äkillinen avomielisyyden puuska tuntui aivan luonnottomalta.
Ensimmäisenä hän avasi oman huopapeittomyttynsä, jonka sisässä oli
sekalainen kokoelma mitä erilaisimpia tavaroita. Muistan niiden
joukosta parin likaisia varahousuja, kolhitun metallimaljan,
puulusikan, jollaisia kafferit käyttävät syödessään _seoffiaan_,
pullon, joka sisälsi jotain epäilyttävää sekoitusta, kuivia juuria ja
muita alkuasukasten lääkeaineita, vanhan minun lahjoittamani piipun ja,
paras viimeiseksi, suunnattoman suuren tukun keltaisia tupakanlehtiä,
samaa lajia, jota mazitut samoinkuin pongotkin jossain määrin
viljelevät.
"Mitä maailmassa aiot tehdä noin paljolla tupakalla, Hans?" minä
kysyin.
"Se on meille kolmelle mustalle, baas, piippuun tai nuuskaksi tai
mälliksi. Ehkä siinä paikassa, minne olemme matkalla, saamme vähän
ruokaa, ja sellaisessa tapauksessa tupakka on ravintoa, jolla voi elää
päiväkausia. Yöllä se sitäpaitsi antaa unta."
"Hyvä on, riittää", minä sanoin, sillä pelkäsin Hansin sir Walter
Raleigh'n tapaan alkavan pitää pitkää esitelmää tupakan hyvistä
puolista.
"Ei ole ensinkään tarpeellista, että keltaihoinen mies kuljettaa noita
lehtiä maahamme", keskeytti Komba, "siliä niitä siellä on runsaasti.
Minkävuoksi lisätä kantamustaan tuollaisella?" ja hän ojensi kättään
ikäänkuin tarttuakseen siihen ja tutkiakseen sitä tarkemmin..
Mutta samassa Mavovo kiinnitti huomiomme omaan myttyynsä, jonka hän
juuri oli saanut auki, vartavastenko vai sattumalta, sitä en tiedä, ja
Komba unohti tupakan ja kääntyi Mavovoon päin. Ihmeellisen nopeasti
Hans kääri myttynsä jälleen kokoon. Vajaassa minuutissa sidenuorat
olivat kiinni ja mytty Hansin selässä. Taaskin epäilykseni heräsi,
mutta samassa Veli Johanneksen ja Komban välinen keskustelu edellisen
hyönteishaavista, jota Komba epäili uudenlajiseksi pyssyksi tai ainakin
joksikin vaaralliseksi taikakaluksi, veti huomioni puoleensa. Väittelyn
loputtua syntyi uusi tavallisen puutarhalapion johdosta, jonka Stephen
oli keksinyt ottaa mukaansa. Komba kysyi esineen tarkoitusta. Stephen
vastasi Veli Johanneksen välityksellä, että sellaisella kaivettiin
kukkia maasta.
"Kukkia!" sanoi Komba. "Yksi jumalistamme on kukka. Aikooko valkoinen
herra kaivaa jumalamme maasta?"
Sitä juuri Stephen tietysti aikoi, mutta tuon tosiasian hän
luonnollisesti salasi. Väittely kävi niin kiihkeäksi, että minun
lopulta täytyi ilmoittaa, että jos meidän vähäistä omaisuuttamme
kohdeltiin niin suurella epäluulolla, oli varmaan parasta jättää
sikseen koko matka.
"Olemme antaneet kunniasanamme, ettei meillä ole ampuma-aseita", sanoin
niin arvokkaasti kuin osasin, "ja sen pitäisi riittää sinulle, oi
Komba."
Senjälkeen Komba neuvotteli tovereittensa kanssa ja myöntyi. Ilmeisesti
hän välttämättä halusi meidät Pongo-maahan.
Vihdoinkin pääsimme lähtemään. Me kolme valkoihoista palvelijoinemme
istuuduimme ruuhen perään varatuille ruohopatjoille. Komba asettui
keulaan ja hänen miehensä tarttuivat leveihin airoihin, soutivat ja
sauvoivat venhettä eteenpäin pitkin virtahepojen pitkään ja sotkuiseen
kaislikkoon tekemää väylää, jonka molemmin puolin pyrähteli lentoon
sorsia ja muita lintuja, niin että tuntui kuin ukkonen olisi jyrissyt.
Soudettuamme noin neljännestunnin pääsimme tuosta kaislasotkuisesta
matalikosta syvälle ja aukealle järvelle. Kaislikon päässä pystytettiin
mastoksi seiväs ja sitten nostettiin yhteenkudotuista matoista tehty
nelikulmainen purje. Purjeen täytti maalta käsin puhaltava aamutuuli,
ja samassa aloimme kiitää eteenpäin noin kahdeksan mailin nopeudella
tunnissa. Ranta takanamme peittyi hämärään, mutta vielä kauan aikaa
saatoin sumun yläpuolella erottaa kummulle pystyttämämme lipun.
Vähitellen se pieneni, kävi yhdeksi ainoaksi pisteeksi ja katosi. Sen
pienetessä rohkeutenikin väheni, ja kun se oli kokonaan hävinnyt
näkyvistäni, tunsin itseni todellakin masentuneeksi.
Taaskin olet hullun asialla, Allan-poikani, sanoin itselleni.
Montakohan samanlaista lienet vielä määrätty suorittamaan?
Eivät muutkaan näyttäneet olevan kovin hilpeällä mielellä. Veli
Johannes tuijotti taivaanrannalle liikutellen huuliaan kuin
rukouksessa, vieläpä Stephenkin näytti aika ajoin masentuneelta. Jerry
oli vaipunut uneen, niinkuin alkuasukas tavallisesti tekee, kun on
kuuma eikä mitään tekemistä. Mavovo näytti hyvin miettiväiseltä.
Ihmettelin mielessäni, oliko hän taaskin kysynyt neuvoa Käärmeeltään,
mutta en kysynyt mitään. Sen jälkeen kuin ihmeellisellä tavalla olimme
pelastuneet teloituksesta kaaripyssyllä ja nuolilla, olin jotenkuten
alkanut pelätä tuota kaameata matelijaa. Seuraavalla kerralla se
saattaisi ennustaa välittömän tuomiomme, ja jos se sen tekisi, silloin
uskoisin siihen varmasti.
Mitä Hansiin tulee, hän näytti olevan hyvin hämmennyksissään' ja etsi
kovasti jotakin vanhan korderoiliivinsä taskuista, joka muodostaan
päättäen oli luultavasti vuosia sitten koristanut jonkin englantilaisen
metsänvartijan ruumista.
"Kolme", kuulin hänen mutisevan. "Kautta iso-isäni isän hengen! Vain
kolme jäljellä."
"Kolme mitä?" kysyin hollanninkielellä.
"Kolme taikavälinettä, baas, ja niitä piti olla kaksikymmentäneljä.
Muut ovat tippuneet ulos reiästä, jonka itse pahahenki on tehnyt tähän
lahoon kankaaseen. Nyt me emme kuole nälkään, eikä meitä ammuta eikä
hukuteta, ei ainakaan minulle tapahdu mitään noista kolmesta. Mutta
voimme saada loppumme kahdellakymmenellä yhdellä muulla tavalla, sillä
niiltä varjelevat taikaesineet olen hukannut. Siis --"
"Äs, lopeta lorusi", minä sanoin ja vaivuin jälleen epämiellyttäväin
ajatusteni syvyyksiin. Vähän myöhemmin nukuin. Kun heräsin jälleen, oli
jo iltapäivä ja tuuli oli tyyntymässä. Kun olimme nauttineet vähän
eväitämme, joita olimme ottaneet mukaan, tuuli tyyntyi kokonaan ja
pongot tarttuivat airoihinsa.
Minun ehdotuksestani tarjouduimme auttamaan heitä, sillä minulle johtui
mieleen, että voisimme siten samalla oppia käyttämään heidän airojaan.
Saimme siis kuusi airoa, ja Komba, jonka nyt huomasin alkavan puhua
jonkinlaisessa käskevässä äänilajissa, opetti meitä niiden käytössä.
Aluksi se kävi hyvin huonosti, mutta kolmen tai neljän tunnin
yhtämittainen harjoitus sai meidät jo koko lailla oppimaan taidon.
Ennen matkamme loppua olin jo aivan varma, että kykenisimme käyttämään
ruuhta, jos se sattumalta kävisi meille tarpeelliseksi.
Noin kolmen aikaan iltapäivällä saaren rannat, jota kohden matkasimme
-- oliko se todella saari, sitä en milloinkaan ole saanut selville --
olivat jo selvästi näkyvissä, ja vuorenhuippu, joka oli muutamaa mailia
kauempana sisämaassa, oli näkynyt jo tuntikausia. Kaukoputkellani olin
itse asiassa nähnyt sen hahmon jo melkein matkamme alusta alkaen. Noin
kello viiden tienoissa me laskimme sisälle syvään lahteen, jonka
molemmin puolin kasvoi metsää ja siellä täällä näkyi viljeltyjä
maatilkkuja ja pieniä kyliä tavallista afrikkalaista mallia.
Viljelyksien lähellä olevien puiden pienestä koosta huomasin, että
siellä aikaisemmin oli ollut paljon enemmän maata viljeltynä,
luultavasti edellisen puoiivuosisadan aikana, ja kysyin Kombalta syytä
viljellyn maan vähenemiseen.
Hän vastasi minulle arvoituksellisella lauseella, joka vaikutti niin
syvästi, että huomaan merkinneeni sen sanasta sanaan muistikirjaani.
"Kun ihminen kuolee, niin toukokin kuolee. Ihminen on touko, ja touko
on ihminen."
Tämän merkinnän alle näen kirjoittaneeni: "Vertaa lauseeseen 'Leipä on
elämän sauva'."
Sen enempää en saanut hänestä irti. Nähtävästi hän kuitenkin viittasi
kansan vähenemiseen, josta asianhaarasta hän ei halunnut pitemmältä
keskustella.
Muutaman mailin kuljettuamme lahti alkoi kaveta jyrkästi, ja sen
pohjukassa siihen laski kapea joki. Molemmin puolin jokea, jonka yli
oli rakennettu useita karkeatekoisia siltoja, sijaitsi Rican kaupunki.
Sen muodosti joukko suuria palmunlehtikattoisia majoja, jotka näyttivät
valkeasta savesta rakennetuilta, mutta olivatkin, kuten myöhemmin
huomasimme, järven pohjamutaa, johon oli sekoitettu olkia tai ruohoa.
Me saavuimme jonkinlaiseen lastauspaikkaan, jonka reunoja suojelivat
vedeltä pienet mutaan vajotetut puupaalut, joihin samalla oli
kiinnitetty koko ruuhilaivasto, ja nousimme maihin juuri auringon
laskiessa. Tulomme oli epäilemättä huomattu, sillä meidän
lähestyessämme satamaa rannalta kuului torven toitotus, ja senjälkeen
rantaan ilmestyi luultavasti majoistaan suuri joukko miehiä auttamaan
ruuhen kiinnittämisessä. Panin merkille, että kaikki muistuttivat
Kombaa vartaloltaan ja piirteiltään; he olivat niin toinen toisensa
näköisiä, että lukuunottamatta ikäeroa oli vaikea erottaa heitä. He
olivat ehkä kaikki saman suvun jäseniä; niin itse asiassa olikin
asianlaita, ja se johtui kautta sukupolvien jatketusta ristinaimisesta.
Noitten pitkien, kylmäin, teräväpiirteisten, valkopukuisten miesten
olennossa oli jotakin, joka vaikutti minuun jäätävästi, jotakin
luonnotonta ja miltei epäinhimillistä. Tavallisesta afrikkalaisesta
hilpeydestä ei näkynyt jälkeäkään. Ei yksikään huudellut, ei yksikään
nauranut tai lörpötellyt. Ei kukaan tunkeutunut lähellemme tai
yritellyt hypistellä meitä tai vaatteitamme. Ei kukaan näyttänyt
pelkäävän eikä edes hämmästyvän. Lukuunottamatta paria kolmea sanaa he
olivat vaiti, tarkastelivat vain meitä jäätävällä, luotaantyöntävällä
tavallaan, ikäänkuin kolmen valkoisen miehen saapuminen maahan, jonne
yksikään valkoihoinen ei ennen ollut jalkaansa astunut, olisi ollut
jokapäiväinen tapahtuma.
Ei meidän henkilökohtainen ulkonäkömmekään näyttänyt vaikuttavan
heihin, sillä he hymyilivät hienosti Veli Johanneksen pitkälle parralle
ja minun sänkimäiselle tukalleni, osoitellen niitä toinen toiselleen
hoikilla sormillaan tai keihästensä kahvoilla. Panin merkille, että he
eivät siihen tarkoitukseen koskaan käyttäneet keihäänsä lapaa, ehkä
siitä syystä, että pelkäsivät meidän pitävän sitä vihamielisenä tai
sotaliikkeenä. Tuntuu nöyryyttävältä sanoa, että koko seurueestamme
ainoa, joka näytti herättävän heidän ihmettelyään ja mielenkiintoaan,
oli Hans. Oli luonnollista, että hänen hyvin rumat ja ryppyiset
kasvonsa vaikuttivat heihin jossain määrin, ehkä siitä syystä, etteivät
he ennen olleet nähneet mitään vähääkään samankaltaista, tai ehkä
eräästä toisesta syystä, jonka lukija ajan pitkään arvaa.
Kuulin joka tapauksessa erään heistä Hansia osoittaen kysyvän Kombalta,
oliko tuo apina-ihminen meidän jumalamme vai vain päällikkömme.
Kohteliaisuus näytti huvittavan Hansia, jota ei vielä milloinkaan ollut
pidetty ei jumalana eikä päällikkönä. Mutta me muut emme tunteneet
itseämme imarrelluiksi; Mavovo oli aivan vihoissaan ja sanoi Hansille
suoraan, että jos hän vielä kuulisi sellaista puhetta, hän löisi häntä
koko kansan nähden, osoittaakseen, ettei Hans ollut jumala eikä
päällikkö.
"Odota kunnes itse väitän jotakin olevani, sinä zulu-Iahtari, ennenkuin
uhkaat kohdella minua niin!" Hans huudahti vimmoissaan. Sitten hän
lisäsi, hihittäen omituista hottentottimaista nauruaan: "Mutta se on
totta, ennenkuin kaikki liha on syöty (s.o. ennenkuin kaikki selviää)
saat pitää minua kumpanakin" -- synkkä ennustus, jota silloin emme
ymmärtäneet.
Kun olimme nousseet maihin ja koonneet tavaramme, Komba käski meidän
seurata itseään ja johti meidät pitkin leveää tietä, joka oli hyvin
siisti ja molemmin puolin suurten majain reunustama, joista olen
puhunut. Kukin maja seisoi keskellä omaa aidattua puutarhaansa, mitä
Afrikassa olen harvoin nähnyt. Tämän järjestyksen tulos oli se, että
vaikka kaupungin asukasluku tosiasiallisesti oli verraten pieni, sen
hallussa oleva maa-ala oli hyvin laaja. Kaupunkia itseään ei sivumennen
sanoen ympäröinyt muuri eikä muu varustus, mikä osoitti, että,sen
asukkaat eivät pelänneet hyökkäystä. Järven vesi oli heidän turvansa.
Tämän omituisen paikan päätunnusmerkkejä oli sitäpaitsi hiljaisuus,
joka siellä vallitsi. Ilmeisesti he eivät pitäneet koiria, sillä
haukuntaa ei kuulunut, eikä siipikarjaa, sillä en koskaan kuullut kukon
laulua Pongo-maassa. Nautakarjaa ja lampaita heillä oli runsaasti,
mutta kun he eivät pelänneet vihollista, ne kävivät laitumella
kaupungin ulkopuolella, josta maito ja liha kuljetettiin kaupunkiin
tarvittaessa. Suuri joukko kansaa oli kokoontunut meitä katselemaan, ei
laumana vaan pieninä tuttavallisina ryhminä kukin puutarhansa portille.
Ryhmä käsitti tavallisesti miehen ja yhden tai useampia vaimoja,
sirovartaloisia, kauniita naisia. Toisilla oli mukanaan lapsia, mutta
vain hyvin vähän; suurin määrä, minkä näin yhdellä perheellä, oli
kolme, ja monella perheellä ei näyttänyt olevan ainoatakaan. Sekä
vaimot että lapset olivat samoin kuin miehetkin puetut sieviin,
pitkiin, valkoisiin vaatteihin, mikä omituisuus myöskin todisti, että
tuo alkuasukasheimo ei kuulunut tavallisiin Afrikan villeihin.
Oi, vielä niin monen vuoden kuluttua näen Rican kaupungin selvästi
edessäni, näen leveän, lakaistun ja koristetun kadun, näen
ruskeakattoiset, valkoseinäiset majat viljavain puutarhainsa keskellä,
pitkät, vaiteliaat asukkaat, keittotulien suorana viivana tyyneen
ilmaan nousevan savun, sirot palmut ja muut etelän puut ja kaukana
kadun pohjoispäässä näen häämöttävän pyöreän tornimaisen vuoren, jonka
nimi on Jumalan koti. Usein tämä näky palaa mieleeni unessa, tai kun
valvoessani jokin voimakas tuoksu muistuttaa minua noista suurista
torvimaisista kukista, joita oli aivan tuhlaillen siroteltu
leveälehtisiin pensaihin miltei joka pihalle.
Marssimme yhä eteenpäin, kunnes saavuimme korkean pensasaidan eteen,
joka oli kokonaan loistavain, tulipunaisten kukkien peitossa. Päivän
viimeinen kultainen hehku oli juuri häipymäisillään taivaalta, ja
pimeys alkoi langeta yli maan. Komba työnsi veräjän auki, paljastaen
näyn, jota yksikään meistä ei luultavasti unohda. Aitaus käsitti noin
neljäkymmentä aaria maata, ja sen toisessa päässä oli kaksi suurta
majaa puutarhainsa keskellä kuten tavallista.
Näiden edessä tuskin viidentoista askeleen päässä veräjästä oli toinen
kokonaan erimallinen rakennus. Se oli noin viidenkymmenen jalan
pituinen ja kolmenkymmenen levyinen, ja sen muodosti vain veistettyjen
paalujen kannattama katto. Paalujen välit oli peitetty ruohomatoilla
tai luukuilla, joista suurin osa oli kiinni, mutta neljä aivan veräjän
vastapäistä auki. Katoksen sisällä neljä- tai viisikymmentä miestä,
yllä valkoiset hameet ja omituiset kaavut, lauloi kaameaa, surumielistä
laulua kokoontuneina kolmelle puolen suunnattoman suurta tulta, joka
paloi maahan kaivetussa syvennyksessä. Neljännellä, veräjän
vastapäisellä sivulla seisoi yksi mies yksin, kädet ojennettuina ja
selkä meihin päin.
Yhtäkkiä hän kuuli askeleemme ja kääntyi, hypähtäen syrjään, niin että
valo lankesi suoraan meihin. Suuren tulen valossa näimme nyt, että sen
yläpuolella riippui pientä sänkyä muistuttava rautaristikko ja sillä
jotain kaameaa. Stephen, joka kulki hiukan edellä, tuijotti ja huudahti
sitten kauhistuneella äänellä:
"Hyvä Jumala, se on nainen!"
Seuraavassa sekunnissa luukut laskeutuivat kiinni, joten emme enää
nähneet muuta, ja laulu lakkasi.
XIV.
KALUBIN VALA.
"Olkaa hiljaa!" minä kuiskasin, ja kaikki ymmärsivät ääneni, vaikkeivät
erottaneetkaan sanoja. Sitten kokosin vaivoin voimani, sillä tuo
kammottava näky, joka olisi voinut esittää kohtausta helvetistä, oli
vaikuttanut minuun niin, että tunsin itseni heikoksi. Senjälkeen
katsahdin Kombaan, joka oli pari askelta edellämme. Hän oli ilmeisesti
hyvin hämmentynyt -- sen huomasin hänen selkänsä liikkeistä -- sillä
hän oli huomannut tehneensä kauhean erehdyksen. Hetkisen hän seisoi
hiljaa, kääntyi sitten ja kysyi olimmeko nähneet mitään.
"Kyllä", vastasin välinpitämättömästi, "näimme joukon miehiä tulen
ympärille kokoontuneina, siinä kaikki."
Hän koetti tutkia kasvojamme, mutta kaikeksi onneksi täysi kuu pujahti
juuri paksuun pilveen, joten hän ei voinut hyvin lukea ilmeitämme.
Kuulin hänen huoahtavan helpotuksesta ja sanovan:
"Kalubi ja hänen päämiehensä ovat keittämässä lammasta, heillä on
tapana siten juhlia kuunvaihdetta. Seuratkaa minua, valkoiset herrat."
Kiersimme hänen johdollaan pitkän katoksen pään emmekä edes vilkaisseet
sinnepäin, ja jatkoimme läpi sen edessä olevan puutarhan kohti noita
kahta kaunista majaa, jotka mainitsin. Lähelle tultuamme hän taputti
käsiään, ja samassa hänen eteensä ilmestyi nainen, en tiedä mistä. Hän
kuiskasi jotakin naiselle. Tämä poistui ja palasi samassa neljän tai
viiden muun naisen seuraamana, kullakin kädessään savilamppu täynnä
öljyä ja siinä palmunsyinen sydän. Lamput asetettiin majoihin, jotka
osoittautuivat hyvin puhtaiksi ja mukaviksi, kalustona puutuoleja ja
matala pöytä, jonka jalat oli veistetty antiloopin jalan muotoisiksi.
Peräseinällä oli senlisäksi puukoroke ja sillä pehmeästä heinästä
tehtyjä vuoteita ja niiden peittona mattoja.
"Täällä saatte levätä turvallisina", hän sanoi, "sillä, valkeat herrat,
ettekö ole pongo-kansan kunnianarvoisia vieraita? Heti teille tuodaan
ruokaa" (minua puistatti), "ja kun olette syöneet vahvasti, niin kalubi
ja hänen neuvonantajansa ottavat teidät vastaan tuolla juhlatalossa, ja
saatte puhella hänen kanssaan jo ennenkuin panette levolle, jos se on
teille mieleen. Jos tarvitsette jotakin, niin lyökää kepillä tuohon
saviruukkuun, ja heti joku saapuu", ja hän osoitti astiaa, joka näytti
suurelta kuparikattilalta ja seisoi majan edessä olevassa puutarhassa
lähellä naisia, jotka juuri olivat sytyttämässä tulta. "Tässä ovat
tavaranne; ei mitään ole poissa, ja tässä tulee vettä, jossa saatte
peseytyä. Nyt minun on mentävä suorittamaan selontekoni kalubille", ja
hän poistui kohteliaasti kumartaen.
Hetken kuluttua poistuivat myöskin hiljaiset, somat naiset -- ruokaa
hakemaan, olin kuulevinani jonkun heistä sanovan, ja ennen pitkää
olimme yksin.
"Kautta tätivainajani!" sanoi Stephen, leyhytellen kasvojaan
nenäliinallaan, "näittekö tuota naisen paistamista? Olen usein kuullut
ihmissyöjistä, noista raakalaisista, mutta nähdäpä itse toimitus! Oi,
kautta tätini hengen!"
"On hyödytöntä huutaa poismennyttä tätiäsi -- vaikka sinulla olisikin
sellainen. Mitä odotit täältä löytäväsi, kun välttämättä halusit päästä
tähän helvettiin?" kysyin synkkänä.
"Enpä tiedä, ukkoseni. Älä vaivaa minua ylimalkaisilla odotuksilla. Ne
olivat syynä siihen, ettemme vanhan isäparkani kanssa koskaan voineet
tulla toimeen. Mainitsin hänelle aina tuon lauseen: 'Riittää kullekin
päivälle surunsa', kunnes hän lopulta lähetti noutamaan suuren
perheraamatun ja viivoitti sen raivoissaan punaisella musteella. Mutta
kuulepa, luuletko, että me saamme ruveta harjoittelemaan pyhän
Laurentiuksen osaa tuolla vartaassa?"
"Luulen varmasti", minä vastasin, "ja kuten vanha Babemba sinua
varoitti, et saa murista."
"Saan kyllä ja tahdonkin. Ja varmaan te myöskin, Veli Johannes?"
Veli Johannes heräsi haaveistaan ja silitti pitkää partaansa.
"Koska kysytte, mr. Somers", hän vastasi miettivästi, "niin en panisi
vastaan -- en ainakaan teoriassa -- jos olisi kysymyksessä
marttyyrikuolema uskon puolesta, jollaisen sai pyhimys, johon
viittasitte.. Mutta tunnustan, että puhuen maalliselta kannalta tunnen
mitä suurinta vastenmielisyyttä ajatellessani, että joutuisin noiden
erittäin epämiellyttäväin villien keitettäväksi ja syötäväksi. Ei ole
kuitenkaan mitään syytä otaksua, että joudumme heidän kotoisten
tapojensa uhriksi."
Minä olin masennuksissani ja olin juuri aikeissa väittää vastaan, kun
Hans pisti päänsä ovesta ja sanoi:
"Päivällinen tulossa, baas, hyvin hyvä päivällinen!"
Menimme siis ulos puutarhaan, jossa pitkät tunteettomannäköiset naiset
järjestelivät puuvateja maahan. Kuu oli nyt tullut esille pilvistä, ja
sen kirkkaassa valossa me tarkastelimme niiden sisällystä. Muutamissa
oli keitettyä lihaa ja sen päällä jonkinlaista kastetta, joka teki
mahdottomaksi tuntea sen luonnollista alkuperää. Tosiasiallisesti
uskon kyllä, että se oli lammasta, mutta -- kuka tiesi? Muu oli
ilmeisesti kasvisruokaa, esim. kokonainen vati täynnä ruskeutettuja
jauhopalleroita ja suuri keitetty kurkku, puhumattakaan useammasta
kulhollisesta hyydytettyä maitoa. Tämän juhla-aterian nähdessäni minun
vegetaarisissa periaatteissani, joita Veli Johannes aina oli minulle
saarnannut, tapahtui äkkiä täydellinen käänne.
"Taidattepa olla aivan oikeassa", sanoin hänelle hermostuneesti,
"siinä, että kasvisruoka on terveellisintä kuumassa ilmastossa. Joka
tapauksessa olen päättänyt kokeilla sillä muutamia päiviä", ja käänsin
siis mieleni tuulen mukaan, siepaten neljä päällimäistä jauhopalleroa
ja kurkun pään, jonka leikkasin veitsellä. Minusta tuntui jollain
tavoin vastenmieliseltä koskea niihin palleroihin, jotka olivat
lautasta vasten, sillä kuka tiesi, mitä nuo vadit olivat ennen
sisältäneet ja mitenkä usein niitä oli pesty.
Stephenkin näkyi löytäneen saman pelastuksen, sillä hänkin kävi j
käsiksi jauhopalleroihin ja kurkkuun; samoin teki Mavovo, vieläpä
piintynyt lihansyöjä Hanskin. Ainoastaan yksinkertainen Jerry nautti
hyvällä ruokahalulla Egyptin tai oikeammin Pongo-maan lihapadoista,
kiitellen kovasti ruokaa. Hän kun tuli viimeisenä veräjästä ei
luultavasti ollut huomannut, mitä ristikolla riippui.
Vihdoinkin lopetimme yksinkertaisen ateriamme -- kun on hyvin
nälkäinen, tarvitsee pitkän ajan täyttääkseen itsensä hauraalla
kurkulla; senvuoksi luultavasti märehtijätkin ja muut ruohonsyöjät
näyttävät lakkaamatta syövän -- ja ruoan päälle ryyppäsimme vettä,
jättäen tahmeannäköisen maidon alkuasukkaille.
"Allan", sanoi Veli Johannes minulle matalalla äänellä sytytellessämme
piippujamme, "se mies, joka seisoi selin meihin rautaristikon edessä,
oli kalubi. Tulenvalossa näin aukon hänen kädessään siinä kohdassa,
mistä leikkasin pois sormen."
"No niin, jos aiomme päästä eteenpäin, teidän on hoidettava häntä",
vastasin. "Mutta nyt onkin kysymys siitä, pääsemmekö ensinkään
etemmäksi kuin tuohon -- vartaaseen. Uskonpa, että meidät on houkuteltu
tänne syötäviksi."
Ennenkuin Veli Johannes ehti vastata, Komba saapui ja kysyttyään, oliko
ruokahalumme ollut hyvä, ilmoitti kalubin ja hänen päämiestensä
odottavan meitä. Läksimme siis liikkeelle muut paitsi Jerry, jonka
jätimme tavaroitamme vartioimaan, ja otimme mukaamme kalubille
varaamamme lahjat.
Komba opasti meidät juhlatalolle asti, missä tuli syvennyksessä oli
sammunut tai peitetty tuhkalla, ja ristikko kaameine sisällyksineen
hävinnyt. Verhot oli vedetty ylös, joten kirkas kuunvalo pääsi
virtaamaan sisälle ja valaisemaan huonetta. Puisilla tuoleilla
puoliympyrässä, kasvot veräjään päin, istuivat kalubi ja hänen
kahdeksan neuvonantajaansa, kaikki harmaahapsisia miehiä, kalubi itse
keskellä. Hän oli pitkä, laiha, keski-ikäinen mies, jonka kasvot
näyttivät minusta niin hermostuneilta, etten sellaisia ennen ollut
nähnyt. Iho värähteli lakkaamatta, ja kädet eivät olleet hetkeäkään
liikkumatta. Silmätkin olivat, mikäli tuossa valaistuksessa voin nähdä,
täynnä kauhua.
Hän nousi seisoalleen ja kumarsi, mutta neuvonantajat jäivät istumaan,
tervehtien meitä pitkällä ja hiljaisella kättentaputuksella, mikä
nähtävästi oli pongojen tervehtimistapa.
Me kumarsimme vastaukseksi ja istuuduimme sitten kolmelle meitä varten
varatulle tuolille, Veli Johannes keskelle. Mavovo ja Hans seisoivat
takanamme, jälkimmäinen nojaten pitkään bambusauvaansa. Niin pian kuin
nämä esivalmistelut olivat ohi, kalubi kutsui Kombaa, jota hän
juhlallisesti nimitti "Jumalan valituksi" ja "Tulevaksi kalubiksi"
(huomasin hänen lausuvan sanan arastellen), tekemään selkoa tehtävänsä
onnistumisesta ja siitä, mistä johtui valkoisten herrain läsnäolollaan
maalle tuottama kunnia.