kunnianimillä, sellaisilla kuin "Ainoa yksinvaltias", "Herra, jonka
jalkoja suutelen", "Hän, jonka silmät ovat tulta ja kieli kuin miekka",
"Hän, jonka viittauksesta ihmiset kuolevat", "Uhrijuhlan herra", "Pyhän
aterian ensimmäinen maistaja", "Jumalain rakastettu" (tämän kuullessaan
kalubi hätkähti aivankuin olisi tuntenut keihään piston), "Toinen maan
päällä paitsi Motomboa, kaikkein pyhintä, kaikkein vanhinta, jonka alku
on taivaassa ja joka puhuu taivaan äänellä" j.n.e., j.n.e., hän teki
tarkasti mutta lyhyesti selkoa kaikesta, mitä oli tapahtunut hänen
matkallaan Bezan kaupungissa.
Erittäin perinpohjaisesti hän kertoi siitä, kuinka hän Motombolta
saamansa tehtävän mukaisesti oli kutsunut valkeat herrat Pongo-maahan
ja hyväksynyt heidät samalla mazitu-kansan lähettiläiksi, kun ei kukaan
ollut vastannut kuningas Bausin tarjoukseen tämän tehtävän suhteen. Sen
hän vain oli Motombon määräyksestä vaatinut, etteivät vieraat saaneet
tuoda mukanaan noita taika-aseita, jotka purkavat sisästään savua ja
kuolemaa. Tämän ilmoituksen kuullessaan kalubi taaskin hämmentyi, minkä
Komba luultavasti huomasi yhtä hyvin kuin mekin hänen ilmeikkäistä
kasvoistaan. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, ja hetken vaiettuaan
Komba jatkoi selitystään, ettei sellaisia aseita oltu tuotu, sillä hän
ei ollut tyytynyt meidän vakuutukseemme, vaan oli tovereineen
tarkastanut matkatavaramme ennen lähtöämme Mazitu-maasta.
Senvuoksi, hän lisäsi, ei ollut syytä pelätä, että me aiheuttaisimme
tuon vanhan ennustuksen täyttymyksen, joka sanoo, että heti kun pyssyn
laukaus kuuluu pongo-kansan keskuudessa, jumalat tuhoavat maan ja kansa
lakkaa olemasta kansa.
Puheensa lopetettuaan hän istuutui vaatimattomalle paikalle taaksemme.
Senjälkeen kalubi tervehti meitä muodollisesti mazitu-kuninkaan Bausin
lähettiläinä ja alkoi vihdoin puhua niistä eduista, joita pysyväinen
rauha tuottaisi molemmille kansoille. Lopuksi hän esitti rauhan ehdot.
Oli selvää, että ne oli huolellisesti valmistettu, mutta niiden
toistaminen on tarpeetonta, sillä ne eivät koskaan vieneet tulokseen,
ja epäilen, tokko se lie ollut tarkoituskaan. Riittää, kun sanon, että
niissä puhuttiin ristiavioliitoista, vapaasta kaupasta, veriveljeydestä
ja muusta sellaisesta, minkä suurimmaksi osaksi olen unohtanut, ja että
rauha oli valmistettava siten, että Bausi ottaisi kalubin tyttären ja
kalubi Bausin tyttären vaimokseen.
Me kuuntelimme vaieten ja hänen lopetettuaan olimme pitävinämme
neuvottelua, jonka jälkeen minä otin puheenvuoron Veli Johanneksen
puolesta, joka muka oli liian ylhäinen henkilö puhuakseen itse, ja
sanoin, että ehdot olivat meistä hyvät ja järkevät ja että aiomme
mielihyvällä esittää ne Bausille ja hänen neuvonantajilleen kotiin
palattuamme.
Kalubi ilmaisi suurta tyytyväisyyttään tämän sanani johdosta, mutta
huomautti sivumennen, että ennen kaikkea asia oli esitettävä Motombolle
hänen lausuntoaan varten, jota ilman millään valtiollisella päätöksellä
ei ollut laillista pätevyyttä pongo-kansan keskuudessa. Lisäksi hän
ehdotti, että jos meillä ei olisi mitään sitä vastaan, niin kävisimme
huomenna tervehtimässä hänen pyhyyttään, lähtien aamulla auringon
ollessa kolmen tunnin ikäinen, sillä Motombo asui päivän matkan päässä
Ricasta. Pidettyämme jälleen neuvottelua me vastasimme, että vaikka
meillä, valkoisilla herroilla olikin vähän aikaa, aioimme kuitenkin
koettaa käydä Motombon luona, koska hän kuulemamme mukaan oli liian
vanha voidakseen tulla meitä tervehtimään. Mutta nyt olimme väsyksissä
ja halusimme panna maata. Senjälkeen me esitimme lahjamme, jotka
otettiin armollisesti vastaan selittäen, että vastalahjat annettaisiin
meille Pongo-maasta lähtiessämme.
Tämän jälkeen kalubi otti pienen kepin ja taittoi sen merkiksi, että
kokous oli lopussa, ja me toivotimme hänelle ja hänen neuvonantajilleen
hyvää yötä ja vetäydyimme majoihimme.
Tässä minun on vielä lisättävä, koska asialla on merkitystä seuraaviin
tapahtumiin nähden, että meitä ei tällä kertaa saattanut Komba, vaan
kaksi neuvonantajaa. Komba oli poistunut neuvottelusta, vaikka huomasin
sen vasta noustessani toivottamaan hyvää yötä. Milloin hän oli
lähtenyt, sitä en tiedä, sillä muistettakoon, että hänen paikkansa oli
varjossa takanamme, eikä kukaan meistä nähnyt hänen lähtöään.
* * * * *
"Mitä arvelette tästä kaikesta?" kysyin toisilta, kun ovi oli suljettu.
Veli Johannes pudisti vain päätään sanomatta mitään; hän näytti niihin
aikoihin elävän jonkinlaisessa unimaailmassa.
Stephen vastasi: "Pyh! Kaikenlaista pötyä! Kautta silmäni ja
kyynärpääni noilla ihmissyöjä-roistoilla on paha mielessä, ja mitä
tahansa he aikonevatkaan, rauhaa mazitu-kansan kanssa he eivät ainakaan
aio."
"Olen samaa mieltä", minä vastasin. "Jos rauhan aikomus olisi ollut
vilpitön, he olisivat tinkineet enemmän, vaatineet parempia maksuehtoja
tai panttivankeja tai jotain sentapaista. Motombon suostumuksen he
myöskin olisivat hankkineet jo edeltäpäin. Ilmeisesti hän kuitenkin on
aseman herra eikä kalubi, joka on vain hänen välikappaleensa; jos tosi
olisi kysymyksessä, hän olisi puhunut asian selväksi, jos tuo Motombo
kerran on olemassa eikä ole vain tarina. Mutta sittenpähän saamme
nähdä, jos elämme, ja vaikka emme eläisikään, ei sillä ole suurta
väliä, vaikka minä puolestani pitäisin kyllä viisaampana jättää rauhaan
koko Motombo ja livistää Mazitu-maahan ensimmäisellä venheellä
huomisaamuna."
"Minä aion mennä Motombon luo", keskeytti Veli Johannes päättäväisesti.
"Minä myös, minä myös", huudahti Stephen, "mutta väittelemisestä ei ole
mitään hyötyä."
"Ei", minä vastasin suutuksissani. "Aivan niinkuin huomautat, ei
hyödytä väitellä hullujen kanssa. Menkäämme siis vuoteeseen, ja kun
yömme luultavasti on viimeinen, koettakaamme nukkua hyvin."
"No, no!" sanoi Stephen riisuessaan takkiaan ja kääntäessään sitä
kaksinkerroin päänaluseksi. "Kuulkaa", hän lisäsi, "seisokaapa
kauempana hetkinen, kunnes saan puistelluksi tätä peitettä. Sillä on
joitakin murusia", ja hän pudisteli huopapeittoaan.
"Joitakin murusia?" minä virkoin epäluuloisena. "Miksi et odottanut
vähän, niin että olisin saanut nähdä? Aikaisemmin en huomannut siinä
mitään muruja."
"Rottia varmaan juoksentelee katolla", Stephen vastasi huolettomasti.
Minä en kuitenkaan ollut tyytyväinen, vaan aloin lampun heikossa
valossa tutkia kattoa ja saviseiniä, joille oli maalattu jonkinlaisia
kukkaseppeleitä, vaikka unohdin siitä mainita. Samassa naputettiin
ovelle. Unohdin muruset ja avasin oven, jolloin Hans ilmestyi
huoneeseen.
"Eräs noita ihmissyöjä-paholaisia haluaa puhutella teitä, baas.' Mavovo
ei laske häntä sisälle."
"Antaa hänen tulla", minä vastasin, sillä tässä paikassa pelottomuus
mielestäni oli paras aseemme, "mutta vartioi tarkoin hänen ollessaan
täällä."
Hans kuiskasi sanan yli olkansa ja seuraavassa hetkessä pitkä,
kiireestä kantapäähän valkoiseen vaatteeseen verhottu mies, joka näytti
melkein aaveelta, astui tai oikeammin syöksyi huoneeseen ja sulki oven.
"Kuka olet?" minä kysyin.
Vastaukseksi hän kohotti kasvoillaan olevaa vaatetta, ja minä näin
itsensä kalubin seisovan edessämme.
"Haluan puhutella yksin valkoista herraa Dogeetahia", hän sanoi
käheällä äänellä, "ja sen pitää tapahtua nyt, sillä myöhemmin se on
mahdotonta."
Veli Johannes nousi ja katsahti häneen.
"Kuinka voit, kalubi ystäväni?" hän kysyi. "Näen, että haava on
parantunut hyvin."
"Niin, niin, mutta haluan puhutella sinua yksin."
"Ei niin", Veli Johannes vastasi. "Jos sinulla on jotakin sanottavaa,
sinun on sanottava se meille kaikille tai jätettävä sanomatta, sillä
nämä herrat ja minä olemme yksi, ja mitä minä kuulen, sen hekin
kuulevat."
"Voinko luottaa heihin?" kalubi mutisi.
"Yhtä varmasti kuin minuunkin. Senvuoksi puhu tai mene. Mutta, sitä
ennen, voiko kukaan kuunnella puhettamme tässä majassa?"
"Ei, Dogeetah. Seinät ovat paksut. Katolla ei ole ketään, sillä minä
katselin tarkkaan ympärilleni, ja jos joku yrittää sinne kiivetä, niin
kuulemme sen. Ovea vartioivat miehesikin näkisivät hänet. Kukaan ei
kuule puhettamme, paitsi mahdollisesti jumalat."
"Siinä tapauksessa luotamme jumaliin, kalubi. Jatka, veljeni tuntevat
tarinasi."
"Herrani", hän alkoi, pyöritellen silmiään kuin uhattu eläin, "olen
kauheassa ahdingossa. Kerran sen jälkeen kuin kohtasin sinut, Dogeetah,
minun olisi pitänyt mennä Valkoisen jumalan luokse, joka asuu metsässä
tuolla vuoren laella, kylvämään pyhää siementä. Mutta olin olevinani
sairas, ja silloin Komba, tuleva kalubi, jumalain valittu, teki sen
minun puolestani ja palasi vahingoittumattomana. Ensi yönä, kun on
täysi kuu, minun en kalubina vielä kerran mentävä jumalan luokse
taaskin pyhää siementä kylvämään, ja -- Dogeetah, kun hän kerran on
purrut minua, niin nyt hän minut tappaa. Hän tappaa minut varmasti,
ellen minä tapa häntä. Sitten Komba hallitsee kalubina minun sijastani,
ja hän surmaa teidätkin, arvaatte kyllä miten -- 'kuumalla kuolemalla',
uhrina jumalille, jotta pongo-vaimot vielä kerran tulisivat paljojen
lasten äideiksi. Niin, niin, ellemme me tapa jumalaa, joka asuu
metsässä, meidän kaikkien on kuoltava", ja hän pysähtyi vapisten, ja
hiki tippui lattialle hänen otsaltaan.
"Tämä on mielenkiintoista", sanoi Veli Johannes, "mutta jos otaksutaan,
että saamme tapetuksi jumalan, kuinka se voi auttaa meitä tai sinua
pelastumaan Motombon tai murhahaluisen kansasi käsistä? He varmasti
surmaisivat meidät pyhyydenloukkauksesta."
"Ei niin, Dogeetah, jos jumala kuolee, niin Motombokin kuolee. Se on
vanhastaan tunnettua, ja senvuoksi Motombo vartioi jumalaa niinkuin
äiti lastaan. Senjälkeen aina siihen asti kunnes uusi jumala löydetään,
hallitsee Pyhän kukan äiti, hän joka on armollinen eikä halua
vahingoittaa ketään, ja minä hallitsen hänen johdollaan ja kukistan
varmasti viholliseni, ennen kaikkea tuon Komba-roiston."
Olin kuulevinani ilmassa hienon äänen, joka muistutti käärmeen
vihellystä, mutta kun se ei uudistunut eikä mitään näkynyt, arvelin
erehtyneeni.
"Senlisäksi", hän jatkoi, "kuormitan teidät kultahiekalla ja muilla
lahjoilla, mitä vain haluatte, ja saatan teidät turvassa järven yli
ystäväinne mazitujen luo."
"Kuule nyt", minä keskeytin, "puhukaamme asioista selvästi, ja te,
John, kääntäkää Stephen'ille. Ensinnäkin, ystäväni kalubi, sano meille
ennen kaikkea kuka ja mikä tuo jumala on, josta puhut."
"Herrani Macumazana, hän on suunnattoman suuri apina, iästäkö valkoinen
vai valkeaksi syntynyt, sitä en tiedä. Hän on ihmistä kahta vertaa
suurempi ja voimakkaampi kuin kaksikymmentä miestä, jotka hän voi
murskata käsissään, niinkuin minä murran kaislan, tai joiden pään hän
voi purra poikki, niinkuin hän varoitukseksi puri poikki minunkin
sormeni. Sillä tavoin hän aina kohtelee kalubeja, kun hän kyllästyy
heihin. Ensin hän puree poikki sormen ja antaa heidän mennä ja
seuraavalla kerralla hän murhaa heidät kuin kaislan ja samoin nekin,
jotka on tuomittu uhrattaviksi tulella."
"Vai niin!" minä sanoin. "Suuri apina! Sitä jo ajattelinkin. No hyvä,
ja kuinka kauan tuo peto on ollut jumalananne?"
"En tiedä kuinka kauan. Alusta asti. Hän on ollut aina, niinkuin
Motombokin on ollut aina, sillä he ovat yksi."
"Se ainakin on valhe", sanoin englanninkielellä ja jatkoin sitten: "Ja
kuka on Pyhän kukan äiti? Onko hänkin ollut aina, ja asuuko hän samassa
paikassa kuin apina-jumala?"
"Ei niin, herrani Macumazana. Hän kuolee, niinkuin muutkin kuolevaiset,
ja hänellä on seuraaja, joka astuu hänen paikalleen. Nykyinen äiti on
valkoinen nainen teidän rotuanne, ja on nykyjään keski-ikäinen. Kun hän
kuolee, hänen seuraajakseen tulee hänen tyttärensä, joka on myöskin
valkoinen nainen ja hyvin kaunis. Hänen kuoltuaan löydetään taas uusi
valkoinen, mahdollisesti sellainen, joka on mustista vanhemmista mutta
syntynyt valkeana."
"Kuinka vanha tuo tytär on?" keskeytti Veli Johannes omituisen tiukalla
äänellä, "ja kuka hänen isänsä on?"
"Tytär syntyi kaksikymmentä vuotta sitten, Dogeetah, sen jälkeen kuin
Kukan äiti oli löydetty ja tuotu tänne. Hän sanoo, että isä oli
valkoihoinen mies, jonka kanssa hän oli naimisissa, mutta joka nyt on
kuollut."
Veli Johanneksen pää painui rinnalle ja silmät sulkeutuivat kuin olisi
hän vaipunut uneen.
"Mitä äidin asumapaikkaan tulee", kalubi jatkoi, "se on järvessä
olevalla saarella, vuoren huipulla, jota ympäröi vesi. Hänellä ei ole
Valkoisen jumalan kanssa mitään tekemistä, mutta vaimot, jotka häntä
palvelevat, soutavat silloin tällöin järven yli hoitamaan peltoja,
joilla kasvaa kalubin kylvämä vilja, jonka siemenet ovat Valkean
jumalan ravintoa."
"Hyvä", minä sanoin; "nyt me ymmärrämme -- emme paljoa, mutta vähän.
Sano sitten suunnitelmasi. Kuinka pääsemme siihen paikkaan, jossa suuri
apina asuu? Ja jos pääsemme sinne, kuinka meidän on surmattava eläin,
kun seuraajasi Komba oli kyllin huolellinen estääkseen meitä tuomasta
ampuma-aseitamme maahasi?"
"Ah, herrani Macumazana, tuosta kepposesta saakoon hän itse tuntea
jumalan hampaat aivoissaan, niin, saakoon hän sen kuoleman, jonka
hänelle aion. Ennustus, jonka hän sanoi, ei ole mikään vanha ennustus.
Se ilmestyi maahan vasta viime kuussa, vaikka en tiedä, onko se
lähtöisin Kombasta vai Motombosta. Lukuunottamatta minua ei kukaan tai
ainakin hyvin harvat maassa olivat kuulleet rautaputkista, jotka
purkavat sisältään kuolemaa, kuinka siis olisi voinut syntyä ennustus,
joka puhuu niistä?"
"Enpä tiedä, kalubi, mutta vastaa kysymykseni loppuosaan."
"Mitä tulee pääsemiseenne metsään -- Valkea jumala nimittäin asuu
metsässä vuoren rinteellä -- se on oleva helppoa, sillä Motombo ja
kansa luulevat, että tuon teidät uhrattaviksi, mitä he monesta syystä
toivovatkin", ja hän vilkaisi hyvin merkitsevästi pulleaan Stephen'iin.
"Mitä taasen tulee siihen, kuinka teidän on tapettava jumala ilman
rautaputkianne, sitä en tiedä. Mutta te olette hyvin urhoollisia ja
suuria taikureita. Te keksitte varmasti keinon."
Taaskin Veli Johannes näytti heräävän. "Niin", hän sanoi, "kyllä me
keksimme keinon. Älä huolehdi siitä, oi kalubi. Me emme pelkää tuota
suurta apinaa, jota nimität jumalaksi. Mutta sen teemme vain yhdellä
hinnalla. Emme tapa petoa emmekä koeta pelastaa henkeäsi muuta kuin
yhdellä hinnalla."
"Millä hinnalla?" kalubi kysyi hermostuneesti. "Meillä on vaimoja ja
karjaa -- ei, te ette halua vaimoja, ja karjaa ei voida kuljettaa
järven yli. Meillä on kultahiekkaa ja norsunluuta. Sitä olen jo
luvannut, ja muuta en voi teille antaa."
"Hinta on se, oi kalubi, että luovutat meille mukanamme vietäviksi tuon
valkoihoisen naisen, jota nimitetään Pyhän kukan äidiksi, ja hänen
tyttärensä --"
"Ja", keskeytti Stephen, jolle olin kääntänyt edellisen, "ja Pyhän
kukan itsensä juurineen päivineen maasta kaivettuna."
Kuullessaan nuo vaatimattomat ehdot kalubi-raukka kävi miltei
mielettömäksi kauhusta.
"Ymmärrättekö", hän huohotti, "ymmärrättekö, että pyydätte maani
jumalia?"
"Hyvin hyvästi", Veli Johannes vastasi tyynesti; "maasi jumalia, ei
enempää eikä vähempää."
Kalubi oli vähällä syöksyä ulos majasta, mutta minä tartuin häntä
käsipuoleen ja sanoin:
"Näetkös, ystäväni, asia on tämä. Sinä pyydät meitä panemalla itsemme
alttiiksi suurelle vaaralle surmaamaan yhden maasi jumalia, kaikkein
korkeimman heistä, jotta sinä pelastaisit henkesi. No niin, siitä
maksuksi me pyydämme sinua lahjoittamaan meille ne maasi jumalat, jotka
vielä jäävät jäljelle, ja saattamaan meidät heidän kanssaan
turvallisesti järven yli. Myönnytkö vai etkö?"
"En", kalubi vastasi synkkänä. "Myöntyminen olisi samaa kuin henkeni
kiroaminen; se on liian kauheaa ajatellakaan."
"Ja kieltäytyminen on samaa kuin ruumiisi kiroaminen; samaa kuin
jättäisit muutaman tunnin kuluttua ruumiisi murskattavaksi ja
raadeltavaksi suurelle apinalle, jota nimität jumalaksi. Niin,
murskattavaksi ja raadeltavaksi ja senjälkeen luultavasti keitettäväksi
ja syötäväksi uhrina. Eikö asia ole niin?"
Kalubi painoi päänsä ja ähkyi.
"Me puolestamme", minä jatkoin, "iloitsemme siitä, että olet
kieltäytynyt ja siten päästänyt meidät vaikeasta ja vaarallisesta
tehtävästä, joten saamme turvallisesti palata Mazitu-maahan."
"Kuinka aiotte päästä palaamaan turvallisesta, oi herrani Macumazana,
te, jotka on tuomittu 'kuumaan kuolemaan', jos pääsette ehyinä jumalan
kynsistä?"
"Hyvin helposti, oi kalubi, kertomalla Komballe, tulevalle kalubille,
juonesi jumalaa vastaan ja kieltäytymisemme noudattamasta kurjaa
pyyntöäsi. Sehän voikin todella tapahtua nyt heti, ollessasi täällä
meidän luonamme, oi kalubi, jossa sinun luultavasti ei epäillä olevan.
Menen vain ja lyön saviastiaan oven ulkopuolella; epäilemättä sen joku
kuulee, vaikka onkin myöhä. Ei, mies, pysy paikoillasi; meillä on
puukkoja ja palvelijoillamme on keihäitä", ja niin sanoen olin
lähtevinäni.
Silloin miesraukka heittäytyi jalkoihini.
"Herrani", hän sanoi, "annan teille Pyhän kukan äidin ja hänen
tyttärensä; ah, ja itsensä Pyhän kukankin juurineen kaikkineen maasta
kaivettuna, ja vannon, että jos suinkin voin, koetan saattaa teidät ja
heidät turvallisesti järven yli, kuitenkin sillä ehdolla, että saan
tulla mukaanne, sillä tänne en tohdi jäädä. Tietysti kirouskin tulee,
mutta on kuitenkin parempi kuolla kirottuna jonakin tulevana päivänä
kuin jumalan käsiin huomenna. Oi! Miksi olenkaan syntynyt! Miksi
olenkaan syntynyt!" ja hän ratkesi itkuun.
"Se on kysymys, jonka moni on tehnyt, mutta johon ei kukaan ole kyennyt
vastaamaan, oi ystäväni kalubi, vaikka mahdollisesti vastaus on
löydettävissä", minä vastasin lempeällä äänellä.
Sydämeni sääli tuota kurjaa olentoa, joka oli niin syvään sotkeutunut
ja vajonnut taikauskonsa helvettiin, tuota itsevaltiasta, joka ei
voinut pelastua vihamielisen voiman käsistä muuten kuin kammottavan
kuoleman kautta, tuota pappia, joka oli tuomittu saamaan kuolemansa
jumalansa kädestä, niinkuin hänen edeltäjänsä olivat saaneet ja
niinkuin hänen seuraajansa hänen jälkeensä olivat saavat kuolemansa.
"Kuitenkin", minä jatkoin, "uskon, että olet valinnut viisaasti, ja me
pidämme kiinni sanastasi. Jos olet uskollinen meitä kohtaan, mekään
emme sano mitään. Mutta siitä ole varma, että jos koetat pettää meitä,
mekin, jotka emme ole niin avuttomia kuin miltä näytämme, petämme
sinut, ja sinä olet itse kuoleva emmekä me. Suostutko sopimukseen?"
"Suostun, valkea herra, mutta älä moiti minua, jos käy huonosti, sillä
jumalat tietävät kaikki, ja he ovat paholaisia, jotka iloitsevat
ihmisten tuskasta ja pilkkaavat sopimuksia ja kiduttavat niitä, jotka
koettavat heitä loukata. Mutta tulkoon mitä tulee, tällä tavalla minä
vannon uskollisuutta, valalla, jota ei voida rikkoa", ja hän vetäisi
vyöstään puukon, pisti ulos kielensä pään ja lävisti sen. Haavasta
tipahti veripisara lattialle.
"Jos rikon valani", hän sanoi, "saa lihani jäähtyä, niinkuin tuo veri
hyytyy, ja mädätä, niinkuin se mätänee! Ah, ja henkeni joutukoon
turmioon ja hukkukoon haamujen maailmaan, niinkuin tämä veri haihtuu
ilmaan ja sekoittuu maailman tomuun!"
Näky oli kaamea ja vaikutti minuun syvästi, varsinkin kun olin
vakuutettu, että tuo onneton sittenkin oli tuomittu, että hän ei voinut
välttää uhkaavaa kohtaloansa.
Emme sanoneet mitään, ja seuraavassa hetkessä hän oli vetänyt valkean
vaippansa kasvoilleen ja pujahtanut ulos ovesta.
"Pelkään, että leikimme vaarallista leikkiä tuon aran miesraukan
kustannuksella", Stephen sanoi nuhdellen.
"Valkoinen nainen", mutisi Veli Johannes, "valkoinen nainen ja hänen
tyttärensä."
"Niin", arveli Stephen ääneensä. "Puolustuksenamme on se, että koetamme
tehdä jotakin pelastaaksemme tästä helvetistä kaksi valkoihoista
naista, jos he ovat olemassa. Samalla tiellä voimme ottaa orkideankin,
sillä he tulisivat kaipaamaan sitä, naisparat, ettekö usko? Olen
iloinen, että keksin tuon, sillä se rauhoittaa omaatuntoani."
"Toivonpa, että se rauhoittaisi teitä silloinkin, kun kaikki makaamme
tuolla rautaristikolla, joka mikäli huomasin on kyllin suuri kolmelle",
minä huomautin purevasti. "Nyt olkaa hiljaa, minä tahdon nukkua."
Ikävä kyllä minun on lisättävä, että suurimman osan yötä hätä vei
unesta voiton. Mutta jos en voinut nukkua, niin voin, tai oikeastaan
olin pakotettukin ajattelemaan, ja ankarasti ajattelinkin.
Ensin ajattelin pongo-kansaa ja heidän jumaliaan. Mitä ne olivat, ja
minkävuoksi he niitä palvelivat? Tämän kysymyksen hylkäsin kumminkin
pian, sillä muistin, että sama kysymys koski kaikkia laajan Afrikan
mantereen synkkiä uskontoja ja ettei siihen kukaan voinut antaa
vastausta, vähimmän asianomaiset itse. Vastaus lienee kuitenkin
löydettävissä pimeän ihmissydämen kauheassa pelossa, joka joka paikassa
ympärillään näkee kuolemaa, kauhua ja pahaa ja hahmottelee sen milloin
mihinkin eriskummalliseen muotoon ja luo siitä jumalia, tai oikeammin
paholaisia, joita on lepytettävä. Sillä itse taikakalu tai eläin, tai
mikä tahansa se lieneekin, ei aina ole jumaloimisen todellinen esine.
Esineessä tai eläimessä asuu vain jumalan tai paholaisen henki, se on
vain temppeli, joka antaa hengelle kodin ja siten itsekin tulee
pyhäksi. Ja nuo henget ovat hyvin erilaisia, edustaen eri lajeja ja
luonteenominaisuuksia.
Tuo suuri apina saattoi siis olla saatana, pahuuden ruhtinas. Pyhä
kukka voi esittää hedelmällisyyttä ja kansan ravinnon kasvua maan
povesta. Kukan äiti saattoi edustaa armoa ja hyvyyttä, mistä syystä
hänen piti olla väriltään valkoinen ja asua korkealla vuorella eikä
varjoisassa metsässä, kuten ainakin valon hengettären vastakohtana
pimeydelle. Tai mahdollisesti hän myöskin saattoi olla afrikkalainen
Ceres, sadon ja viljan jumalatar, jonka vertauskuvana oli ihana kukka,
jota hän hoiti. Kuka tiesi? En ainakaan minä, en silloin enkä
myöhemmin, sillä en ole koskaan päässyt siitä selville.
Mitä itseensä pongo-kansaan tulee, heidän kohtalonsa oli ilmeinen. He
olivat kuoleva heimo, jonkun korkeamman rodun viimeisiä jälkeläisiä,
jotka olivat kuolemassa sukupuuttoon ristiavioliittojen vuoksi.
Ihmissyöjiä heistä luultavasti oli tullut vain sattumalta tai
uskonnollisista syistä. Jonakin hedelmättömänä aikakautena he olivat
käyneet hyvin uskonnollisiksi, ja tapa oli tullut ylivoimaiseksi.
Ihmissyöjäin keskuudessa, etenkin Afrikassa, mikäli tiesin, tuota
kaameaa ravintoa pidettiin paljon parempana muuta lihaa. En epäillyt
vähääkään, että vaikkakin kalubi itse oli tuottanut meidät tänne siinä
hurjassa toivossa, että pelastaisimme hänet kauheasta kuolemasta heidän
jumaloimansa beelzebubin käsistä, Komba ja neuvonantajat profeettansa
Motombon kiihoittamina aikoivat meidät murhattaviksi ja syötäviksi
uhrina jumalille. Kuinka aseettomina siitä kohtalosta voisimme
pelastua, sitä en keksinyt, ellemme olleet jossakin erikoisessa
suojeluksessa. Loppua kohti meidän vain oli mentävä, mikä ikinä se
sitten olikin.