pronssilevy, joka muinoin oli ollut naulattuna kiinni johonkin, sillä
reiät olivat jäljellä. Se esitti kookasta, pitkäpartaista ja
paljaspäistä miestä, joka piteli kädessään ristiä, ja kahta lyhyempää
miestä, joilla oli pyöreät metallipäähinet ja yllä hullunkuriset puvut
sekä jaloissa tasakärkiset saappaat. Miehet kantoivat suuria, raskaita
piilukkopyssyjä ja toisella oli kädessään savuava sytytysputki. Siinä
kaikki, mitä piirroksesta erotimme.
"Minkävuoksi jätit tuon kaukaisen maan ja tulit tähän maahan, oi
Motombo?" kysyin taas.
"Senvuoksi, että pelkäsimme toisten valkoisten miesten seuraavan
askeleitanne ja kostavan puolestanne. Silloin kalubi sen määräsi,
vaikka minä panin vastaan tietäen, ettei kukaan voi pelastua siitä mikä
on tapahtuva, silloin kun se on tapahtuva. Vaelsimme siis eteenpäin ja
eteenpäin, kunnes löysimme tämän paikan, ja täällä olemme asuneet
suvusta sukuun. Jumalat tulivat mukanamme; veljeni, joka asuu tuolla
metsässä, tuli myöskin ja oli täällä jo ennen meitä, vaikka matkalla
emme häntä nähneet. Pyhä kukka tuli myöskin, ja Kukan valkoinen äiti --
joku teistä, en tiedä kuka, oli ollut hänen miehensä."
"Sinun veljesikö -- Jumala?" minä kysyin. "Jos Jumala on apina,
niinkuin olemme kuulleet, kuinka hän voi olla ihmisen veli?"
"Ah, te valkoihoiset ette ymmärrä, mutta me mustat ymmärrämme. Alussa
apina tappoi veljeni, joka oli kalubi, ja hänen henkensä meni apinaan
ja teki hänestä jumalan, ja samoin hän tappaa kaikki muutkin kalubit ja
heidänkin henkensä menevät häneen. Eikö ole niin, oi kalubi,
joka tänään olet ja jolta yksi sormi on poissa?" ja hän nauroi
pilkallisesti.
Kalubi makasi maassa vatsallaan, ähkyi ja vapisi, mutta ei vastannut.
"Näin siis kaikki on käynyt toteen, mitä ennustin", jatkoi tuo
sammakkomainen olento. "Te tulitte takaisin, niinkuin tiesin teidän
tulevan, ja nyt saamme nähdä, puhuiko tuo Valkoparta totta sanoessaan,
että hänen jumalansa oli kostava meidän jumalallemme. Saatte mennä
kostamaan hänelle, jos siihen kykenette; sitten saamme nähdä. Mutta
tällä kertaa teillä ei olekaan mukananne rautaputkianne, joita yksin
pelkäämme. Sillä eikö jumala ole minun suuni kautta julistanut meille,
että kun valkoiset miehet palaavat rautaputkineen, silloin jumala
kuolee, ja minä, Motombo, jumalan suu, kuolen myös, ja Pyhä kukka
revitään maasta, ja Kukan äiti menee pois, ja pongo-kansa hajoitetaan
ja joutuu kulkureiksi ja orjiksi? Ja eikö hän julistanut, että kun
valkoiset miehet palaavat ilman rautaputkiaan, silloin tapahtuu jotakin
salattua, -- ah, älkää kysykö mitä, aikanansa sen kyllä saatte tietää,
ja pongo-kansa, joka on ollut kuihtumaisillaan, tulee jälleen
hedelmälliseksi ja suureksi kansaksi? Ja senvuoksi me tervehdimme
teitä, valkoiset miehet, jotka palaatte aaveiden maasta senvuoksi, että
teidän kauttanne me, pongo-kansa, tulemme hedelmälliseksi ja suureksi
kansaksi."
Yht'äkkiä hänen römisevä puheensa taukosi, pää vaipui takaisin
hartioiden väliin, ja hän istui kauan aikaa hiljaa, raivoisasti
säihkyvät silmät vain tähdättyinä meihin, kuin olisi hän tahtonut lukea
sisimmät ajatuksemme. Jos se hänelle onnistui, niin minun ajatukseni
varmaankin miellyttivät häntä. Totta puhuakseni olin täynnä pelkoa,
raivoa ja inhoa. Vaikka en tietysti uskonut sanaakaan kaikesta tuosta
lorusta, jota hän oli lasketellut ja joka on niin tavallista noiden
mustasydämisten afrikkalaisten velhojen keskuudessa, tunsin vihaavani
tuota olentoa, joka mielestäni oli vain puoleksi ihminen. Hänen
ulkomuotonsa ja puheensa teki minut aivan sairaaksi.. Ja samalla
pelkäsin häntä aivan kauheasti. Minusta tuntui kuin olisin unesta
herättyäni huomannut olevani kahden kesken jonkin inhoittavan haamun
kanssa. Sitäpaitsi olin vakuutettu, että hänellä oli kauhean pahat
aikomukset meitä vastaan. Yht'äkkiä hän alkoi uudelleen puhua.
"Kuka tuo pieni keltainen mies on", hän sanoi, "tuo vanhus, jonka pää
on kuin kallo", ja hän osoitti Hansia, joka oli pysytellyt
mahdollisimman syrjässä Mavovon takana, "tuo ryppynaamainen tylppänenä,
joka voisi olla jumala-veljeni poika, jos hänellä yleensä olisi lapsia?
Ja mitä noin pieni mies tekee noin suurella sauvalla?" Taaskin hän
osoitti Hansin suurta bambusauvaa. "Uskon, että hän on yhtä täynnä
viekkautta kuin vasta täytetty vesiastia vettä. Tuota suurta mustaa",
hän katsahti Mavovoon, "en pelkää, sillä hänen taikataitonsa on
pienempi kuin minun" (hän näytti tuntevan Mavovossa virkaveljen),
"mutta tuota pientä keltaista, jolla on tuo iso sauva ja tukku selässä,
häntä minä pelkään. Arvelen, että hänet pitäisi tappaa."
Hän pysähtyi, ja me vapisimme, sillä jos hänen todellakin olisi
pistänyt päähänsä surmata hottentottiraukka, kuinka olisimme voineet
sitä estää? Mutta suuren vaaran nähdessään Hans kutsui taitonsa
avukseen.
"Oi, Motombo", hän vikisi, "sinun ei pidä tappaa minua, sillä olen
lähettilään palvelija. Tiedät hyvin, että kaikkien maiden jumalat
vihaavat ja kostavat niille, jotka satuttavat kätensä lähettiläihin tai
heidän palvelijoihinsa, joita vain he, jumalat yksin, saavat
vahingoittaa. Jos tapat minut, tulen henkenä vainoomaan sinua. Tulen
istumaan olkapäällesi yöllä ja loruilen korvaasi, niin ettet saa
nukkua, kunnes vihdoin kuolet. Sillä vaikka oletkin vanha, sinun on
kuoltava lopulta, Motombo."
"Se on totta", Motombo virkkoi. "Enkö sanonut äsken, että hän on täynnä
viisautta? Kaikki jumalat kostavat niille, jotka tappavat lähettiläitä
tai heidän palvelijoitaan. Se" -- hän nauroi taaskin kaameata nauruaan
-- "on jumalain erikoisoikeus. Pongo-jumalat vahvistakoot sen."
Päästin helpotuksenhuokauksen, ja hän jatkoi aivan toisenlaisella,
kumealla ja, jos niin saan sanoa, virallisella äänellä:
"Sano, oi kalubi, missä asiassa olet tuonut nämä valkoiset miehet
puhuttelemaan minua, Jumalan suuta? Olenko uneksinut, että asia koski
sopimusta Mazitu-kuninkaan kanssa? Nouse ja puhu."
Kalubi nousi ja esitti nöyrän näköisenä lyhyesti mutta selvästi syyn
tuloomme Pongo-maahan Bausin lähettiläinä ja sopimuksen pääehdot, jotka
oli alistettu Motombon ja Bausin hyväksyttäviksi. Panimme merkille,
että kysymys ei herättänyt Motombossa minkäänlaista mielenkiintoa.
Puheen kestäessä hän näytti vaipuvan uneen, luultavasti hän oli uupunut
keksimistään suunnattomista valheista tai jostain muusta syystä. Kun se
oli päättynyt, hän avasi silmänsä, osoitti Kombaa ja sanoi:
"Nouse, tuleva kalubi."
Komba nousi ja kertoi kylmällä, täsmällisellä äänellään osansa asiassa,
käyntinsä Bausin luona ja kaiken, mitä hänen lähettilästoimensa
yhteydessä oli tapahtunut. Jälleen Motombo näytti vaipuvan uneen ja
raotti silmiään vain kerran Komban kertoessa aseittemme etsinnästä,
jolloin hän nyökäytti hyväksyvästi suurta päätään ja nuolaisi huuliaan
ohuella, punaisella kielellään. Komban lopetettua hän sanoi:
"Jumala sanoo minulle, että suunnitelma on hyvä ja viisas, sillä ilman
uutta verta pongo-kansa kuolee, mutta kuinka asia on päättyvä, sen
tietää jumala yksin, jos muuten hänkään kykenee katsomaan
tulevaisuuteen."
Hän pysähtyi ja kysyi sitten terävästi:
"Onko sinulla muuta sanottavaa, oi tuleva kalubi? Aivan yhtäkkiä jumala
vaatii minua kysymään, onko sinulla mitään muuta sanottavaa."
"On jotakin, oi Motombo. Monta kuukautta sitten jumala puraisi sormen
korkealta herraltamme kalubilta. Kuultuaan erään valkoihoisen miehen,
joka on taitava lääkitsijä ja osaa leikata jäsenet irti veitsellä,
oleskelevan Mazitu-maassa ja leiriytyneen suuren järven toiselle
rannalle, kalubi otti ruuhen ja souti sinne, missä tuon valkoisen
miehen teltta oli, tuon saman parrakkaan miehen, joka seisoo edessäsi
ja jonka nimi on Dogeetah. Minä seurasin häntä toisella ruuhella, sillä
halusin nähdä, mitä hän aikoi tehdä, ja tahdoin samalla nähdä valkoisen
miehen. Kätkin ruuheni ja mukanani olleet miehet kaislikkoon, kauas
kalubin ruuhesta. Itse kahlasin matalan veden läpi ja kätkeydyin
tiheään kaislikkoon aivan lähelle valkoisen miehen kangasmajaa. Näin,
kuinka valkoinen mies leikkasi poikki kalubin sormen ja kuulin kalubin
kutsuvan valkoista miestä tulemaan maahamme ja tuomaan mukanaan
rautaputkensa, joka savuaa, ja surmaamaan jumalan, jota hän pelkäsi."
Koko kuulijakunta huohotti hämmästyksestä ja kalubi lankesi uudelleen
kasvoilleen ja makasi aivan hiljaa. Motombo yksin ei osoittanut
vähääkään ihmetystä, luultavasti hän tunsi tarinan jo ennestään.
"Siinäkö kaikki?" hän kysyi.
"Ei vielä, oi Jumalan suu. Viime yönä sen neuvottelun loputtua, josta
olet kuullut, kalubi verhosi itsensä valkoiseen vaatteeseen, niinkuin
kuollut verhotaan, ja meni valkoisten miesten majaan. Arvasin hänen
niin tekevän ja olin valmistautunut siihen. Terävällä keihäällä olin
kaivertanut reiän majan seinään aitauksen ulkopuolelta käsin. Sitten
pujotin kaislan aitauksen ja sen sekä seinän välissä olevan käytävän
yli reikään, painoin korvani kaislan päähän ja kuuntelin."
"Kuinka kekseliästä, kuinka kekseliästä!" mutisi Hans täynnä ehdotonta
ihailua. "Ajatella, että minä olin katsovinani ja katsoin liian alas,
kaislan alitse. Voi, Hans, vaikka oletkin vanha, sinulla on vielä
paljon opittavaa."
"Muun muassa kuulin tämän", Komba jatkoi niin selvin ja kylmin lausein,
että ääni muistutti putoilevia rakeita, "mikä mielestäni onkin
kylliksi, vaikka voin kertoa kaikkikin, jos haluat, oi Suu. Kuulin",
hän puhui keskellä hiljaisuutta, joka oli sananmukaisesti kaamea,
"herramme kalubin, jonka nimi on Jumalan lapsi, sopivan valkoisten
miesten kanssa, että nämä tappaisivat jumalan -- kuinka, sitä en tiedä,
sillä siitä ei ollut puhetta -- ja saisivat siitä palkaksi Pyhän kukan
äidin ja hänen tyttärensä, Kukan tulevan äidin, ja saisivat kaivaa
Pyhän kukan itsensä juurineen maasta ja kuljettaa sen pois järven
toiselle puolen yhdessä äidin ja tulevan äidin kanssa. Siinä kaikki, oi
Motombo."
Syvä hiljaisuus vallitsi yhä, ja Motombo katsoi makaavaan kalubiin. Hän
katsoi kauan aikaa. Sitten hiljaisuus katkesi, sillä onneton kalubi
kimmahti pystyyn, tarttui keihääseensä ja yritti surmata itsensä.
Ennenkuin terä ennätti koskea häneen, keihäs kumminkin temmattiin hänen
kädestään, niin että hän jäi seisoalleen mutta aseettomaksi.
Taaskin seurasi hiljaisuus, jonka lopulta katkaisi Motombo nousemalla
istuimeltaan jättiläismäisenä, pullistuneena, ja karjuen raivosta. Hän
karjui todella niinkuin haavoitettu puhveli. En olisi ikinä osannut
uskoa, että niin paljon ääntä lähtisi yhden ainoan vanhan miehen
keuhkoista. Kokonaisen minuutin ajan hänen kauhea ulvontansa kaikui
suuressa luolassa, ja kaikki pongo-sotilaat nousivat kyyristyneistä
asennoistaan ja osoittivat, muutamat yhä pidellen palavia soihtuja
käsissään, kurjaa kalubia, johon heidän raivonsa näytti kohdistuvan
enemmän kuin meihin, ja sähisivät kuin käärmeet.
Näky oli todellakin helvetillinen, ja Motombo kuin saatana itse. Hänen
pöhöttynyt, ruma ruumiinsa, jota kannattivat ohuet, sammakkomaiset
raajat, suuret, palavat nuotiot kummallakin puolen, illan kalmankalpea
heijastus taustalla olevan tyynen veden pinnalla ja rinteellä kohoavain
puiden latvoissa, valkopukuiset, kookkaat pongo-sotilaat, joka ikinen
kumartuneena onnetonta syytettyä kohti ja sähisten kuin vihaiset
käärmeet, kaikki tuo herätti mieleen helvetin äärimmäisen pimeyden,
jonka vaikuttamaa kauhua voi joskus tuntea painajaisessa.
Sitä kesti jonkun aikaa, en tiedä kuinka kauan, kunnes Motombo taaskin
otti maasta sarvensa, jollaisista saduissa kerrotaan, ja puhalsi.
Samassa naiset syöksyivät esille kukin ovestaan, mutta huomatessaan,
ettei kutsu koskenut heitä, pysähdyttivät vauhtinsa ja jäivät seisomaan
samanlaiseen asentoon kuin juoksijat ottaessaan vauhtia. Kun torven
ääni vihdoinkin oli hiljennyt, niin meteliä seurasi taaskin äkkiä
äärimmäinen hiljaisuus, niin ettei kuulunut muuta kuin tulen rätinä,
jonka liekit näyttivät olevan ainoat olennot koko paikassa, jotka eivät
aavistaneet uhkaavaa murhenäytelmää.
"Nyt ylös, ukkoseni!" kuiskasi Stephen korvaani vapisevalla äänellä.
"Niin", minä vastasin, "ylös taivaaseen asti, jonne luultavasti
pääsemme. Nyt selkä selkään kiinni, ja iskekäämme niin hyvin kuin
voimme. Onhan meillä keihäät."
Meidän järjestyessämme Motombo alkoi puhua.
"Olet siis suunnitellut jumalan surmaa, sinä kalubi, joka _olit_", hän
karjui, "yhdessä näiden valkoisten miesten kanssa, joille lupasit
palkaksi Pyhän kukan ja hänet, joka sitä vartioi. Hyvä! Saatte mennä te
kaikki, puhumaan jumalan kanssa. Ja minä, joka odotan täällä, saan
nähdä, kuka kuolee -- tekö vai jumala. Viekää pois heidät!"
XVI.
JUMALAT.
Ulvoen pongo-sotilaat kävivät kimppuumme. Olin näkevinäni Mavovon
kumartuvan ottamaan keihästään luultavasti surmatakseen jonkun, sillä
eräs mies kaatui taapäin ja jäi liikkumatta pitkälleen. Mutta meille
muille he olivat liian nopeita. Puolessa minuutissa olimme kaikki
vankeina, keihäät temmattiin käsistämme ja meidät heitettiin suinpäin
ruuheen kaikki kuusi tai kalubi mukaan luettuna oikeastaan seitsemän.
Muutamia sotilaita hyppäsi myöskin venheeseen, Komba perämieheksi, ja
samassa venhe työnnettiin sillan eli lavan alta, jolla Motombo istui,
vesille ja eteenpäin pitkin kapeata uomaa kanavan eli lahden suvantoon,
joka erottaa luolan lävistämän kallioseinän vuoren alaosasta.
Juuri kun olimme solumassa ulos luolan suusta, sammakkomainen Motombo,
joka oli kääntynyt ympäri istuimellaan, huusi Komballe määräyksen.
"Oi kalubi", hän sanoi, "saata entinen kalubi, kolme valkoista miestä
ja heidän kolme palvelijaansa sen metsän reunaan, jonka nimi on Jumalan
koti, ja jätä heidät sinne. Senjälkeen lähde pois ja palaa, sillä minä
odotan täällä yksin. Kun kaikki on tehty, kutsun teidät kokoon."
Komba nyökäytti kaunista päätään ja antoi merkin, jonka saatuaan kaksi
miestä -- enempää ei tarvittu -- tarttui airoihin, soutaen meidät
hitain, hiljaisin vedoin järven yli. Ensimmäinen, mikä tässä järvessä
pisti silmääni, oli sen veden tumma väri, joka muistutti painomustetta
ja johtui luultavasti veden syvyydestä ja varjostavasta kalliosta
toisella ja korkeista puista toisella puolen. Panin myöskin merkille --
sillä odottamaton asiain käänne piti huomioni hereillä -- että sen
rantaäyräät olivat molemmin puolin täynnä krokodiileja, jotka makasivat
liikkumattomina kuin tukit. Edelleen näin vähän alempana, siellä missä
vesi näytti kapenevan, kyhmyisiä oksia törröttävän veden pinnan
yläpuolelle, ikäänkuin pohjaan olisi kaatunut tai heitetty suuria
puita. Muistin hämärästi, kuinka vanha Babemba oli kertonut nuorena
poikasena paenneensa ruuhella samasta poukamasta ja arvelin mielessäni,
että nyt se ei olisi hänelle mahdollista tuon risutukon takia; tai
mahdollisesti hän olikin soutanut sen yli tulvaveden aikaan. Pari
minuuttia soudettuamme tulimme toiselle rannalle, joka, niinkuin
muistaakseni jo sanoin, oli vain noin kahdensadan kyynärän päässä
luolan suusta. Venheen keula karahti rantaäyrääseen, säikähdyttäen
suunnattoman suuren krokodiilin, joka hävisi äkkiä syvyyksiin.
"Nouskaa maihin, valkoiset herrat, nouskaa maihin", sanoi Komba
äärimmäisimmän kohteliaasti, "ja menkää tervehtimään jumalaa, joka
epäilemättä odottaa teitä. Ja nyt, koska emme enää tule kohtaamaan
toisiamme -- hyvästi. Te olette viisaita ja minä tyhmä, mutta kuulkaa
kuitenkin neuvoani. Jos milloin sattuisitte palaamaan takaisin
maanpäälle, niin ottakaa varteen neuvoni. Pitäkää kiinni omasta
jumalastanne, jos teillä jumalaa on, älkääkä puuttuko toisten kansain
jumaliin. Hyvästi vielä kerran."
Neuvo oli erinomainen, mutta sillä hetkellä tunsin Kombaa kohtaan
vihaa, joka oli todella yli-inhimillinen. Motombokin näytti minusta
häneen verrattuna valkeuden enkeliltä. Jos toivotus olisi voinut
surmata, jäähyväisemme olisivat todella olleet täydelliset.
Pongo-sotilasten keihäät uudistivat kehoituksen, ja me nousimme
rannalle. Ensimmäisenä astui Veli Johannes, ja hänen kauniilla
kasvoillaan loisti hymy, joka näissä olosuhteissa oli mielestäni
tylsämielinen, vaikka epäilemättä hän itse tiesi parhaiten, milloin
hänen piti hymyillä. Viimeisenä astui venheestä kurja kalubi. Hänen
pelkonsa tuota vaarallista rantaa kohtaan oli todella niin suuri, että
luulen hänen saaneen viimeisen kehoituksen mahtavan seuraajansa Komban
saappaasta. Mutta rannalle astuttuaan hänessä vielä välähti älyn
kipinä, sillä hän käännähti ja sanoi Komballe:
"Muista, oi kalubi, että minun tämänpäiväinen kohtaloni on oleva
sinunkin kohtalosi jonakin tulevana päivänä. Jumala kyllästyy
pappeihinsa. Tänä vuonna, seuraavana vuonna tai sitä seuraavana, aina
hän kyllästyy pappeihinsa."
"Siinä tapauksessa, oi entinen kalubi", Komba vastasi pilkallisella
äänellä työntäessään venhettä jälleen vesille, "rukoile jumalaa
puolestani, että se tapahtuisi seuraavana vuonna; rukoile sitä silloin,
kun luusi ruskavat hänen syleilyssään."
Katsellessamme hänen taitavia liikkeitään mieleeni muistui isäni
vanhasta latinankirjasta kuva, joka esitti erästä Karon-nimistä miestä
soutamassa vainajien sieluja erään virran yli, jonka nimi oli Styx.
Takana hehkuivat maailman valot, täällä oli synkkä, tuntematon ranta.
Ja me, me olimme vainajien sieluja, odottamassa viimeistä tuhoamme
jonkin oudon hirviön käsissä ja hampaissa, jollaisten egyptiläiset
kuvittelevat raivoavan helvetin syvyyksissä. Ah, yhdenmukaisuus oli
kiusallisen tarkka. Mutta mitä arvelette tuon lannistumattoman
nuorukaisen Stephen'in sanoneen?
"Tässä siis olemme lopultakin, Allan-poikaseni", hän sanoi, "eikä
meille vielä ole tapahtunut mitään vahinkoa. Minusta tämä on suorastaan
salliman johdatusta. Oi, eikö olekin hauskaa! Hei vain, eläköön!"
Hän hyppi tuossa likaisessa savessa, heitti ilmaan hattunsa ja hurrasi!
Minä koetin heittää häneen murhaavan silmäyksen ja mutisin yhden ainoan
sanan:
"Hullu."
Salliman johdatusta! Hauskaa! No niin, onhan kyllä onnellista, että
muutamain ihmisten hulluus esiintyy iloisuutena. Sitten kysyin
kalubilta, missä jumala oli.
"Kaikkialla", hän vastasi, heilauttaen vapisevaa kättänsä läheiseen
metsään päin. "Ehkä tuon puun takana tai ehkä tuon toisen, tai ehkä
hyvin kaukana. Ennen aamua sen kyllä tiedämme."
"Mitä aiot nyt tehdä?" kysyin raivoissani.
"Kuolla", hän vastasi.
"Kas niin, sinä hullu", minä huudahdin ja ravistelin häntä, "saat
kuolla, jos haluat, mutta sitä me emme aio. Vie meidät jonnekin, jossa
olemme turvassa tuolta jumalalta."
"Jumalalta ei voi olla milloinkaan turvassa, herra, ei ainakaan hänen
omassa kodissaan", ja hän pudisti typerää päätään ja jatkoi: "Kuinka
voimme etsiä turvaa, kun ei ole mitään paikkaa, minne mennä, ja puutkin
ovat niin korkeita, ettei niihin voi kiivetä?"
Katsahdin puihin ja näin, että se oli totta. Ne olivat jättiläismäisen
suuria ja viiden-, kuudenkymmenen jalan korkeuteen oksattomia.
Sitäpaitsi oli luultavaa, että jumala osasi kiivetä paremmin kuin me.
Kalubi alkoi epätietoisena suunnata kulkunsa sisämaahan, ja minä
kysyin, minne hän aikoi mennä.
"Hautauspaikalle", hän vastasi. "Siellä ovat keihäät ja luut."
Minä höristin korviani -- sillä kun miehillä ei ole muuta asetta kuin
muutamia kääntöpääveitsiä,. heidän ei sovi halveksia keihäitä -- ja
käskin hänen opastaa meidät sinne. Seuraavassa hetkessä olimmekin jo
nousemassa vuoren rinnettä läpi kammottavan metsän, jossa valo tänä
lähestyvän yön hetkenä oli yhtä himmeä kuin englantilainen sumu.
Kolme- tai neljäsataa askelta kuljettuamme saavuimme jonkinlaiselle
aukeamalle, jonne menneinä vuosina luultavasti oli kaatunut joku noita
hirviömäisiä puita, joitten ei enää ollut sallittu kasvaa. Maassa oli
joukko turmeltumattomasta rautapuusta tehtyjä arkkuja, ja joka arkulla
seisoi tai oikeammin oli kumollaan lahomistilassa oleva murskattu
pääkallo.
"Entisiä kalubeja!" oppaamme mutisi selitykseksi. "Katsokaa, Komba on
jo varannut minulle arkun", ja hän osoitti uutta arkkua, jonka kansi
oli auki.
"Kuinka ajattelevaisesti tehty!" minä sanoin. "Mutta näytä meille
keihäät, ennenkuin tulee aivan pimeä." Hän astui lähemmä uudempia
arkkuja ja ilmoitti, että meidän piti itsemme avata kansi, koska hän ei
sitä uskaltanut tehdä.
Työnsin kannen syrjään. Sisällä olivat luut, kukin erikseen käärittynä,
lukuunottamatta tietysti kalloa. Luiden joukossa oli muutamia
saviastioita, jotka nähtävästi sisälsivät kultahiekkaa, ja niitten
vieressä pitkinpuolin kaksi hyvää keihästä, jotka olivat kuparia ja
senvuoksi eivät paljoa ruostuneet. Jatkoimme arkulta arkulle ja otimme
aseita, jotka oli pantu sinne vainajain käytettäviksi heidän matkallaan
Varjojen maassa, niin paljon, että meillä oli kylliksi. Useimpien
varret olivat jo jonkunverran ruostuneet kosteudesta, mutta niihin
kuului onneksi kahden ja puolen tai kolmen jalan pituiset
kuparihuotrat, joihin varren puuosa sopi, niin että ne olivat vielä
käyttökelpoiset.
"Vähäpätöisiä nämä ovat aseiksi paholaista vastaan", minä sanoin.
"Niin, baas", virkkoi Hans iloisella äänellä, "kovin vähäpätöisiä. Onni
on, että minulla on parempi."
Minä tuijotin häneen; me kaikki tuijotimme.
"Mitä tarkoitat, Pilkkukäärme?" kysyi Mavovo.
"Mitä tarkoitat, sinä tulimmaisen tyhmeliini? Onko nyt leikinlaskun
aika? Eikö yksi pilkkakirves riitä meille?" minä kysyin ja katsahdin
Stephen'iin.
"Mitäkö tarkoitan, baas? Ettekö tiedä, että minulla on mukanani se
pieni rihlapyssy, jonka mini on _Intombi_, sama jolla ammuitte
korppikotkat Dingaan'in kylässä? En ole tullut maininneeksi sitä, kun
luulin teidän sen tietävän; enkä toiseksi siitä syystä, että oli
parempi teidän tietää se myöhemmin kuin aikaisemmin, sillä jos
_olisitte_ sen tiennyt, niin nuo pongo-roistot olisivat myöskin saaneet
sen tietää. Ja jos _he_ olisivat sen tienneet --"
"Hullu", keskeytti Veli Johannes, naputtaen otsaansa, "aivan hullu,
miesparka! No niin, tällaisissa vaikeissa olosuhteissa se ei olekaan
ihmeellistä."
Tarkastin jälleen Hansia, sillä olin yhtä mieltä John'in kanssa. Mutta
hullulta hän ei näyttänyt, ainoastaan tavallistakin paljoa ovelammalta.
"Hans", virkoin, "sano meille, missä tuo rihlapyssy on, taikka isken
sinut maahan, ja Mavovo kurittaa sinua."
"Missäkö, baas! No, ettekö näe sitä, vaikka se on silmäinne edessä?"
"Olette oikeassa, John", minä sanoin, "järki on mennyt", mutta Stephen
kävi Hansiin käsiksi ja alkoi ravistella häntä.
"Päästäkää, baas", hän sanoi, "tai voitte särkeä pyssyn."
Stephen totteli aivan ällistyneenä. Sitten -- sitten Hans pisti jotakin
suuren bambusauvansa päähän, käänsi sen varovaisesti ylösalaisin, ja
samassa siitä luisui alas rihlapyssyn piippu, joka oli sievästi
kääritty rasvattuun vaatteeseen ja suljettu suustaan köydenpätkällä.
Olisin saattanut suudella häntä! Niin, sellainen oli iloni, että olisin
saattanut suudella tuota rumaa, haisevaa, vanhaa hottentottia.
"Entä perä?" minä huohotin. "Ei piipulla ole mitään virkaa ilman perää,
Hans."
"Oi, baas", hän vastasi irvistäen, "luuletteko, että olen metsästänyt
teidän kansanne niin monta vuotta tietämättä, että rihlapyssyyn kuuluu
perä, jossa se on kiinni?"
Sitten hän laski maahan selässään olevan mytyn, avasi nuorat ja otti
esille suuren keltaisen tupakanlehtitukun, joka oli herättänyt sekä
minussa että Kombassa mielenkiintoa silloin tarkastuksessa järven
rannalla. Hän purki tukun ja veti esille kauniisti puhdistetun
pyssynperän, jossa oli nalli valmiina sytyttimessä ja hana alhaalla,
välissä vain vähän vanua estämässä nallia syttymästä äkillisen
tärähdyksen sattuessa.
"Hans", huudahtin, "Hans, olet sankari ja ansaitsisit saada painosi
kultaa!"