aukealle, jonka heti arvasimme tuoksi "jumalan puutarhaksi", johon
onnettomat kalubit olivat tuomitut kaksi kertaa vuodessa kylvämään
"pyhän siemenen". Puutarha oli suuri, useampia kymmeniä aareja
pinta-alaltaan, ja sijaitsi vuoren suojassa, ja läpikulkeva virta
kasteli sitä. Siinä kasvoi maissia ja muita viljalajeja, ja yltympäri
oli tiheä vyöhyke istutettuja puita. Pellossa kasvava vilja oli
nähtävästi ollut jumalan ravintona; milloin sen tuli nälkä, se meni
sinne ja auttoi itse itseään, niinkuin monesta merkistä voimme päättää.
Puutarha oli hyvin hoidettu ja verraten puhdas rikkaruohosta. Aluksi
ihmettelimme, kuinka se oli mahdollista, kunnes muistin kalubin tai
jonkun muun maininneen, että puutarhaa hoitivat Kukan äidin
palvelijattaret, jotka tavallisesti olivat albinoja tai mykkiä.
Kuljimme puutarhan läpi ja nousimme nopeasti vuoren rinnettä, seuraten
taaskin kapeata mutta selvää polkua, sillä luulimme lähestyvämme
tulivuoren aukon reunaa. Kiihkomme oli niin suuri, ettemme edes
puhuneet, ponnistelimme vain ylöspäin. Veli Johannes kipeästä jalastaan
huolimatta etunenässä niin suurin askelin, että tuskin pysyimme
tasalla. Hän se ensimmäisenä saavutti maalimmekin ja hänen
kintereillään Stephen. Näin hänen vaipuvan maahan kuin pyörryksissä.
Stephenkin näytti hämmästyneeltä, sillä näin hänen levittelevän
käsiään.
Syöksyin heidän luokseen ja näin seuraavaa. Allamme oli jyrkkä,
harjalta saakka aivan puuton rinne. Rinne laskeutui noin puolen
mailia alaspäin kauniin järven rantaan, jonka pinta-ala oli ehkä
kahdeksankymmenen hehtaarin laajuinen. Keskellä järven sinistä, syvää
vettä, jonka myöhemmin huomasimme pohjattomaksi, oli korkeintaan 10-14
hehtaarin suuruinen saari, joka näytti viljellyltä, sillä silmämme
erotti sillä peltoja, palmuja ja muita hedelmäpuita. Keskellä saarta
oli pieni, sievä talo, rakennettu maan tavan mukaan, mutta tehden
ulkonäöltään sivistyneen vaikutuksen, sillä se oli pitkulainen, ei
pyöreä, ja sitä ympäröi parveke ja kaisla-aita. Jonkun matkan päässä
majasta oli muutamia alkuasukasmajoja ja sen edessä pieni, korkean
seinän ympäröimä aitaus, jonka yläpuolelle oli mattoja kiinnitetty
paaluihin ikäänkuin suojelemaan jotakin tuulelta tai auringolta.
"Lyön vetoa, että siinä asuu Pyhä kukka", Stephen huudahti kiihkeästi
-- hän ei voinut ajatella mitään muuta kuin tuota kirottua orkideaa.
"Katsokaa, auringon puolelle on pantu mattoja estämään sitä palamasta
ja ympärille on istutettu palmuja, jotka antavat sille varjoa."
"Ja tuossa asuu Kukan äiti", kuiskasi Veli Johannes taloa osoittaen.
"Kuka hän on? Kuka hän on? Ajatelkaapa, jos sittenkin erehtyisin.
Jumala, suo etten ole erehtynyt, sillä se olisi enemmän kuin mitä
jaksan kantaa."
"On parasta ottaa selvä asiasta", minä huomautin käytännöllisesti,
vaikka mielessäni yhdyinkin hänen epäilykseensä, ja sitten läksin
juoksujalkaa rinnettä alas.
Tuskin viisi minuuttia kului, ennenkuin olimme vuoren juurella ja
aloimme hengästyneinä ja hikisinä etsiä rantaäyräällä kasvavasta
kaislikosta ja pensaikosta venhettä, josta kalubi oli meille puhunut.
Mitä jos venhettä ei löytyisikään? Kuinka pääsisimme tuon suuren ja
syvän järven yli? Samassa jo Hans, joka tottuneilla silmillään oli
huomannut erinäisiä merkkejä ja poikennut vasemmalle päin, huiskutti
kättään ja vihelsi. Me juoksimme hänen luokseen.
"Tässä se on, baas", hän sanoi ja osoitti kapeaa risukon peittämää
solaa, jossa meistä ensin näytti olevan vain koko kuivaa kaislaa.
Raivasimme itsellemme tien, ja totta totisesti siinä oli venhe, joka
hyvin kannatti kaksi- tai neljätoista miestä, ja muutama pari airoja.
Pari minuuttia vielä, ja me olimme soutamassa järven yli. Onnellisesti
pääsimme rantaan, mistä löysimme pienen venhelaiturin, jota kannattivat
järven pohjaan upotetut paalut. Sidoimme venheen kiinni, tai oikeastaan
minä sen tein, sillä muut eivät muistaneet tuota varokeinoa, ja sitten
suuntasimme heti kulkumme viljeltyjen peltojen läpi vievää tietä myöten
taloa kohti. Äkillisen hyökkäyksen varalta tahdoin pyssyineni kulkea
etumaisena. Suuri hiljaisuus ja se seikka, ettei yhtään ihmisolentoa
näkynyt, herätti mielessäni tuon pelon, sillä tuntui omituiselta, ettei
meitä olisi nähty järven yli soutaessamme.
Vasta myöhemmin sain tietää, miksi paikka teki niin aution vaikutuksen.
Se johtui kahdesta syystä. Ensinnäkin oli keskipäivä, johon aikaan
orjaraukat vetäytyivät majoihinsa aterioimaan ja nukkumaan yli päivän
kuumimman ajan. Toiseksi, vaikkakin "Vartija", joksi häntä nimitettiin,
oli huomannut venheen vesillä, hän oli arvellut kalubin tulevan Kukan
äidin luo ja vetäytynyt syrjään, käskien toisiakin poistumaan, niinkuin
tällaisissa tilaisuuksissa oli tapana, sillä kalubin ja Kukan äidin
harvinaiset kohtaukset vietettiin uskonnollisin juhlamenoin ja
syrjäisten näkemättä.
Ensin tulimme pienen aitauksen luo, jonka ympärille oli istutettu
palmuja ja jota, kuten mainitsin, matot varjostivat. Stephen juoksi
lähemmä, kiipesi aidalle ja kurkisti yli.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän istui maassa kuin päähän ammuttuna.
"Oi jumaliste!" hän huusi, "oi jumaliste!" mutta muuta en hänestä irti
saanutkaan, enkä sillä hetkellä itse asiassa kovin koettanutkaan.
Tuskin viiden askeleen päässä oli korkea kaisla-aita, joka ympäröi
taloa. Kaislasta tehty veräjä oli hiukan raollaan. Hiivin hyvin
varovaisesti lähemmä, sillä olin kuulevinani ääniä, ja kurkistin
puoliavoimesta veräjästä sisään. Noin neljän tai viiden jalan päässä
oli parveke, ja siltä vei ovi yhteen talon huoneista, jossa oli pöytä
ja sillä ruokaa.
Parvekkeella oli polvillaan matoilla -- _kaksi valkoihoista naista_ --
puettuina loistavan valkoisiin, purppurakoristeisiin pukuihin, joissa
riippui punaisesta, kotimaisesta kullasta tehtyjä renkaita ja muita
koruja. Toinen heistä näytti noin neljänkymmenen ikäiseltä.
Hän oli uljas, vaaleaverinen, sinisilmäinen, ja kullankeltaiset
hiukset aaltoilivat vapaina niskassa. Toinen saattoi olla noin
kaksikymmenvuotias. Hänkin oli vaalea, mutta silmät olivat harmaat ja
pitkä tukka pähkinänruskea. Huomasin heti, että hän oli pitkä ja hyvin
kaunis. Vanhempi naisista rukoili toisen polvillaan vieressä
kuunnellessa, silmät kiinteästi luotuina taivaalle.
"Oi Jumala", nainen rukoili, "katso Kristuksen tähden armossasi meihin
kahteen vankiraukkaan ja, jos se on mahdollista, pelasta meidät tästä
pakanamaasta. Me kiitämme Sinua, että olet suojellut meitä
vahingoittumattomina ja terveinä niin monta vuotaa, ja me panemme
turvamme Sinun armoosi, sillä Sinä yksin voit auttaa meitä. Suo, oi
Jumala, että rakas miehemme ja isämme vielä eläisi ja että saisimme
kohdata hänet jälleen, kun Sinun hyvä aikasi on tullut. Taikka jos hän
on kuollut ja meillä ei maan päällä enää ole toivoa, suo, että mekin
saisimme kuolla ja kohdata hänet taivaassasi."
Näin hän rukoili kirkkaalla, harkitulla äänellä, ja minä huomasin
kyynelten vierivän hänen poskiansa pitkin. "Amen", hän lopetti, ja
tyttö hänen rinnallaan toisti hiukan vieraalla äänenpaineella: "Amen."
Käännyin katsomaan Veli Johannesta. Hän oli kuullut jotakin ja oli
aivan voimatonna. Onneksi hän ei voinut liikahtaa eikä edes puhua.
"Pidättäkää häntä", kuiskasin Stephen'ille ja Mavovolle, "kunnes käyn
sisällä puhuttelemassa naisia."
Sitten ojensin pyssyni Hansille, otin lakin päästäni ja työnsin veräjää
vähän auemmaksi, hiivin sen läpi ja rykäisin ilmaistakseni läsnäoloni.
Molemmat naiset, jotka olivat nousseet polviltaan, tuijottivat minuun
kuin näkisivät he aaveen.
"Hyvät naiset", sanoin kumartaen, "pyydän, ettette hämmästyisi. Te
näette, että Jumala kaikkivaltias joskus vastaa rukouksiin. Lyhyesti
sanoen kuulun -- retkikuntaan -- valkoiseen retkikuntaan, joka vähäiset
vaikeudet voitettuaan on onnistunut pääsemään tähän paikkaan ja -- ja
-- sallitteko meidän tulla luoksenne?"
Yhä vielä he tuijottivat. Lopulta vanhempi naisista avasi huulensa.
"Minua kutsutaan täällä Pyhän kukan äidiksi, ja muukalainen, joka
puhuttelee minua, on kuoleman oma. Jos siis olette ihminen, kuinka
olette päässyt luoksemme elävänä?"
"Tarina on pitkä", vastasin hilpeästi. "Saammeko tulla sisälle? Otamme
vastuun omille niskoillemme, sellaiseen olemme tottuneet, ja toivomme
voivamme tehdä teille palveluksen. Selitykseksi voin lisätä, että
kolme meistä on valkoihoista, kaksi englantilaista ja yksi --
amerikkalainen."
"Amerikkalainen!" huohotti nainen, "amerikkalainen! Minkä näköinen hän
on, mikä hänen nimensä on?"
"Oi", minä vastasin, sillä hermojännitykseni oli laukeamaisillaan, ja
olin aivan sekaisin, "hän on vanhanpuoleinen, valkopartainen,
muistuttaa lyhyesti sanoen suuresti joulu-ukkoa, ja hänen
ristimänimensä" (en uskaltanut sanoa kaikkea yht'aikaa) "on -- o-on
John, Veli Johannekseksi me häntä nimitämme. Nyt johtuu mieleeni",
lisäsin, "että hänessä on jotakin yhtäläisyyttä tämän toverinne
kanssa." Pelkäsin hänen kuolevan siihen paikkaan ja kirosin
kömpelyyttäni. Nainen kietoi kätensä tytön vyötäisille, pysyäkseen
pystyssä -- mutta tuki oli heikko, sillä tyttökin oli ymmärtänyt osan,
elleikään kaikkea, mitä olin sanonut, ja näytti myöskin kuolemaan
valmiilta. Muistettakoon, että tuo nuori tyttöraukka ei ollut koskaan
ennen edes nähnyt valkoihoista miestä.
"Arvoisa rouva", minä pyysin, "olkaa luja. Kestettyään elämässä niin
paljon surua olisi hullua kuolla -- ilosta. Saanko kutsua sisälle Veli
Johanneksen? Hän on pappi ja osaa varmaan sanoa jonkun sopivan sanan,
mihin minä, vanha metsästäjä; en kykene."
Nainen kokosi kaikki voimansa, avasi silmänsä ja kuiskasi:
"Lähettäkää hänet tänne."
Työnsin auki veräjän, jonka taakse toiset olivat kokoontuneet. Tartuin
käsipuoleen Veli Johannesta, joka nyt oli jonkun verran tointunut, ja
laahasin hänet esille. Aviopuolisot tuijottivat kauan toinen toiseensa,
ja nuori tyttökin katsoi suu ja silmät selällään.
"Elisabeth!" sanoi John.
Nainen päästi hiljaisen huudahduksen, huusi sitten ääneensä: "Mieheni!"
ja heittäytyi hänen rinnalleen.
Pujahdin ulos veräjästä ja suljin sen hyvin.
"Kuulepa, Allan", sanoi Stephen, kun olimme päässeet jonkun matkan
päähän, "huomasitko häntä?"
"Häntä? Ketä? Kumpaa?" minä kysyin.
"Tuota nuorta naista, jolla on valkoinen puku. Hän on suloinen."
"Suu kiinni, apina!" minä vastasin. "Onko nyt sopiva aika puhua naisten
kauneudesta?"
Senjälkeen menin etemmäksi seinän taa ja kirjaimellisesti itkin ilosta.
Hetki oli elämäni onnellisimpia, sillä miten harvoin tapahtuukaan
maailmassa niin kuin pitäisi!
Tuolla syrjässä tahdoin myöskin rukoilla omasta puolestani, kiittää
Jumalaa ja pyytää voimaa ja ymmärrystä voittamaan vielä odottavat
suuret vaarat.
XVII.
PYHÄN KUKAN KOTI.
Kului puoli tuntia, jona aikana koetin vuorotellen punnita asemaamme ja
kuunnella Stephen'in puhetulvaa. Ensin hän kuvasi monisanaisesti Pyhän
kukan ihanuutta, jonka hän muurille kiivetessään oli vilahdukselta
nähnyt, ja toiseksi nuoren valkopukuisen naisen kauniita silmiä. Vain
varoitukseni, että hän murtautumalla kukan pyhättöön voisi loukata
tuota nuorta naista, sai hänet estetyksi yrittämästä sitä. Meidän juuri
puhuessamme siitä veräjä aukeni ja nuori nainen itse ilmestyi eteemme.
"Herrat", hän sanoi arvokkaasti kumartaen ja puhuen hitaasti, epäröiden
hullunkurista englanninkieltään, "äiti ja isä -- niin, isä -- kysyvät,
tahdotteko ravintoa?"
Vastasimme, että halusimme "ravintoa" hyvin kernaasti, ja hän astui
edellämme taloon puhellen:
"Älkää ihmetelkö heitä, sillä he ovat hyvin onnellisia, ja antakaa
anteeksi meidän happamaton leipämme."
Sitten hän tarttui mitä kohteliaimmalla tavalla käteeni ja niin
astuimme Stephen'in seuraamina sisälle, jättäen Mavovon ja Hansin
ulkopuolelle vartioimaan.
Talossa oli vain kaksi huonetta, nimittäin oleskelu- ja makuuhuone.
Edellisestä löysimme Veli Johanneksen ja hänen vaimonsa istumasta
jonkinlaisessa leposohvassa, tuijottaen hurmaantuneina toinen
toiseensa. Panin merkille, että he näyttivät molemmat itkeneiltä --
onnesta luultavasti.
"Elisabeth", sanoi John meidän sisäänastuessamme, "tämä on mr. Allan
Quatermain, jonka neuvokkuus ja rohkeus on saattanut meidät jälleen
yhteen, ja tämä nuori herrasmies on hänen toverinsa mr. Stephen
Somers."
Nainen ei kyennyt puhumaan, hän vain kumarsi ja ojensi kätensä, jota me
pudistimme.
"Mitä on 'neuvokkuus ja rohkeus'?" kuulin hänen tyttärensä kuiskaavan
Stephen'ille, "ja minkävuoksi teillä ei ole sitä, oi Stephen Somers?"
"Sen selittäminen veisi hyvin pitkän ajan", vastasi toinen naurahtaen
hilpeää nauruaan, ja senjälkeen en enää kuunnellut heidän
lörpöttelyään.
Sitten istuuduimme aterialle, johon kuului vihanneksia ja suuri
maljallinen kovaksi keitettyjä sorsan munia, jota ruokaa Stephen ja
Hope kantoivat runsaan annoksen ulos Hansille ja Mavovolle. Nimen Hope
[Hope merkitsee suomeksi toivo. (Suom. muist.)] äiti oli nähtävästi
antanut tyttärelleen tämän synnyttyä tuona mustan epätoivon hetkenä.
Mrs. Eversley sai kertoa ennenkuulumattoman mutta lyhyen tarinansa.
Hän _oli_ pelastunut Hassan-ben-Mohammedin ja orjakauppiasten käsistä,
niinkuin karannut orja Zanzibarissa oli ennen kuolemaansa kertonut
hänen miehelleen, mutta joutunut muutamia päiviä harhailtuaan
pongo-sotilasten vangiksi, jotka omissa hämärissä asioissaan
risteilivät viidakossa luultavasti vankeja etsien. Nämä olivat
kuljettaneet hänet järven yli Pongo-maahan ja, kun entinen Kukan äiti,
eräs albino-nainen, oli äskettäin kuollut korkeassa iässä, asettaneet
hänet virkaa hoitamaan tälle saarelle, jota hän sen päivän jälkeen ei
ollut kertaakaan jättänyt. Tänne hänet oli tuonut silloinen kalubi
muutamain muiden "Jumalan valittujen" seuraamana. Petoa hän ei ollut
koskaan nähnyt ja ainoastaan kerran kuullut sen ulvontaakaan, sillä
koko matkalla se ei ollut näyttäytynyt eikä ahdistanut heitä.
Pian hänen muutettuaan saarelle tytär oli syntynyt, ja muutamat "Kukan
palvelijattarista" olivat hoitaneet häntä. Siitä pitäen sekä häntä että
lasta oli kohdeltu mitä parhaalla huolenpidolla ja kunnioituksella,
sillä kun Kukkaa ja Kukan äitiäkin jostain omituisesta syystä pidettiin
luonnonvoimien ja hedelmällisyyden edustajina, niin lapsen syntymää oli
katsottu mitä parhaaksi enteeksi kuihtuvalle pongo-rodulle. Toivottiin
sitäpaitsi, että "Kukan tyttärestä" tulisi aikanaan äitinsä seuraaja.
Siellä he siis olivat asuneet aivan avuttomina ja yksin, johtaen
viljelystöitä saarella. Kaikeksi onneksi mrs. Eversleyllä oli vangiksi
joutuessaan ollut mukanaan pieni raamattu, jota hän ei koskaan ollut
kadottanut. Siitä hän oli voinut opettaa lapselleen lukutaitoa ja
kaikkea muutakin, mitä pyhän kirjan sivuilla on opittavaa. Olen usein
ajatellut, että jos minut olisi tuomittu elinkautiseen pakolliseen
yksinäisyyteen ja saisin ottaa mukaani vain yhden ainoan kirjan,
niin valitsisin raamatun, sillä lukuunottamatta sen sisältämiä
historiallisia tietoja ja loistavaa kieltä se tarjoaa ihmiselle toivon
ja on hänelle senvuoksi kylliksi. Sellaiseksi se ainakin tässä
tapauksessa oli osoittautunut.
Omituista kyllä mrs. Eversley kertoi, ettei hän enempää kuin hänen
miehensäkään noitten loppumattomien vuosien kuluessa ollut milloinkaan
kadottanut uskoa, että hän oli pelastuva jollakin muulla tavoin kuin
kuoleman kautta.
"Ajattelin aina sinun olevan elossa ja kohtaavani sinut jälleen, John",
kuulin hänen sanovan miehelleen.
Naisten hengenvoimatkin näyttivät ihmeellisesti säilyneen, sillä kun
meidän tulomme aiheuttama ensimmäinen säikähdys ja hämminki olivat
asettuneet, saimme nähdä, että he olivat hilpeää väkeä. Miss Hope oli
todella iloinen sielu. Mutta hän ei ollutkaan ikänään tuntenut muuta
elämää, ja ihmisluonto on hyvin mukautuvainen. Edelleen, jos niin saan
sanoa, hän oli kasvanut neitseenä sanan todellisessa merkityksessä.
Ja kuinka olisi muuten voinutkaan olla, kun äiti, raamattu ja
luonto olivat olleet hänen ainoana seuranaan ja oppilähteinään,
lukuunottamatta orjatarraukkoja, jotka heitä vartioivat ja joista
useimmat olivat mykkiä.
Mrs. Eversleyn lopetettua tarinansa me kerroimme omamme lyhennetyssä
muodossa. Oli omituista nähdä ihmettelyä, joka kuvastui naisten
kasvoilla heidän kuunnellessaan seikkailumme ääriviivoja, joissa
kuitenkaan nyt emme enää tarvitse viipyä. Sen loputtua kuulin miss
Hope'n sanovan:
"Näyttää siis siltä, että te, oi Stephen Somers, olettekin meidän
pelastajamme."
"Todellako", Stephen vastasi, "kuinka niin?"
"Sentähden, että näette kaukana Englannissa kuivatun Pyhän kukan ja
sanotte: 'Tällä Kukalla täytyy olla myöskin Pyhä isä'. Sitten te
maksatte rovot" (tässä raamatunluku tuli näkyviin) "matkasta ja
urhoollisten metsästäjäin palkan paholais-jumalan surmaamisesta ja
tuotte vanhan, valkohapsisen isäni mukananne. Niin, kyllä te olette
pelastaja", ja hän nyökäytti somasti päätään Stephen'ille.
"Tietysti", Stephen vastasi innostuneena; "tahi ei juuri aivan, mutta
se on aivan sama asia, selitän sen myöhemmin. Mutta miss Hope,
voisitteko nyt näyttää meille Kukan?"
"Oi! Pyhän äidin se on tehtävä. Jos näette sen ilman häntä, niin
kuolette."
"Todellako!" sanoi Stephen mainitsematta tuota pientä urotyötä, että
hän jo oli kurkistanut aidan yli.
No niin, loppujen lopuksi Pyhä äiti kotvan epäröityään myöntyi, sanoen,
että kun kerran jumala oli kuollut, niin ei millään muullakaan varmaan
ollut väliä. Sitä ennen hän kuitenkin meni talon taakse ja taputti
käsiään, jolloin vanha kuuromykkä vaimo, mitä täydellisin albino,
ilmestyi ja tuijotti meihin ihmetellen. Hänelle mrs. Eversley puhui
sormillaan niin nopeasti, että tuskin ehdin seurata hänen sormiensa
liikkeitä. Nainen kumarsi niin syvään, että otsa miltei kosketti maata,
nousi sitten ja juoksi rantaan.
"Lähetin hänet noutamaan airot ruuhesta", mrs. Eversley sanoi, "ja
lyömään venheeseen leimani. Nyt ei kukaan uskalla ottaa sitä
soutaakseen järven yli."
"Se on hyvin viisasta", minä vastasin, "sillä emme todellakaan soisi
uutisten toimistamme tulevan Motombon korviin."
Sitten menimme aitauksen portille, missä mrs. Eversley katkaisi
veitsellä palmunkuiduista tehdyn nauhan, joka oli savella sinetöity
kiinni oveen ja ovenpieleen sillä tavoin, ettei kukaan voinut päästä
sisälle katkaisematta nauhaa. Sinetti oli painettu kömpelötekoisella
leimasimella, jota mrs. Eversley kantoi kaulassaan virkamerkkinä. Se
oli kummallinen esine, muovailtu kullasta, ja siihen oli kaiverrettu
syvin, kömpelöin piirroin apina, joka piteli oikeassa etukäpälässään
kukkaa. Esine näytti vanhalta ja osoitti sekin puolestaan, että
pongo-kansan keskuudessa oli apina-jumalaa ja orkideaa alusta alkaen
palveltu yhteenkuuluvina.
Kun ovi aukeni, näimme aitauksen keskellä mitä ihanimman kasvin. Se oli
noin kahdeksan jalan laajuinen, ja lehdet olivat tumman vihreät, pitkät
ja kapeat. Joka latvasta pisti esiin kukanaihe. Ja muutamat kukat, ehkä
luvultaan noin kaksitoista, olivat nyt parhaana kukinta-aikana
aukeamaisillaan. Kuivatun kukan mitat olen jo maininnut, joten niitä ei
enää tarvinne toistaa. Sen voin tässä kuitenkin lisätä, että
pongo-kansalla oli tapana arvioida seuraavan vuoden hedelmällisyys
Pyhän kukan kukkaluvun mukaan. Jos kukkia oli paljon, oli odotettavissa
hedelmällinen aika; jos vähän, niin huonompi; jos taasen, kuten joskus
tapahtui, kasvi ei kukkinut, sanottiin kuivan ajan ja nälänhädän
aina seuraavan. Ne olivat totisesti loistavia kukkia, seisoen
miehenkorkuisen lapakkonsa päässä kirkkaan valkoisina, mustajuovaisine
terälehtineen, kullankeltaisine nieluineen ja silpineen. Keskellä
kutakin terälehteä näkyi pikimusta laikka, joka todellakin muistutti
suuresti apinan päätä. Mutta jos orkidea minussa herätti ihmetystä,
niin saattaa kuvitella, minkä vaikutuksen se teki Stephen'iin, jossa
tuon kukkalajin ihailu oli intohimo. Hän käyttäytyi melkein kuin
mielipuoli. Pitkän aikaa hän ensinnäkin tuijotti kasviin, heittäytyi
sitten polvilleen, niin että miss Hope huudahti:
"Mitä, oi Stephen Somers! Palveletteko tekin Pyhää kukkaa?"
"Palvelen hyvinkin", hän vastasi, "minä -- minä -- kuolisin saadakseni
sen!"
"Sen saat luultavasti tehdäkin, ennenkuin kaikki on selvänä", minä
huomautin painokkaasti, sillä minusta on hyvin vastenmielistä nähdä
aikamiehen käyttäytyvän mielipuolen tavoin. On vain yksi asia
maailmassa, joka voi sellaista käytöstä puolustaa, ja se ei ole kukka.
Mavovo ja Hans olivat seuranneet meitä aitaukseen, ja minä kuulin
sattumalta heidän välisensä keskustelun, joka huvitti minua suuresti.
Keskustelun ydinkohta oli se, että Hans selitti Mavovolle valkoihoisten
palvelevan tuota ruohoa -- hän nimitti kukkaa ruohoksi -- senvuoksi,
että se muistutti väriltään kultaa, joka oli heidän todellinen
jumalansa, vaikka tuo jumala tunnettiin heidän keskuudessaan monella
nimellä. Mavovo, josta asia ei näyttänyt olevan vähääkään
mielenkiintoinen, vastasi olkapäitään kohauttaen, että saattoi olla
niinkin, mutta että hän puolestaan piti todellisena syynä sitä, että
kasvista saatiin jotakin lääkettä, joka antoi rohkeutta tai voimaa.
Zulut nimittäin eivät välitä kukista muuta kuin hyvien hedelmäin
vuoksi. Katseltuani kyllikseni ihania kukkia kysyin mrs. Eversleyltä,
mitä aluetta reunustavat pienet kummut olivat, joita oli useampia
rivissä orkidean juuria ympäröivän höystetyn turvemullan ulkopuolella.
"Ne ovat Pyhän kukan äitien hautoja", hän vastasi. "Niitä on
kaksitoista, ja tässä on kolmannentoista paikka, valittu minua varten."
Muuttaakseni puheenaihetta tein toisen kysymyksen, nimittäin kasvoiko
maassa enemmänkin samanlaisia orkideoja.
"Ei", hän vastasi, "tai en ainakaan ole kuullut. Minulle on päinvastoin
aina sanottu, että tämä on tuotu kaukaisesta maasta menneiden
sukupolvien aikana. Jonkin vanhan lain määräyksestä tämän sitäpaitsi ei
ole annettu lisääntyä. Jokainen vesa, jonka se kasvattaa tämän ympyrän
ulkopuolelle, minun on leikattava poikki ja hävitettävä määrätyin
juhlamenoin. Näettekö tuota siemenkotaa, joka on jätetty kasvamaan
yhteen viimevuotiseen kukkavarteen? Se on nyt kypsä, ja ensi täysikuun
aikaan, kun kalubi tulee minua tervehtimään, minun on uskonnollisin
menoin poltettava se hänen läsnäollessaan, ellei se ennen hänen tuloaan
ole itsestään auennut, missä tapauksessa minun on poltettava kaikki
siemenistä nousseet taimet melkein samoin juhlamenoin."
"Ei kalubi enää tule, ainakaan teidän täällä ollessanne. Siitä olen
aivan varma", sanoin.
Paikalta lähtiessämme seurasin tavallista periaatettani, joka kaikissa
mahdollisissa tilaisuuksissa vaatii varmuutta kaikesta, millä suinkin
on arvoa, ja nipistin poikki kypsän siemenkodan, joka oli oranssin
kokoinen. Ei kukaan sattunut katsomaan, ja kun se meni suoraan
taskuuni, ei sitä huomattu kaivata.
Sitten me vanhemmat jätimme Stephen'in ja nuoren naisen ihailemaan
Cypripedium'ia -- tai toinen toistaan -- aitaukseen, ja palasimme
sisälle neuvottelemaan.
"John ja mrs. Eversley", sanoin minä, "taivaan armon kautta olette
jälleen löytäneet toinen toisenne yli kaksikymmentä vuotta kestäneen
eron jälkeen. Mutta mitä on tehtävä nyt? Jumala tosin on kuollut, joten
matka metsän läpi on oleva helppo. Mutta sen takana on vesi, eikä
meillä ole mitään keinoa päästä sen yli, ja veden takana tuo vanha
Motombo-velho istuu luolansa suulla niinkuin hämähäkki verkossaan.
Ja Motombon ja luolan takana on Komba, uusi kalubi, ja hänen
ihmissyöjäheimonsa --"
"Ihmissyöjä --!" keskeytti mrs. Eversley, "en ole tiennyt heidän olevan
ihmissyöjiä. Tiedän sitäpaitsi hyvin vähän koko pongo-kansasta, jota
tuskin olen nähnyt."
"Siinä tapauksessa, arvoisa rouva, saatte uskoa sanaani, että sitä he
ovat ja että he varmasti aikovat syödä meidätkin. Mutta kun otaksun,
ettette halua viettää loppuikäänne, joka luultavasti tulisi olemaan
lyhyt, tällä saarella, pyydän kysyä, millä tavalla luulette meidän
onnellisesti pääsevän ulos Pongo-maasta?"
He pudistivat päitään, jotka nähtävästi olivat tyhjät suunnitelmista.
John vain siveli valkoista partaansa ja kysyi lempeästi: