Minä tunsin hänen salaperäisen ja kiemurtelevan luonteensa, joten tuo

äkillinen avomielisyyden puuska tuntui aivan luonnottomalta.

Ensimmäisenä hän avasi oman huopapeittomyttynsä, jonka sisässä oli

sekalainen kokoelma mitä erilaisimpia tavaroita. Muistan niiden

joukosta parin likaisia varahousuja, kolhitun metallimaljan,

puulusikan, jollaisia kafferit käyttävät syödessään _seoffiaan_,

pullon, joka sisälsi jotain epäilyttävää sekoitusta, kuivia juuria ja

muita alkuasukasten lääkeaineita, vanhan minun lahjoittamani piipun ja,

paras viimeiseksi, suunnattoman suuren tukun keltaisia tupakanlehtiä,

samaa lajia, jota mazitut samoinkuin pongotkin jossain määrin

viljelevät.

"Mitä maailmassa aiot tehdä noin paljolla tupakalla, Hans?" minä

kysyin.

"Se on meille kolmelle mustalle, baas, piippuun tai nuuskaksi tai

mälliksi. Ehkä siinä paikassa, minne olemme matkalla, saamme vähän

ruokaa, ja sellaisessa tapauksessa tupakka on ravintoa, jolla voi elää

päiväkausia. Yöllä se sitäpaitsi antaa unta."

"Hyvä on, riittää", minä sanoin, sillä pelkäsin Hansin sir Walter

Raleigh'n tapaan alkavan pitää pitkää esitelmää tupakan hyvistä

puolista.

"Ei ole ensinkään tarpeellista, että keltaihoinen mies kuljettaa noita

lehtiä maahamme", keskeytti Komba, "siliä niitä siellä on runsaasti.

Minkävuoksi lisätä kantamustaan tuollaisella?" ja hän ojensi kättään

ikäänkuin tarttuakseen siihen ja tutkiakseen sitä tarkemmin..

Mutta samassa Mavovo kiinnitti huomiomme omaan myttyynsä, jonka hän

juuri oli saanut auki, vartavastenko vai sattumalta, sitä en tiedä, ja

Komba unohti tupakan ja kääntyi Mavovoon päin. Ihmeellisen nopeasti

Hans kääri myttynsä jälleen kokoon. Vajaassa minuutissa sidenuorat

olivat kiinni ja mytty Hansin selässä. Taaskin epäilykseni heräsi,

mutta samassa Veli Johanneksen ja Komban välinen keskustelu edellisen

hyönteishaavista, jota Komba epäili uudenlajiseksi pyssyksi tai ainakin

joksikin vaaralliseksi taikakaluksi, veti huomioni puoleensa. Väittelyn

loputtua syntyi uusi tavallisen puutarhalapion johdosta, jonka Stephen

oli keksinyt ottaa mukaansa. Komba kysyi esineen tarkoitusta. Stephen

vastasi Veli Johanneksen välityksellä, että sellaisella kaivettiin

kukkia maasta.

"Kukkia!" sanoi Komba. "Yksi jumalistamme on kukka. Aikooko valkoinen

herra kaivaa jumalamme maasta?"

Sitä juuri Stephen tietysti aikoi, mutta tuon tosiasian hän

luonnollisesti salasi. Väittely kävi niin kiihkeäksi, että minun

lopulta täytyi ilmoittaa, että jos meidän vähäistä omaisuuttamme

kohdeltiin niin suurella epäluulolla, oli varmaan parasta jättää

sikseen koko matka.

"Olemme antaneet kunniasanamme, ettei meillä ole ampuma-aseita", sanoin

niin arvokkaasti kuin osasin, "ja sen pitäisi riittää sinulle, oi

Komba."

Senjälkeen Komba neuvotteli tovereittensa kanssa ja myöntyi. Ilmeisesti

hän välttämättä halusi meidät Pongo-maahan.

Vihdoinkin pääsimme lähtemään. Me kolme valkoihoista palvelijoinemme

istuuduimme ruuhen perään varatuille ruohopatjoille. Komba asettui

keulaan ja hänen miehensä tarttuivat leveihin airoihin, soutivat ja

sauvoivat venhettä eteenpäin pitkin virtahepojen pitkään ja sotkuiseen

kaislikkoon tekemää väylää, jonka molemmin puolin pyrähteli lentoon

sorsia ja muita lintuja, niin että tuntui kuin ukkonen olisi jyrissyt.

Soudettuamme noin neljännestunnin pääsimme tuosta kaislasotkuisesta

matalikosta syvälle ja aukealle järvelle. Kaislikon päässä pystytettiin

mastoksi seiväs ja sitten nostettiin yhteenkudotuista matoista tehty

nelikulmainen purje. Purjeen täytti maalta käsin puhaltava aamutuuli,

ja samassa aloimme kiitää eteenpäin noin kahdeksan mailin nopeudella

tunnissa. Ranta takanamme peittyi hämärään, mutta vielä kauan aikaa

saatoin sumun yläpuolella erottaa kummulle pystyttämämme lipun.

Vähitellen se pieneni, kävi yhdeksi ainoaksi pisteeksi ja katosi. Sen

pienetessä rohkeutenikin väheni, ja kun se oli kokonaan hävinnyt

näkyvistäni, tunsin itseni todellakin masentuneeksi.

Taaskin olet hullun asialla, Allan-poikani, sanoin itselleni.

Montakohan samanlaista lienet vielä määrätty suorittamaan?

Eivät muutkaan näyttäneet olevan kovin hilpeällä mielellä. Veli

Johannes tuijotti taivaanrannalle liikutellen huuliaan kuin

rukouksessa, vieläpä Stephenkin näytti aika ajoin masentuneelta. Jerry

oli vaipunut uneen, niinkuin alkuasukas tavallisesti tekee, kun on

kuuma eikä mitään tekemistä. Mavovo näytti hyvin miettiväiseltä.

Ihmettelin mielessäni, oliko hän taaskin kysynyt neuvoa Käärmeeltään,

mutta en kysynyt mitään. Sen jälkeen kuin ihmeellisellä tavalla olimme

pelastuneet teloituksesta kaaripyssyllä ja nuolilla, olin jotenkuten

alkanut pelätä tuota kaameata matelijaa. Seuraavalla kerralla se

saattaisi ennustaa välittömän tuomiomme, ja jos se sen tekisi, silloin

uskoisin siihen varmasti.

Mitä Hansiin tulee, hän näytti olevan hyvin hämmennyksissään' ja etsi

kovasti jotakin vanhan korderoiliivinsä taskuista, joka muodostaan

päättäen oli luultavasti vuosia sitten koristanut jonkin englantilaisen

metsänvartijan ruumista.

"Kolme", kuulin hänen mutisevan. "Kautta iso-isäni isän hengen! Vain

kolme jäljellä."

"Kolme mitä?" kysyin hollanninkielellä.

"Kolme taikavälinettä, baas, ja niitä piti olla kaksikymmentäneljä.

Muut ovat tippuneet ulos reiästä, jonka itse pahahenki on tehnyt tähän

lahoon kankaaseen. Nyt me emme kuole nälkään, eikä meitä ammuta eikä

hukuteta, ei ainakaan minulle tapahdu mitään noista kolmesta. Mutta

voimme saada loppumme kahdellakymmenellä yhdellä muulla tavalla, sillä

niiltä varjelevat taikaesineet olen hukannut. Siis --"

"Äs, lopeta lorusi", minä sanoin ja vaivuin jälleen epämiellyttäväin

ajatusteni syvyyksiin. Vähän myöhemmin nukuin. Kun heräsin jälleen, oli

jo iltapäivä ja tuuli oli tyyntymässä. Kun olimme nauttineet vähän

eväitämme, joita olimme ottaneet mukaan, tuuli tyyntyi kokonaan ja

pongot tarttuivat airoihinsa.

Minun ehdotuksestani tarjouduimme auttamaan heitä, sillä minulle johtui

mieleen, että voisimme siten samalla oppia käyttämään heidän airojaan.

Saimme siis kuusi airoa, ja Komba, jonka nyt huomasin alkavan puhua

jonkinlaisessa käskevässä äänilajissa, opetti meitä niiden käytössä.

Aluksi se kävi hyvin huonosti, mutta kolmen tai neljän tunnin

yhtämittainen harjoitus sai meidät jo koko lailla oppimaan taidon.

Ennen matkamme loppua olin jo aivan varma, että kykenisimme käyttämään

ruuhta, jos se sattumalta kävisi meille tarpeelliseksi.

Noin kolmen aikaan iltapäivällä saaren rannat, jota kohden matkasimme

-- oliko se todella saari, sitä en milloinkaan ole saanut selville --

olivat jo selvästi näkyvissä, ja vuorenhuippu, joka oli muutamaa mailia

kauempana sisämaassa, oli näkynyt jo tuntikausia. Kaukoputkellani olin

itse asiassa nähnyt sen hahmon jo melkein matkamme alusta alkaen. Noin

kello viiden tienoissa me laskimme sisälle syvään lahteen, jonka

molemmin puolin kasvoi metsää ja siellä täällä näkyi viljeltyjä

maatilkkuja ja pieniä kyliä tavallista afrikkalaista mallia.

Viljelyksien lähellä olevien puiden pienestä koosta huomasin, että

siellä aikaisemmin oli ollut paljon enemmän maata viljeltynä,

luultavasti edellisen puoiivuosisadan aikana, ja kysyin Kombalta syytä

viljellyn maan vähenemiseen.

Hän vastasi minulle arvoituksellisella lauseella, joka vaikutti niin

syvästi, että huomaan merkinneeni sen sanasta sanaan muistikirjaani.

"Kun ihminen kuolee, niin toukokin kuolee. Ihminen on touko, ja touko

on ihminen."

Tämän merkinnän alle näen kirjoittaneeni: "Vertaa lauseeseen 'Leipä on

elämän sauva'."

Sen enempää en saanut hänestä irti. Nähtävästi hän kuitenkin viittasi

kansan vähenemiseen, josta asianhaarasta hän ei halunnut pitemmältä

keskustella.

Muutaman mailin kuljettuamme lahti alkoi kaveta jyrkästi, ja sen

pohjukassa siihen laski kapea joki. Molemmin puolin jokea, jonka yli

oli rakennettu useita karkeatekoisia siltoja, sijaitsi Rican kaupunki.

Sen muodosti joukko suuria palmunlehtikattoisia majoja, jotka näyttivät

valkeasta savesta rakennetuilta, mutta olivatkin, kuten myöhemmin

huomasimme, järven pohjamutaa, johon oli sekoitettu olkia tai ruohoa.

Me saavuimme jonkinlaiseen lastauspaikkaan, jonka reunoja suojelivat

vedeltä pienet mutaan vajotetut puupaalut, joihin samalla oli

kiinnitetty koko ruuhilaivasto, ja nousimme maihin juuri auringon

laskiessa. Tulomme oli epäilemättä huomattu, sillä meidän

lähestyessämme satamaa rannalta kuului torven toitotus, ja senjälkeen

rantaan ilmestyi luultavasti majoistaan suuri joukko miehiä auttamaan

ruuhen kiinnittämisessä. Panin merkille, että kaikki muistuttivat

Kombaa vartaloltaan ja piirteiltään; he olivat niin toinen toisensa

näköisiä, että lukuunottamatta ikäeroa oli vaikea erottaa heitä. He

olivat ehkä kaikki saman suvun jäseniä; niin itse asiassa olikin

asianlaita, ja se johtui kautta sukupolvien jatketusta ristinaimisesta.

Noitten pitkien, kylmäin, teräväpiirteisten, valkopukuisten miesten

olennossa oli jotakin, joka vaikutti minuun jäätävästi, jotakin

luonnotonta ja miltei epäinhimillistä. Tavallisesta afrikkalaisesta

hilpeydestä ei näkynyt jälkeäkään. Ei yksikään huudellut, ei yksikään

nauranut tai lörpötellyt. Ei kukaan tunkeutunut lähellemme tai

yritellyt hypistellä meitä tai vaatteitamme. Ei kukaan näyttänyt

pelkäävän eikä edes hämmästyvän. Lukuunottamatta paria kolmea sanaa he

olivat vaiti, tarkastelivat vain meitä jäätävällä, luotaantyöntävällä

tavallaan, ikäänkuin kolmen valkoisen miehen saapuminen maahan, jonne

yksikään valkoihoinen ei ennen ollut jalkaansa astunut, olisi ollut

jokapäiväinen tapahtuma.

Ei meidän henkilökohtainen ulkonäkömmekään näyttänyt vaikuttavan

heihin, sillä he hymyilivät hienosti Veli Johanneksen pitkälle parralle

ja minun sänkimäiselle tukalleni, osoitellen niitä toinen toiselleen

hoikilla sormillaan tai keihästensä kahvoilla. Panin merkille, että he

eivät siihen tarkoitukseen koskaan käyttäneet keihäänsä lapaa, ehkä

siitä syystä, että pelkäsivät meidän pitävän sitä vihamielisenä tai

sotaliikkeenä. Tuntuu nöyryyttävältä sanoa, että koko seurueestamme

ainoa, joka näytti herättävän heidän ihmettelyään ja mielenkiintoaan,

oli Hans. Oli luonnollista, että hänen hyvin rumat ja ryppyiset

kasvonsa vaikuttivat heihin jossain määrin, ehkä siitä syystä, etteivät

he ennen olleet nähneet mitään vähääkään samankaltaista, tai ehkä

eräästä toisesta syystä, jonka lukija ajan pitkään arvaa.

Kuulin joka tapauksessa erään heistä Hansia osoittaen kysyvän Kombalta,

oliko tuo apina-ihminen meidän jumalamme vai vain päällikkömme.

Kohteliaisuus näytti huvittavan Hansia, jota ei vielä milloinkaan ollut

pidetty ei jumalana eikä päällikkönä. Mutta me muut emme tunteneet

itseämme imarrelluiksi; Mavovo oli aivan vihoissaan ja sanoi Hansille

suoraan, että jos hän vielä kuulisi sellaista puhetta, hän löisi häntä

koko kansan nähden, osoittaakseen, ettei Hans ollut jumala eikä

päällikkö.

"Odota kunnes itse väitän jotakin olevani, sinä zulu-Iahtari, ennenkuin

uhkaat kohdella minua niin!" Hans huudahti vimmoissaan. Sitten hän

lisäsi, hihittäen omituista hottentottimaista nauruaan: "Mutta se on

totta, ennenkuin kaikki liha on syöty (s.o. ennenkuin kaikki selviää)

saat pitää minua kumpanakin" -- synkkä ennustus, jota silloin emme

ymmärtäneet.

Kun olimme nousseet maihin ja koonneet tavaramme, Komba käski meidän

seurata itseään ja johti meidät pitkin leveää tietä, joka oli hyvin

siisti ja molemmin puolin suurten majain reunustama, joista olen

puhunut. Kukin maja seisoi keskellä omaa aidattua puutarhaansa, mitä

Afrikassa olen harvoin nähnyt. Tämän järjestyksen tulos oli se, että

vaikka kaupungin asukasluku tosiasiallisesti oli verraten pieni, sen

hallussa oleva maa-ala oli hyvin laaja. Kaupunkia itseään ei sivumennen

sanoen ympäröinyt muuri eikä muu varustus, mikä osoitti, että,sen

asukkaat eivät pelänneet hyökkäystä. Järven vesi oli heidän turvansa.

Tämän omituisen paikan päätunnusmerkkejä oli sitäpaitsi hiljaisuus,

joka siellä vallitsi. Ilmeisesti he eivät pitäneet koiria, sillä

haukuntaa ei kuulunut, eikä siipikarjaa, sillä en koskaan kuullut kukon

laulua Pongo-maassa. Nautakarjaa ja lampaita heillä oli runsaasti,

mutta kun he eivät pelänneet vihollista, ne kävivät laitumella

kaupungin ulkopuolella, josta maito ja liha kuljetettiin kaupunkiin

tarvittaessa. Suuri joukko kansaa oli kokoontunut meitä katselemaan, ei

laumana vaan pieninä tuttavallisina ryhminä kukin puutarhansa portille.

Ryhmä käsitti tavallisesti miehen ja yhden tai useampia vaimoja,

sirovartaloisia, kauniita naisia. Toisilla oli mukanaan lapsia, mutta

vain hyvin vähän; suurin määrä, minkä näin yhdellä perheellä, oli

kolme, ja monella perheellä ei näyttänyt olevan ainoatakaan. Sekä

vaimot että lapset olivat samoin kuin miehetkin puetut sieviin,

pitkiin, valkoisiin vaatteihin, mikä omituisuus myöskin todisti, että

tuo alkuasukasheimo ei kuulunut tavallisiin Afrikan villeihin.

Oi, vielä niin monen vuoden kuluttua näen Rican kaupungin selvästi

edessäni, näen leveän, lakaistun ja koristetun kadun, näen

ruskeakattoiset, valkoseinäiset majat viljavain puutarhainsa keskellä,

pitkät, vaiteliaat asukkaat, keittotulien suorana viivana tyyneen

ilmaan nousevan savun, sirot palmut ja muut etelän puut ja kaukana

kadun pohjoispäässä näen häämöttävän pyöreän tornimaisen vuoren, jonka

nimi on Jumalan koti. Usein tämä näky palaa mieleeni unessa, tai kun

valvoessani jokin voimakas tuoksu muistuttaa minua noista suurista

torvimaisista kukista, joita oli aivan tuhlaillen siroteltu

leveälehtisiin pensaihin miltei joka pihalle.

Marssimme yhä eteenpäin, kunnes saavuimme korkean pensasaidan eteen,

joka oli kokonaan loistavain, tulipunaisten kukkien peitossa. Päivän

viimeinen kultainen hehku oli juuri häipymäisillään taivaalta, ja

pimeys alkoi langeta yli maan. Komba työnsi veräjän auki, paljastaen

näyn, jota yksikään meistä ei luultavasti unohda. Aitaus käsitti noin

neljäkymmentä aaria maata, ja sen toisessa päässä oli kaksi suurta

majaa puutarhainsa keskellä kuten tavallista.

Näiden edessä tuskin viidentoista askeleen päässä veräjästä oli toinen

kokonaan erimallinen rakennus. Se oli noin viidenkymmenen jalan

pituinen ja kolmenkymmenen levyinen, ja sen muodosti vain veistettyjen

paalujen kannattama katto. Paalujen välit oli peitetty ruohomatoilla

tai luukuilla, joista suurin osa oli kiinni, mutta neljä aivan veräjän

vastapäistä auki. Katoksen sisällä neljä- tai viisikymmentä miestä,

yllä valkoiset hameet ja omituiset kaavut, lauloi kaameaa, surumielistä

laulua kokoontuneina kolmelle puolen suunnattoman suurta tulta, joka

paloi maahan kaivetussa syvennyksessä. Neljännellä, veräjän

vastapäisellä sivulla seisoi yksi mies yksin, kädet ojennettuina ja

selkä meihin päin.

Yhtäkkiä hän kuuli askeleemme ja kääntyi, hypähtäen syrjään, niin että

valo lankesi suoraan meihin. Suuren tulen valossa näimme nyt, että sen

yläpuolella riippui pientä sänkyä muistuttava rautaristikko ja sillä

jotain kaameaa. Stephen, joka kulki hiukan edellä, tuijotti ja huudahti

sitten kauhistuneella äänellä:

"Hyvä Jumala, se on nainen!"

Seuraavassa sekunnissa luukut laskeutuivat kiinni, joten emme enää

nähneet muuta, ja laulu lakkasi.

XIV.

KALUBIN VALA.

"Olkaa hiljaa!" minä kuiskasin, ja kaikki ymmärsivät ääneni, vaikkeivät

erottaneetkaan sanoja. Sitten kokosin vaivoin voimani, sillä tuo

kammottava näky, joka olisi voinut esittää kohtausta helvetistä, oli

vaikuttanut minuun niin, että tunsin itseni heikoksi. Senjälkeen

katsahdin Kombaan, joka oli pari askelta edellämme. Hän oli ilmeisesti

hyvin hämmentynyt -- sen huomasin hänen selkänsä liikkeistä -- sillä

hän oli huomannut tehneensä kauhean erehdyksen. Hetkisen hän seisoi

hiljaa, kääntyi sitten ja kysyi olimmeko nähneet mitään.

"Kyllä", vastasin välinpitämättömästi, "näimme joukon miehiä tulen

ympärille kokoontuneina, siinä kaikki."

Hän koetti tutkia kasvojamme, mutta kaikeksi onneksi täysi kuu pujahti

juuri paksuun pilveen, joten hän ei voinut hyvin lukea ilmeitämme.

Kuulin hänen huoahtavan helpotuksesta ja sanovan:

"Kalubi ja hänen päämiehensä ovat keittämässä lammasta, heillä on

tapana siten juhlia kuunvaihdetta. Seuratkaa minua, valkoiset herrat."

Kiersimme hänen johdollaan pitkän katoksen pään emmekä edes vilkaisseet

sinnepäin, ja jatkoimme läpi sen edessä olevan puutarhan kohti noita

kahta kaunista majaa, jotka mainitsin. Lähelle tultuamme hän taputti

käsiään, ja samassa hänen eteensä ilmestyi nainen, en tiedä mistä. Hän

kuiskasi jotakin naiselle. Tämä poistui ja palasi samassa neljän tai

viiden muun naisen seuraamana, kullakin kädessään savilamppu täynnä

öljyä ja siinä palmunsyinen sydän. Lamput asetettiin majoihin, jotka

osoittautuivat hyvin puhtaiksi ja mukaviksi, kalustona puutuoleja ja

matala pöytä, jonka jalat oli veistetty antiloopin jalan muotoisiksi.

Peräseinällä oli senlisäksi puukoroke ja sillä pehmeästä heinästä

tehtyjä vuoteita ja niiden peittona mattoja.

"Täällä saatte levätä turvallisina", hän sanoi, "sillä, valkeat herrat,

ettekö ole pongo-kansan kunnianarvoisia vieraita? Heti teille tuodaan

ruokaa" (minua puistatti), "ja kun olette syöneet vahvasti, niin kalubi

ja hänen neuvonantajansa ottavat teidät vastaan tuolla juhlatalossa, ja

saatte puhella hänen kanssaan jo ennenkuin panette levolle, jos se on

teille mieleen. Jos tarvitsette jotakin, niin lyökää kepillä tuohon

saviruukkuun, ja heti joku saapuu", ja hän osoitti astiaa, joka näytti

suurelta kuparikattilalta ja seisoi majan edessä olevassa puutarhassa

lähellä naisia, jotka juuri olivat sytyttämässä tulta. "Tässä ovat

tavaranne; ei mitään ole poissa, ja tässä tulee vettä, jossa saatte

peseytyä. Nyt minun on mentävä suorittamaan selontekoni kalubille", ja

hän poistui kohteliaasti kumartaen.

Hetken kuluttua poistuivat myöskin hiljaiset, somat naiset -- ruokaa

hakemaan, olin kuulevinani jonkun heistä sanovan, ja ennen pitkää

olimme yksin.

"Kautta tätivainajani!" sanoi Stephen, leyhytellen kasvojaan

nenäliinallaan, "näittekö tuota naisen paistamista? Olen usein kuullut

ihmissyöjistä, noista raakalaisista, mutta nähdäpä itse toimitus! Oi,

kautta tätini hengen!"

"On hyödytöntä huutaa poismennyttä tätiäsi -- vaikka sinulla olisikin

sellainen. Mitä odotit täältä löytäväsi, kun välttämättä halusit päästä

tähän helvettiin?" kysyin synkkänä.

"Enpä tiedä, ukkoseni. Älä vaivaa minua ylimalkaisilla odotuksilla. Ne

olivat syynä siihen, ettemme vanhan isäparkani kanssa koskaan voineet

tulla toimeen. Mainitsin hänelle aina tuon lauseen: 'Riittää kullekin

päivälle surunsa', kunnes hän lopulta lähetti noutamaan suuren

perheraamatun ja viivoitti sen raivoissaan punaisella musteella. Mutta

kuulepa, luuletko, että me saamme ruveta harjoittelemaan pyhän

Laurentiuksen osaa tuolla vartaassa?"

"Luulen varmasti", minä vastasin, "ja kuten vanha Babemba sinua

varoitti, et saa murista."

"Saan kyllä ja tahdonkin. Ja varmaan te myöskin, Veli Johannes?"

Veli Johannes heräsi haaveistaan ja silitti pitkää partaansa.

"Koska kysytte, mr. Somers", hän vastasi miettivästi, "niin en panisi

vastaan -- en ainakaan teoriassa -- jos olisi kysymyksessä

marttyyrikuolema uskon puolesta, jollaisen sai pyhimys, johon

viittasitte.. Mutta tunnustan, että puhuen maalliselta kannalta tunnen

mitä suurinta vastenmielisyyttä ajatellessani, että joutuisin noiden

erittäin epämiellyttäväin villien keitettäväksi ja syötäväksi. Ei ole

kuitenkaan mitään syytä otaksua, että joudumme heidän kotoisten

tapojensa uhriksi."

Minä olin masennuksissani ja olin juuri aikeissa väittää vastaan, kun

Hans pisti päänsä ovesta ja sanoi:

"Päivällinen tulossa, baas, hyvin hyvä päivällinen!"

Menimme siis ulos puutarhaan, jossa pitkät tunteettomannäköiset naiset

järjestelivät puuvateja maahan. Kuu oli nyt tullut esille pilvistä, ja

sen kirkkaassa valossa me tarkastelimme niiden sisällystä. Muutamissa

oli keitettyä lihaa ja sen päällä jonkinlaista kastetta, joka teki

mahdottomaksi tuntea sen luonnollista alkuperää. Tosiasiallisesti

uskon kyllä, että se oli lammasta, mutta -- kuka tiesi? Muu oli

ilmeisesti kasvisruokaa, esim. kokonainen vati täynnä ruskeutettuja

jauhopalleroita ja suuri keitetty kurkku, puhumattakaan useammasta

kulhollisesta hyydytettyä maitoa. Tämän juhla-aterian nähdessäni minun

vegetaarisissa periaatteissani, joita Veli Johannes aina oli minulle

saarnannut, tapahtui äkkiä täydellinen käänne.

"Taidattepa olla aivan oikeassa", sanoin hänelle hermostuneesti,

"siinä, että kasvisruoka on terveellisintä kuumassa ilmastossa. Joka

tapauksessa olen päättänyt kokeilla sillä muutamia päiviä", ja käänsin

siis mieleni tuulen mukaan, siepaten neljä päällimäistä jauhopalleroa

ja kurkun pään, jonka leikkasin veitsellä. Minusta tuntui jollain

tavoin vastenmieliseltä koskea niihin palleroihin, jotka olivat

lautasta vasten, sillä kuka tiesi, mitä nuo vadit olivat ennen

sisältäneet ja mitenkä usein niitä oli pesty.

Stephenkin näkyi löytäneen saman pelastuksen, sillä hänkin kävi j

käsiksi jauhopalleroihin ja kurkkuun; samoin teki Mavovo, vieläpä

piintynyt lihansyöjä Hanskin. Ainoastaan yksinkertainen Jerry nautti

hyvällä ruokahalulla Egyptin tai oikeammin Pongo-maan lihapadoista,

kiitellen kovasti ruokaa. Hän kun tuli viimeisenä veräjästä ei

luultavasti ollut huomannut, mitä ristikolla riippui.

Vihdoinkin lopetimme yksinkertaisen ateriamme -- kun on hyvin

nälkäinen, tarvitsee pitkän ajan täyttääkseen itsensä hauraalla

kurkulla; senvuoksi luultavasti märehtijätkin ja muut ruohonsyöjät

näyttävät lakkaamatta syövän -- ja ruoan päälle ryyppäsimme vettä,

jättäen tahmeannäköisen maidon alkuasukkaille.

"Allan", sanoi Veli Johannes minulle matalalla äänellä sytytellessämme

piippujamme, "se mies, joka seisoi selin meihin rautaristikon edessä,

oli kalubi. Tulenvalossa näin aukon hänen kädessään siinä kohdassa,

mistä leikkasin pois sormen."

"No niin, jos aiomme päästä eteenpäin, teidän on hoidettava häntä",

vastasin. "Mutta nyt onkin kysymys siitä, pääsemmekö ensinkään

etemmäksi kuin tuohon -- vartaaseen. Uskonpa, että meidät on houkuteltu

tänne syötäviksi."

Ennenkuin Veli Johannes ehti vastata, Komba saapui ja kysyttyään, oliko

ruokahalumme ollut hyvä, ilmoitti kalubin ja hänen päämiestensä

odottavan meitä. Läksimme siis liikkeelle muut paitsi Jerry, jonka

jätimme tavaroitamme vartioimaan, ja otimme mukaamme kalubille

varaamamme lahjat.

Komba opasti meidät juhlatalolle asti, missä tuli syvennyksessä oli

sammunut tai peitetty tuhkalla, ja ristikko kaameine sisällyksineen

hävinnyt. Verhot oli vedetty ylös, joten kirkas kuunvalo pääsi

virtaamaan sisälle ja valaisemaan huonetta. Puisilla tuoleilla

puoliympyrässä, kasvot veräjään päin, istuivat kalubi ja hänen

kahdeksan neuvonantajaansa, kaikki harmaahapsisia miehiä, kalubi itse

keskellä. Hän oli pitkä, laiha, keski-ikäinen mies, jonka kasvot

näyttivät minusta niin hermostuneilta, etten sellaisia ennen ollut

nähnyt. Iho värähteli lakkaamatta, ja kädet eivät olleet hetkeäkään

liikkumatta. Silmätkin olivat, mikäli tuossa valaistuksessa voin nähdä,

täynnä kauhua.

Hän nousi seisoalleen ja kumarsi, mutta neuvonantajat jäivät istumaan,

tervehtien meitä pitkällä ja hiljaisella kättentaputuksella, mikä

nähtävästi oli pongojen tervehtimistapa.

Me kumarsimme vastaukseksi ja istuuduimme sitten kolmelle meitä varten

varatulle tuolille, Veli Johannes keskelle. Mavovo ja Hans seisoivat

takanamme, jälkimmäinen nojaten pitkään bambusauvaansa. Niin pian kuin

nämä esivalmistelut olivat ohi, kalubi kutsui Kombaa, jota hän

juhlallisesti nimitti "Jumalan valituksi" ja "Tulevaksi kalubiksi"

(huomasin hänen lausuvan sanan arastellen), tekemään selkoa tehtävänsä

onnistumisesta ja siitä, mistä johtui valkoisten herrain läsnäolollaan

maalle tuottama kunnia.

Pyhä kukka: Allan Quatermainin jännittävä seikkailu Afrikassa · 第 17 / 28 段