panneeni merkille, että nuo jättiläismatelijat todellakin häviävät
myrskysäällä luultavasti siitä syystä, että ne silloin eivät löydä
ravintoa. Mitenkä sen laita lienee ollutkin, samassa silmänräpäyksessä
tein päätökseni.
Niin pian kuin tulisi kyllin pimeä, aioin, pidellen pientä pyssyäni
_Intombia_ toisella kädellä pääni päällä, uida toiselle rannalle ja
varastaa ruuhen. Jos tuo vanha velho oli odottamassa, mitä en
kuitenkaan luullut, niin siinä tapauksessa minun oli suoriuduttava
siitä parhaan taitoni mukaan. Tiesin kyllä, että yritys oli toivoton,
mutta muuta neuvoa ei ollut. Ellemme saisi venhettä, meidän pitäisi
pysähtyä tähän autioon metsään ja kuolla nälkään. Tahi jos palaisimme
Kukan saarelle, joutuisimme sielläkin pian hyökkäyksen ja tuhon
uhreiksi, kun Komba ja pongot tulisivat etsimään ruumiitamme.
"Minä koetan, Hans", sanoin.
"Niin, baas, sen uskoinkin. Minä kyllä tulisin mukaan, mutta en osaa
uida, ja hukkuessani voisin tehdä melua, sillä silloin voi unohtaa
itsensä, baas. Mutta näin onkin hyvä, sillä jos olisi muuten, niin
kunnianarvoisa isänne olisi varmasti näyttänyt sen meille merkissä.
Perhonen purjehti aivan mukavasti pakoon puupalikallaan, ja nyt juuri
näin sen levittävän siipensä ja lentävän tiehensä. Ja entä kala! Voi,
kuinka se nauraakaan makeasti, vatsassaan tuo vanha, lihava hämähäkki!"
XVIII.
KOHTALON ISKU.
Palasimme toisten luo, jotka löysimme masentuneen näköisinä
kyyhöttämästä arkkujen seassa. Eikä ihmekään, yö pimeni pimenemistään,
ukkosen kaiku alkoi kiiriä läpi metsän ja sade putoilla suurina
pisaroina. Lyhyesti sanoen toiveet eivät missään suhteessa näyttäneet
valoisilta, vaikkakin Stephen huomautti, että joka pilvellä on
hopeareunansa, minkä sananlaskun, kuten hänelle sanoin, muistelin
kuulleeni jo ennenkin.
"No niin, Allan, mitä olette suunnitellut?" kysyi Veli Johannes,
koettaen näyttää hilpeältä ja päästäen irti vaimonsa käden. Niinä
aikoina hän näytti lakkaamatta pitelevän kiinni vaimonsa kädestä.
"Oh!" vastasin, "aion noutaa venheen, jolla pääsemme mukavasti
soutamaan toiselle puolelle."
He tuijottivat minuun, ja miss Hope, joka istui Stephen'in vieressä,
kysyi tavallisella raamatullisella kielellään:
"Onko teillä kyyhkysen siivet, jotta voitte lentää, oi mr. Allan?"
"Ei", vastasin, "mutta minulla on kalan evät tai jotain sentapaista, ja
osaan uida."
Nyt kajahti koko kuoro vastaväitteitä.
"Sitä et saa tehdä", sanoi Stephen, "minä osaan uida yhtä hyvin ja olen
nuorempi. Minä lähden, tahdon saada kylvyn."
"Sen kyllä saatte, oi Stephen", keskeytti miss Hope mielestäni hiukan
hätääntyneenä. "Sade taivaasta puhdistaa teidät." (Satoi jo.)
"Kyllä, Stephen, uida kyllä osaat", vastasin, "mutta suonet anteeksi
jos sanon, ettet ole erittäin tottunut rihlapyssyyn, ja oikeaan
osuminen lienee tämän tehtävän tärkein puoli. Kuulkaa nyt kaikki. Minä
lähden. Toivon, että onnistun, mutta jos en, ei sillä ole suurta väliä,
sillä asemanne ei ole tullut entistä huonommaksi. Teitä on tässä kolme
paria. John ja hänen vaimonsa; Stephen ja miss Hope; Mavovo ja Hans.
Jos minä, viides pyörä vaunussa, joudun hukkaan, niin saatte valita
uuden kapteenin, siinä kaikki. Mutta niin kauan kuin olen johtajana,
minua on toteltava."
Senjälkeen Mavovo, jolle Hans oli kuiskutellut, alkoi puhua.
"Isäni Macumazahn on uljas mies. Jos hän elää, hän tahtoo tehdä
velvollisuutensa. Jos hänen on kuoltava, hän tahtoo tehdä
velvollisuutensa vielä paremmin, ja maan päällä niinkuin tuonelassa
isäimme henkien luona hänen nimensä on oleva suuri ikuisesti; niin,
hänen nimensä on oleva laulu."
Veli Johanneksen käännettyä nuo mielestäni kauniit sanat seurasi
hiljaisuus.
"Nyt" sanoin, "tulkaa kaikki saattamaan minua rannalle asti. Salaman
vaara on pienempi siellä, missä ei ole suuria puita ja minun
lähdettyäni pukekaa te, naiset, Hans gorillannahkaan niin hyvin kuin
osaatte ja kiinnittäkää se hänen ylleen tuolla palmunkuitukoydellä,
jota toimme mukanamme, ja täyttäkää pää ja muut ontot paikat lehdillä
Toivon, että hän on valmiina, kun palaan venheineni."
Hans huokasi nöyrästi, mutta ei pannut vastaan, ja niin
läksimme kaikkine tavaroinamme lahden rantaan ja kätkeydyimme
mangrovepensaikkoon ja tuuheiden puiden suojaan. Sitten riisuin osan
vaatteistäni aina flanellisiin ja pumpulisiin alusvaatteisiin asti,
jotka olivat väriltään harmaat ja senvuoksi miltei näkymättömät yöllä.
Nyt olin valmis, ja Hans ojensi pienen rihlapyssyn käteeni.
"Se on täydessä vireessä, baas, varalukko edessä", hän sanoi, "ja
huolellisesti ladattuna. Sitten olen käärinyt hattuni reunuksen, joka
on hyvin rasvainen, hiuksista nimittäin lähtee rasvaa etenkin kuumassa
ilmassa, baas, lukon ympärille estämään nallia ja ruutia kastumasta. Se
ei ole sidottu, baas, ainoastaan kierretty. Kun pudistatte hiukan
pyssyä, niin se irtautuu itsestään."
"Ymmärrän", minä vastasin ja tartuin vasemmalla kädelläni pyssyn
piippuun aivan läheltä perää, pitäen tuota Hansin hatusta otettua
rasvaista räsyä tanakasti lukon ja nallin suojana. Annoin kättä
toisille ja voin ylpeydellä lisätä, että tullessani miss Hope'n luo hän
aivan vaistomaisesti ja omasta aloitteestaan painoi suudelman minun
keski-ikäiselle otsalleni. Tunsin halua vastata suudelmaan, mutta en
tehnyt sitä.
"Se on rauhan suudelma, oi Allan", hän sanoi. "Menkää ja palatkaa
rauhassa."
"Kiitos", minä vastasin, "mutta alkakaapas pukea Hansia hänen uusiin
vaatteihinsa."
Stephen mutisi häpeävänsä itseään. Veli Johannes rukoili voimakkaan ja
syvän rukouksen. Mavovo teki kunniaa kuparikeihäällään ja alkoi
hiljaisella äänellä antaa minulle _sibongan_ eli zulun-klelisiä
kunnianimiä, ja mrs. Eversley sanoi:
"Oi kiitän Jumalaa, että olen saanut elää nähdäkseni vielä kerran
urhoollisen englantilaisen miehen, mikä mielestäni on suuri
kohteliaisuus kansalleni ja itselleni, vaikka osa sen loistoa
haihtuikin myöhemmin, kun sain kuulla hänen itsensä olevan
englantilaista sukuperää."
Jälleen salama leimahti kirkkaana, sillä myrsky oli nyt todenteolla
puhjennut, ja samassa minäkin jo riensin rantaan, jäljessäni Hans, joka
oli päättänyt nähdä viimeisen vilahduksen minusta.
"Mene takaisin, Hans, ennenkuin salama sinut antaa ilmi", sanoin
laskeutuessani hiljaa mangrove-puun juurelta likaiseen veteen, "ja
sano, että koettavat, jos mahdollista, pitää nuttuani ja housujani
kuivina."
"Hyvästi, baas", hän mutisi, ja ääni kuului nyyhkytykseltä.
"Säilyttäkää uljas mieli, baas. Ei tämä kuitenkaan ole mitään
verrattuna korppikotkiin Verilöylyvuorella. _Intombi_ auttoi meidät
suoriutumaan silloin, ja niin se tekee nytkin, sillä se tietää, kuka
osaa pidellä sitä oikein!"
Nämä olivat Hansin viimeiset sanat, jotka kuulin, sillä jos hän muuta
sanoikin, rankkasateen kolina vaimensi äänen.
Oi! Toisten edessä olin koettanut säilyttää uljaan mielen, mutta
voimani eivät riitä kuvaamaan sitä kuoleman kauhua, jota tunsin ja joka
ehkä oli suurin, mitä olen elämässäni kokenut; ja se merkitsee paljon.
Olin lähdössä mielettömimpään seikkailuun, mitä ihminen koskaan on
yrittänyt. En huoli toistaa yksityiskohtia, mutta enimmän vaikuttivat
mieleeni sillä hetkellä krokodiilit. Siitä pitäen olen aina vihannut
krokodiileja -- mutta mitäpä siitä -- ja paikka oli niitä niin täynnä
kuin Taivaaseenastumissaaren lammikot ovat täynnä merikilpikonnia.
Mutta jatkoin uintiani. Lahti oli ehkä tuskin kahdensadan kyynärän
levyinen, matka siis ei suinkaan ollut pitkä niin hyvälle uimarille
kuin siihen aikaan olin. Mutta hinnalla millä hyvänsä minun oli samalla
pideltävä pyssyä vasemmalla kädellä pääni päällä, sillä jos se olisi
kerrankin painunut veden alle, se olisi ollut käyttökelvoton.
Sitäpaitsi pelkäsin epätoivoisesti, että minut nähtäisiin salaman
valossa, vaikkakin tuota vaaraa vähentääkseni olin jättänyt tumman
vaatehatun päähäni. Loppujen lopuksi piti pelätä itse salamaakin, sillä
ukkonen oli kauhean kova ja yhtämittainen ja näytti iskevän pitkin
veden pintaa. Tulipallo tai jokin sen näköinen osui veteen vain
muutaman kyynärän päähän minusta, aivan kuin se olisi tähdännyt pyssyni
piippuun ja mennyt vain vähän väärään. Siltä se minusta ainakin näytti,
vaikka yhtä hyvin se saattoi olla veden alta kohottautuva
krokodiilikin.
Yhdessä suhteessa, tai oikeastaan kahdessakin, minulla kuitenkin oli
onni. Ensinnäkään ei ollut tuulta nostattamassa laineita, jotka
olisivat saattaneet peittää minut tai ainakin kastella pyssyn. Toiseksi
ei ollut eksymisen pelkoa, sillä luolan suulla näin tulet, jotka
paloivat Motombon istuimen molemmilla puolin. Ne tekivät minulle saman
palveluksen kuin Hero-nimisen naisen lamppu hänen rakastajalleen
Leanderille tämän uidessa Hellesponton yli luvattomille yöllisille
vierailuille rakastettunsa luokse. Mutta häntä odotti edessäpäin jokin
ilo, kun taas minua --! Mutta meillä oli vielä muutakin yhteistä. Hero
oli, jos oikein muistan, kreikkalaisen rakkaudenjumalan papitar, ja
minua odottava olento oli myöskin jonkinlainen uskonnollinen
merkkihenkilö. Ero oli vain siinä, että hän kuten varmasti uskon, oli
paholaisen pappi.
Uintiin meni luullakseni noin neljännestunti, sillä säästääkseni
voimiani uin hitaasti, vaikkakin krokodiilien takia teki mieleni
kiirehtiä. Jumalan kiitos ne kuitenkaan eivät saapuneet asiaa
pahentamaan. Nyt olin jo lähellä luolaa ja seuraavassa tuokiossa
katoksen alla tuossa matalassa lahdessa, jonne venhe oli vedetty.
Seisoin jaloillani kalliopohjalla rintaa myöten vedessä ja tähystelin
ympärilleni, leväten ja taivutellen pyssyn pitelemisestä jäykistynyttä
vasenta käsivarttani edestakaisin. Tulet olivat palaneet jotenkin
pieniksi, enkä nähnyt oikein selvästi, ennenkuin silmäni olivat
vapautuneet sadepisaroista ja tottuneet valoon.
Avasin rätin pyssyni lukon ympäriltä, pyyhkäisin sillä tukkia ja heitin
sen maahan. Sitten avasin varalukon ja herkistin pyssyn erityisellä
laitteella erittäin herkäksi. Taasen tähystelin ympärilleni ja koetin
ottaa selvää tilanteesta. Siinä oli koroke ja siinä -- ah -- siinä
istui tuo sammakkomainen Motombokin. Mutta hänen selkänsä oli minuun
päin; hän ei katsonut lahdelle vaan alas luolaan. Epäröin lyhyen,
ratkaisevan hetken. Ehkä pappi oli unessa, ehkä onnistuisin
irroittamaan venheen tarvitsematta ampua. Sitä en mielelläni olisi
tehnyt; hänen päänsä oli sitäpaitsi etukumarassa ja näkymättömissä,
eikä siis olisi ollut varmaa, että laukaus selkään olisi hänet
surmannut. Loppujen lopuksi tahdoin välttää laukaisemista, jotta asia
ei liian aikaisin tulisi ilmi.
Samassa Motombo käännähti. Jokin vaisto lienee varoittanut häntä, sillä
kaikkialla vallitsi haudan hiljaisuus lukuunottamatta sateen hiljaista
rapinaa ulkona. Hänen kääntyessään salama leimahti, ja hän näki minut.
"Se on se valkoinen mies", hän mutisi itsekseen hiljaisella,
sähisevällä äänellä, minun odottaessani välähdystä seuraavassa
pimeydessä pyssy valmiina, "sama valkoinen mies, joka ampui minua
kauan, kauan sitten, ja taaskin hänellä on pyssy! Oi, kohtalon isku!
Epäilemättä jumala on kuollut, ja minunkin pitää kuolla!"
Samassa hän kuin epäilyksen vallassa kohotti sarveaan kutsuakseen apua.
Taaskin salama leimahti ja sitä seurasi hirveä ukkosenjyrähdys. Apua
rukoillen tähtäsin hänen päähänsä salaman valossa, juuri kun torvi
kosketti hänen huuliaan. Torvi putosi kädestä. Hän näytti lysähtävän
kokoon eikä liikahtanut enää.
Jumalan kiitos, jumalan kiitos! Tänä äärimmäisenä koettelemuksen
hetkenä taitoni, jossa olen mestari, ei ollut pettänyt minua. Jos
käteni olisi vähääkään vavahtanut, jos äärimmilleen jännitetyt hermoni
olisivat hiukankin antaneet perään tai jos Hansin hatusta otettu
riekale ei olisi riittänyt suojaamaan nallia ja ruutia kosteudelta,
kuinka silloin olisi käynyt? No niin, tätä tarinaa ei ainakaan olisi
koskaan kirjoitettu, ja kalubien hautuumaa kätkisi muutamia luita
enemmän, siinä kaikki.
Odotin hetkisen nähdäkseni palvelijattarien syöksyvän esille luolan
sivuseinissä olevista ovista ja kuullakseni heidän päästävän kimeän
hätähuudon. Mutta ei näkynyt ketään, ja siitä arvasin, että ukkosen
jyrinä oli estänyt pyssynpamahduksen kuulumasta, on näet muistettava,
että kukaan noista ihmisistä ei ollut pyssyn ääntä koskaan kuullut. Tuo
vanha olento oli varmaan lukemattomia vuosia kyyröttänyt päivää ja yötä
lavitsallaan, mistä hänen varmasti oli vaikea päästä liikkumaan. Kun
naiset siis auringonlaskun aikaan olivat käärineet hänet vuotiin ja
sytyttäneet nuotiot häntä lämmittämään, miksi he olisivat tulleet häntä
häiritsemään, ellei hän kutsunut torvellaan? Luultavasti laki sen
kielsikin.
Jonkun verran varmempana kahlasin pari askelta eteenpäin ja päästin
irti köydellä kiinnitetyn ruuhen. Sitten kömmin itse ruuheen, laskin
pyssyn kädestäni, tartuin airoon ja aloin meloa ulos lahdesta. Samassa
salama jälleen välähti, ja sen valossa näin Motombon kasvot, jotka nyt
olivat vain muutaman jalan päässä minusta. Pää näytti lepäävän melkein
polvia vasten ja oli kaamean näköinen. Keskellä otsaa oli sininen
merkki, siinä mistä kuula oli mennyt sisään, sillä siinä asiassa en
ollut erehtynyt. Pyöreät syvälle painuneet silmät olivat auki, mutta
niitten tuli oli sammunut, ja ne näyttivät tuijottavan minuun pitkien
kulmakarvain alta. Suuri leuka oli loksahtanut auki, ja pitkältä
alahuulelta riippui ulos punainen kieli. Turvonneiden poskien parkittua
nahkaa muistuttava iho oli käynyt tuhkanharmaaksi ja surkean
kirjavaksi.
Oi! Näky oli kaamea, ja joskus pahalla tuulella ollessani se vieläkin
vaivaa minua. Hänen verensä ei kuitenkaan ole raskaana sydämelläni,
sitä omatuntoni ei pelkää. Hänen loppunsa oli välttämätön viattomain
pelastamiseksi, ja olen vakuutettu, että se oli hyvin ansaittu. Sillä
hän oli paholainen ja sukua tuolle suurelle apinajumalalle, jonka
metsässä olin surmannut ja jota hän sivumennen sanoen kuolleena mitä
suurimmassa määrässä muistutti. Jos heidän päänsä olisi pantu
vierekkäin vähän matkan päähän toinen toisestaan, ei olisi ollut
kovin helppoa erottaa niitä ulkonevine kulmineen, parrattomine,
sisäänpainuneine leukoineen ja suupielistä törröttävine keltaisine
torahampaineen.
Nyt olin päässyt jo ulos luolasta. Pysähdyin kuitenkin hetkeksi syrjään
jyrkän kallioseinämän alle sekä kuunnellakseni, olisiko tekoni
huomattu, että peläten salaman, joka yhä vielä leimahteli, vaikkakin
myrskykeskus eteni nopeasti, ilmiantavan minut jollekin vartijalle.
Noin kymmenen minuuttia pysyin piilossani, mutta sitten päätin
rohkaista mieleni ja läksin hiljalleen soutamaan vastakkaista rantaa
kohti, suunnaten kuitenkin vähän länteen päin luolasta erästä muita
pitempää puuta kohti, joka niinkuin olin pannut merkille, kohosi
taivaalle juuri hautuumaan takana.
Sattumalta olin laskenut aivan oikein, ja loppujen lopuksi ruuheni
keula sujahti samaan risukkoon, jonka taakse olin toverini jättänyt.
Samassa kuukin alkoi pilkistellä ohenevien sadepilvien takaa, ja sen
valossa he näkivät minut, ja minä näin olennon, joka ensi silmäyksellä
oli aivan gorilla-jumalan itsensä näköinen, laahustavan eteenpäin ja
tarttuvan keulaan. Kauhea peto oli siinä aivan ilmielävänä, sellaisena
kuin sen metsässä olimme nähneet, ainoastaan hiukan pienempänä.
Sitten muistin asian ja purskahdin nauruun, ja tuo nauru teki minulle
äärettömän hyvää.
"Tekö se olette, baas?" sanoi tukahtunut ääni, joka tuntui lähtevän
gorillan keskeltä. "Oletteko elossa, baas?"
"Tietysti", minä vastasin, "kuinka muuten olisin täällä?" ja lisäsin
hilpeästi: "Entä onko sinun mukava olla tuon soman, lämpöisen turkin
sisässä tänä sateisena yönä?"
"Oh, baas", ääni vastasi, "kertokaa, mitä on tapahtunut. Tässä
hajussakin palan kuulemisen halusta."
"Motombo on saanut surmansa, Hans. Kas niin, Stephen, ojenna minulle
kätesi ja anna vaatteeni, ja pitele sinä, Mavovo, pyssyä ja venhettä,
sillä aikaa kuin pukeudun."
Sitten hyppäsin maihin ja kaislikossa riisuin yltäni märät housut ja
paidan ja sulloin ne metsästystakkini suuriin taskuihin, sillä en
tahtonut hävittää niitä, ja pukeuduin kuiviin vaatteihin, jotka
rikkonaisuudestaan huolimatta olivat aivan kylliksi tuossa lämpimässä
ilmastossa. Sen tehtyäni otin aimo kulauksen taskussani olevasta
paloviinapullosta ja söin hiukan, sillä tunsin olevani nälkäinen.
Senjälkeen kerroin heille tarinan ja, lopettaen lyhyeen heidän
ihailunsa ja ihmettelynsä, pyysin heitä asettamaan Pyhän kukan ruuheen
ja astumaan itse perästä. Sitten Hans pisti sormensa esille gorillan
käsivarsista, ja hänen avullaan latasin pyssyn uudelleen viimeisellä
nallilla. Sen tehtyä astuin viimeisenä venheeseen ja istuuduin keulaan,
pyytäen Veli Johannesta ja Stephen'iä soutamaan.
Välttääksemme huomion herättämistä teimme kierroksen niinkuin äskenkin,
ja lyhyessä ajassa pääsimme luolan suulle. Kumarruin eteenpäin ja
kurkistin läntisen kallioseinämän ympäri. Ei ketään näkynyt liikkeellä.
Tulet paloivat himmeästi, ja kokoon lysähtänyt Motombo kyyrötti
lavallaan kuin ennenkin. Hiljaa, hyvin hiljaa nousimme venheestä, ja
minä järjestin kulkueemme, toisten katsellessa kierosti kuolleen
Motombon kauheita kasvoja.
Itse asetuin etupäähän, sitten seurasi Kukan äiti ja hänen jäljessään
Hans metsän jumalana; sitten Veli Johannes ja Stephen Pyhää kukkaa
kantaen. Kukkaa seurasi Hope ja viimeisenä rivissä Mavovo. Toisen
nuotion lähellä olin ensimmäisellä läpikulkumatkallamme huomannut läjän
soihtuja, niinkuin jo mainitsinkin. Sytytimme niistä muutamia, ja
antamastani merkistä Mavovo veti venheen takaisin pienelle telakalleen
ja sitoi köydellä paaluun. Arvelin, että kun se löydettäisiin sieltä
näennäisesti koskemattomana, se saattaisi tehdä kulkumme veden yli
vieläkin salaperäisemmäksi. Kaiken aikaa minä pidin silmällä luolan
sivuovia, odottaen joka hetki vaimoja syöksyvän ulos. Mutta ei ketään
tullut. Ehkä he nukkuivat, tai olivat mahdollisesti poissa; sitä en
tiedä vielä tänäkään päivänä.
Läksimme liikkeelle ja juhlallisen hiljaisuuden vallitessa etsimme
itsellemme tien mutkikkaan luolan läpi, sammuttaen soihtumme, niin pian
kuin näimme valon sen sisämaan puoleiselta suulta. Muutaman askeleen
päässä sen suulta seisoi vahtisotilas. Hänen selkänsä oli luolaan päin,
ja pilvien kanssa taistelevan kuun epävarmassa valaistuksessa, sateen
yhä hienosti tihkuessa hän ei huomannut meitä, ennenkuin olimme aivan
hänen kohdallaan. Silloin hän kääntyi ja, nähdessään tuon kaamean näyn:
maansa jumalat kulkueessa, kohotti kätensä ja kaatui sanaakaan
sanomatta tajuttomana maahan. Vaikka en ole kysynyt, luulen Mavovon
varmasti tehneen hänen heräämisensä mahdottomaksi. Myöhemmin taakseni
katsoessani huomasin hänellä joka tapauksessa suuren, pitkävartisen
pongo-keihään sen kuparisen asemesta, jonka hän oli ottanut arkusta
hautuumaalla.
Eteenpäin kävi kulkumme Rican kaupunkia kohti, seuraten kapeata polkua,
jota olimme tulleetkin. Kuten jo sanoin, seutu oli hyvin autiota, ja
sivuuttamaimme majain asukkaat olivat nähtävästi syvässä unessa. Maassa
ei sitäpaitsi ollut koiria herättämässä heitä haukunnallaan. Luolan ja
Rican kaupungin välillä meitä ei luullakseni nähnyt ainoakaan sielu.
Koko pitkän yön kuljimme niin nopeasti kuin jaksoimme, pysähtyen vain
silloin tällöin muutamaksi minuutiksi lepuuttamaan Pyhän kukan
kantajia. Väliin mrs. Eversleykin auttoi miestään tässä tehtävässä,
mutta Stephen, joka oli hyvin vahva, kantoi paarin toista päätä koko
matkan.
Hansia tietysti rasitti kovasti gorillan nahan paino, joka
kutistuneenakin oli pysynyt yhtä raskaana kuin ennenkin. Mutta hän oli
sitkeä vanhus ja jaksoi lopultakin paremmin kuin olimme odottaneet,
vaikka kaupunkiin päästessämme hän joskus oli pakotettu seuraamaan
itsensä jumalan esimerkkiä ja auttamaan itseään käsillään nelinkontin
ryömien, niinkuin gorilla tavallisesti liikkuukin.
Saavutimme Rican kaupungin leveän pääkadun noin puoli tuntia ennen
aamunkoittoa ja jatkoimme eteenpäin kenenkään huomaamatta vielä ohi
juhlatalonkin, sillä tänä sateisena aamuna ei ketään vielä ollut
liikkeellä. Olimme päässeet jo niin kauas, ettei ollut enää kuin sata
kyynärää satamaan, kun eräs nainen, joka ahkeruudesta -- tai ilkeydestä
-- oli noussut varhain ja tullut puutarhaansa työhön, huomasi meidät ja
päästi hirveän, korviasärkevän huudon.
"Jumalat!" hän huusi. "Jumalat lähtevät maasta ja vievät valkoiset
miehet mennessään."
Siinä silmänräpäyksessä syntyi hälinää taloissa. Päitä ilmestyi oviin
ja ihmiset juoksivat puutarhoihinsa ja kaikki alkoivat kirkua, niin
että olisi voinut luulla verilöylyn olevan tekeillä. Mutta vielä ei
kukaan lähestynyt meitä, sillä he olivat pelon vallassa.
"Eteenpäin", minä huusin, "tahi kaikki on hukassa."
He vastasivat suurenmoisesti. Hans ponnisteli eteenpäin nelinkontin,
vaikka oli melkein näännyksissä tukahduttavan pukunsa painon alla, ja
Veli Johannes ja Stephen väsyneinä raskaasta taakastaan yrittivät vielä
hiljaista ravia. Pääsimme satamaan, ja telakkaan sidottuna oli siellä
sama venhe, jolla olimme tulleetkin Pongo-maahan. Hyppäsimme
venheeseen, minä leikkasin köyden poikki puukollani, sillä solmujen
avaamiseen ei ollut aikaa, ja työnsin irti rannasta.
Samassa satalukuinen kansanjoukko, m.m. suuri luku sotilaita, oli aivan
kintereillämme ja melkein ympärillämme, mutta yhä vielä he näyttivät
liian säikähtyneiltä voidakseen ryhtyä mihinkään. Niin pitkälle Hansin
valepuvun vaikutus oli meidät pelastanut. Kansanjoukon keskellä tunsin
nousevan auringon valossa Komban, joka saapui juosten paikalle
kädessään suuri keihäs, ja pysähtyi hetkiseksi hämmästyneenä.
Silloin tapahtui onnettomuus, joka oli maksaa meidän kaikkien hengen.
Hans, joka istui perässä, oli menehtymäisillään ja koettaessaan
kuumuudessa ja pahassa hajussa saada ilmaa keuhkoihinsa pisti päänsä
ulos nahkassa olevasta raosta kaislalla täytetyn gorillanpään
alapuolelta, jolloin pää veltosti kaatui hänen hartioilleen. Komba näki
hänen pienet, rumat kasvonsa ja tunsi ne.
"Petos!" hän kiljahti. "Nuo valkeat paholaiset ovat tappaneet jumalan
ja ryöstäneet Pyhän kukan ja sen papittaren. Tuo keltainen mies on
puettu jumalan nahkaan. Venheisiin! Venheisiin!"
"Soutakaa!" minä huusin Veli Johannekselle ja Stephen'ille, "soutakaa
henkenne edestä! Mavovo, auta minua saamaan purje pystyyn."
Onneksi tuuli tänä myrskyisenä aamuna puhalsi lujasti mannermaan
suuntaan.
Työskentelimme maston kimpussa ja saimmekin sen pystyyn sekä purjeen
nostetuksi, mutta hitaasti se kävi, sillä olimme tottumattomia. Kun
purje alkoi auttaa, airot olivat jo meloneet meidät noin neljänsadan
kyynärän päähän telakasta, josta samassa monta venhettä, purjeet
valmiina pystyssä, oli lähdössä meitä takaa-ajamaan. Etumaisen venheen
keulassa seisoi Komba, uusi kalubi, huutaen kirouksia ja kostoa ja
heiluttaen suurta keihästä päänsä päällä.
Tiesin, että ellemme mihinkään ryhtyisi, niin nuo taitavat purjehtijat
piankin saavuttaisivat ja surmaisivat meidät. Tätä ajatellessani
mieleeni juolahti jotakin. Jätin Mavovon hoitamaan purjetta, ryömin
perään ja polvistuin pohjalle, työntäen väsyneen Hansin syrjään. Yksi
panos, tai oikeammin nalli, oli vielä tallella, ja sitä aioin käyttää.
Asetin pisimmän tähtäimen, kohotin pyssyni ja tähtäsin Komban leukaan.
_Intombi_ ei ollut tarkistettu eikä aiottu käytettäväksi näin pitkän
välimatkan päästä, ja vain ottaen lukuun kuulan painumisen voin toivoa
osuvani hänen ruumiiseensa.