

vartijat ja joka kirosi heidät ruumiineen sieluineen kauheaan tuomioon.

Tuo loitsu, jonka sanoja nuori nainen enemmän kuin hänen äitinsäkään

eivät halunneet toistaa, vaikutti ihmeellisesti. Ne, jotka sen

kuulivat, m.m. Stephen'in ahdistajat, pysähdyttivät kätensä, vieläpä

kumarsivat päänsäkin nuoren papittaren edessä kuin kunnioittaen ja

palvoen ja jäivät siihen asentoon niin kauaksi, että tämä ehti taluttaa

haavoittuneen Stephen'in pois vaarasta. Tämän hän teki kahlaten

takaperin nuorukaisen rinnalla silmät yhä kiinnitettyinä pongoihin. Se

oli omituisin pelastus, mitä ehkä milloinkaan olen nähnyt.

Pyhän kukan viholliset siten kuitenkin saivat takaisin ja veivät sen

pois, sillä näin yhden ruuhista lähtevän kuljettamaan sitä. Siihen

orkideametsästykseni loppui ja samaten toivo rahoista, jotka minun piti

saada osuutenani tuon kalliin kukan myyntihinnasta. Tahtoisin tietää,

minnekä kukka on joutunut. Minulla on kuitenkin täysi syy otaksua,

ettei sitä koskaan istutettu takaisin Kukan saarelle, vaan että se

hävisi tuohon hämärään ja tuntemattomaan maahan Afrikan sydämessä,

mistä pongojen luullaan sen tuoneenkin muuttaessaan silloisille

asuinpaikoilleen.

Stephenin haavoittumisen ja pelastuksen jälkeen tuon pelottoman miss

Hope'n välityksellä, jonka mielenkiinto nuorukaista kohtaan jo oli

kyllin suuri saattaakseen hänet panemaan henkensä alttiiksi hänen

tähtensä, me kaikki pakolaiset pääsimme ystäväimme avulla jotenkuten

rannalle. Täällä Hans, minä ja naiset vaivuimme uupuneina maahan, mutta

Veli Johannes jaksoi vielä koota voimiaan haavoittuneiden Stephen'in ja

Mavovon hyväksi.

Samassa alkoi taistelu kaislikossa, ja hurja ottelu se olikin. Pongot,

joita oli luvultaan yhtä paljon kuin meikäläisiä, tekivät raivoisan

hyökkäyksen, sillä heidän jumalansa ja pappinsa kuolema --

otaksuttavasti huhut Motombosta jo olivat ehtineet heidän korviinsa --

ja äidin ja Kukan ryöstö olivat tehneet heidät mielettömiksi. He

hyppäsivät venheistään kaislikkoon, sillä uoma oli niin kapea, ettei

siinä sopinut kävelemään kuin yksi kerrallaan, ja aikoivat nähtävästi

kahlata rantaan. Rannalta käsin heidän perivihollisensa mazitut

hyökkäsivät vanhan Babemban johdolla. Ottelu, joka nyt seurasi, oli

oikeastaan sarja käsikähmä-kahakoita ennemmin kuin oikea taistelu. Oli

omituista nähdä taistelevien päiden liikkuvan kaislikossa ja keihästen

iskevän vastatusten, kunnes toinen aina kaatui. Haavoittuneita tästä

kahakasta jäi vain muutamia, sillä ne, jotka kaatuivat, vajosivat

mutaan ja veteen ja hukkuivat.

Näytti siltä kuin vedessä liikkumiseen tottuneet pongot olisivat olleet

voiton puolella ja mazitut peräytymässä. Mutta zulu-metsästäjäimme

pyssyt ratkaisivat taistelun kuitenkin vihollisten tappioksi. Vaikka en

itse kyennyt kohottamaan pyssyä, käskin koota pyssymiehet ympärilleni

johtaakseni heidän ammuntaansa, joka tekikin pongoihin niin

kauhistuttavan vaikutuksen, että kun kymmenen tai kaksitoista oli

kaatunut, he alkoivat mielettöminä paeta ja pyrkiä venheisiin laivaston

vartijain avulla.

Loppujen lopuksi he merkin saatuaan tarttuivat airoihin ja syytäen yhä

kirouksia ja uhkauksia soutivat tiehensä, kunnes muuttuivat vain

pilkuiksi suuren järven selällä ja katosivat näkyvistämme.

Kaksi ruuhta olimme kuitenkin saaneet kiinni ja niiden mukana kuusi ja

tai seitsemän pongoa. Mazitut olisivat halunneet tappaa heidät, mutta

Veli Johanneksen pyynnöstä, jonka käskyillä, kuten muistettanee, oli

Mazitu-maassa sama pätevyys kuin kuninkaan käskyillä, heidät sidottiin

käsistään ja vietiin vangeiksi.

Noin puolessa tunnissa kaikki oli ohi, mutta päivän loppuosasta en osaa

kirjoittaa, sillä vaivuin luultavasti tainnoksiin äärimmäisestä

väsymyksestä, mikä ehkä ei ollutkaan ihme, kun otetaan lukuun kaikki

mitä olimme kokeneet noiden neljän ja puolen päivän kuluessa, jotka

olivat vierähtäneet meidän ensimmäisestä venheeseen astumisestamme

Suuren järven rannalla. Koko seikkailurikkaan elämäni varrelta en

muista tuollaisia yhtämittaisen ruumiillisen ja sielullisen

jännityksen päiviä. Oli todella ihme, että pääsimme elävinä niiden

läpi. Viimeinen mitä muistan oli Sammy, joka nyt taistelun loputtua

ilmestyi jälleen pienenä ja sinisessä pumpulimekossaan kuin perhonen

auringon pilkistäessä esiin sateen jälkeen.

"Oi, mr. Quatermain", hän sanoi, "toivotan teidät tervetulleeksi kotiin

voitettuanne vaikeat ponnistukset ja saatuanne katsoa silmästä silmään

veristä sotaa. Joka päivä teidän poissaolossanne ja suurimman osan

öitäkin moskiittojen karkoittaessa uneni rukoilin turvallisuutenne

puolesta, ja ehkä, mr. Quatermain, siitä olikin apua, sillä mitä

sanookaan runoilija? Ne, jotka palvelevat ja tarjoavat pöydässä, ovat

melkein yhtä hyvät kuin ne, jotka keittävät päivällistä."

Nuo olivat hänen sanansa, jotka omituista kyllä painuivat pimeneviin

aivoihini. Tai oikeastaan ne olivat osa hänen sanoistaan, ote pitkästä

puheesta, jonka Sammy epäilemättä oli huolellisesti valmistanut

poissaollessamme.

XIX.

OIKEA PYHÄ KUKKA.

Kun jälleen heräsin, huomasin nukkuneeni viisi- tai kuusitoista tuntia,

sillä uuden päivän aurinko oli jo korkealla taivalla. Makasin oksista

tehdyn suojuksen alla saman kukkulan juurella, jolle pystyttämämme

lippu oli johtanut meidät takaisin yli Kiruan järven. Lähelläni istui

Hans suunnattoman suuren liemivadin kimpussa; liemen hän oli keittänyt

lähellä olevassa tulessa. Hänen vieressään näin ilokseni Mavovonkin pää

sidottuna, vaikka muuten ei sanottavasti vahingoittuneena. Kivi, joka

heikkoluisemman valkoihoisen luultavasti olisi surmannut, ei ollut

tehnyt muuta kuin iskenyt hänet tainnoksiin ja tehnyt haavan

päänahkaan; sen voimaa oli sitäpaitsi luultavasti vähentänyt kuminen

päärengas, jota hän, niinkuin useimmat määrättyyn ikään tai arvoon

päässeet zulut, käytti hiuksiinsa kiedottuna.

Kaksi telttaa, jotka olimme tuoneet mukanamme järvelle asti, oli

pystytetty aivan lähelle, ja ne tekivät auringonpaisteessa oikein soman

ja rauhallisen vaikutuksen.

Hans, joka salavihkaa piti minua silmällä, lennätti minulle heti suuren

tuopillisen kuumaa kahvia, jonka Sammy oli valmistanut heräämiseni

varalta; sillä he tiesivät, että uneni johtui tai oli johtunut luonnon

vaatimuksista. Join kahvin viimeiseen pisaraan asti enkä ole koko

elämässäni mistään nauttinut enemmän. Sitten kävin käsiksi

paistettuihin lihapalasiin ja kysyin häneltä, mitä oli tapahtunut.

"Ei muuta, baas", hän vastasi, "kuin että me, joiden pitäisi maata

kuolleina, olemme elossa. Äiti ja missie nukkuvat tuolla teltassa, tai

ainakin äiti, sillä missie auttaa isäänsä ja hoitaa baas Stephen'iä,

joka on saanut pahan haavan. Pongot ovat tipo tiessään eivätkä

luultavasti palaa, sillä he saivat tarpeekseen valkoisten miesten

pyssyistä. Mazitut ovat haudanneet niin paljon kuolleitaan kuin ovat

löytäneet ja lähettäneet haavoittuneet, joita oli vain kuusi, paareilla

Bezan kaupunkiin. Siinä kaikki, baas."

Sitten peseytyessäni -- en ole koskaan ollut niin pesun tarpeessa -- ja

vetäessäni ylleni alusvaatteitani, joissa olin uinut sinä yönä kuin

ammuin Motombon ja jotka Hans oli kiertänyt ja kuivannut auringossa,

kysyin tuolta kunnon mieheltä, kuinka hän jaksoi seikkailujensa

jälkeen.

"Oh, oikein hyvin, baas", hän vastasi, "nyt kun vatsani on täynnä,

lukuunottamatta sitä, että käteni ja ranteeni ovat haavoilla paviaanina

ryömimisestä ja etten saa nenästäni tuota jumalan nahkan hajua. Oi,

ette tiedä, mitä se oli; jos olisin ollut valkoihoinen, se olisi

tappanut minut. Mutta, baas, teitte ehkä lopultakin viisaasti

ottaessanne vanhan juomari-Hansin mukaanne matkalle, sillä olinhan

älykäs, kun muistin tuon pikku pyssyn, vai mitä? Ja kun keksin, että te

voisitte uimalla päästä tuon Krokodiilijärven yli, vaikka sen tosin

opin hämähäkistä ja perhosesta, jotka kunnianarvoisa isänne lähetti

meille merkiksi. Ja nyt olemme päässeet onnellisesti takaisin,

lukuunottamatta Jerryä, josta muuten ei ole suurta vahinkoa, sillä

hänen laisiaan on mazitujen joukossa monta, ja lukuunottamatta haavaa

baas Stephen'in olkapäässä ja tuota suurta kukkaa, joka oli hänestä

viinaakin parempi."

"Kyllä, Hans", minä sanoin, "tein viisaasti ottaessani sinut mukaan, ja

älykäs sinä olet, sillä ilman sinua olisimme nyt keitettyinä ja

syötyinä Pongo-maassa. Kiitän sinua avustasi, vanha ystävä. Muista ensi

kerralla, Hans, paikata reiät taskuissasi. Neljä nallia ei ollut

paljon, Hans."

"Ei, baas, mutta kylliksi; sillä ne olivat kaikki hyviä. Vaikka niitä

olisi ollut neljäkymmentä, ette olisi voinut tehdä enempää. Oi,

kunnianarvoisa isänne kyllä tiesi tämän kaiken" (isävainajani oli

tullut Hansille jonkinlaiseksi suojeluspyhimykseksi) "eikä olisi

vaatinut vanhaa hottentottia kantamaan enempää kuin oli tarpeen. Hän

tiesi, ettette ampuisi harhaan, baas, ja että tapettavia oli vain yksi

jumala, yksi paholainen ja yksi mies."

Minä naurahdin, sillä Hansin selitystapa oli todella omituinen, ja

saatuani nutun ylleni menin Stephen'iä katsomaan. Teltan ovella tapasin

Veli Johanneksen, jonka olkapäätä orkideapaarit olivat pahasti

hanganneet ja käsiin noussut soutamisesta rakot, mutta joka muuten oli

aivan hyvissä voimissa ja tietysti äärettömän onnellinen.

Hän kertoi puhdistaneensa ja ommelleensa kiinni Stephen'in haavan, mikä

näytti tehneen sairaalle hyvää, vaikka keihäs oli pistänyt läpi

olkapään, onneksi kuitenkaan katkaisematta valtimoa. Astuin sitten

sisälle sairaan luokse ja tapasin hänet aika hilpeänä joskin heikkona

väsymyksestä ja verenvuodosta. Miss Hope oli syöttämässä hänelle

lihalientä puulusikalla. En viipynyt kauan etupäässä siitä syystä, että

hän alkoi puhua kadotetusta orkideasta ja osoittaa kiihtymyksen

merkkejä. Koetin rauhoittaa häntä niin hyvin kuin voin kertomalla

hänelle pelastamastani siemenkodasta, mikä uutinen näytti ilahduttavan

häntä.

"Kas niin!" hän sanoi. "Ajattele, että sinä, Allan, muistit tuon

varokeinon, kun minä, orkideanviljelijä, unohdin sen kokonaan!"

"Poikaseni", minä vastasin, "olen elänyt kyllin kauan oppiakseni, ettei

koskaan pidä jättää mitään taaksensa, mitä vain suinkin voi viedä

mukanaan. Vaikka en olekaan orkideanviljelijä, muistui mieleeni, että

kasveja voidaan kehittää muullakin tavoin kuin juuresta, joka

tavallisesti ei mahdu taskuun."

Senjälkeen hän alkoi ladella minulle yksityiskohtaisia neuvoja

siemenkodan säilyttämisestä täydellisesti kuivassa ja ilmaapitävässä

metallirasiassa j.n.e., jolloin miss Hope kursailematta työnsi minut

ulos teltasta.

Samana iltana pidimme neuvottelun, jossa päätimme lähteä paluumatkalle

Bezan kaupunkia kohti heti, sillä paikka, jossa leirimme sijaitsi, oli

hyvin kuumeinen, ja pongojen mahdollinen uusi hyökkäys teki olomme

siellä vaaranalaiseksi.

Valmistimme siis seipäistä ja matosta paarit Stephen'iä varten,

kaikeksi onneksi näet kantajia oli runsaasti, ja muut vähäiset

valmistelumme olivat pian suoritetut. Mrs. Eversley ja Hope nousivat

aasien selkään; Veli Johannes, jonka loukkautunut jalka alkoi taas

käydä pahemmaksi, ratsasti valkoisella härällään; haavoittunutta

sankaria Stephen'iä, kuten sanoin, kannettiin; minä astuin jalan,

vertaillen vanhan Babemban kanssa huomioitamme pongoista, heidän

käytöksestään, jolle minun on annettava täysi tunnustus, ja heidän

tavoistaan, jotka, niinkuin sanottiin, olivat "suorastaan petomaiset".

Pyhä kukka: Allan Quatermainin jännittävä seikkailu Afrikassa · 第 25 / 28 段