silmäsään ilkeän ilonloisteen. Seurasi väliaika, jonka kuluessa minä
selitin Stephen'ille yrityksen mielettömyyden. Mutta silloin tuon
nuoren miehen härkämäinen itsepäisyys taaskin kauhukseni tuli näkyviin.
"Ymmärrät tietysti, Quatermain", hän sanoi, "ettemme voi antaa tuon
ukkelin lähteä yksin, tai minä en ainakaan voi. Sinun asiasi on toinen,
kun sinulla on poika, joka on sinusta riippuvainen. Mutta ottamatta
lukuun sitä tosiasiaa, että aion saada --" hän oli juuri
lisäämäisillään "orkidean", kun minä työkkäsin häntä. Se oli tietysti
naurettavaa, mutta minut valtasi levottomuus ja pelko, että Komba
jollain salaperäisellä tavalla ymmärtäisi, mitä hän oli sanomassa.
"Mikä nyt? Ah! Kyllä käsitän, mutta tuo lurjus ei ymmärrä englantia.
Niin, lukuunottamatta kaikkea muuta syynä ei ole riistanhalu, ja sinä
olet tietysti oikeassa. Mutta jos mr. Veli Johannes lähtee, niin minä
lähden mukaan, ja vaikka hän ei menisikään, minä menen yksin."
"Sinä käsittämätön aasinpenikka", minä mutisin vähän syrjässä.
"Mitä tuo nuori valkoinen herra sanoo haluavansa meidän maastamme?"
kysyi kylmästi Komba, joka pirullisella tarkkuudella oli lukenut
Stephen'in ajatukset hänen kasvoistaan.
"Hän sanoo olevansa vaaraton vaeltaja, joka tahtoisi katsella seutuja
maassanne ja tutkia, onko teillä siellä kultaa", minä vastasin.
"Todellakin. Hän voi tutkia seutuja, ja kultaa meillä on", hän kosketti
rannerenkaitaan, "ja sitä hän saa mukaansa niin paljon kuin jaksaa
kantaa. Mutta mahdollisesti, valkoiset herrat, te haluatte puhua
asiasta yksin. Sallitko meidän poistua hetkeksi, oi kuningas?"
Viittä minuuttia myöhemmin me istuimme kuninkaan "suuressa salissa"
itsensä Bausin ja Babemban kanssa. Siellä pidettiin ankaraa
neuvottelua. Bausi rukoili Veli Johannesta luopumaan matkasta, ja
samoin minä. Babemba sanoi yritystä mielettömyydeksi, sillä hän vainusi
muka taikavoimaa ja kuolemaa ilmassa, hän, joka tunsi pongot.
Veli Johannes vastasi herttaisesti, että hän aikoi varmasti käyttää
hyväkseen tätä taivaan suomaa tilaisuutta saadakseen nähdä yhden niitä
harvoja jäljellä olevia seutuja tässä osassa Afrikkaa, jonka läpi hän
ei vielä ollut vaeltanut. Stephen haukotteli ja leyhytteli itseään
nenäliinalla, sillä majassa oli kuuma, ja huomautti, että kun hän
kerran oli tullut näin kauas muutaman harvinaisen kukan takia, hän ei
aikonut palata tyhjin käsin.
"Minä arvaan, Dogeetah", Bausi virkkoi viimein, "että sinulla on tähän
matkaan jokin syy, jota salaat minulta. Mutta minulla on aikomus pitää
sinut väkisin täällä."
"Jos niin teet, se rikkoo veljeytemme", vastasi Veli Johannes. "Älä
koeta saada tietää, mitä sinulta salaan, vaan odota, kunnes tulevaisuus
sen näyttää."
Bausi voihkaisi ja myöntyi. Babemba sanoi, että Dogeetah ja Wazela
olivat lumotut ja että vain minä, Macumazahn, olin säilyttänyt järkeni.
"Se on siis päätetty", Stephen huudahti, "John ja minä matkustamme
lähettiläinä Pongo-maahan, ja sinä, Quatermain, jäät tänne pitämään
silmällä metsästäjiä ja varastoja."
"Nuori mies", minä vastasin, "tahdotko loukata minua? Vaikka isäsi
jätti sinut minun turviini! Jos te molemmat lähdette, minäkin tulen
mukaan, vaikka sitten saisimme matkustaa ilkosen alasti. Mutta salli
minun sanoa kerta kaikkiaan niin suurella painolla kuin voin, että
pidän teitä molempia sekapäisinä järkijättöinä ja että elleivät pongot
syö teitä, se on enemmän kuin olette ansainneet. Ajatella, että minun
ikäiseni mies raahataan villien ihmissyöjien joukkoon ilman ainoatakaan
pistoolia, taistelemaan paljain käsin tuntematonta petoa vastaan! No
niin, kuolla voimme vain kerran -- tarkoitan nykyisten tietojemme
mukaan."
"Kuinka totta", huomautti Stephen; "kuinka omituisen ja syvämielisen
totta!"
Oi, olisin voinut läimäyttää häntä korvalle. Menimme jälleen pihalle,
minne Komba ja hänen palvelijansa olivat kokoontuneet. Tällä kertaa he
tulivat kantaen lahjoja, taikka ne kannettiin heidän puolestaan
paikalle. Lahjain joukosta muistan kaksi kaunista norsun hammasta,
joista aloin epäillä, ettei maa mahdollisesti ollutkaan kokonaan veden
ympäröimä, sillä norsut tuskin eläisivät saarella; rasiallisen
kultahiekkaa ja kuparirenkaita, jotka osoittivat, että maa oli
kivennäisrikas; valkeata kotikutoista, hienoa; liinaa ja muutamia
todella kauniisti koristettuja tuoppeja, joista näin, että kansalla oli
taiteellista makua. Mistä tuo taiteellisuus oli kotoisin, sitä en
ymmärrä, enemmän kuin koko rodun alkuperääkään. Varmaa selitystä en
ainakaan tiedä, sillä päteviä todisteita en ole löytänyt. Tuskin he
tietävät itsekään.
Taas istunto avattiin. Bausi ilmoitti, että me kolme valkoihoista kukin
yhden palvelijan seuraamana (sen minä olin määrännyt) aioimme lähteä
lähettiläinä Pongo-maahan, ottamatta mukaamme ampuma-aseita,
neuvottelemaan siellä molempain kansain välisestä rauhasta ja
erittäinkin keskinäisestä kaupasta ja avioliittosuhteista. Kahden
jälkimmäisen pykälän lisäämistä Komba vaatimalla vaati; silloin en
vielä ymmärtänyt niiksi. Hän, Komba, takasi meille Motombon ja
kalubin, maansa henkisen ja ajallisen hallitsijan, nimessä
turvallisuutta sillä ehdolla, että emme koettaisi loukata emmekä
vahingoittaa jumalia; sopimuksesta ei päässyt mihinkään, vaikka teki
mieleni sitä kiertää. Vannoen hän vielä vakuutti saattavansa meidät
vahingoittumattomina takaisin Mazitu-maahan kuuden päivän kuluttua sen
rannoilta lähdettyämme.
Bausi hyväksyi tämän ja lupasi lähettää viisisataa asestettua miestä
saattamaan meitä sille paikalle, missä meidän oli astuttava aluksiin,
ja ottamaan meitä vastaan palatessamme; lisäksi hän uhkasi, että jos
meille jokin vahinko tapahtuisi, hän ryhtyisi sotaan pongo-kansaa
vastaan aina siihen saakka, kunnes hän keksisi keinon sen tuhoamiseksi.
Sitten päätettiin, että lähtisimme matkaan seuraavana aamuna, ja sen
jälkeen hajaannuimme.
XIII.
RICAN KAUPUNKI.
Itse asiassa emme kuitenkaan lähteneet Bezan kaupungista ennenkuin
vuorokautta myöhemmin kuin oli päätetty, sillä vanha Babemba, jonka
piti johtaa retkeä, tarvitsi aikaa viisisatahenkisen miehistömme
kokoamiseen ja ruokavaroilla varustamiseen.
Tässä sopii mainita, että majoihin palatessamme tapasimme molemmat
mazitu-kantajamme Tomin ja Jerryn väsyneen näköisinä, mutta syömässä
hyvällä ruokahalulla. Kävi selville, että tietäjävainaja Imbozwi, joka
syystä tai toisesta ei ollut uskaltanut heitä surmata, oli heidän
suosiollista todistustaan peläten lähetyttänyt heidät johonkin
kaukaiseen maanääreen, missä heitä oli pidetty vankeina. Kun sitten
uutiset Imbozwin ja hänen palvelijainsa kukistuksesta ja kuolemasta
olivat saapuneet, he olivat päässeet heti vapaalle jalalle ja palanneet
meidän luoksemme Bezaan.
Omille palvelijoillemme meidän tietysti piti selittää aikeemme. He
käsittivät heti yrityksen luonteen ja pudistivat päitään ja saatuaan
vielä kuulla, että olimme luvanneet luopua pyssyistämme, he jäivät
sanattomiksi hämmästyksestä.
"Kransiek! Kransiek!" mikä merkitsee "päästä vialla" tai "hullu",
huudahti Hans toisille ja näpsäytti merkitsevästi otsaansa. "Tuon on
Dogeetah pannut heidän päähänsä, hänhän itsekin elää haavilla
pyydystämistään hyönteisistä eikä kanna pyssyä, jolla voisi ampua
riistaa. Niin, niin se on varmasti."
Metsästäjät nyökkäsivät hyväksyvästi, ja Sammy kohotti kuin rukoillen
kätensä taivasta kohti. Mavovo vain näytti välinpitämättömältä. Sitten
seurasi kysymys, kuka halusi seurata meitä.
"Mitä minuun tulee, se on jo päätetty", sanoi Mavovo. "Minä seuraan
isääni Macumazahn'ia, sillä ilman pyssyäkin olen vahva ja voin
taistella yhtä hyvin kuin varustetut esi-isäni keihäillään."
"Ja minä myöskin seuraan baas Quatermain'ia", mutisi Hans, "sillä ilman
pyssyäkin olen älykäs, niinkuin esiäitini olivat ennen minua."
"Paitsi silloin kun nautit lääkettä, Pilkkukäärme, ja vaivut unien
hämärään", pilkkasi joku zuluista. "Otatko mukaasi tuon hienon vuoteen,
jonka kuningas sinulle lähetti?"
"Ei, sinä narrin penikka!" Hans vastasi. "Lainaan sen sinulle, joka et
ymmärrä, että nukkuessanikin minussa on enemmän viisautta kuin sinussa
valveilla ollessasi."
Sitten oli päätettävä, kuka tulisi kolmanneksi. Kun ei kumpikaan Veli
Johanneksen palvelijoista, jotka olivat seuranneet häntä hänen
kiertomatkoillaan, ollut sopiva -- toinen oli nimittäin sairas ja
toinen pelkuri -- niin Stephen ehdotti Sammya etupäässä senvuoksi, että
hän osasi keittää.
"Ei, mr. Somers, ei", Sammy sanoi vakavana. "Siihen minä panen lujan
vastalauseeni. Vaatia keittotaitoista tulemaan sellaiseen maahan, jossa
hänet itsensä keitetään, on samaa kuin keittää lapsi äitinsä maidossa."
Jätimme hänet siis rauhaan ja kiinnitimme lyhyen neuvottelun jälkeen
huomiomme Jerryyn, hentoon mutta urheaan mieheen, joka oli halukaskin
seuraamaan meitä. Lopun siitä päivästä käytimme valmisteluihin, jotka
tosin olivat yksinkertaisia, mutta vaativat kuitenkin hyvän joukon
ajatusta. Olisin halunnut Hansin avukseni, mutta suureksi harmikseni en
löytänyt häntä. Kun hän lopultakin ilmestyi, kysyin, missä hän oli
ollut. Hän vastasi käyneensä metsässä veistämässä itselleen sauvan,
sillä hän oli ymmärtänyt, että meillä oli pitkä matka käveltävänä. Hän
näyttikin minulle sauvan, ja se oli pitkä ja paksu tanko lujaa ja
kaunista bamburuokoa, jota kasvaa Mazitu-maassa.
"Mihin aiot käyttää tätä kömpelöä seivästä?" minä sanoin. "Meillähän on
runsaasti sauvoja."
"Uusi matka, uusi sauva, baas! Tämä puulaji on sitäpaitsi täynnä ilmaa
ja voi auttaa minua pysymään pinnalla, jos meidät heitetään veteen."
"Mikä keksintö!" minä huudahdin ja heitin asian mielestäni. Seuraavana
päivänä aamun koittaessa me läksimme Stephen ja minä ratsastaen
aaseilla, jotka nyt olivat lihavat ja hyvissä voimissa, ja Veli
Johannes valkealla härällään, joka oli mitä tottelevaisin eläin ja
erittäin kiintynyt häneen. Kaikki metsästäjät seurasivat meitä täysissä
aseissa aina Mazitu-maan rajalle asti, missä heidän piti odottaa
paluutamme mazitu-rykmentin seurassa. Itse kuningaskin saattoi meitä
kaupungin länsiportille ja otti sieltä kaikilta mutta etenkin Veli
Johannekselta hellät jäähyväiset. Sen lisäksi hän vielä kutsutti
luokseen Komban palvelijoineen ja vannoi uudelleen, että jos meille
tapahtuisi jotain vahinkoa, hän ei lepäisi ennenkuin keksittyään keinon
pongo-kansan perinpohjaiseen tuhoamiseen.
"Älä pelkää", Komba vastasi kylmästi, "pyhässä Rican kaupungissamme me
emme sido viattomia vieraita paaluihin nuolilla ammuttaviksi."
Pureva vastaus, joka epäilemättä oli sukkela, kiihdytti Bausia, sillä
hän ei suvainnut tähän asiaan viittailtavan.
"Jos valkoiset miehet ovat niin hyvässä turvassa, niin miksi
et anna heidän ottaa pyssyjänsä mukaan?" hän kysyi jotenkin
epäjohdonmukaisesti.
"Jos aikoisimme pahaa, kuningas, auttaisivatko heitä heidän pyssynsä,
kun heitä on vain muutamia suuren joukon keskellä? Emmekö esimerkiksi
voisi varastaa niitä, niinkuin sinä teit suunnitellessasi näiden
valkoisten miesten murhaa? Pongo-maassa vallitsee sellainen laki, ettei
tuollaisia taika-aseita saa tuoda sen rajojen sisälle."
"Minkävuoksi?" minä kysyin kääntääkseni keskustelun toiselle tolalle,
sillä huomasin Bausin julmistuvan yhä enemmän ja pelkäsin selkkauksia.
"Senvuoksi, herrani Macumazahn, että kansastamme on lausuttu ennustus,
että heti kun Pongo-maassa pyssynlaukaus pamahtaa, jumalamme hävittävät
maan ja pappimme Motombo kuolee. Ennustus on hyvin vanha, mutta vasta
äskettäin sen tarkoitus on opittu ymmärtämään, sillä se puhuu 'ontosta
keihäästä, joka savuaa', ja sellainen ase oli meille ennen tuntematon."
"Todellako", minä sanoin ja mietin itsekseni, että me emme ainakaan
olleet siinä asemassa, että olisimme voineet aiheuttaa ennustuksen
täyttymisen, mikä, niinkuin Hans sanoi surullisesti päätään pudistaen,
oli "sääli, kovin sääli".
Kolmen päivän marssi läpi maan, joka asteittain aleni korkealta
ylätasangolta, jolla Bezan kaupunki sijaitsi, toi meidät Kirua-nimisen
järven rantaan. Järveä itseään emme nähneet taajan kaislikon takia,
jota kasvoi matalassa vedessä aina mailin laajuudelta ja jota vain
siellä täällä halkoivat uomat, joita virtahevot olivat tehneet
tullessaan mannermaalle ravintoa etsimään. Korkealta kukkulalta, joka
oli aivan hautakummun näköinen ja mahdollisesti olikin hautakumpu,
näkyi kuitenkin sininen vesi, ja hämärässä etäisyydessä saattoi
kaukoputkella katsoen erottaa puita kasvavan vuorenhuipun. Kysyin
Kombalta, mikä se oli, ja hän vastasi, että se oli Pomgo-maan jumalain
koti.
"Minkä jumalain?" kysyin taas, mutta silloin hän vastasi kuin mikäkin
musta Herodotos, että laki kielsi puhumasta siitä. Olen harvoin
tavannut ihmistä, jolta olisi vaikeampi urkkia tietoja kuin tuolta
kylmältä ja epä-afrikkalaiselta Kombalta.
Kummun huipulle me pystytimme Englannin lipun, jonka kiinnitimme
pisimmän tangon huippuun, minkä löysimme. Komba kysyi epäluuloisesti,
miksi niin teimme, ja minä, joka olin päättänyt näyttää tuolle
epämiellyttävälle henkilölle, että muutkin osasivat olla yhtä
vaiteliaita, vastasin, että se oli heimomme jumala, jonka asetimme
siihen palveltavaksi, ja että kuka ikinä koetti loukata tai
vahingoittaa sitä, saisi varmasti surmansa, niinkuin tietäjävelho
Imbozwi ja hänen lapsensa jo olivat saaneet kokea. Kerrankin Kombaan
näytti jokin tekevän vaikutuksen, vieläpä niinkin syvän, että hän ohi
kulkiessaan kumarsi lipulle.
Luonnollisesti en ilmoittanut hänelle, että olimme pystyttäneet lipun
merkiksi ja majakaksi siltä varalta, että olisimme pakotetut etsimään
kiireessä ja ilman opasta paluutiemme Pongo-maasta. Tosiasia on, että
tuo pikku varovaisuus, jonka alkujuurena omituista kyllä oli Stephen,
koko matkueemme uhkarohkein jäsen, tuli pelastukseksemme, niinkuin
myöhemmin aion kertoa. Yöksi asetimme leirimme kummun juurelle, mutta
mazitu-sotilaat Babemban johdolla, joka ei suvainnut moskiittoja,
leiriytyivät lähemmä järveä aivan vastapäätä leveää virtahepokanavaa,
joka välkkyi kirkkaana vetenä kaislikon keskellä.
Kysyin Kombalta, koska ja kuinka aioimme pyrkiä yli järven. Hän
vastasi, että meidän oli lähdettävä seuraavana päivänä aamunkoitteessa,
jolloin tuuli tähän vuodenaikaan tavallisesti puhalsi rannikolta, ja
että suotuisan ilman vallitessa saatoimme päästä pongojen kaupunkiin
Ricaan ennen yön tuloa. Kuinka tämä oli tapahtuva, sen hän oli valmis
näyttämään minulle,jos viitsin tulla hänen mukaansa. Minä nyökkäsin ja
hän vei minut neljän- tai viidensadan kyynärän päähän pitkin kaislikon
reunaa etelään päin.
Tällä matkalla sattui kaksi odottamatonta tapausta. Ensinnäkin i suuri,
musta sarvikuono, joka oli nukkumassa jonkin pensaan suojassa ja sai
vainuunsa ihmisten lähestyvän, hyökkäsi niinkuin tavallista suoraan
meitä kohti noin kuudenkymmenen kyynärän päästä. Minulla sattui olemaan
mukanani suuri yksipiippuinen rihlapyssy, sillä emme olleet vielä
luovuttaneet aseitamme. Sarvikuono läheni vinhaa vauhtia, ja Komba
alkoi pötkiä pakoon, mikä ei ollutkaan ihme, sillä hänellä ei ollut
muuta asetta kuin keihäs. Minä vedin pyssyni vireeseen ja odotin
kohtaloani.
Noin viidentoista askeleen päässä sarvikuono kohotti päätään, johon
sarvien takia olisi tietysti ollut hyödytöntä tähdätä, ja nyt laskin
luodin suoraan kurkkuun. Se osui hyvin ja tunkeutui luullakseni
sydämeen saakka. Joka tapauksessa se alkoi kieriskellä maassa kuin
ammuttu kaniini, ojensi kerran vain jalkansa ja heitti henkensä miltei
aivan edessäni.
Tämä vaikutti Kombaan. Hän kääntyi; hän tuijotti kuolleeseen
sarvikuonoon ja sen kurkussa olevaan reikään; hän tuijotti minuun; hän
tuijotti yhä savuavaan rihlapyssyyn.
"Suuri aavikon peto kuollut pamauksesta!" hän mutisi. "Tuollainen
valkea apina (minä kiitin kohteliaisuudesta ja panin sen muistiin)
tappanut sen taiallaan yhdessä hetkessä. Oi! Motombo oli viisas
määrätessään --" siihen hän vaivoin pysähtyi.
"No, ystäväni, mikä hätänä?" minä kysyin. "Näet, ettei sinun olisi
tarvinnut paeta. Jos olisit astunut selkäni taakse, olisit ollut yhtä
hyvässä turvassa kuin nytkin -- pakosi jälkeen."
"Niin on, herrani Macumazana, mutta tapahtuma on minulle outo. Anna
anteeksi, jos en sitä ymmärrä."
"Oi! Tietysti annan sinulle anteeksi, herrani, tuleva kalubi. On
selvää, että teillä Pongo-maassa on vielä paljon opittavaa."
"Niin kyllä, herrani Macumazana, ja samoin ehkä teilläkin", hän vastasi
kuivasti, sillä hän oli jo toipunut järkytyksestä ja saanut takaisin
purevan puhekykynsä.
Sitten annoin Mavovolle, joka salaperäisellä tavalla ilmestyi paikalle
kuultuaan laukauksen -- luultavasti hän oli kaiken varalta lähtenyt
seuraamaan meitä -- määräyksen hakea miehiä paloittelemaan sarvikuonoa,
ja senjälkeen jatkoimme Komban kanssa matkaa.
Vähän kauempana aivan kaislikon päässä huomasin kivikovassa maassa
kapean, pitkulaisen ojan ja siinä, puoleksi niukan heinikon peitossa,
ruosteista metallia.
"Mikä tuo on?" kysyin ollen hämmästyvinäni, vaikka hyvin kyllä arvasin,
mikä sen täytyi olla.
"Oi!" vastasi Komba, joka ei nähtävästi vielä ollut oikein tointunut,
"siihen valkoinen herra Dogeetah, Bausin veriveli, oli pystyttänyt
vaatetalonsa käydessään täällä noin vuosi sitten."
"Todellako!" minä huudahdin, "hän ei ole kertonut käyneensä täällä."
(Se oli valhe, mutta minulla oli jotenkuten sellainen tunne, ettei
ollut väärin valehdella Komballe.) "Mistä tiedät, että hän oli täällä?"
"Muuan kansamme miehistä, joka oli kalastamassa kaislikossa, näki
hänet."
"Vai niin, se selittää asian, Komba. Mutta olipa se omituinen
kalastuspaikka; niin kaukana kotoa; ja mitähän kaloja hän mahtoi
pyydystää? Kun sattuu aikaa, Komba, niin saat selittää minulle, mitä
eläimiä te pyydystätte tiheästä kaislikosta ja näin matalasta vedestä."
Komba lupasi tehdä sen mielellään -- kun sattuisi aikaa. Sitten hän
ikäänkuin enempää keskustelua välttääkseen riensi eteenpäin, työnsi
kaislat syrjään ja näytti minulle suuren ruuhen, joka voi kantaa
kolme-, neljäkymmentä miestä ja joka oli äärettömän suurella työllä
kaiverrettu yhden ainoan suunnattoman suuren puun rungosta. Se erosi
niiden veneiden enemmistöstä, joita minä henkilökohtaisesti olen nähnyt
Afrikan järvissä ja joissa käytettävän, siinä, että siihen kuului
masto, joka nyt kuitenkin oli irroitettu. Minä katsahdin siihen ja
sanoin, että se oli erinomaisen hyvä venhe, mihin Komba vastasi Rican
kaupungissa olevan satakunnan samanlaista, vaikka kaikki eivät yhtä
suuria.
Astellessamme takaisin leiriin huokasin itsekseni. Pongo-heimo käsitti
siis, jos venhettä kohti laskettiin keskimäärin kaksikymmentä,
kaksituhatta soutukykyistä miestä, mikä arvio myöhemmin osoittautuikin
aivan oikeaksi.
Seuraavana päivänä aamunkoitteessa pääsimme kaikki vaikeudet
voitettuamme vihdoinkin lähtemään. Aluksi vanha Babemba tuli keskellä
yötä telttaani, jossa nukuin, herätti minut ja piti pitkän puheen,
rukoillen minua luopumaan matkasta. Hän sanoi olevansa vakuutettu
siitä, että pongoilla oli jotakin pahaa mielessä ja että koko puhe
rauhasta oli vain ansa, jonka tarkoituksena oli houkutella meidät
valkoihoiset maahan luultavasti uhrattaviksi sen jumalille
uskonnollisessa tarkoituksessa.
Vastasin, että olin aivan yhtä mieltä hänen kanssaan, mutta etten
voinut hylätä matkakumppaneitani, kun nämä ehdottomasti tahtoivat tehdä
matkan. Kaikki mitä voin, oli pyytää häntä pitämään tarkkaa vartiota
voidakseen auttaa, jos sattuisimme joutumaan hätään.
"Minä jään tänne odottamaan teitä, herrani Macumazana", hän vastasi,
"mutta jos joudutte ansaan, voinko minä uida veden poikki kuin kala tai
lentää ilman kautta kuin lintu vapauttamaan teitä?"
Hänen mentyään saapui eräs zulu-metsästäjistä nimeltä Ganza,
jonkinlainen Mavovon johdon alainen luutnantti, laulamaan samaa laulua.
Hän sanoi, ettei ollut oikein lähteä ilman pyssyjä kuolemaan
paholaisten maahan ja jättää hänet ja hänen toverinsa harhailemaan
yksin vieraassa maassa.
Vastasin, että olin aivan samaa mieltä, mutta että Dogeetah halusi
välttämättä lähteä, joten minulla ei ollut valinnan mahdollisuutta.
"Siinä tapauksessa surmatkaamme Dogeetah tai ainakin sitokaamme hänet
kiinni, jotta hän ei voisi saada aikaan vielä suurempaa onnettomuutta
mielettömyydessään", ehdotti Ganza lempeästi, minkä johdosta minä ajoin
hänet ulos teltasta.
Vihdoin Sammy saapui ja sanoi:
"Mr. Quatermain, ennenkuin syöksytte tuohon syvään hulluuden kaivoon,
pyydän teitä ottamaan huomioon vastuunalaisuutenne Jumalaa ja ihmisiä
ja ennen kaikkea meitä, talonväkeänne kohtaan, jotka nyt olemme
kadonneita lampaita kaukana kodista, ja edelleen muistamaan, että jos
jokin ikävyys kohtaa teitä, niin jäätte minulle velkaa kahden kuukauden
palkan, mitä on mahdoton korvata."
Vedin esille metallilaatikosta pienen nahkakukkaron ja maksoin Sammylle
hänen saatavansa ja kolmen kuukauden palkan eteenpäin.
Suureksi hämmästyksekseni hän ratkesi itkuun.
"Sir", hän sanoi, "en puhu tätä likaisesta omanvoitonpyynnistä.
Tarkoitan vain sitä, että pelkään noiden pongojen surmaavan teidät, ja
vaikka rakastan teitä, sir, olen liian raukkamainen lähteäkseni
surmattavaksi teidän kanssanne, sillä Jumala on luonut minut
sellaiseksi. Rukoilen teitä, älkää menkö, mr. Quatermain, sillä sanon
vielä kerran, että rakastan teitä, sir."
"Sen uskon, poikaparka", minä vastasin, "ja pelkään itsekin, että minut
surmataan; näytän urhoolliselta vain senvuoksi, että minun täytyy.
Kuitenkin toivon, että suoriudumme hengissä. Siksi aikaa, Sammy, annan
sinun haltuusi tämän rasian ja kaiken kullan, mitä se sisältää,
luottaen sinuun, että teet voitavasi saattaaksesi sen takaisin
Durban'iin siinä tapauksessa että meille tapahtuisi jotakin."
"Oi, mr. Quatermain", hän huudahti, "rehellinen osaan olla, etenkin kun
tiedätte minun kerran olleen vankilassa -- kavalluksesta --
lieventäväin asianhaarain vallitessa, mr. Quatermain. Sen sanon, vaikka
olenkin raukkamainen, että kuolen mieluummin kuin annan kenenkään
koskea rasiaan."
"Sen uskon, Sammy-poikaseni", minä sanoin. "Mutta niin hullusti kuin
asiat näyttävät olevankin, uskon kuitenkin, ettei kenenkään meistä nyt
vielä tarvitse kuolla."
* * * * *
Vihdoinkin aamu valkeni, ja me kuusi marssimme alas venheelle, joka oli
tuotu kaislikon ympäri avonaiseen väylään. Täällä meidän piti antautua
jonkinlaiseen tullitarkastukseen, jonka panivat toimeen Komba ja hänen
toverinsa, jotka näyttivät hirveästi pelkäävän, että koettaisimme salaa
viedä ampuma-aseita heidän maahansa.
"Tiedättehän, minkä näköisiä rihlapyssyt ovat", sanoin vihastuneena.
"Näettekö sellaisia käsissämme? Annan sen lisäksi kunniasanani, ettei
meillä ole mitään."
Komba kumarsi kohteliaasti, mutta arveli, että mahdollisesti --
sattumalta -- jokin "pieni pyssy", jolla hän tarkoitti pistoolia, oli
jäänyt matkalaukkuihimme. Komba oli kovin epäluuloinen henkilö.
"Avaa kaikki kollit", sanoin Hansille, ja tämä totteli sellaisella
innolla, että myönnän sen herättäneen minussa epäilyksiä.