John Eversley, oli vakuutettu siitä, että vuoren huipulla vankina
oleva valkoihoinen nainen ei ollut kukaan muu kuin hänen kadonnut
vaimonsa, jota hän oli etsinyt kaksikymmentä raskasta vuotta, ja että
tuo toinen valkoihoinen nainen, josta sinä iltana olimme kuulleet, oli
heidän tyttärensä, niin omituiselta kuin se saattoi tuntuakin.
Mahdollisesti hän oli oikeassa, mahdollisesti väärässä. Mutta
jälkimmäisessäkin tapauksessa tiemme oli selvä, jos kerran kaksi
valkoihoista oli kuihtumassa tässä kauheassa maassa. Meidän oli
luottaen jatkettava matkaamme, kunnes nuo raukat oli pelastettu tai
kunnes itse emme enää olleet eläväin joukossa.
"On elämämme lahja, vaikk'ei riemurikas,
Eik' edes lemmen unelmille tilaa suo.
Työ, uskollisuus -- siinä tunnussana,
Jonk' kaiku sielullemme rauhan suo",
niinkuin joku kerran mielestäni niin ylevästi on kirjoittanut. No niin,
nykyinen yrityksemme tarjosi vain vähän "riemua", ja ainoa toivo
"lemmen unelmista" näytti olevan rajoitettu Veli Johannekseen (tämä
luuloni oli täydellinen erehdys, niinkuin minulle usein sattuu).
"Kaiut" luultavasti jäisivät minun osakseni, olinpa jo kuulevinani
niiden pahaenteistä jyminää.
Lopulta vaivuin nukuksiin ja näin hyvin omituisen unen. Olin olevinani
henki, irrallaan ruumiista, mutta olin säilyttänyt kaikki ajatus- ja
havaintokykyni voimat, liitelin yläpuolella pongo-kansaa, joka oli
kokoutunut suurelle tasangolle tummansinisen taivaan alle. He olivat
tekemässä tavallisia töitään, ja nuo työt olivat enimmäkseen hyvin
kaameita. Muutamat heistä rukoilivat hämärää olentoa, jonka tiesin
paholaiseksi; muutamat olivat tekemässä murhia; muutamat viettivät
juhlaa -- heidän juhlaruokaansa en halunnut katsoa; muutamat tekivät
työtä tai harjoittivat vaihtokauppaa; muutamat istuivat mietiskellen.
Mutta minä, jolla oli kyky katsoa heidän sisäänsä, näin jokaisen
sydämessä miehen tai naisen tai lapsen, minkä milloinkin, nöyrässä,
polvistuneessa asennossa ja kädet ristittyinä kuin rukoukseen, anovat,
kyynelten kostuttamat kasvot käännettyinä tummaa taivasta kohti.
Taivaalla näkyi vain yksi ainoa tähti, ja tähdestä virtaili lempeitä
valojuovia, jotka hajaantuivat ja laajenivat, kunnes koko ääretön
avaruus oli yhtenä sädeliekkinä. Ja sitten tuon sädekehän sykkivästä
sydämestä, joka jotenkuten mielestäni muistutti liikkuvia huulia, alkoi
putoilla lukemattomia lumihiutaleita, jotka kukin seurasivat määrättyä
polkuaan, kunnes laskeutuivat noihin mustiin sydämiin kätkettyjen
pienten rukoilevain olentojen otsille ja puhdistivat ne valkoisiksi ja
kirkkaiksi.
Sitten sädekehä pieneni ja haihtui, kunnes jäljelle jäi vain kaksi
läpikuultavaa kättä, jotka ojentuivat kuin siunaten -- ja minä heräsin
ihmetellen, kuinka maailmassa mielikuvitukseni oli pystynyt keksimään
tuollaisen näyn, ja mahtoiko näyllä olla jotakin merkitystä vai ei.
Myöhemmin kerroin sen Veli Johannekselle, joka oli yhtä henkevä kuin
hyvä mies -- nuo ovat usein kaksi aivan eri asiaa -- ja pyysin, että
hän olisi niin ystävällinen ja selittäisi sen. Sillä kertaa hän vain
pudisti päätään, mutta muutamaa päivää myöhemmin hän sanoi:
"Luulenpa, että olen osannut lukea arvoituksenne, Allan; vastaus tuli
mieleeni aivan äkkiä. Kaikissa noissa synnin saastuttamissa sydämissä
on hyvän siemen itämässä ja pyrkimys kohti vanhurskautta. Ja heille
kullekin on myöskin olemassa armo ja anteeksiantamus, sillä kuinka he
olisivat voineet mitään oppia, kun ei heillä milloinkaan ole ollut
opettajaa! Teidän unenne, Allan, viittaa huonoimpainkin ihmisten
viimeiseen lunastukseen, joka tulee heidän osakseen sen armon kautta,
joka kerran paistaa läpi sen pimeän yön, jonka varjossa he vaeltavat."
Näin hän sanoi, ja minä voin vain toivoa, että hän olisi ollut
oikeassa, sillä nykyjään maailma on hyvin väärällä tolalla, eritoten
Afrikassa.
Mekin moitimme sokeaa pakanaa monesta asiasta, mutta kun otetaan
huomioon meidän valomme ja mahdollisuutemme, niin painummekohan
vaa'assa paljonkaan enemmän? Oi, on totta, että paholainen -- hyvin
sopiva sana -- on hyvä kalamies. Hänellä on suuri varasto kärpäsiä,
erisuuruisia ja erivärisiä, ja hän osaa kyllä tarjota niitä kullekin
erilaiselle kalalle. Mutta jokainen kala, olkoon se sitten valkea tai
musta, tarttuu yhteen tai toiseen kärpäseen, ja sitten seuraa kysymys
-- onko tuo kala, joka nieli tuon suuren, loistavan syötin, niin paljon
huonompi vai vain niin paljon tyhmempi, kuin tuo toinen, joka takertui
tuohon pieneen valkoiseen koiperhoseen, jonka pyrstössä on aivan
samanlainen pieni väkä?
Sanalla sanoen, emmekö ole kaikki kurjia syntisiä, niinkuin
rukouskirjassa sanotaan, ja onko meidän välillämme kovinkaan suurta
eroa sellaisen tuomarin silmissä, joka kykenee arvioimaan alkuperäisen
eron niiden vesien välillä, joissa olemme syntyneet ja joihin meidät on
määrätty uiskentelemaan? Emmekö kaikki tarvitse noita armon ojennettuja
käsiä, jotka unessani näin?
Mutta kas niin! Mikä oikeus on vanhalla metsästäjäraukalla pohtia
asioita, jotka ovat hänelle liian korkeita?
XV.
MOTOMBO.
Uneksittuani uneni vaivuin jälleen nukuksiin, kunnes minut vihdoin
herätti voimakas valonsäde, jos sattui suoraan silmääni.
"Mistä hemmetistä se tulee?" ajattelin mielessäni, sillä nuo majat ovat
ikkunattomia.
Sitten seurasin sädettä sen lähtökohtaan saakka ja huomasin, että se
oli pieni, saviseinään kaiverrettu reikä noin viisi jalkaa lattian
yläpuolella. Nousin tarkastamaan reikää ja panin merkille, että se oli
äskettäin tehty, sillä savi sen sivuissa ei ollut vielä muuttunut
väriltään. Johtui mieleeni, että reikä oli sopiva salakuuntelijalle,
ja menin siis ulkopuolelle tutkimuksiani jatkamaan. Huomasin, että
majan seinä sijaitsi noin neljän jalan päässä sitä ympäröivän
kaisla-aitauksen itäosasta, jossa ei näkynyt mitään särkymisen
merkkejä, mutta seinän ulkopinnassa oli reikä ja sen alla
savipermannolla murentunutta rappausta. Kutsuin luokseni Hansin ja
Kysyin, oliko hän pitänyt vahtia silloin, kun tuo kaapuun verhottu mies
kävi luonamme edellisenä iltana. Hän vastasi myöntävästi ja vannoi,
ettei kukaan ollut voinut päästä majan likelle, sillä hän oli useampia
kertoja käynyt takanakin katsomassa.
Jonkun verran lohdutettuna, vaikka en tyydytettynä palasin sisälle
herättämään toisia, joille en sanonut asiasta mitään, sillä mielestäni
oli typerää hätyytellä heitä ilman pätevää syytä. Muutamia minuutteja
myöhemmin pitkät, hiljaiset vaimot toivat kuuman vetemme. Tuntui
omituiselta, että tällaisessa paikassa tuollaiset harvinaisennäköiset
palvelijattaret toivat meille kuumaa vettä, mutta niin asia kuitenkin
oli. Lisäksi voin mainita, että pongot samoinkuin zulutkin olivat hyvin
puhtaita, vaikka en tiedä, käyttivätkö he kaikki kuumaa vettä. Joka
tapauksessa sitä varattiin meille.
Puolta tuntia myöhemmin vaimot palasivat, tuoden aamiaisemme. Sen
muodosti pääasiallisesti paistettu vohla, jota nautimme kiitollisina,
syystä että se oli kokonainen ja senvuoksi ei voinut herättää
epäluuloamme. Hetkistä myöhemmin majesteetillinen Komba saapui.
Lausuttuaan monenlaisia kohteliaisuuksia ja tiedusteltuaan
yleistä terveydentilaamme hän kysyi, olimmeko valmiit lähtemään
tervehdyskäynnillemme Motombon luo, joka, kuten hän lisäsi, suurella
innolla odotti meitä. Kysyin, mistä Komba sen tiesi, kun olimme
päättäneet matkamme vasta myöhään edellisenä iltana ja minä olin
käsittänyt, että Motombo asui päivän matkan päässä. Mutta Komba
suoriutui kysymyksestä hymyillen ja heiluttamalla kättään.
Ennen pitkää läksimme siis matkaan, ottaen mukaamme kaikki tavaramme,
jotka nyt lahjat annettua olivat suuresti keventyneet.
Astuttuamme viisi minuuttia leveää pääkatua tulimme Rican kaupungin
pohjoisportille. Siellä meihin yhtyi kalubi itse kolmikymmenmiehisen,
keihäillä varustetun komennuskunnan saattamana; panin merkille, ettei
heillä ollut kaaripyssyjä eikä nuolia kuten mazituilla. Hän ilmoitti
meille kuuluvalla äänellä aikovansa kunnioittaa meitä saattamalla
meidät Pyhimyksen temppeliin, millä ymmärsimme hänen tarkoittavan
Motomboa ja hänen asuntoaan. Kun pyysimme häntä kohteliaasti olemaan
vaivautumatta ärtyneiden hermojensa takia, hän kehoitti meitä
karkeasti pitämään huolta omista asioistamme. Uskon, että hänen
hermostuneisuutensa olikin todellista, mikä lukijalle tunnetuissa
olosuhteissa ei ollutkaan ihmeellistä. Noin tuntia myöhemmin se
näyttäytyikin suurena julmuutena, joka osoitti meille, kuinka ehdoton
tuon miehen valta oli kaikissa maallisissa asioissa. Me kuljimme läpi
pienen pensaikon ja tulimme yksinkertaisen aidan ympäröimälle
puutarha-alueelle, jonne joukko pienikokoista, siroa karjaa -- suuresti
jerseyläisen näköistä -- oli murtautunut aitauksen läpi nauttimaan
tähkäpäitä. Kävi ilmi, että puutarha kuului siihen aikaan kalubille,
joka raivostui hirveästi nähdessään karjan, joka sekin kuului hänelle,
sotkevan puutarhaa.
"Missä paimen on?" hän karjui.
Alkoi kiireinen etsintä -- ja pian löydettiinkin miesraukka -- hän oli
oikeastaan vain nuori poika, nukkumasta pensaan takaa. Hänet laahattiin
kalubin eteen, joka osoitti hänelle ensin karjaa, sitten särjettyä
aitaa ja turmeltua puutarhaa. Poika alkoi mutista puolustuksia ja
rukoilla armoa.
"Tappakaa hänet!" sanoi kalubi, jolloin paimen heittäytyi maahan,
tarttui häntä nilkkoihin ja alkoi suudella hänen jalkojaan huutaen,
että hän pelkäsi kuolemaa. Kalubi koetti potkaisemalla irroittaa
jalkansa, mutta kun se ei onnistunut, nosti suuren keihäänsä ja lopetti
yhdellä ainoalla iskulla poikaparan rukoukset ja elämän.
Saattue taputti hyväksyen käsiään, minkäjälkeen neljä heistä merkin
saatuaan tarttui ruumiiseen ja lähti kiireesti takaisin kohti
Rican kaupunkia, missä se seuraavana yönä luultavasti ilmestyi
rautaristikolle. Veli Johanneksen pitkä, valkoinen parta kohosi
suuttumuksesta pystyyn kuin vihaisen kissan selkäkarvat, ja Stephen
mutisi: "Sinä peto", tai jotain sinnepäin ja kohotti nyrkkiään kuin
nujertaakseen kalubin. Sen hän epäilemättä olisi tehnytkin, ellen olisi
saanut pidätetyksi häntä.
"Oi kalubi", sanoi Veli Johannes vaivoin, "etkö tiedä, että veri vaatii
verta? Kuolemasi hetkellä muista tätä kuolemaa."
"Tahdotko lumota minut, valkoinen mies?" kalubi sanoi, heittäen häneen
vihaisen katseen. "Jos --" ja taasen hän kohotti keihäänsä, mutta kun
Veli Johannes ei liikahtanutkaan, piteli sitä epävarmana ylhäällä.
Komba syöksyi heidän väliinsä huutaen:
"Seis, Dogeetah, joka uskallat sekautua tapoihimme. Eikö kalubi ole
elämän ja kuoleman herra?"
Veli Johannes aikoi vastata, mutta minä huusin hänelle
englanninkielellä:
"Taivaan nimessä, olkaa hiljaa, ellette halua seurata poikaa! Me olemme
noiden miesten vallassa."
Silloin hän malttoi mielensä ja astui syrjään, ja pian jatkoimme matkaa
kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Mutta uskon, että siitä hetkestä
alkaen kukaan meistä ei pitänyt väliä kalubista eikä hänen
kohtalostaan. Mutta nyt taaksepäin katsoessani ajattelen, että miehellä
oli kuitenkin yksi puolustus. Kuoleman pelko oli tehnyt hänet
mielettömäksi, eikä hän tiennyt, mitä teki.
Kaiken päivää me vaelsimme kautta hedelmällisen ja tasaisen seudun,
joka erinäisistä merkeistä päättäen oli muinoin ollut laajalti
viljeltynä. Nyt peltoja oli harvassa, pitkän matkan päässä toisistaan
ja pensaikko, enimmäkseen bambuviita, oli jälleen peittämäisillään
maan. Noin päivällisen aikaan me pysähdyimme pienen lammikon reunalle
aterioimaan ja lepäämään, sillä aurinko paistoi kuumasti, ja siellä ne
neljä, jotka olivat vieneet pois kuolleen pojan ruumiin, yhtyivät
meihin ja tekivät pari ilmoitusta. Vielä kerran läksimme eteenpäin
kohti omituisennäköistä, mustaa äkkijyrkkää kallionseinämää, jonka
takana tulivuoren muotoinen vuori kohosi mahtavan suurena. Kello
kolmen aikaan olimme jo niin lähellä tuota vuorta, joka ulottui
silmäkantamattomiin idästä länteen, että erotimme seinämässä,
nähtävästi tien päässä, aukon, joka näytti olevan luolan suu.
Kalubi lähestyi meitä ja koetti arasti saada aikaan keskustelua.
Luultavasti vuoren näkeminen, joka tuli lähemmä ja lähemmä, kiihoitti
taas hänen kauhuaan, jonkavuoksi hän koetti lieventää sitä pahaa
vaikutusta, jonka hän meihin, tuleviin pelastajiinsa, äsken oli tehnyt.
Muun muassa hän sanoi meille, että aukko, jonka näimme, oli Motombon
asunnon ovi.
Minä nyökäytin päätäni, mutta en vastannut, sillä tuon
murhamieskuninkaan näkeminenkin teki minut sairaaksi. Hän poistui siis
jälleen, katsahtaen meihin nöyrästi ja rukoilevasti.
Senjälkeen ei enää tapahtunut mitään ennen meidän saapumistamme tuon
merkillisen kallioseinän luokse, joka luultavasti oli jotakin hyvin
kovaa kivilajia, joka oli jäänyt jäljelle, kun miljoonain vuosien
kuluessa sade ja järven vesi olivat kuluttaneet pois sitä päällystävän
pehmeämmän kiviaineen. Tai ehkä se oli laavaa, joka oli purkautunut
ulos tulivuoren sydämestä sinä aikana, jolloin tulivuori vielä toimi.
En ole geoloogi enkä senvuoksi voi sanoa mitään varmaa, varsinkaan kun
minulla ei ollut aikaa tutkia paikkaa. Joka tapauksessa se oli siinä,
ja siinä oli edessämme suuren luolan suu, joka mikäli ymmärsin oli
luonnon muodostama ja oli muinoin toiminut jonkinlaisena viemärinä,
jonka kautta järven vesi virtasi, siihen aikaan, jolloin Pongo-maa oli
veden peitossa.
Siihen pysähdyimme ja tuijotimme epäluuloisina tuohon tummaan aukkoon,
joka epäilemättä oli sama, jota Babemba nuorena oli saanut tutkia.
Sitten kalubi antoi määräyksen, ja pari sotilasta meni majoihin, jotka
oli rakennettu lähelle luolan suuta ja joissa luultavasti asui
vartijoita, vaikka sellaisia emme nähneet. Pian he palasivat, tuoden
muutamia palavia soihtuja, jotka jaettiin meille. Kun se oli tehty,
asetuimme vapisten (minä ainakin vapisin) tuon suuren luolan pimeisiin
syvyyksiin, edellämme kalubi ja puolet saattojoukkoa ja jäljessämme
Komba ja loput sotilaista.
Luolan lattia oli aivan sileä luultavasti veden vaikutuksesta ja samoin
seinät ja katto, niin pitkälle kuin saatoimme nähdä, sillä se oli hyvin
avara ja korkea. Se ei ollut suora, vaan mutkitteli sinne tänne
paksussa kalliossa. Ensimmäisessä käänteessä pongo-sotilaat virittivät
hiljaisen, kaamean laulun ja jatkoivat sitä koko matkan läpi luolan,
joka minun askelmääräni mukaan oli noin kolmensadan kyynärän pituinen.
Eteenpäin vain mentiin, ja soihduista säihkyi valotähtiä syvään
pimeyteen, kunnes vihdoin käännyimme viimeisestä mutkasta, jossa luolan
poikki riippui suuri kudottu ruohomatto, ja sen syrjään vedettyä näimme
omituisen näyn.
Seinäin vieressä paloi molemmin puolin nuotio, joka valaisi koko
paikkaa. Mutta vielä enemmän valoa virtasi sisälle luolan suusta, joka
ei ollut kauempana kuin kahdenkymmenen askeleen päässä nuotiosta. Aukon
takana oli vesi, joka näytti olevan noin kahdensadan kyynärän levyinen,
ja veden toisella rannalla kohosi vuorenrinne, jota peittivät
jättiläismäiset puut. Pieni lahti pisti vedestä luolan sisälle aina
nuotioiden väliin asti. Vesi oli sillä kohdalla vain noin kuuden tai
kahdeksan jalan levyinen ja matala ja muodosti hyvän ankkuripaikan
suurelle ruuhelle, joka oli vedetty sen sopukkaan. Luolan seinissä
mutkan ja lahden kärjen välillä oli neljä ovea, kaksi kummallakin
puolen, ja arvelen niiden vieneen kallioon hakattuihin huoneisiin.
Kullakin ovella seisoi pitkä, valkoisiin puettu nainen, pidellen
kädessään palavaa soihtua. Tein sen johtopäätöksen, että nämä olivat
palvelijattaria, jotka oli asetettu siihen oppaiksi ja toivottamaan
meidät tervetulleiksi, sillä meidän ohimentyämme he katosivat
huoneisiin.
Mutta ei siinä kaikki. Yli kapean lahden juuri sille kohdalle, jossa
venhe oli, oli rakennettu noin kahdeksan neliöjalan suuruinen puinen
silta, jonka kullakin sivulla seisoi suunnattoman suuri iästä
mustunut norsunhammas, suurempi kuin mitä milloinkaan olen nähnyt.
Norsunhampaiden välissä oli nahkamatoille kyyristyneenä olio, joka
muodoltaan aluksi muistutti jättiläismäistä sammakkoa. Totisesti se oli
hyvin pöyhistyneen sammakon näköinen. Siinä oli paksu, ryppyinen nahka,
siinä ulkoneva selkäranka (sen selkä oli nimittäin meihin päin) ja
siinä ohuet, retkahtaneet raajat.
Tuijotimme kauan tuohon outoon olioon pääsemättä selville sen laadusta
tuossa epävarmassa valaistuksessa, niin että lopulta kävin aivan
hermostuneeksi ja olin kysymäisilläni kalubilta, mikä se oli. Juuri kun
huuleni aukenivat, se kuitenkin liikahti ja kääntyi meitä kohti
hitaasti, hyvin hitaasti ja hapuillen. Lopultakin se oli kääntynyt
ympäri, ja kun pää tuli näkyviin, kaikki pongot ja kalubi lopettivat
matalan, surumielisen laulunsa ja heittäytyivät kasvoilleen, mutta ne,
jotka kantoivat soihtuja, pitivät niitä yhä edelleenkin oikeassa
kädessään.
Oi, mitä saimmekaan nähdä! Olento ei ollut sammakko vaan mies, joka
liikkui nelin kontin. Suuri paljas pää oli vaipunut syvään hartioiden
väliin joko vaivaisuudesta tai korkeasta iästä, sillä epäilemättä
olento oli hyvin vanha. Katsellessani koetin arvata hänen ikäänsä,
mutta en keksinyt vastausta mielessäni. Suuret kasvot olivat painuneet
sisään ja kuivettuneet niinkuin nahka auringossa, alahuuli riippui
lepattaen esiinpistävän, luisevan leuan yli. Kaksi keltaista
torahampaan muotoista hammasta näkyi leveän suun kummastakin
suupielestä; kaikki muut hampaat olivat poissa. Aika ajoin se nuolaisi
valkoista vaahtoa punakärkisellä kielellään niinkuin käärme. Mutta
kaikkein ihmeellisintä koko olennossa olivat sen suuret, pyöreät
silmät, jotka luultavasti näyttivät niin suurilta senvuoksi, että liha
oli paennut pois niiden ympäriltä, niin että ne näyttivät miltei olevan
pääkallon ontoissa silmäkuopissa. Ne loistivat sananmukaisesti kuin
tuli; aika ajoin ne näyttivät miltei häikäisevän niinkuin jalopeuran
silmät pimeässä. Tunnustan, että näky kauhistutti, jopa hetkeksi aivan
herpaisi minut: ajatus, että olento oli ihminen, tuntui kaamealta.
Vilkaisin toisiin ja näin heidänkin olevan kauhuissaan. Stephen oli
hyvin kalpea. Pelkäsin, että hän tulisi sairaaksi taas, niinkuin
silloin kerran juotuaan kahvia väärästä tuopista samana päivänä, jona
saavuimme Mazitu-maahan. Veli Johannes siveli valkoista partaansa ja
rukoili puoliääneen taivaan apua. Hans huudahti inhoittavalla
hollanninkielellään:
"Oh! keek, baas, da is je lelieher oud deel!" ("Kas vain, baas, siinäpä
on itse ruma vanha paholainen!")
Jerry käveli pongo-sotilasten keskellä nolon näköisenä ja mutisi
näkevänsä kuoleman edessään. Mavovo yksin pysyi lujana; ehkä hän
kuuluisana tietäjänä tunsi, ettei hänen sopinut osoittaa arkuutta
paholaisen läsnäollessa.
Lavalla istuva sammakkomainen olio käänteli suurta päätään hitaasti
kuin etana ja tarkasteli meitä leimuavilla silmillään. Ennen pitkää hän
alkoi puhua epäselvällä kurkkuäänellä, käyttäen murretta, joka näytti
olevan yleinen tässä osassa Afrikkaa ja sillä haaralla bantukansaa,
johon zulut kuuluvat, mutta mielestäni vieraalla äänenpainolla.
"Te siis olette ne valkoiset miehet, jotka ovat tulleet takaisin", se
sanoi hitaasti. "Antakaas kun lasken!" ja hän nosti toisen laihan
kätensä maasta, ojensi etusormensa ja laski. "Yksi. Pitkä ja
valkopartainen. Aivan oikein. Kaksi. Lyhyt, ketterä kuin apina, tukka
sellainen, joka ei kaipaa kampaa; ja älykäs niinkuin apinain isä. Aivan
oikein. Kolme. Pehmeäposkinen, nuori ja tyhmä, niinkuin kylläinen
lapsi, joka nauraa vasten taivasta hyvillä mielin siitä, että on saanut
vatsansa täyteen maitoa ja luulee taivaan hymyilevän hänelle. Niin,
aivan oikein. Kaikki kolme olette juuri samat kuin pitääkin. Muistatko,
Valkoparta, kun tapoimme sinut, kuinka rukoilit olentoa, joka asuu
maailman yläpuolella, ja pidit kädessäsi puista ristiä, johon oli
sidottu orjantappuraseppelettä kantava mies? Muistatko, kuinka keihään
lävistäessä rintasi suutelit tuota orjantappuraseppelettä kantavaa
miestä? Sinä pudistat päätäsi -- oi, olet älykäs valehtelija, mutta
minäpä näytän sinulle, että olet valehtelija, sillä minulla on se vielä
tallella", ja hän sieppasi nahkamatolta torven ja puhalsi.
Heti kun torven antama omituisen valittava ääni oli hukkunut, syöksyi
yhdestä seinässä olevista ovista esille nainen ja heittäytyi polvilleen
hänen eteensä. Olento kuiskasi hänelle jotakin, ja hän katosi jälleen,
mutta ilmestyi samassa takaisin kädessään keltainen, norsunluinen
ristiinnaulitun kuva.
"Kas tässä, kas tässä", olento sanoi. "Ota se, Valkoparta, ja suutele
sitä vielä ehkä viimeisen kerran", ja hän heitti ristiinnaulitunkuvan
Veli Johannesta kohti, joka sieppasi sen käteensä ja tuijotti siihen
hämmästyneenä. "Ja sinä, lihava pienokainen, muistatko, kuinka saimme
käsiimme sinut? Sinä taistelit hyvin, oikein hyvin, mutta lopulta
saimme sinut tapetuksi, ja sinä olit hyvä, hyvin hyvä; me saimme
sinusta paljon voimaa.
"Ja muistatko sinä, Apinain isä, kuinka älysi avulla pääsit käsistämme?
En tiedä, minne menit ja millä tavoin kuolit. Sinua en unohda, sillä
sinulta sain tämän", ja hän osoitti suurta, valkoista arpea
olkapäässään. "Olisit tappanut minut, mutta tuo aine rautaputkessasi
paloi hitaasti, kun koetit sytyttää, joten minulla oli aikaa hypätä
syrjään ja rautapallo ei sattunut sydämeeni, niinkuin olit aikonut.
Mutta täällä se on vielä; olen kantanut sitä ruumiissani tähän päivään
asti, ja nyt, kun olen käynyt laihaksi, saatan tuntea sen sormellani."
Kuuntelin ihmeissäni tuota puhetta, joka, jos se yleensä merkitsi.
mitään, tahtoi sanoa, että olimme kaikki kohdanneet toisemme ennen --
Afrikassa ja siihen aikaan, jolloin käytettiin piilukkopyssyjä, jotka
sytytetään sytytysputkella, siis noin vuonna 1700 tai aikaisemmin.
Järkevä ajattelu osoitti tuollaisen tulkinnan kuitenkin mahdottomaksi.
Ilmeisesti tämän vanhan papin esi-isä, tai -- jos otaksuttiin hänen
iäkseen satakaksikymmentä vuotta, mikä varmasti ei ollut hiukkastakaan
liian paljon -- hänen isänsä nuorena miehenä oli kohdannut muutamia
niistä ensimmäisistä eurooppalaisista, jotka olivat tunkeutuneet
Sisä-Afrikkaan. Luultavasti ne olivat olleet portugalilaisia, joista
yksi oli pappi ja kaksi muuta nähtävästi vanhempi mies poikansa tai
nuoremman veljen tai muun toverin seuraamana. Näitten kuoleman tapa ja
kohtalo oli luonnollisesti, säilynyt perimätietona heimon päällikön tai
päätietäjän jälkeläisille.
"Missä olemme kohdanneet toisemme ja milloin, oi Motombo?" minä kysyin.
"Ei tässä maassa, ei tässä maassa, Apinain isä", hän vastasi matalalla,
jyrisevällä äänellään, "vaan kaukana, kaukana lännessä, missä
aurinko mereen laskee; eikä tänä aikana, vaan kauan, kauan sitten,
Kaksikymmentä kalubia on hallinnut pongo-kansaa senjälkeen; toiset ovat
hallinneet monta vuotta, toiset ovat hallinneet muutamia vuosia -- se
riippuu veljeni tahdosta, joka on jumala ja asuu tuolla", ja hän nauraa
kaakatti kaameata naurua ja osoitti peukalollaan olkansa yli
vuorenrinteellä kasvavaan metsään. "Niin, kaksikymmentä kalubia,
muutamat ovat hallinneet kolmekymmentä vuotta eikä kukaan neljää vuotta
vähempää."
"Hyvä, sinä siis _olet_ suuri vanha valehtelija", minä ajattelin
mielessäni, sillä jos otaksutaan kalubien keskimääräiseksi
hallitusajaksi kymmenen vuotta, meidän olisi siis pitänyt kohdata
toisemme ainakin kaksi vuosisataa sitten.
"Te olitte silloin toisella tavoin puetut", hän jatkoi, "ja kahdella
oli päässään rautahattu, mutta Valkoparran pää oli ajettu paljaaksi.
Annoin tehdä teistä kuvan, jonka mestariseppämme hakkasi kuparilevyyn.
Minulla on se tallella."
Taaskin hän puhalsi torveensa; taaskin paikalle riensi nainen, jonka
korvaan hän kuiskasi; taaskin nainen kävi huoneessa ja palasi, tuoden
esineen, jonka Motombo heitti jalkoihimme.