vielä maan suojassa, ja vesi oli tyyni kuin lahden vesi, joten
ampuma-alukseni oli todellakin hyvä. Itse olin tosin väsynyt, mutta
henkiset voimat näyttivät tarpeen tullen kasvavan, ja tunsin itseni
lujaksi kuin kuvapatsas. Loppujen lopuksi valokin oli hyvä, sillä
aurinko oli juuri nousemassa takanani, ja sen tasaiset säteet
valaisivat suoraan maaliani. Pidätin henkeäni ja kosketin liipaisinta.
Pyssy laukesi kevyesti ja melkein samassa hetkessä savun painuessa
syrjään näin Komban kohottavan kätensä ja kaatuvan selälleen venheen
pohjalle. Vasta paljon myöhemmin, siltä ainakin tuntui, tuulenhenki toi
korviimme hiljaisen kaiun tuon kohtalokkaan kuulan pamahduksesta.
Vaikka minun ehkä ei pitäisi sitä sanoa, laukaus oli niissä
olosuhteissa todella ihmeellinen, sillä myöhemmin sain tietää, että
kuula oli osunut juuri siihen, mihin olin tarkoittanutkin, nimittäin
keskelle rintaa, lävistäen sydämen. Jos siitä puhe tulee, niin
oikeastaan kaikkikin neljä laukausta, jotka Pongo-maassa ammuin, olivat
oikea saavutus tarkka-ampujaurani aikana. Ensimmäinen, yöllä ammuttu
taittoi gorilla-jumalan käden ja olisi surmannut sen, ellei panos olisi
syttynyt niin hitaasti, antaen hänelle aikaa peittää päänsä. Toinen
tappoi sen keskellä pahinta liikuntaa ja kahakkaa. Kolmas, jonka ammuin
salaman valossa pitkän uinnin jälkeen, surmasi Motombon, ja neljäs,
jonka laukaisin pitkän matkan päästä ja liikkuvasta venheestä,
oli kuolemantuomio tuolle kurjalle Komballe, joka oli luullut
pyydystäneensä meidät Pongo-maahan surmattaviksi ja syötäviksi uhrina.
Loppujen lopuksi asiaa aina vaikeutti tietoisuus, että tehtyä erehdystä
ei voisi korvata neljällä nallilla.
Olen varma, etten olisi niin hyvin osannut ampua millään muulla, vaikka
kuinkakin uudenaikaisella ja tarkalla pyssyllä. Mutta tähän pieneen
Purdey-aseeseen olin tottunut nuoruudestani asti, ja niinkuin jokainen
tarkka-ampuja tietää, sillä on suuri merkitys. Minä tunsin sen, ja se
näytti tuntevan minut. Vielä tänäkin päivänä se riippuu seinälläni,
vaikka tietystikään en enää käytä sitä tänä takaaladattavain aseiden
aikakautena. Pahaksi onneksi vain eräs kotiseutuni pyssyseppä, jolle
lähetin sen lukon puhdistamista varten, maalasi sen uudelleen ja
puhdisti ja kiilloitti perän j.n.e. kysymättä lupaa, joten ase tuli
melkein uuden näköiseksi. Olisin mieluummin pitänyt sen kuluneessa ja
raavitussa tilassaan.
Palataksemme asiaan: laukauksen ääni herätti Hansin unesta niinkuin
John Peel'in torvi. Hän heilautti päätään jalkaini välissä ja näki
Komban kaatumisen.
"Oi, ihanaa, baas! Ihanaa!" hän sanoi heikolla äänellä. "Olen
vakuutettu, ettei teidän arvoisan isänne henkikään osaisi somemmin
surmata vihollisiaan siellä tulisessa paikassa. Ihanaa!" ja tuo
ukkohöperö painautui maahan, suudellen saappaitani tai niiden
jäännöksiä, minkäjälkeen annoin hänelle loput paloviinastani.
Ryyppy toinnutti hänet melkein entiselleen varsinkin sen jälkeen kuin
hänet oli vapautettu tuosta likaisesta nahkasta ja hän sai pestä
kätensä ja päänsä.
Komban kuoleman vaikutus pongoihin oli hyvin kummallinen. Kaikki ruuhet
kokoontuivat sen ruuhen ympärille, jossa hän makasi. Sitten he
kiireisen neuvottelun jälkeen laskivat purjeensa ja soutivat takaisin
satamaansa. Miksi he sen tekivät, sitä en tiedä. Ehkä he arvelivat,
että hän oli lumottu tai ainoastaan haavoittunut ja tahtoivat saattaa
hänet lääkärin hoitoon. Tahi mahdollisesti laki kielsi heitä jatkamasta
matkaa ilman jonkun varakalubin johtoa, joka oli "voittanut jumalan" ja
joka odotti rannalla. Ehkä myöskin uskonnolliset menot vaativat, että
päällikön ruumis oli saatettava maihin erityisin juhlamenoin. Sitä en
tiedä. On mahdotonta lausua varmaa arvostelua noitten Afrikan
kaukaisten heimojen toiminnan salaperäisistä vaikuttimista.
Tulos oli joka tapauksessa se, että me voitimme hyvän joukon aikaa ja
elämän mahdollisuuden, joka muussa tapauksessa olisi kuollut siihen
paikkaan. Lahdesta päästyämme tuuli puhalsi iloisesti ajaen meitä
ripeää vauhtia yli järven aina keskipäivään asti, jolloin se alkoi
hiljentyä. Kaikeksi onneksi se ei kuitenkaan kokonaan lakannut ennen
kello kolmea, jolloin jo Mazitu-maan rannikko oli verraten lähellä;
voimmepa jo erottaa taivaalla pilkun, jonka tunsimme Stephen'in pienen
kukkulan laelle pystyttämäksi lipuksi.
Tämän rauhanajan kestäessä söimme jäljelläolevat ruokamme, peseydyimme
niin perinpohjin kuin voimme ja lepäsimme. Hyvä olikin, että saimme
tämän levonhetken ennen sitä, mikä seurasi. Sillä juuri tuulen
lakatessa katsoin taakseni, ja siellä tulikin jo, yhä tuulen alla, koko
pongojen ruuhilaivasto, arviolta kolme-, neljäkymmentä kappaletta,
kussakin parikymmentä miestä. Purjehdimme eteenpäin niin pitkälle kuin
pääsimme, sillä vaikka eteneminen kävi hitaasti, se oli kuitenkin
nopeampaa kuin soutamalla. Oli sitäpaitsi tarpeellista säästää voimiaan
viimeisen koettelemuksen varalle.
Muistan tuon hetken hyvin selvästi, sillä hermostuneeseen ja
kiihoittuneeseen mieleen jokainen pikkuseikkakin painui syvälle.
Muistan päittemme päällä liitelevien pilvien muodonkin, jotka
osoittivat jälkiä edellisen yön myrskystä. Eräskin oli kuin linna,
jonka torni oli särkynyt, niin että portaat sisällä näkyivät; eräs
toinen muistutti suuresti haaksirikkoista laivaa, jonka keulassa oli
reikä, kaksi mastoa poikki ja kolmas pystyssä riekaleisine purjeineen
j.n.e.
Sitten muistan tavallisen, suuren järven ja erittäinkin erään paikan,
jossa kaksi virtaa yhtyi, synnyttäen pieniä laineita, jotka näyttivät
taistelevan keskenään ja kaatuvan taaksepäin omituisesti murtuen.
Muistan myöskin parvittain pieniä kaloja, ne muistuttivat suuresti
säynästä, sillä niillä oli pyöreä suu ja hyvin valkoinen vatsa, ja ne
ilmestyivät äkkiä veden pintaan, tavoitellen näkymättömiä kärpäsiä.
Kalat vetivät puoleensa joukon lintuja, jotka olivat lokin näköisiä
mutta pienempiä. Niillä oli sysimusta pää, valkoinen takaruumis,
harmahtavat siivet ja korallinpunaisissa jaloissa ohuet räpylät. Ne
pyydystivät pieniä kaloja, päästäen sitä tehdessään omituisia
valittavia huutoja, jotka päättyivät pitkään e-e-e ääneen. Parven isä,
jonka pää oli valkea niinkuin takaruumiskin, mahdollisesti iästä,
liiteli muiden yläpuolella vaivautumatta pyydystämään kaloja mutta
pakottaen silloin tällöin jonkun joukosta pudottamaan saaliinsa, jonka
se sieppasi ilmasta, ennenkuin se ehti vedenpintaan asti. Tällaisia
olivat ne pikkuseikat, jotka jäivät mieleeni, vaikka luonnollisesti
niitä oli enemmänkin, mutta ne eivät ole kertomisen arvoisia.
Kun tuuli lopulta kokonaan lakkasi, olimme ehkä noin kolmen mailin
päässä rannasta, taikka oikeammin kaislavyöhykkeestä, joka tällä
kohdalla ympäröi Mazitu-rannikkoa noin seitsemän- tai kahdeksansadan
kyynärän levyisenä, kunnes vesi kävi liian syväksi. Pongot olivat
silloin noin puoltatoista mailia taempana. Mutta kun heille riitti
tuulta muutamaa minuuttia kauemmin ja kun he sitäpaitsi tuulen kokonaan
tyynnyttyä voivat soutaa monella käsiparilla, ei välimatkamme pian
ollut mailia pitempi. He pääsivät siis eteenpäin neljä mailia samassa
ajassa kuin me kolme.
Laskin hyödyttömäksi käyneen purjeen ja heittäen sen mastoineen järveen
keventääksemme venhettä, kun taivaasta näimme, ettei tuulesta enää
ollut toivoa, aloimme soutaa niin lujasti kuin jaksoimme. Onneksi
molemmat naiset voivat auttaa meitä, sillä he olivat oppineet soutamaan
Kukan saarella, missä heillä kalastusta varten oli ollut yksityisvenhe
saaren toisella rannalla. Hansin, joka yhä oli heikko, asetimme perää
pitämään, mutta ei hän siihenkään oikein kyennyt.
Mitä tuimempi jahti, sitä kauemmin se kestää, sanoo sananlasku, mutta
vihollisten taitavat soutumiehet tuntuivat yhä vain lähenevän. Meidän
ollessamme mailin päässä kaislikosta välimatka ei enää ollut kuin puoli
mailia, ja sitä mukaa kuin väsyimme, se yhä vain pieneni. Kun
kaislikkoon ei enää ollut kuin kaksisataa kyynärää, takaa-ajajat olivat
jo noin viiden-, kuudenkymmenen kyynärän päässä, ja silloin varsinainen
taistelu alkoi.
Se oli lyhyt mutta hirveä. Heitimme venheestä kaikki, mitä ikinä
voimme, myöskin pohjakivet ja raskaan gorillan nahkan. Tämän teimme
onneksemme, sillä se vajosi hitaasti, ja etumaiset pongo-venheet
pysähtyivät hetkeksi pelastamaan kallista pyhänjäännöstä, pysähdyttäen
takanakin tulevat, jona aikana voitimme kaksi- tai kolmekymmentä
kyynärää.
"Kasvi mereen!" minä sanoin.
Mutta Stephen näytti aivan vanhentuvan kauhusta ja huohotti hien
valuessa pitkin kasvoja ja soutaen voimainsa takaa:
"Ei, taivaan tähden, kun olemme niin paljon vaivaa nähneet sen takia."
En siis uudistanut vaatimustani, sillä ei todellakaan ollut aikaa
väittelyyn.
Nyt olimme jo kaislikossa, sillä lippu oli ohjannut meidät suoraan
suuren virtahepojen polkeman uoman päähän, ja pongot, jotka soutivat
kuin riivatut, olivat kolmenkymmenen kyynärän päässä. Oli hyvä, ettei
tuo mielenkiintoinen kansa ollut oppinut jousien ja nuolien käyttöä ja
että heidän keihäänsä olivat liian raskaat heittoaseiksi. Nyt, tai
oikeastaan vähän aikaisemminkin, vanha Babemba, mazitut ja
zulu-metsästäjämme olivat nähneet meidät. Suurena laumana he kahlasivat
meitä kohti pitkin matalikkoa, kirkuen rohkaistukseksi tullessaan.
Zulut alkoivat kiivaan ammunnan sillä seurauksella, että yksi kuula
sattui venheeseemme ja toinen hattuni laitaan. Kolmas kuitenkin surmasi
jonkun pongon, aiheuttaen Tusculumin riveissä hämminkiä.
Mutta me olimme menehtymäisillämme ja he lähenivät säälimättä. Kun
heidän etumainen venheensä ei enää ollut kuin kymmenen kyynärän päässä
ja me ehkä kahdensadan kyynärän päässä rannasta, koettelin airollani
pohjaa, ja kun huomasin, ettei vettä ollut kuin neljän jalan
syvyydeltä, huusin:
"Kaikki veteen ja kahlatkaa. Se on viimeinen toivomme!" Kömmimme kaikki
venheestä, jonka keulan minä viimeisenä tullessani pyöräytin ympäri
pongojen venheiden tielle. Nyt olisi luultavasti kaikki käynyt hyvin,
ellei Stephen pulikoituaan jo muutamia askeleita eteenpäin olisi äkkiä
muistanut rakasta orkideaansa. Hän ei ainoastaan itse palannut sitä
pelastamaan, vaan houkuttelipa vielä ystävänsä Mavovonkin seuraamaan
mukanaan. He palasivat venheelle ja alkoivat nostaa kasvia, kun pongot
samassa kävivät heihin käsiksi, iskien keihäillään yli leveän
venheemme. Mavovo vastasi iskuihin aseella, jonka hän oli riistänyt
vahtisotilaalta luolan suulla ja surmasi tai haavoitti yhtä heistä.
Samassa joku heitti häntä venheen pohjakivellä, joka osui päähän ja
kaasi hänet veteen, mutta hän nousi kuitenkin ja hoiperteli takaisin
melkein tajuttomana, kunnes joku meikäläisistä tarttui häneen ja
raahasi rannalle.
Siten Stephen jäi yksin retuuttamaan suurta kukkaansa, kunnes joku
pongo-sotilas kurottuen venheen ylitse työnsi keihään läpi hänen
olkapäänsä. Hän päästi orkidean irti, sillä nyt hänen täytyi, ja yritti
peräytyä. Liian myöhään! Vähintään puoli tusinaa pongoja syöksyi
kahlaten venheemme keulan ja kaislikon väliin surmatakseen hänet. Minä
en päässyt apuun, sillä totta puhuakseni olin sillä hetkellä uponnut ja
tarttunut jalastani sarvikuonon kavion tekemään reikään, kun taas
zulu-metsästäjät ja mazitut olivat vielä kauempana. Ilman Hope-tytön
rohkeutta hän varmasti olisi saanut surmansa. Hope oli kahlaamassa
rantaan päin vähän minun edelläni, mutta sattui kääntymään ja näki
Stephen'in vaaran. Hän syöksyi takaisin läpi veden kuin leopardi,
jonka penikat ovat vaarassa.
Hän pääsi Stephen'in luo ennen pongoja, heittäytyi hänen ja heidän
väliinsä ja alkoi kiivaasti puhutella heitä heidän omalla kielellään,
jota hän tietysti oli oppinut niiltä albinoilta, jotka eivät olleet
mykkiä. Hänen sanojaan en etenevien mazitujen huutojen lomassa
erottanut tarkkaan. Niin paljon kuitenkin käsitin, että hän luki
jotakin vanhaa, voimakasta loitsua, jota käyttivät vain Pyhän kukan
vartijat ja joka kirosi heidät ruumiineen sieluineen kauheaan tuomioon.
Tuo loitsu, jonka sanoja nuori nainen enemmän kuin hänen äitinsäkään
eivät halunneet toistaa, vaikutti ihmeellisesti. Ne, jotka sen
kuulivat, m.m. Stephen'in ahdistajat, pysähdyttivät kätensä, vieläpä
kumarsivat päänsäkin nuoren papittaren edessä kuin kunnioittaen ja
palvoen ja jäivät siihen asentoon niin kauaksi, että tämä ehti taluttaa
haavoittuneen Stephen'in pois vaarasta. Tämän hän teki kahlaten
takaperin nuorukaisen rinnalla silmät yhä kiinnitettyinä pongoihin. Se
oli omituisin pelastus, mitä ehkä milloinkaan olen nähnyt.
Pyhän kukan viholliset siten kuitenkin saivat takaisin ja veivät sen
pois, sillä näin yhden ruuhista lähtevän kuljettamaan sitä. Siihen
orkideametsästykseni loppui ja samaten toivo rahoista, jotka minun piti
saada osuutenani tuon kalliin kukan myyntihinnasta. Tahtoisin tietää,
minnekä kukka on joutunut. Minulla on kuitenkin täysi syy otaksua,
ettei sitä koskaan istutettu takaisin Kukan saarelle, vaan että se
hävisi tuohon hämärään ja tuntemattomaan maahan Afrikan sydämessä,
mistä pongojen luullaan sen tuoneenkin muuttaessaan silloisille
asuinpaikoilleen.
Stephenin haavoittumisen ja pelastuksen jälkeen tuon pelottoman miss
Hope'n välityksellä, jonka mielenkiinto nuorukaista kohtaan jo oli
kyllin suuri saattaakseen hänet panemaan henkensä alttiiksi hänen
tähtensä, me kaikki pakolaiset pääsimme ystäväimme avulla jotenkuten
rannalle. Täällä Hans, minä ja naiset vaivuimme uupuneina maahan, mutta
Veli Johannes jaksoi vielä koota voimiaan haavoittuneiden Stephen'in ja
Mavovon hyväksi.
Samassa alkoi taistelu kaislikossa, ja hurja ottelu se olikin. Pongot,
joita oli luvultaan yhtä paljon kuin meikäläisiä, tekivät raivoisan
hyökkäyksen, sillä heidän jumalansa ja pappinsa kuolema --
otaksuttavasti huhut Motombosta jo olivat ehtineet heidän korviinsa --
ja äidin ja Kukan ryöstö olivat tehneet heidät mielettömiksi. He
hyppäsivät venheistään kaislikkoon, sillä uoma oli niin kapea, ettei
siinä sopinut kävelemään kuin yksi kerrallaan, ja aikoivat nähtävästi
kahlata rantaan. Rannalta käsin heidän perivihollisensa mazitut
hyökkäsivät vanhan Babemban johdolla. Ottelu, joka nyt seurasi, oli
oikeastaan sarja käsikähmä-kahakoita ennemmin kuin oikea taistelu. Oli
omituista nähdä taistelevien päiden liikkuvan kaislikossa ja keihästen
iskevän vastatusten, kunnes toinen aina kaatui. Haavoittuneita tästä
kahakasta jäi vain muutamia, sillä ne, jotka kaatuivat, vajosivat
mutaan ja veteen ja hukkuivat.
Näytti siltä kuin vedessä liikkumiseen tottuneet pongot olisivat olleet
voiton puolella ja mazitut peräytymässä. Mutta zulu-metsästäjäimme
pyssyt ratkaisivat taistelun kuitenkin vihollisten tappioksi. Vaikka en
itse kyennyt kohottamaan pyssyä, käskin koota pyssymiehet ympärilleni
johtaakseni heidän ammuntaansa, joka tekikin pongoihin niin
kauhistuttavan vaikutuksen, että kun kymmenen tai kaksitoista oli
kaatunut, he alkoivat mielettöminä paeta ja pyrkiä venheisiin laivaston
vartijain avulla.
Loppujen lopuksi he merkin saatuaan tarttuivat airoihin ja syytäen yhä
kirouksia ja uhkauksia soutivat tiehensä, kunnes muuttuivat vain
pilkuiksi suuren järven selällä ja katosivat näkyvistämme.
Kaksi ruuhta olimme kuitenkin saaneet kiinni ja niiden mukana kuusi ja
tai seitsemän pongoa. Mazitut olisivat halunneet tappaa heidät, mutta
Veli Johanneksen pyynnöstä, jonka käskyillä, kuten muistettanee, oli
Mazitu-maassa sama pätevyys kuin kuninkaan käskyillä, heidät sidottiin
käsistään ja vietiin vangeiksi.
Noin puolessa tunnissa kaikki oli ohi, mutta päivän loppuosasta en osaa
kirjoittaa, sillä vaivuin luultavasti tainnoksiin äärimmäisestä
väsymyksestä, mikä ehkä ei ollutkaan ihme, kun otetaan lukuun kaikki
mitä olimme kokeneet noiden neljän ja puolen päivän kuluessa, jotka
olivat vierähtäneet meidän ensimmäisestä venheeseen astumisestamme
Suuren järven rannalla. Koko seikkailurikkaan elämäni varrelta en
muista tuollaisia yhtämittaisen ruumiillisen ja sielullisen
jännityksen päiviä. Oli todella ihme, että pääsimme elävinä niiden
läpi. Viimeinen mitä muistan oli Sammy, joka nyt taistelun loputtua
ilmestyi jälleen pienenä ja sinisessä pumpulimekossaan kuin perhonen
auringon pilkistäessä esiin sateen jälkeen.
"Oi, mr. Quatermain", hän sanoi, "toivotan teidät tervetulleeksi kotiin
voitettuanne vaikeat ponnistukset ja saatuanne katsoa silmästä silmään
veristä sotaa. Joka päivä teidän poissaolossanne ja suurimman osan
öitäkin moskiittojen karkoittaessa uneni rukoilin turvallisuutenne
puolesta, ja ehkä, mr. Quatermain, siitä olikin apua, sillä mitä
sanookaan runoilija? Ne, jotka palvelevat ja tarjoavat pöydässä, ovat
melkein yhtä hyvät kuin ne, jotka keittävät päivällistä."
Nuo olivat hänen sanansa, jotka omituista kyllä painuivat pimeneviin
aivoihini. Tai oikeastaan ne olivat osa hänen sanoistaan, ote pitkästä
puheesta, jonka Sammy epäilemättä oli huolellisesti valmistanut
poissaollessamme.
XIX.
OIKEA PYHÄ KUKKA.
Kun jälleen heräsin, huomasin nukkuneeni viisi- tai kuusitoista tuntia,
sillä uuden päivän aurinko oli jo korkealla taivalla. Makasin oksista
tehdyn suojuksen alla saman kukkulan juurella, jolle pystyttämämme
lippu oli johtanut meidät takaisin yli Kiruan järven. Lähelläni istui
Hans suunnattoman suuren liemivadin kimpussa; liemen hän oli keittänyt
lähellä olevassa tulessa. Hänen vieressään näin ilokseni Mavovonkin pää
sidottuna, vaikka muuten ei sanottavasti vahingoittuneena. Kivi, joka
heikkoluisemman valkoihoisen luultavasti olisi surmannut, ei ollut
tehnyt muuta kuin iskenyt hänet tainnoksiin ja tehnyt haavan
päänahkaan; sen voimaa oli sitäpaitsi luultavasti vähentänyt kuminen
päärengas, jota hän, niinkuin useimmat määrättyyn ikään tai arvoon
päässeet zulut, käytti hiuksiinsa kiedottuna.
Kaksi telttaa, jotka olimme tuoneet mukanamme järvelle asti, oli
pystytetty aivan lähelle, ja ne tekivät auringonpaisteessa oikein soman
ja rauhallisen vaikutuksen.
Hans, joka salavihkaa piti minua silmällä, lennätti minulle heti suuren
tuopillisen kuumaa kahvia, jonka Sammy oli valmistanut heräämiseni
varalta; sillä he tiesivät, että uneni johtui tai oli johtunut luonnon
vaatimuksista. Join kahvin viimeiseen pisaraan asti enkä ole koko
elämässäni mistään nauttinut enemmän. Sitten kävin käsiksi
paistettuihin lihapalasiin ja kysyin häneltä, mitä oli tapahtunut.
"Ei muuta, baas", hän vastasi, "kuin että me, joiden pitäisi maata
kuolleina, olemme elossa. Äiti ja missie nukkuvat tuolla teltassa, tai
ainakin äiti, sillä missie auttaa isäänsä ja hoitaa baas Stephen'iä,
joka on saanut pahan haavan. Pongot ovat tipo tiessään eivätkä
luultavasti palaa, sillä he saivat tarpeekseen valkoisten miesten
pyssyistä. Mazitut ovat haudanneet niin paljon kuolleitaan kuin ovat
löytäneet ja lähettäneet haavoittuneet, joita oli vain kuusi, paareilla
Bezan kaupunkiin. Siinä kaikki, baas."
Sitten peseytyessäni -- en ole koskaan ollut niin pesun tarpeessa -- ja
vetäessäni ylleni alusvaatteitani, joissa olin uinut sinä yönä kuin
ammuin Motombon ja jotka Hans oli kiertänyt ja kuivannut auringossa,
kysyin tuolta kunnon mieheltä, kuinka hän jaksoi seikkailujensa
jälkeen.
"Oh, oikein hyvin, baas", hän vastasi, "nyt kun vatsani on täynnä,
lukuunottamatta sitä, että käteni ja ranteeni ovat haavoilla paviaanina
ryömimisestä ja etten saa nenästäni tuota jumalan nahkan hajua. Oi,
ette tiedä, mitä se oli; jos olisin ollut valkoihoinen, se olisi
tappanut minut. Mutta, baas, teitte ehkä lopultakin viisaasti
ottaessanne vanhan juomari-Hansin mukaanne matkalle, sillä olinhan
älykäs, kun muistin tuon pikku pyssyn, vai mitä? Ja kun keksin, että te
voisitte uimalla päästä tuon Krokodiilijärven yli, vaikka sen tosin
opin hämähäkistä ja perhosesta, jotka kunnianarvoisa isänne lähetti
meille merkiksi. Ja nyt olemme päässeet onnellisesti takaisin,
lukuunottamatta Jerryä, josta muuten ei ole suurta vahinkoa, sillä
hänen laisiaan on mazitujen joukossa monta, ja lukuunottamatta haavaa
baas Stephen'in olkapäässä ja tuota suurta kukkaa, joka oli hänestä
viinaakin parempi."
"Kyllä, Hans", minä sanoin, "tein viisaasti ottaessani sinut mukaan, ja
älykäs sinä olet, sillä ilman sinua olisimme nyt keitettyinä ja
syötyinä Pongo-maassa. Kiitän sinua avustasi, vanha ystävä. Muista ensi
kerralla, Hans, paikata reiät taskuissasi. Neljä nallia ei ollut
paljon, Hans."
"Ei, baas, mutta kylliksi; sillä ne olivat kaikki hyviä. Vaikka niitä
olisi ollut neljäkymmentä, ette olisi voinut tehdä enempää. Oi,
kunnianarvoisa isänne kyllä tiesi tämän kaiken" (isävainajani oli
tullut Hansille jonkinlaiseksi suojeluspyhimykseksi) "eikä olisi
vaatinut vanhaa hottentottia kantamaan enempää kuin oli tarpeen. Hän
tiesi, ettette ampuisi harhaan, baas, ja että tapettavia oli vain yksi
jumala, yksi paholainen ja yksi mies."
Minä naurahdin, sillä Hansin selitystapa oli todella omituinen, ja
saatuani nutun ylleni menin Stephen'iä katsomaan. Teltan ovella tapasin
Veli Johanneksen, jonka olkapäätä orkideapaarit olivat pahasti
hanganneet ja käsiin noussut soutamisesta rakot, mutta joka muuten oli
aivan hyvissä voimissa ja tietysti äärettömän onnellinen.
Hän kertoi puhdistaneensa ja ommelleensa kiinni Stephen'in haavan, mikä
näytti tehneen sairaalle hyvää, vaikka keihäs oli pistänyt läpi
olkapään, onneksi kuitenkaan katkaisematta valtimoa. Astuin sitten
sisälle sairaan luokse ja tapasin hänet aika hilpeänä joskin heikkona
väsymyksestä ja verenvuodosta. Miss Hope oli syöttämässä hänelle
lihalientä puulusikalla. En viipynyt kauan etupäässä siitä syystä, että
hän alkoi puhua kadotetusta orkideasta ja osoittaa kiihtymyksen
merkkejä. Koetin rauhoittaa häntä niin hyvin kuin voin kertomalla
hänelle pelastamastani siemenkodasta, mikä uutinen näytti ilahduttavan
häntä.
"Kas niin!" hän sanoi. "Ajattele, että sinä, Allan, muistit tuon
varokeinon, kun minä, orkideanviljelijä, unohdin sen kokonaan!"
"Poikaseni", minä vastasin, "olen elänyt kyllin kauan oppiakseni, ettei
koskaan pidä jättää mitään taaksensa, mitä vain suinkin voi viedä
mukanaan. Vaikka en olekaan orkideanviljelijä, muistui mieleeni, että
kasveja voidaan kehittää muullakin tavoin kuin juuresta, joka
tavallisesti ei mahdu taskuun."
Senjälkeen hän alkoi ladella minulle yksityiskohtaisia neuvoja
siemenkodan säilyttämisestä täydellisesti kuivassa ja ilmaapitävässä
metallirasiassa j.n.e., jolloin miss Hope kursailematta työnsi minut
ulos teltasta.
Samana iltana pidimme neuvottelun, jossa päätimme lähteä paluumatkalle
Bezan kaupunkia kohti heti, sillä paikka, jossa leirimme sijaitsi, oli
hyvin kuumeinen, ja pongojen mahdollinen uusi hyökkäys teki olomme
siellä vaaranalaiseksi.
Valmistimme siis seipäistä ja matosta paarit Stephen'iä varten,
kaikeksi onneksi näet kantajia oli runsaasti, ja muut vähäiset
valmistelumme olivat pian suoritetut. Mrs. Eversley ja Hope nousivat
aasien selkään; Veli Johannes, jonka loukkautunut jalka alkoi taas
käydä pahemmaksi, ratsasti valkoisella härällään; haavoittunutta
sankaria Stephen'iä, kuten sanoin, kannettiin; minä astuin jalan,
vertaillen vanhan Babemban kanssa huomioitamme pongoista, heidän
käytöksestään, jolle minun on annettava täysi tunnustus, ja heidän
tavoistaan, jotka, niinkuin sanottiin, olivat "suorastaan petomaiset".