päättänyt, etten enää rupeisi nukkumaan Vanhan miehen (kuoleman)
edessä. Kenenkähän teistä pitäisi nyt saada vuode, jonka Bausi lähetti
minulle?" hän kysyi pannessaan pyssyä kokoon. "_Sinun_, ajattelen,
sinun, suuri pöllö Mavovo. _Sinä_ et tuonut pyssyä. Jos olisit nimesi
arvoinen taikuri, niin olisit lähettänyt pyssyt tänne valmiiksi
odottamaan meitä. Nyt nauratko minulle vielä, sinä paksupää zulu?"
"En naura", Mavovo vastasi vilpittömästi. "Annan sinulle _sibongan_.
Niin, tahdon keksiä sinulle kunnianimiä, oi älykäs Pilkkukäärme."
"Ja kuitenkaan", Hans jatkoi, "en ole kokonainen sankari; en ansaitse
kuin puolen painoni kultaa. Sillä, baas, minulla on kyllä runsaasti
ruutia ja haulia taskussani, mutta nallit ovat pudonneet liivissäni
olevasta reiästä. Muistattehan, baas, kun sanoin kadottaneeni
taikakaluja. Vain kolme on jäljellä; ei, neljä, sillä yksi on jo
sytyttimessä. Kas niin, baas, tässä on _Intombi_ kunnossa ja ladattuna.
Kun nyt valkoinen paholainen tulee, voitte ampua sitä silmään, minkä
osaatte vaikka sadan kyynärän päästä, ja lähettää sen helvettiin
toisten paholaisten luo. Oi, kyllä pyhä isänne, Saarnaaja, tulisi
iloiseksi tavatessaan sen siellä."
Sitten hän itsetyytyväisesti hymyillen kohotti vähän pyssyä ja ojensi
sen käteeni valmiiseen ampuma-asentoon.
"Kiitän Jumalaa", Veli Johannes sanoi juhlallisesti, "joka on neuvonut
tuolle hottentottiraukalle keinon pelastukseksemme."
"Ei, baas John, ei Jumala minua ole neuvonut, olen sen itse keksinyt.
Mutta katsokaa, ilma pimenee. Eikö olisi parempi sytyttää nuotio?" ja
hän unhotti pyssyn ja alkoi etsiä puita.
"Hans", huusi Stephen hänen jälkeensä, "jos vain tästä selviämme, annan
sinulle 500 puntaa, taikka isäni antaa, mikä on sama asia."
"Kiitos, baas, kiitos, vaikka nyt juuri ottaisin mieluummin tipan
viinaa ja -- en löydä yhtään puuta."
Hän oli oikeassa. Hauta-aukeaman ulkopuolella oli tosin muutamia
jättiläismäisiä pudonneita oksia, mutta ne olivat meille liian raskaita
liikutella tai paloitella. Sitäpaitsi ne olivat niinkuin kaikki muutkin
tässä metsässä niin lionneita kosteudesta, että olisi ollut mahdotonta
saada niitä syttymään.
Pimeys yhä synkkeni. Se ei ollut vielä aivan musta, sillä kuu oli juuri
nousemassa, mutta taivas oli sateinen ja himmensi kuun valon; sen
lisäksi jättiläismäiset puut ylt'ympärillä näyttivät imevän itseensä
kaiken valon. Me ryömimme vieri vieressä maata pitkin niin lähelle
aukeaman keskustaa kuin mahdollista, avasimme kääryistään muutamia
huopapeittoja suojaksi kosteutta ja kylmää vastaan ja nautimme vähän
kuivattua lihaa ja paahdettuja jyviä, joita Jerry-pojalla kaikeksi
onneksi oli mukanaan säkillinen, joka oli jäänyt hänen selkäänsä
silloin kun hänet heitettiin venheeseen. Oli onnellinen ajatus, että
olimme ottaneet mukaamme sekä tuota ravintoa että pullollisen viinaa.
Silloin tapahtui jotakin. Kaukana metsässä kajahti kaamea ulvonta, jota
seurasi mörinä, jollaista kukaan meistä ei ollut ennen kuullut, sillä
se oli aivan erilaista kuin jalopeuran tai muun tuntemani eläimen ääni.
"Mitä se on?" kysyin.
"Jumala", ähkyi kalubi, "jumala rukoilee kuuta, jonka kanssa se aina
yht'aikaa nousee."
En vastannut mitään, sillä ajattelin, että ainoat neljä ammustamme
olivat hyvin vähän eikä mikään saisi minua hukkaamaan ainoatakaan
niistä. Voi, minkävuoksi Hans olikin ottanut ylleen tuon lahon, vanhan
nutun sen uuden sijasta, jonka olin antanut hänelle Durban'issa?
Kun ei ulvontaa enää kuulunut, niin Veli Johannes alkoi tiedustella
kalubilta Kukan äidin asuntoa.
"Herra", mies vastasi hajamielisenä, "tuolla -- tuolla idässä päin.
Noustaan mäkeä ylös neljännes päivän kiertoaikaa, seuraten polkua, joka
on viitoitettu puihin veistetyillä merkeillä, kunnes jumalan puutarhan
takaa vuoren huipulta tulee näkyviin suurempi vesi, joka ympäröi
saarta. Rantaäyräällä on pensaikkoon kätketty ruuhi, jolla voi soutaa
veden yli saarelle, ja siellä asuu Kukan äiti."
Veli Johannes ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä selitykseen, vaan
huomautti, että kalubi voisi huomenna näyttää meille tien.
"En usko voivani enää näyttää teille tietä", ähkyi tuo kurja olento
vapisten.
Samassa jumalan ulvonta kuului uudelleen ja paljon lähempää.
Silloin kalubin voimat pettivät kokonaan, ja jonkin aavistuksen
pakottamana hän alkoi kysellä Veli Johannekselta, jonka hän tiesi
jonkinlaisen tuntemattoman uskonnon papiksi, kuoleman jälkeisen elämän
mahdollisuuksia.
Veli Johannes, joka -- se muistettakoon -- oli kutsumukseltaan hyvin
vakava lähetyssaarnaaja, alkoi jakaa hänelle uskonnollista lohdutusta,
kun jumalan ääni kuului aivan vierestämme matalana ja syvänä kuin
suuren rummun lyönti. Hän ei ulvonut tällä kertaa, hän vain löi
jonkinlaista suunnattoman suurta sotilasrumpua. Siltä ääni ainakin
tuntui, ja kaamealta se kuului tuossa synkässä metsässä ja keskellä
arkuille asetettuja pääkalloja, sen voin vakuuttaa sinulle, lukijani.
Rummutus taukosi, ja Veli Johannes kokosi voimansa jatkaakseen
hurskasta opetustaan. Samassa paksu sadepilvi peitti kuun kokonaan,
niin että pimeys kävi aivan mustaksi. Kuulin, kuinka John selitti
kalubille, ettei hän oikeastaan ollutkaan kalubi, vaan kuolematon sielu
(en tiedä, mahtoiko toinen ymmärtää). Sitten tunsin suunnattoman suuren
varjon lähestyvän -- muuten en voi sitä kuvata -- vielä mustempana kuin
pimeys ja äärettömällä vauhdilla aukeaman reunalta päin.
Seuraavassa hetkessä kuului muutaman askeleen päästä painin rytäkkää ja
tukahdutettu kiljahdus, ja näin varjon peräytyvän samaan suuntaan,
josta se oli tullutkin.
"Mitä nyt?" minä kysyin.
"Raapaiskaa tulta", vastasi Veli Johannes; "luulen, että jotakin on
tapahtunut."
Minä raapaisin tulitikun, joka paloi hyvin tyynessä ilmassa. Sen
valossa näin ensin seurueemme kauhistuneet kasvot -- kuinka aavemaiset
ne olivatkaan! -- ja sitten kalubin, joka oli noussut pystyyn ja
heilutti ilmassa oikeaa käsivarttaan, joka oli verinen ja josta _käsi
oli poissa_.
"Jumala kävi ja vei käteni", hän voihki.
Kukaan ei muistaakseni puhunut; tapahtuma ei kaivannut sanoja,
Tulitikkujen valossa koetimme sitoa miesraukan kädentyngän. Sitten
istuuduimme jälleen odottamaan.
Pimeys kävi syvemmäksi ja syvemmäksi paksun pilven kulkiessa kuun
editse, ja hetken aikaa hiljaisuutta, tuota aarniometsän yön
hiljaisuutta, ei häirinnyt muu kuin hengityksemme ääni,
moskiittokärpästen surina, veteen hyppäävän krokodiilin kaukainen
loiskahdus ja haavoitetun tukahdutetut valitukset.
Jälleen näin tai olin näkevinäni -- se saattoi tapahtua puolta tuntia
myöhemmin -- tuon mustan varjon taas syöksyvän meitä kohti kuin hauki
pienen kalan kimppuun. Vasemmalta puoleltani -- Hans istui minun ja
kalubin välillä -- kuului taaskin nujakkaa, jota seurasi yksi ainoa
pitkä valittava ääni.
"Kuningas on poissa", kuiskasi Hans. "Tunsin hänen lähtevän kuin tuulen
kiidättämänä. Hänen paikallaan ei ole muuta kuin tyhjä jäljellä."
Äkkiä kuunvalo virtasi esille, pilven takaa. Sen kalpeassa loisteessa
näin puolitiessä aukeaman reunan ja meidän välillämme, noin
kolmenkymmenen kyynärän päässä -- voi, mitä näinkään! Näin paholaisen
tuhoamassa kadotettua sielua. Siltä ainakin näytti. Jättiläismäinen,
tummanharmaa olento, suunnattoman suuren ihmisen muotoinen, piteli
vähäistä kalubia syleilyssään. Kalubin pää oli kadonnut sen kitaan, ja
suurilla mustilla käsillään se näytti olevan repimäisillään hänet
kappaleiksi.
Ilmeisesti hän jo oli kuollut, vaikka jalat, jotka olivat koholla
maasta, liikkuivat vielä heikosti.
Minä hyppäsin pystyyn ja suuntasin ladatun pyssyni suoraan pedon
päähän, joka näkyi selvemmin, vaikkakin yritys oli kovin epävarma, kun
en erottanut selvästi tähtäintä. Painoin hanaa, mutta joko nalli tai
ruuti oli kostunut matkalla ja kesti murto-osan sekuntia, ennenkuin
sain sen syttymään. Tuona mitättömän lyhyenä aikana paholainen -- se on
sattuvin nimi, mitä voin sille antaa -- huomasi minut, tai ehkä se näki
vain piipussa hehkuvan tulen. Joka tapauksessa se päästi kalubin irti,
ja ikäänkuin jokin älyn pilkahdus olisi varoittanut sitä, peitti päänsä
mahtavalla oikealla käsivarrellaan -- muistan kuinka hirveän pitkältä
raaja näytti ja paksulta kuin miehen reisi.
Samassa pyssy pamahti, ja kuulin kuulan iskevän. Kipinän välähtäessä
näin mahtavan käsivarren vaipuvan maahan kuolleena, avuttomana, ja
samassa koko metsä oli täynnä tuota kauheaa ulvontaa, jota olen
kuvannut ja joka ulvahdus päättyi kimeään tuskan vingahdukseen, joka
oli kuin koiran ääni.
"Te osuitte, baas", sanoi Hans, "eikä se näy olevan haamu, koska se ei
pidä siitä. Mutta se elää vielä."
"Kaikki yhteen", minä vastasin, "ja keihäät ojoon siksi aikaa kunnes
olen saanut ladatuksi uudelleen."
Pelkäsin, että peto syöksyisi meitä kohti. Mutta sitä se ei tehnyt.
Koko tuona kauheana yönä emme kuulleet emmekä nähneet siitä jälkeäkään.
Aloin jo toivoa, että kuula oli sittenkin sattunut johonkin
kuolettavaan kohtaan ja suuri apina oli kuollut.
Vihdoinkin -- meistä tuntui kuin monen viikon kuluttua -- aamu koitti
meidän istuessamme kalpeina ja vapisten harmaan sumun keskellä;
ainoastaan Stephen oli mukavasti vaipunut uneen, pää painuneena Mavovon
olkapäälle. Hän on niin tyyni ja tervehermoinen mies, että uskon hänen
varmasti olevan viimeisen, joka hätääntyy arkkienkelin pasuunasta. Niin
ainakin sanoin hänelle suutukssissani, kun lopultakin herätimme hänet
hänen sopimattomasta uinailustaan.
"Sinun pitää arvostella kaikkea seurausten mukaan, Allan", hän virkkoi
haukotellen. "Minä olen raitis kuin omena, kun taas te muut näytätte
siltä kuin olisitte olleet tanssiaisissa, joissa on tarjottu runsaasti
ylimääräistä. Joko olette saaneet kalubin takaisin?"
Vähän myöhemmin sumun hiukan hälvettyä lähdimme ketjussa hakemaan
kalubia ja löysimme -- no niin, en halua kuvata, mitä löysimme. Hän oli
tosin julma roisto, niinkuin paimenpojan murha oli osoittanut, mutta
minun tuli kuitenkin häntä sääli. Nyt hänen pelkonsa kuitenkin oli ohi,
tai niin ainakin toivon.
Me panimme hänet arkkuun, jonka Komba oli ystävällisesti varannut tätä
välttämätöntä tapahtumaa varten, ja Veli Johannes luki rukouksen hänen
jäännöstensä ääressä. Neuvoteltuamme hetken ja hyvin pahalla tuulella
päätimme lähteä etsimään tietä Kukan äidin kotiin. Alku oli helppo,
sillä selvä vaikkakin hyvin kapea polku johti aukeamalta ylös vuoren
rinnettä. Vähitellen kulku kävi vaikeammaksi sitä mukaa kuin metsä
tiheni. Onneksi kuitenkin köynnöskasveja oli vähän, mutta
jättiläispuiden litteät, yhteen kasvaneet latvat peittivät kokonaan
taivaan, niin että pimeys oli synkkä, paikoittain miltei kuin yöllä.
Oi, se oli surullinen matka! Kalpeina ja pelokkaina hiivimme puulta
puulle, etsien niistä merkkejä, jotka olivat tienviittanamme ja puhuen
vain kuiskaamalla, jottei äänemme kaiku herättäisi kauhean jumalan
huomiota. Kuljettuamme mailin tai pari saimme nähdä, että sen huomio
oli jo hereillä vastoin luuloamme, sillä aika ajoin näimme vilahduksen
suuresta, harmaasta olennosta, joka hiiviskeli eteenpäin samaan
suuntaan kuin me puunrunkojen takana. Hans kehoitti, että koettaisin
ampua, mutta minä en halunnut, sillä tiesin, että osumisen
mahdollisuudet olivat todella pienet. Kun oli vain kolme panosta tai
oikeammin kolme nallia jäljellä, oli säästäväisyys tarpeen.
Pysähdyimme pitämään neuvottelua, jonka tuloksena oli päätös, että ei
ollut yhtään vaarallisempaa jatkaa matkaa kuin pysähtyä siihen tahi
yrittää palata. Jatkoimme siis eteenpäin, astuen vieri vieressä.
Minulle ainoana pyssymiehenä annettiin kunnia kulkea etumaisena, mille
kunnialle en osannut antaa sille kuuluvaa arvoa. Kuljettuamme puoli
mailia kuulimme taaskin tuon omituisen, jyrisevän äänen, jonka arvelen
pedon synnyttäneen rummuttamalla suurta rintaansa, mutta joka tällä
kertaa ei ollut yhtä keskeytymätön kuin edellisenä yönä.
"Ähä!" sanoi Hans, "nyt hän ei enää voi rummuttaa kuin yhdellä
palikalla. Teidän kuulanne, baas, katkaisi toisen."
Vähän kauempana jumala ulvoi jo aivan vieressämme ja niin kovasti, että
ilma tuntui tärisevän.
"Rumpu on kuitenkin kunnossa, mitä sitten liekään tapahtunut
palikoille", minä sanoin.
Kuljettuamme vielä noin sata kyynärää tapahtui ratkaisu. Olimme
saapuneet metsässä paikalle, jossa suuri puu oli kaatunut ja päästi
vähän valoa alas. Voin vieläkin nähdä kaiken edessäni. Siinä oli tuo
jättiläismäinen puu, jonka runkoa peitti harmaa sammal ja tukuttain
suurta mutta hiuksenhienoa sanajalkalajia. Meidän puolellamme oli noin
neljänkymmenen jalan pituinen aukea, mihin valo lankesi pystysuorana
säteenä, niinkuin savureiästä tupaan. Katsahtaessani tuohon maassa
makaavaan runkoon näin ensin kaksi synkkää, raivoisaa silmää,
jotka hehkuivat punaisina varjossa; ja sitten, melkein samassa
silmänräpäyksessä, erotin paholaista muistuttavan pään, jota ympäröivät
köynnöksenä hienot, vihreät sanajalat. En osaa kuvata sitä, voin vain
toistaa, että se oli kuin hyvin suuren, kalpeakasvoisen paholaisen pää,
jonka tuuheat kulmakarvat riippuivat yli silmien ja molemmista
suupielistä pisti esille suuret, keltaiset torahampaat.
Ennenkuin ehdin kohottaa pyssyäni, peto hyökkäsi kauheasti ulvoen meitä
kohti. Näin sen jättiläismäisen, harmaan hahmon rungon latvapuolella,
näin sen kiitävän ohitseni salaman nopeudella, juosten pystyssä kuin
ihminen mutta pää etukumarassa, ja huomasin, että minun puolimmaiseni
käsivarsi riippui rentona kuin katkennut. Kääntyessäni kuulin kauhun
huudon ja näin pedon tarttuneen Jerryraukkaan, joka oli lähinnä
äärimmäinen ketjussamme, hänen takanaan vain Mavovo. Se oli saanut
hänet käsiinsä ja kantoi häntä nyt pois, puristaen terveellä kädellään
rintaansa vasten. Kun sanon, että Jerry, joka oli täysikasvuinen mies,
vieläpä hyvin taipuvainen ylpeyteen, näytti vain lapselta pedon
hurjassa syleilyssä, niin se antaa jonkinlaisen kuvan eläimen koosta.
Mavovo, joka oli urhea kuin puhvelihärkä, hyökkäsi pedon jälkeen ja
iski kuparikeihäänsä sen kylkeen. He käyttäytyivät kaikki kuin
raivohullut, lukuunottamatta minua, jolla taivaan kiitos vielä oli
parempi keino jäljellä. Kolmessa sekunnissa oli täysi taistelu
käynnissä keskellä aukeata. Veli Johannes, Stephen, Mavovo ja Hans
olivat kaikki tuon suuren gorillan kimpussa, sillä gorilla se oli,
vaikka heidän iskunsa eivät näyttäneet vahingoittavan sitä enempää kuin
neulanpistot. Heille onneksi peto puolestaan ei halunnut päästää
Jerryä, ja kun sillä oli vain yksi terve käsivarsi, voi se ainoastaan
hampaillaan namuilla hyökkääjiä, sillä jos se olisi kohottanut
jalkaansakaan heitä kohti, sen ruumis olisi menettänyt tasapainonsa ja
se olisi kaatunut nurin.
Lopulta se näytti huomaavan sen ja nakkasi Jerryn maahan sellaisella
voimalla, että Veli Johannes ja Hanskin kaatuivat. Sitten se hyökkäsi
kohti Mavovoa, joka nähdessään sen tulevan asetti keihäänsä
kuparihuotran rintaansa vasten sillä seurauksella, että kun gorilla
yritti murskata hänet, keihään kärki tunkeutui sen ruumiiseen.
Tuntiessaan tuskan se hellitti otteensa ja kaatoi kääntyessään
Stephen'in. Sitten se kohotti mahtavan käpälänsä murskatakseen yhdellä
iskulla Mavovon, niinkuin luullakseni gorillain tapa on.
Tätä tilaisuutta olin odottanut. Siihen hetkeen saakka en ollut
uskaltanut laukaista, peläten satuttavani jotakuta tovereistani. Nyt
kun he hetkeksi olivat kaikki poissa, minä asetuin seisomaan tanakasti,
tähtäsin jättiläisen päähän ja laukaisin. Savun hälvetessä näin tuon
suuren apinan seisovan aivan hiljaa, mietteisiinsä vaipuneen eläimen
tavoin.
Sitten se heilautti tervettä kättään, käänsi raivoisat silmänsä kohti
taivasta ja päästäen surkean, hillittömän huudon vaipui kuolleena
maahan.
Kuula oli mennyt sisään korvan takaa ja tunkeutunut aivoihin asti.
Aarniometsän suuri hiljaisuus valtasi meidät; vähään aikaan ei kukaan
sanonut eikä tehnyt mitään. Sitten kuulin jostakin sammalten seasta
vienon äänen, jonka kaiku muistutti kimakkaa ääntä, joka syntyy, kun
ilmaa puserretaan ulos kumipatjasta.
"Hyvin hyvä laukaus, baas", se piipitti, "yhtä hyvä kuin se, joka
surmasi kuningas-korppikotkan Dingaan'in kylässä, ja paljoa vaikeampi.
Mutta jos baas voisi siirtää jumalan minun päältäni, niin sanoisin --
paljon kiitoksia."
"Paljon kiitoksia" oli miltei kuulumaton, eikä ihmekään, sillä Hans
parka oli aivan heikkona. Siellä hän makasi gorillan suunnattoman
raadon alla, suu ja nenä vain hiukan näkyivät pedon ruumiin ja
käsivarren välistä. Ellei hän olisi sattunut kaatumaan tuolle
kostealle, pehmoiselle sammalpatjalle, hän olisi varmasti puristunut
litteäksi. Jotenkuten saimme eläimen vieritetyksi syrjään ja kaasimme
Hansin kurkkuun vähän paloviinaa, jolla oli ihmeellinen vaikutus, sillä
tuskin minuutin kuluttua hän nousi istualleen, haukkoen ilmaa kuin
kuoleva kala, ja pyysi lisää.
Jätin Veli Johanneksen tutkimaan, oliko Hansille tapahtunut mitään
vakavaa vahinkoa, ja menin katsomaan Jerry-raukkaa, joka nyt muistui
mieleeni. Yksi silmäys riitti. Hän oli kuollut. Sitäpaitsi hän näytti
muuttaneen muotoa niinkuin turkiseläin turkkurin kierteisiin
käärittynä. Veli Johannes sanoi minulle myöhemmin, että mieheltä olivat
tuossa hirveässä syleilyssä murtuneet molemmat kädet ja miltei kaikki
kylkiluut, vieläpä selkärankakin oli mennyt sijoiltaan.
Olen monesti ihmetellyt, minkävuoksi gorilla syöksyi eteenpäin pitkin
riviä koskematta minuun tai meihin muihin kohdistaakseen raivonsa
Jerryyn. Voin vain otaksua sen johtuneen siitä, että tuo onneton mazitu
oli edellisenä yönä istunut lähinnä kalubia ja peto oli tuntenut hänet
hajusta ja luullut papiksi, jota se oli tottunut vihaamaan, ja
surmannut. Hans oli tosin istunut kalubin toisella puolen, mutta ehkä
pongo-haju ei ollut tarttunut häneen niin suuressa määrin, tai ehkä
peto aikoi käydä hänen kimppuunsa selvittyään ensin Jerrystä.
Kun siis näimme, ettei mazitu enää kaivannut ihmisapua, ja kun
iloksemme tulimme vakuutetuiksi, että lukuunottamatta muutamia naarmuja
kukaan muu ei ollut todella vahingoittunut, vaikka Stephen'in vaatteet
olivat niin riekaleina, että tuskin pysyivät yllä, aloimme tutkia
kuollutta jumalaa. Se oli totisesti kammottava olento.
Sen tarkkaa painoa ja kokoa meillä ei ollut keinoa määritellä, mutta en
ole koskaan nähnyt enkä kuullut puhuttavankaan niin äärettömän suuresta
apinasta, jos nimittäin gorilla todella on apina. Tarvittiin meidän
viiden yhdistyneet voimat nostamaan ruumista suurella vaivalla
puolikuolleen Hansin päältä, ja yhtä vaikeaa oli nahkaa nyljettäessä
sen kääntäminen kyljeltä kyljelle. En olisi ikinä uskonut, että sen
ikäinen ja kokoinen eläin, joka pystyssä seistessään ei voinut olla
seitsentä jalkaa korkeampi, olisi ollut niin raskas. Sillä vanha se
epäilemättä oli. Pitkät, keltaiset, koiran hampaita muistuttavat
torahampaat olivat käytöstä kuluneet puoleen pituuteensa; silmät olivat
painuneet syvälle pääkallon sisään; pääkarvat, joiden tavallisesti
pitäisi olla punaiset tai ruskeat, olivat aivan valkoiset, vieläpä
rintakin, jonka olisi pitänyt olla musta, vivahti harmaaseen. Oli
luonnollisesti mahdotonta sanoa mitään varmuudella, mutta teki mieli
kuvitella, että eläin oli vähintään kahdensadan vuoden ikäinen,
niinkuin sen Motombon väitteen mukaan olisi pitänyt ollakin.
Stephen ehdotti, että nylkisimme sen, ja vaikka meillä mielestäni
olikin vähän mahdollisuuksia kuljettaa vuotaa mukanamme, suostuin
siihen kuitenkin ja autoin häntä toimituksessa vain pelkästä halusta
pelastaa niin suuri harvinaisuus. Vaikka Veli Johannes oli levoton ja
mutisi jotakin ajan hukkaamisesta, minä pidin tarpeellisena sitäpaitsi
lyhyttä lepoa, sillä olimme kovin rasittuneita sekä kauheasta pelosta
että vielä kauheammasta kohtauksesta tuon pyhän hirviön kanssa.
Ryhdyimme siis työhön ja toista tuntia kestäneen ahkeran työn tuloksena
saimme irti vuodan, joka oli niin paksu ja luja, että huomasimme
kuparikeihäiden tuskin tunkeneen lihaan asti. Näimme myös, että
edellisenä yönä ampumani kuula oli osunut olkavarren luuhun ja
vioittanut sitä sen verran, että raaja oli käynyt käyttökelvottomaksi,
ellei murtunut kokonaan. Meille se oli todellakin ollut onni, sillä jos
peto olisi säilyttänyt molemmat käsivartensa ehyinä, se olisi
hyökkäyksessä varmasti surmannut useampia meistä. Meidät oli pelastanut
vain se seikka, että sillä Jerryä pidellessään ei ollut yhtään kättä
vapaana eikä onneksi myöskään sattunut saamaan ketään hirveisiin
hampaisiinsa, jotka olivat siepanneet kalubilta käden yhtä helposti
kuin sakset leikkaavat poikki kukanvarren. Kun nahka oli nyljetty
lukuunottamatta käsiä, joihin emme yrittäneetkään koskea, levitimme sen
nurinpuolin kuivumaan keskelle aukeata, johon päivänsäteet sattuivat.
Haudattuamme Jerryraukan suuren kaatuneen puun onton rungon sisään
pesimme itsemme kosteilla sammalilla ja nautimme hiukan jäljelläolevaa
ravintoa.
Sen tehtyämme läksimme eteenpäin jälleen paljon kevyemmällä mielin.
Jerry tosin oli kuollut, mutta niin oli jumalakin, joka onneksi oli
jättänyt meidät muut eloon ja miltei koskemattomiksi. Ei koskaan enää
Pongo-maan kalubin tarvitsisi vapista tuon kauhean jumalan edessä, joka
ennemmin tai myöhemmin tulisi heidän teloittajakseen, sillä kahta
lukuunottamatta, jotka pelosta tekivät itsemurhan, ei yksikään kalubi
ollut kuollut muuten kuin jumalan käsiin tai -- hampaisiin.
Mitä olisinkaan antanut saadakseni tietää tuon eläimen tarinan? Olisiko
ollut mahdollista, että se, kuten Mavovo oli sanonut, olisi seurannut
pongo-kansaa heidän kodeistaan Afrikan länsi- tai keskiosista tai
mahdollisesti tuotu tänne vankina? Kysymykseen en voi vastata, mutta
merkille pantavaa on, ettei kukaan mazitu-kansasta eikä muista
alkuasukkaista ollut koskaan kuullut tässä osassa Afrikkaa löytyvän
muuta oikeaa gorillaa. Jos peto oli paikkakunnalta kotoisin, se oli
varmaan ollut yksinäisyyttä rakastava tai sukunsa hylkäämä, niinkuin
joskus käy vanhoille elefanteille, jotka sitten niinkuin tämä gorilla
tulevat hirveän julmiksi.
Siinä kaikki, mitä eläimestä tiedän sanoa, vaikka pongo-kansalla
tietysti oli oma tarinansa. Heidän perimätietonsa mukaan se oli apinan
hahmossa oleva pahahenki, joka muinoin oli asunut jonkun varhaisemman
kalubin ruumiissa ja siirtynyt apinaan, sen jälkeen kuin tämä oli
surmannut kalubin. Syyksi, minkävuoksi eläin surmasi kaikki kalubit ja
paljon muitakin sille uhrattuja ihmisiä, he selittivät sen, että se
tarvitsi "verestää itseään ihmisten hengillä", jotka tekivät sen
kykeneväksi vastustamaan iän vaikutuksia. Muistettakoon vielä, että
Motombokin oli viitannut tähän uskoon, ja myöhemmin kuulin siitä
Babembalta useampia yksityiskohtia. Mutta vaikka tuossa jumalassa olisi
ollutkin jotain yliluonnollista, missään tapauksessa sen taikavoima ei
ollut riittävä kilpi suojaamaan sitä Purdey-pyssyn kuulalta.