jättämään asian kokonaan teidän huostaanne, joka olette niin neuvokas."
"Suunnitellut!" minä änkytin. "Todellakin, John, missä muissa
olosuhteissa tahansa --" Sitten mietiskeltyäni hetken kutsutin luokseni
Hansin ja Mavovon, jotka tulivat ja lyyhähtivät istumaan parvekkeen
lattialle.
"No niin", sanoin heille asian selitettyäni, "mitä _te_ olette
suunnitelleet?" Olin itse aivan tyhjä kaikista mahdollisista
ehdotuksista ja tahdoin senvuoksi päästä tuosta kiduttavasta
vastuunalaisuudesta.
"Isäni pilkkaa meitä", sanoi Mavovo juhlallisesti. "Voiko loukussa
oleva rotta suunnitella ulospääsyn mahdollisuuksia, kun koira odottaa
oven edessä? Niin pitkälle olemme päässeet ehyinä kuin rotta loukkuun.
Nyt en näe edessämme muuta kuin kuoleman."
"Tämäpä hauskaa", vastasin. "Sinun vuorosi, Hans."
"Ah, baas", virkkoi hottentotti, "lyhyeksi hetkeksi tulin taas
viisaaksi keksiessäni pistää _Intombin_ bambusauvaan. Mutta nyt pääni
on kuin mädännyt muna. Mutta, mutta, yksi ajatus minulla on --
kysykäämmepä missie'ltä. Hänen aivonsa ovat nuoret ja raittiit ja
voivat keksiä jotakin; baas Stephen'iltä kysyminen ei hyödyttäisi,
sillä hän on jo vajonnut muihin ajatuksiin", ja Hans naurahti hiukan.
Etupäässä siinä tarkoituksessa, että saisin enemmän ajatteluaikaa,
kutsuin luokseni miss Hope'n, joka juuri oli Stephen'in seuraamana
ilmestynyt pyhätöstä, ja esitin tilanteen hänelle, puhuen hyvin
hitaasti ja selvästi, jotta hän ymmärtäisi sanani. Suureksi
hämmästyksekseni hän vastasi heti.
"Mikä on jumala, oi mr. Allan? Eikö se ole enemmän kuin ihminen? Voiko
jumalan sitoa ja heittää onkaloon tuhanneksi vuodeksi, niinkuin
saatanasta kerrotaan raamatussa? Jos jumala tahtoo liikkua, nähdä uusia
maita ja niin edespäin, kuka voi sen kieltää?"
"En ymmärrä oikein", sanoin kiiruhtaakseni häntä, vaikka itse asiassa
jo hiukan aavistin mitä hän tarkoitti.
"Oi Allan, Pyhä kukka on jumala, ja äitini on papitar. Jos Pyhä kukka
on väsynyt tähän maahan ja haluaa kasvaa muualla, miksi papitar ei
voisi viedä sitä pois ja mennä itsekin?"
"Oiva ajatus", minä sanoin; "mutta nähkääs, miss Hope, jumalia on tai
oli kaksi, joista toinen ei enää voi kävellä."
"Oi, sekin on hyvin helppoa. Pannaan metsän jumalan nahka tuon miehen
päälle", ja hän osoitti Hansia, "ja kuka taitaa tuntea eron? He ovat
nytkin samannäköisiä kuin veljekset, tämä vain on pienempi."
"Hänpä sen keksi! Jumaliste, hänpä sen keksi!" huudahti Stephen
ihastuksissaan.
"Mitä missie sanoo?" kysyi Hans epäluuloisena.
Selitin hänelle.
"Oi, baas", Hans huudahti, "ajatelkaa hajua jumalan nahkan sisällä, kun
aurinko siihen paistaa. Jumala oli sitäpaitsi hyvin suuri jumala, ja
minä olen pieni."
Sitten hän käännähti ja ehdotti Mavovoa, selittäen, että hänen
vartalonsa oli leikkiin paljon sopivampi.
"Ennemmin kuolen", vastasi tuo suuri zulu. "Pitäisikö minun, jonka
suonissa virtaa jaloa verta ja joka olen soturi, häväistä itseni
kääriytymällä kuolleen eläimen nahkaan ja esiintymällä ihmisten edessä
apinana? Teehän uudelleen ehdotuksesi, Pilkkukäärme, niin saamme
tapella."
"Näetkö, Hans", minä sanoin, "Mavovo on oikeassa. Hän on soturi ja
hyvin kestävä taistelussa. Sinäkin olet kestävä kekseliäisyydessäsi, ja
tämän tehdessäsi vetäisit nenästä koko pongo-kansaa. On sitäpaitsi
parempi, Hans, että sinä kannat muutamia tunteja ylläsi gorillan
nahkaa, kuin että minä, sinun herrasi, ja kaikki nämä muutkin joutuvat
surmattaviksi."
"On, baas, se on totta, baas; vaikka itse puolestani ajattelen melkein
kuin Mavovokin, että mieluummin kuolisin. Mutta voisi olla suloista
saada petkuttaa noita pongoja vielä kerran, ja, baas, en tahtoisi nähdä
teitä tapettavan vain säästääkseni itseni pahalta hajulta. Jos siis
haluatte, niin minä rupean jumalaksi."
Näin siis uhrautuvaisuus, jota Hans-rukka, tarinamme todellinen
sankari, osoitti, ratkaisi asian, jos yleensä mitään voi pitää
ratkaistuna meidän olosuhteissamme. Senjälkeen päätimme lähteä
epätoivoiselle seikkailuretkellemme seuraavana aamuna päivän
koittaessa.
Sitä ennen oli kuitenkin paljon tehtävää. Ensinnäkin mrs. Eversley
kokosi palvelijattarensa, luvultaan kaksitoista, jotka heti
ilmestyivätkin parvekkeen eteen. Näky oli surullinen, sillä naisraukat
olivat kaikki albinoja ja epämiellyttävän näköisiä ja toinen puoli
heistä sitäpaitsi kuuromykkiä. Mrs. Eversley puhui heille papittarena
selittäen, että jumala, joka asui metsässä, oli kuollut ja että hänen
senvuoksi piti ottaa mukaansa Pyhä kukka, jota kutsuttiin "Jumalan
vaimoksi", ja lähteä ilmoittamaan Motombolle tuota kauheata
onnettomuutta. Naisten piti sillä aikaa pysyä saarella ja jatkaa
viljelysten hoitamista.
Ilmoitus saattoi nuo onnettomat, jotka nähtävästi olivat hyvin
kiintyneet herrattareensa ja tämän tyttäreen, suuren hämmästyksen
valtaan. Vanhin heistä, pitkä, laiha nainen, jolla oli valkoinen
kähärätukka ja punaiset silmät ja joka Stephen'in sanojen mukaan
muistutti angora-kissaa, heittäytyi maahan pitkäkseen, suuteli Äidin
jalkoja ja kysyi, koska tämä aikoi palata, sillä "Kukan äiti" ja
"tytär" olivat ainoat, joita he saattoivat rakastaa, ja ilman heitä he
kuolisivat suruun.
Hilliten liikutustaan niin hyvin kuin voi äiti vastasi, ettei hän
tiennyt aikaa; se riippui taivaan ja Motombon tahdosta. Lopettaakseen
enemmät puheet hän pyysi heitä tuomaan työaseita, sauvoja, mattoja ja
palmunkuituköyttä auttaakseen Pyhän kukan maasta kaivamisessa. Tämä
toimitus tehtiin Stephen'in johdolla, joka nyt oli oikeassa
elementissään, vaikka tehtävä osoittautuikin kaikeksi muuksi kuin
helpoksi. Sitäpaitsi se oli surullinen toimitus, sillä työtä tehdessään
naisista jokaikinen itki, jopa muutamat, jotka eivät olleet mykkiä,
valittivat ääneensä.
Myöskin miss Hope itki, ja hänen äitinsäkin näin olevan jonkinlaisen
kauhun vallassa. Kaksikymmentä vuotta hän oli hoitanut kukkaa, ja oli
luonnollista, että hän vähitellen oli alkanut tuntea sitä kohtaan
samanlaista kunnioitusta kuin koko pongo-kansa.
"Minä pelkään", hän sanoi, "että tämä pyhän häväistys tuo meille
onnettomuutta."
Mutta Veli Johannes, jolla oli hyvin jyrkkä käsityskanta afrikkalaisten
ennakkoluulojen suhteen, muistutti häntä toisen kerran, ja hän vaikeni.
Vihdoin viimein saimme sen maasta irti, tai ainakin suurimman osan, ja
niin paljon multaa, että se hyvin saattoi pysyä elossa, kun olimme
mahdollisuuden mukaan koettaneet säästää juuria. Kukan alta löysimme
noin kolmen jalan syvyydestä erinäisiä esineitä. Yksi niistä oli vanha,
karkeatekoinen taikakalu, joka oli kivestä veistetty kultakruunua
kantavan apinan muotoon. Tuon pienen esineen olen säilyttänyt tähän
päivään asti. Toinen oli puuhiilinen vuode, joka sisälsi muutamia
osittain palaneita luita ja hyvin vähän vioittuneen pääkallon. Kallo
saattoi olla jonkin hyvin alhaiseen rotuun kuuluvan naisen, ehkä
ensimmäisen "Kukan äidin", mutta yleensä se mielestäni muistutti
enimmän gorillan kalloa. Ikävä kyllä ei ollut aikaa eikä valoa, jotta
olisin voinut tutkia tarkemmin noita jäännöksiä, emmekä mitenkään
saattaneet kuljettaa niitä mukanamme.
Mrs. Eversley kertoi minulle jälkeenpäin, että kalubien kesken oli
olemassa perimätieto, jonka mukaan jumalalla muinoin oli ollut vaimo,
joka kuitenkin oli kuollut jo ennen pongo-kansan asettumista nykyisille
asuinpaikoilleen. Jos tuossa oli perää, jäännökset saattoivat olla tuon
jumalan vaimon luita. Kun suuri kasvi lopultakin oli saatu irti maasta,
jossa se oli kasvanut niin monen sukupolven ajan, nostettiin se
suurelle matolle, ja Stephen, joka tällaisessa työssä oli täysi
taituri, kääri sen taitavasti sammaliin ja asetti juuren ympärille
maton, niin ettei mitään päässyt putoamaan. Jokainen kukkavarsi
pistettiin erityisesti hienon bamburuovon sisään, joka esti niitä
katkeamasta matkalla. Koko kääry nostettiin senjälkeen bamburuovoista
tehdyille paareille ja kiinnitettiin lujasti palmunkuituköysillä.
Kun työ oli tehty, olikin jo pimeä ja me kaikki väsyksissä.
"Baas", sanoi Hans minulle palatessamme sisälle, "eiköhän olisi hyvä,
että me Mavovon kanssa ottaisimme ruokaa mukaamme ja makaisimme yön
ruuhessa? Nuo naiset eivät voi meitä siellä vahingoittaa, mutta jos
emme sitä tee, niin pelkään heidän tekevän seipäistä airoja ja soutavan
järven yli pongoja varoittamaan, sillä olen pitänyt heitä silmällä."
Vaikka en mielelläni olisikaan jakanut pientä joukkoamme, pidin
ajatusta siksi viisaana, että suostuin, ja pian Hans ja Mavovo
keihäillä ja runsaalla ruoka-annoksella varustettuina lähtivätkin
järven rantaan.
Eräs tapahtuma on vielä painunut mieleeni tämän yön yhteydessä. Se oli
isän toimittama tyttärensä muodollinen kastaminen. Liikuttavampaa
juhlallisuutta en ole ikänäni nähnyt, mutta en huoli kuvata sitä
tarkemmin.
Me Stephen'in kanssa nukuimme aitauksessa lähellä kukkaa, jota hän ei
tahtonut päästää näkyvistään. Hyvä olikin, että sen teimme, sillä kello
kahdentoista aikaan näin kuunvalossa oven avautuvan hiljaa ja muutaman
albino-pään ilmestyvän aukkoon. Epäilemättä he olivat tulossa
varastamaan meiltä pyhän kasvin, jota he palvelivat jumalanaan. Nousin
istualleni, viritin ja kohotin rihiapyssyni, jolloin he pakenivat
tulematta enää takaisin.
Kauan ennen aamunkoittoa Veli Johannes, hänen vaimonsa ja tyttärensä
olivat valveilla ja matkavalmisteluissa, varustaen mukaamme evästä
j.n.e. Kuunvalossa söimme aamiaisemme, ja Veli Johanneksen rukoiltua
Jumalan suojelusta lähdimme matkaan aamun sarastaessa.
Lähtö oli omituinen, ja panin merkille, että sekä mrs. Eversley että
hänen tyttärensä näyttivät surullisilta ottaessaan jäähyväisiä siltä
paikalta, jossa he olivat äärimmäisessä yksinäisyydessä ja rauhassa
viettäneet niin monta vuotta ja jossa toinen heistä oli syntynyt ja
kasvanut täysi-ikäiseksi naiseksi. Koetin puhua ja keksiä heille muuta
ajattelemisen aihetta, ja niin pääsimme vihdoin viimein lähtemään.
Vaikka kasvi olikin raskas, järjestin niin, että molemmat naiset,
joiden valkeita pukuja peitti omituinen, puunkuoriaineesta valmistettu
vaippa, kantaisivat sitä venheelle asti, sillä minun mielestäni
oli parempi, että pyhä kukka näytti lähtevän matkalleen pyhien
valtijattariensa saattamana. Minä kuljin pyssyineni etumaisena, sitten
seurasivat paarit ja kukka, ja jälkijoukkona Veli Johannes ja Stephen
airoja kantaen. Pääsimme rauhassa venheelle, ja suureksi iloksemme
tapasimme Mavovon ja Hansin meitä odottamassa. Sain kuitenkin kuulla,
että oli ollut onni, että he olivat asettuneet makuulle venheeseen,
sillä yöllä sinne oli tullut albinovaimoja ilmeisesti aikoen ottaa
venheen haltuunsa, ja vasta huomattuaan sen vartioiduksi he olivat
juosseet tiehensä. Meidän järjestyessämme venheeseen nuo onnettomat
orjattaret saapuivat joukolla ja heittäytyivät maahan, puhuen
säälittäviä sanoja taikka tehden merkkejä, ja rukoilivat, ettei Äiti
hylkäisi heitä, kunnes sekä mrs. Eversley että Hope alkoivat itkeä.
Mutta asia ei ollut autettavissa, ja työnsimme siis venheen vesille
niin nopeasti kuin voimme jättäen albinot itkemään ja valittamaan
rannalle.
Myönnän, että itsekin tunsin tunnonvaivoja siitä, että jätimme heidät
noin, mutta mitä olisimme voineet tehdä? Lohdutan itseäni vain sillä,
ettei heille tapahtunut mitään vahinkoa, mutta luonnollisesti emme
koskaan enää kuulleet mitään heidän kohtalostaan.
Päästyämme järven yli kätkimme venheen pensaikkoon, mistä olimme sen
löytäneetkin, ja aloitimme marssimme. Stephen ja Mavovo, vahvimmat
meistä, kantoivat nyt kasvia, ja vaikka Stephen ei koskaan napissut sen
painon alla, sitä enemmän suuri zulu kiroili jo ensimmäisten tuntien
kuluttua. Voisin täyttää kokonaisen sivun hänen voimasanoillaan tuon
keksinnön johdosta, joka hänen mielestään oli mielipuolen teko, ja jos
minulla olisi aikaa, tekisinkin sen mielelläni, sillä monet niistä
olivat todella huvittavia. Vain hänen kiintymyksensä Stephen'iin sai
hänet hillityksi heittämästä kasvia maahan.
Kuljimme läpi jumalan puutarhan, jonne mrs. Eversley, vahvistaen
kuulemamme tarinan, sanoi kalubin kahdesti vuodessa kylvävän pyhän
siemenen. Hänen ollessaan tuolla pitkällä matkalla metsässä tuo
surmansa saanut kauhea peto oli tavallisesti, kyllästyttyään pappiinsa,
hyökännyt hänen kimppuunsa. Eläimen älyä todisti se seikka, että
hyökkäys tapahtui aina siemenen kylvön _jälkeen_, joten se aikanaan sai
kylvöstä ravintonsa. Viimeinen kalubi oli tosin saanut surmansa jo
ennen meidän käyntiämme puutarhassa, mutta se näyttää olleen poikkeus
säännöstä. Mahdollisesti gorilla tiesi, ettei kalubin käynnin tarkoitus
tällä kertaa ollut varustaa sitä ravinnolla, tai ehkä meidän
läsnäolomme kiihoitti sitä nopeampaan toimintaan. Kuka voi tutkia
gorillan tekojen vaikuttimia? Hyökkäilyjen aika kesti tavallisesti yli
puolitoista vuotta. Ensimmäisellä kertaa jumala, joka aina seurasi
pappia puutarhaan ja sieltä takaisin, osoitti tavallisesti
vastenmielisyyttään ulvomalla. Toisella kertaa se tavallisesti tarttui
hänen käteensä ja puraisi poikki sormen, niinkuin kalubillemme oli
käynyt; tuollainen haava aiheuttaa useimmiten verenmyrkytyksen ja
kuoleman. Siinä tapauksessa, että pappi kuitenkin jäi eloon, se surmasi
hänet kolmannella kerralla useimmiten murskaamalla pään mahtavilla
eturaajoillaan. Näillä käynneillä kalubia seurasi muutamia pyhitettyjä
nuorukaisia, joista jumala aina tappoi muutamia. Ne, jotka
vahingoittumatta olivat tehneet matkan kuusi kertaa, määrättiin
erityisiin uusiin kokeisiin, kunnes viimein jäi jäljelle ainoastaan
kaksi, jotka julistettiin jumalan "voittajiksi" eli "valituiksi". Näitä
nuorukaisia kohdeltiin suurella kunnioituksella, niinkuin esimerkiksi
Kombaa, ja kalubin kuoltu toinen heistä astui hänen virkaansa, hoitaen
sitä tavallisesti, ellei mitään erityistä tapahtunut, vähintään
kymmenen vuotta, ehkä kauemminkin.
Mrs. Eversley ei tiennyt mitään kalubin jäännösten syömisjuhlasta eikä
hänen luittensa hautaamisesta puisiin arkkuihin, jotka olimme nähneet,
tuo kaikki oli pidetty häneltä salassa, vaikka se epäilemättä tapahtui.
Hän lisäsi, että kaikki kolme kalubia, jotka hän oli tuntenut, olivat
lopulta tulleet aivan mielipuoliksi lähestyvän loppunsa pelosta,
etenkin jumalan annettua siitä ensimmäiset merkit ulvomalla ja
puremalla poikki sormen. Totta totisesti ei ollut helppoa kantaa
kruunua Pongo-maassa, kruunua, josta sitäpaitsi kidutuksen ja kuoleman
tuomion uhalla ei saanut kieltäytyä. Minä puolestani en voi kuvitella
mitään kauheampaa kuin noiden onnettomain kuningasten uhattu
olemassaolo, joidenka kunnia ja valta oli tuolla tavoin päättyvä.
Kysyin mrs. Eversley'ltä, kävikö Motombo koskaan jumalan luona. Hän
vastasi sen tapahtuneen kerran viidessä vuodessa. Siinä tilaisuudessa
hän oli salaperäisin juhlamenoin viettänyt jumalan luona metsässä
kokonaisen viikon täysikuun aikaan. Eräs kalubeista oli kertonut
nähneensä Motombon tuossa tilaisuudessa istumassa kaulakkain jumalan
kanssa puun suojassa ja puhellen kuin olisivat olleet veljekset.
Lukuunottamatta tarinoita tuon pongo-jumalan miltei yliluonnollisesta
viisaudesta en saanut siitä muuta tietää, ja olen usein tuntenut suurta
kiusausta uskoa, että se todellakin oli suuren, vanhan apinan hahmossa
esiintyvä paholainen.
Ei, eräs seikka minun kuitenkin on vielä mainittava, syystä että se
selvittää Babemban tarinaa. Kävi selville, että metsään heitettiin
joskus muista heimoista ryöstettyjä vankeja, jotta jumala voisi
huvitella surmaamalla niitä. Tuohon samaan kohtaloon meidätkin oli tuon
hirveän pongo-tavan mukaisesti tuomittu.
"Totisesti", ajattelin mielessäni kertojan lopetettua, "tein hyvän teon
lähettäessäni tuon hirviön siihen pimeään paikkaan, joka sen osa oli ja
jossa vilpittömästi uskon sen kohtaavan valmiina kaikki kuolleet
kalubit ja muut uhrinsa asianmukaisine tervetuliaisineen."
* * * * *
Kuljettuamme läpi jumalan puutarhan tulimme kaatuneen puun aukeamalle
ja löysimme eläimen nahkan levällään, niinkuin olimme sen heittäneet,
ainoastaan kooltaan kutistuneena. Vain parvi metsämuurahaisia oli
nähtävästi käynyt siellä tarkastusta pitämässä, puhdistaen Hansille
onneksi nahkasta jokaisen lihanjätteen, mutta jättäen itse nahkan, joka
nähtävästi oli ollut niille liian paksu, koskemattomaksi. Puhtaampaa
jälkeä en ole koskaan nähnyt. Nuo uutterat pikku eläimet olivat
sitäpaitsi syöneet suuhunsa koko pedonkin. Ei ollut jäänyt jäljelle
muuta kuin puhtaat, valkoiset luut samaan asentoon johon ruumiin olimme
heittäneet. Atoomi atoomilta tuo myriaadi-armeija oli syönyt kaikki ja
jatkanut matkaansa metsän syvyyksiin, jättäen ohikulkunsa merkiksi vain
tällaiset jäljet.
Olisin niin kovin mielelläni ottanut tuon jättiläisluurangon mukaani
etelämaisten kokoelmaini lisäksi, mutta se oli mahdotonta. Kuten Veli
Johannes sanoi, mikä museo tahansa olisi ilolla ostanut sen ja maksanut
satoja puntia, sillä en luule sen kaltaista löytyvän koko maailmassa.
Mutta se oli liian raskas; voin vain tutkia noita valtavia luita ja
painaa mieleeni sen erikoisuudet. Oikeasta käsivarresta kaivoin
sitäpaitsi esille kuulan, jonka olin ampunut pedon laahatessa mukanaan
kalubia, ja panin sen talteen. Huomasin sen tunkeutuneen syvälle ja
vahingoittaneen luuta kuitenkaan murskaamatta sitä pahasti.
Sitten jatkoimme matkaa kantaen mukanamme pedon vuotaa täytettyämme
ensin pään ja käpälät (nekin, nimittäin käpälät, muurahaiset olivat
puhdistaneet) kostealla sammalella säilyttääksemme siten niiden muodon.
Taakka ei ollut kevyt, niin ainakin vakuuttivat Veli Johannes ja Hans,
jotka kantoivat sitä olkapäillään kuivuneessa oksassa.
Loppumatkastamme järven rantaa kohti ei ole mitään kerrottavaa paitsi
että kantamuksiamme lukuunottamatta oli helpompi laskeutua alaspäin
tuota jyrkkää vuorenrinnettä kuin oli ollut nousu ylöspäin. Hitaasti
kulkumme kuitenkin edistyi, ja kun vihdoin pääsimme hautuupaikalle, oli
enää vain noin tunti auringonlaskuun. Istuuduimme levähtämään ja
aterioimaan ja keskustelemaan asemasta.
Mitä oli tehtävä? Edessämme oli seisova vesi, mutta meillä ei ollut
venhettä, jolla päästä toiselle rannalle. Ja mikä odotti meitä tuolla
rannalla? Luolansa suulla istui olento, joka näytti vain puoleksi
ihmiseltä, odottamassa meitä kuin hämähäkki verkossaan. Ei pidä luulla,
että tämä kysymys oli paetessamme jäänyt meiltä huomaamatta. Olimme
päinvastoin ajatelleet sitäkin, että koettaisimme kuljettaa mukanamme
ruuhen, jolla olimme soutaneet Kukan saareen ja sieltä takaisin, metsän
läpi. Ajatus hylättiin kuitenkin sentakia, että huomasimme
mahdottomaksi kuljettaa sitä edes viidenkymmenen kyynärän matkaa, sillä
se oli kaiverrettu yhdestä ainoasta hirrestä ja oli pohjastaan neljän
tai viiden tuuman paksuinen. Mutta mihin voimme ryhtyä ilman venhettä?
Uiminen ei näyttänyt tulevan kysymykseenkään krokodiilien takia. Sain
kyseltyäni sitäpaitsi tietää, että koko joukosta vain Stephen ja minä
osasimme uida. Ei löytynyt edes puuta, josta olisimme voineet valmistaa
lauttaa.
Kutsuin Hansin mukaani, ja jättäen muut hautuumaalle, jossa tiesimme
heidän olevan turvassa, laskeuduimme alas rantaan tutkimaan tilannetta,
pysytellen kuitenkin huolellisesti rantaa reunustavan kaislikon ja
mangrove-pensaiden suojassa. Ei ollut tosin paljon pelkoa, että meidät
nähtäisiin, sillä päivä oli ollut hyvin kuuma, ja nyt illan tullen
taivaalle kokoontui myrskyä ennustavia paksuja, mustia pilviä, jotka
varmasti tekivät meidät matkan päähän aivan näkymättömiksi.
Katsahdimme tummaan, mutaiseen veteen ja krokodiileihin, joita istui
tusinoittain sen partailla odottaen, iankaikkisesti odottaen, emme
tienneet mitä. Katsahdimme jyrkkänä kohoavaan kallioon, mutta
lukuunottamatta paikkaa, missä luolan suu ammotti, ei silmän
kantamattomiin näkynyt vuoriseinämän alla muuta kuin vettä, joka
suojasi sitä kuin vallihauta linnaa. Ainoa pakotie näytti siis kulkevan
luolan läpi, sillä kanava, jota myöten Babemba luultavasti oli päässyt
avoimelle järvelle, oli nähtävästi tukittu. Vihdoin viimein koetimme
etsiä pudonnutta hirttä, jolla mahdollisesti olisimme voineet
meloskella toiselle rannalle, mutta emme löytäneet mitään
käyttökelpoista, emme edes, kuten jo mainitsin, kuivia kaislojakaan tai
risuja, joista olisimme voineet laatia lautan.
"Ellemme saa venhettä, meidän on jäätävä tänne", huomautin Hansille
istuessamme pensaan takana rannalla.
Kun en saanut vastausta, syvennyin nähtävästi huomaamattani tarkkaamaan
pientä murhenäytelmää hyönteismaailmassa. Kahden uljaan kaislan väliin
oli mahtava metsähämähäkki kutonut verkkonsa, suuren kuin naisen
avonainen päivänvarjo. Itse se istui keskellä verkkoaan, jonka alareuna
miltei kosketti vettä, saalistaan odottaen niinkuin krokodiilit
rantaäyräillä, niinkuin suuri apina oli odottanut kalubeja, niinkuin
kuolema odottaa elämää, niinkuin Motombokin odotti Jumala tiesi mitä.
Tuo musta jättiläishämähäkki, jolla oli päässä pieni valkoinen laikka,
muistutti mielestäni suuresti luolassaan istuvaa Motomboa. Tätä
ajatellessani murhenäytelmä tapahtui. Suuri valkoinen koiperhonen alkoi
tanssia ylös ja alas kaislikossa, mutta tarttui pian verkkoon pari
tuumaa vedenpinnan yläpuolella. Salaman nopeudella hämähäkki oli sen
kimpussa. Pitkillä raajoillaan se sulki uhrin syliinsä hiljentääkseen
sen kovat ponnistelut. Sen tehtyään se alkoi kietoa uhriaan kiinni, kun
taas tapahtui jotakin odottamatonta. Tyynen vedenpinnan alta pisti
esille hyvin suuren kalan suu, joka aivan rauhallisesti sieppasi
hämähäkin verkostaan ja sukelsi takaisin veteen, vieden mukanaan osan
verkkoa ja vapauttaen samalla perhosen. Pienellä ponnistuksella se
irtautui, putosi puupalaselle ja purjehti pois, ilmeisesti saamatta
taistelusta suurempaa vahinkoa!
"Näettekö, baas?" sanoi Hans ja osoitti rikkonaista, tyhjää verkkoa.
"Sillä aikaa kuin te istuitte mietteissänne, minä rukoilin
kunnianarvoisaa isäänne, Saarnaajaa, joka opetti minut sitä tekemään,
ja hän on lähettänyt meille merkin Tulisesta paikasta."
En edes tässä tilaisuudessa voinut olla naurahtamatta, kun kuvittelin
mielessäni, minkä näköiset rakkaan isäni kasvot olisivat, jos hän voisi
kuulla käännyttämänsä huomautuksia. Hansin uskonnollisen kannan
tutkiminen olisi ollut todella mielenkiintoista, ja olen pahoillani,
etten koskaan tullut sitä tehneeksi. Pysyin vain asiassa ja kysyin:
"Minkä merkin?"
"Tämän merkin, baas: Tuo verkko on Motombon luola. Suuri hämähäkki on
Motombo. Valkoinen perhonen olemme me, baas, jotka olemme joutuneet
verkkoon ja jotka on aiottu syötäviksi."
"Sepä somaa, Hans", minä sanoin, "mutta mikä on sitten kala, joka nousi
vedestä ja nielaisi hämähäkin, niin että perhonen pääsi putoamaan
lastulle ja purjehti tiehensä?"
"Baas, _te_ olette kala, joka hiljaa, hiljaa nousette vedestä keskellä
pimeyttä ja ammutte Motombon pienellä rihlapyssyllä, ja sitten me muut,
jotka olemme perhonen, putoamme ruuheen ja soudamme pois. On tulossa
myrsky, baas, ja kuka näkee, jos uitte veden yli myrskyssä ja yössä?"
"Krokodiilit", minä huomautin.
"Baas, en näe krokodiilin syövän kalaa. Luulen, että kala nauraa
itsekseen tuolla veden pohjassa vatsassaan lihava hämähäkki. Sitäpaitsi
krokodiilit myrskyssä panevat maata, sillä ne pelkäävät salaman
tappavan heidät rangaistukseksi heidän synneistään."