mahdollisuuksia, vaan käytännöllisenä metsästäjänä ja kauppamiehenä
viedä onnelliseen loppuun retkikunta, jonka johtamisesta olin saanut
hyvän maksun, ja kaivaa juurineen maasta muuan harvinainen kukka, jonka
huomattavan suuresta arvosta saisin osani, jos sen löytäisin. Olen aina
ylpeillyt täydellisestä mielikuvituksettomuudestani ja kyvystäni
ankaraan työhön ja kovaan elämään, joitten kanssa meillä yksinomaan
onkin tekemistä. Tämä on totta; tai ainakin toivon niin. Sillä jos
tahtoisin olla _aivan_ rehellinen, mitä yksikään ihminen ei koskaan ole
ollut lukuunottamatta erästä herrasmiestä nimeltä mr. Pepys, joka
luullakseni eli Kaarle II:n hallituskaudella ja muistelmistaan
päättäen, jotka luin myöhemmin, ei aikonut julkaista kirjoituksiaan --
jos tahtoisin olla niin rehellinen, niin minun olisi lisättävä, että
luonteessani on toinenkin puoli. Koetan sitä kuitenkin ankarasti
tukahduttaa ainakin tällä hetkellä.
Meidän ollessamme aamiaisella Hans, joka yhä kärsi päänkivistyksen ja
katumuksen tuottamia tuskia ja piileskeli veräjän ulkopuolella kaukana
raivostuttavista arvosteluista, ryömi sisälle nolona kuin piesty koira
ja ilmoitti, että Babemba oli tulossa useiden kuormia kantavain
sotilasten seuraamana. Olin aikeissa astua häntä vastaan. Mutta samassa
muistin, että maan hullunkurisen tavan mukaan -- samanlaisen kuin se,
jonka vaikutuksesta hyvän tuttavani sir Theophilus Shepstonen
tunnustettiin omistavan suuren Chakan hengen ja tulleen siten
zulu-hallitsijain vertaiseksi -- Veli Johannes oli seurueemme todella
huomattava henkilö. Väistyin siis syrjään ja pyysin häntä
ystävällisesti ottamaan paikkani ja eläytymään siihen villielämän
asemaan, johon Jumala oli nähnyt hyväksi kutsua hänet. Minun on
lisättävä, että hän sopi asemaan erittäin hyvin, sillä hän oli
luonnostaan ja ulkonäöltään arvokas vanhus. Hän nielaisi kiireesti
kahvinsa ja asettui vähän matkan päähän meistä ja seisoi siinä kuin
kuvapatsas. Babemba ryömi ovesta häntä kohti nelin kontin, ja muut
alkuasukkaat samoin, vieläpä taakkoja kantavat sotilaatkin niin
nöyrissä asennoissa kuin taakat sallivat.
"Oi kuningas Dogeetah", sanoi Babemba, "veljesi kuningas Bausi
palauttaa valkoisten miesten, lastesi, pyssyt ja ampumatarpeet ja
lähettää muutamia lahjoja."
"Iloitsen siitä, kenraali Babemba", sanoi Veli Johannes, "vaikka olisi
ollut parempi, ettei hän olisi niitä riistänytkään. Pankaa ne maahan ja
nouskaa jaloillenne. Minua ei miellytä nähdä ihmisten matelevan apinan
tavoin vatsallaan."
Käskyä toteltiin, ja me tarkastimme pyssyt ja ampumavarat sekä
revolverit ja muut esineet, mitkä meiltä oli otettu. Ei mitään ollut
hävinnyt tai vahingoittunut; päinvastoin sinne oli lisäksi ilmestynyt
neljä kaunista norsunhammasta, jotka oli tarkoitettu lahjaksi
Stephenille ja minulle ja jotka minä liikemiehenä arvelematta otin
vastaan; Mavovolle ja metsästäjille siellä oli muutamia vuotia ja
mazitu-aseita ja Hansille todistuksena hänen kyvystään vetää unia
jännittävissä olosuhteissa (tämän kuullessaan zulut ulvoivat, ja Hans
hävisi kiroillen majain taakse) kaunis, maan tavan mukainen,
norsunluujaloilla ja hienokudoksisilla ruohomatoilla varustettu vuode,
ja Sammylle kaameaääninen soittopeli, jota seurasi kehoitus, että hän
tulevaisuudessa käyttäisi sitä julkisilla paikoilla äänensä asemesta.
Voin lisätä, että Sammy ei ymmärtänyt pilaa enemmän kuin Hanskaan,
mutta meistä muista mazitujen huumori oli erittäin onnistunut.
"Näitten mustain rintalasten, mr. Quatermain", Sammy sanoi, "on hyvä
istua pilkkaajain istuimella. Mutta tällaisessa tapauksessa hiljaisista
rukouksista olisi ollut hyvin vähän apua, kun taas olen varma, että
äänekäs huutoni taivaisiin pelasti teidät kaikki pakanain nuolilta."
"Oi Dogeetah ja valkoiset herrat", sanoi Babemba, "kuningas pyytää
teitä luokseen voidakseen pyytää anteeksi, mitä on tapahtunut, ja tällä
kertaa on tarpeetonta ottaa aseita mukaanne, sillä täst'edes ei
mazitu-kansan puolesta teille voi tapahtua mitään vahinkoa."
Läksimme siis liikkeelle vielä kerran ja veimme mukanamme hylätyt
lahjat. Kulkumme kuninkaan kortteliin oli todellinen riemukulku. Kansa
heittäytyi maahan, ja toiset taputtivat hitaasti käsiään meidän
ohikulkiessamme, ja tytöt ja pikku pojat koristivat meidän kukilla,
ikäänkuin olisimme olleet morsiuskansaa matkalla häihin. Tiemme kulki
teloituspaikan ohi, missä patsaat, joitten näkeminen nostatti kylmät
väreet selkääni, yhä seisoivat, vaikka haudat oli täytetty.
Meidän saapuessamme Bausi ja hänen neuvonantajansa nousivat ja
kumarsivat meille, tekipä kuningas vielä enemmänkin, hän nimittäin
astui eteenpäin, tarttui Veli Johanneksen käteen ja tahtoi välttämättä
hieroa rumaa, mustaa nenäänsä arvokkaan vieraansa nenään. Huomasin,
että tämä oli mazitu-kansan syleilytapa ja kunnianosoitus, jolle Veli
Johannes ei ollenkaan näyttänyt antavan arvoa. Sitten seurasi pitkiä
puheita ja niitten päälle runsas kulaus kotitekoista olutta. Bausi
selitti, että tapahtunut paha oli kokonaan Imbozwi-vainajan ja hänen
oppilastensa syytä, joittenka hirmuvallan alla maa jo kauan oli
huokaillut, syystä että heidän oli uskottu puhuvan "ylhäisen taivaan
äänellä".
Veli Johannes hyväksyi puolustuksen meidän nimissämme ja luki
sitten luvun, tai oikeammin piti saarnan, joka kesti täsmälleen
kaksikymmentäviisi minuuttia (siinä asiassa hän on hyvin
pitkäveteinen) ja jossa hän osoitti taikauskon vaarallisuuden ja
viittasi korkeampaan ja parempaan tiehen. Bausi vastasi haluavansa
kuulla tuosta tiestä enemmän toisella kertaa, hän nimittäin otaksui,
että me aioimme viettää elämämme loppuosan hänen seurassaan, joten tie
oli helppo löytää -- esimerkiksi ensi kevännä kylvön tehtyä, kun
kansalla olisi enemmän joutilasta aikaa.
Senjälkeen me esitimme lahjamme, jotka tällä kertaa otettiin
halukkaasti vastaan. Sitten minä ryhdyin puhumaan ja selitin Bausille,
että emme suinkaan aikoneet viettää loppuikäämme Bezan kaupungissa vaan
kiirehdimme heti jatkamaan matkaamme Pongo-maata kohti. Tämän
kuullessaan kuningas ja hänen neuvonantajansa kävivät murheellisiksi.
"Kuulkaa, oi herrani Macumazana ja te kaikki muut", hän sanoi. "Nuo
pongot ovat hirveitä noitia, suuri ja mahtava kansa, joka asuu yksin
rämeiden keskellä eikä ole tekemisissä muiden kansain kanssa. Jos
pongot saavat vangiksi mazitun taikka jonkun muun heimon jäsenen, he
joko surmaavat hänet tai vievät orjana omaan maahansa tai uhraavat
paholaisille, joita he palvelevat jumalina."
"Niin on", keskeytti Babemba, "sillä nuorena poikana olin itse pongojen
vankina, ja minut tuomittiin uhrattavaksi Valkealle Paholaiselle.
Pakomatkallani sieltä kadotin tämän toisen silmäni."
On tarpeetonta sanoa, että panin hänen sanansa muistiin, mutta tällä
kertaa ei ollut tilaisuutta ajaa asiaa loppuun. "Jos Babemba kerran on
käynyt Pongo-maassa", ajattelin itsekseni, "niin hän voi lähteä sinne
uudelleen tai ainakin näyttää meille tien."
"Ja jos me saamme kiinni pongon", Bausi jatkoi, "mikä joskus tapahtuu
heidän tullessaan orjajahdille, niin me surmaamme hänet. Niin kauan
kuin mazitut ovat asuneet tällä paikalla, heidän ja pongojen välillä on
vallinnut viha, ja minä kuolisin onnellisena, jos saisin hävitetyksi
nuo paholaiset maailmasta."
"Siinä et onnistu, oi kuningas, niin kauan kuin Valkea paholainen
elää", sanoi Babemba. "Etkö ole kuullut pongojen ennustusta, että niin
kauan kuin Valkea paholainen elää ja Pyhä kukka kukkii, niin kauan
heidän kansansa elää. Mutta kun Valkea paholainen kuolee ja Pyhä kukka
lakkaa kukkimasta, silloin heidän vaimonsa käyvät hedelmättömiksi ja
heidän loppunsa on käsissä."
"No niin, otaksuttavasti tuo Valkea paholainen jonakuna päivänä
kuolee", minä sanoin.
"Ei, Macumazahn. Se ei kuole itsestään. Se ja sen jumalaton pappi ovat
olleet siellä alusta ja pysyvät iankaikkisesti, ellei niitä tapeta.
Mutta kuka on, joka voi tappaa Valkean paholaisen?"
Ajattelin itsekseni, etten minä ainakaan haluaisi koettaa, mutta
taaskaan en jatkanut kysymystä.
"Veljeni Dogeetah ja herrat", huudahti Bausi, "te ette voi päästä
noiden velhojen maahan muuten kuin suuren armeijan turvissa. Mutta
kuinka minä voin antaa mukaanne armeijan, sillä mazitu-kansahan on
maakansaa, eikä heillä ole ruuhia, joilla soutaa yli suuren järven,
eikä puita niiden veistämiseksi?"
Vastasimme, ettemme tienneet, mutta aioimme ajatella asiaa, sillä siinä
tarkoituksessa olimme lähteneet omasta maastamme ja tahdoimme panna
aikomuksemme täytäntöön.
Siihen audienssi loppui, ja me palasimme majoihimme, mutta Dogeetah jäi
keskustelemaan veljensä Bausin kanssa tämän terveyttä koskevista
kysymyksistä. Kulkiessani Babemban ohi kuiskasin hänelle, että halusin
puhutella häntä kahden kesken, ja hän lupasi tulla luokseni samana
iltana illallisen jälkeen. Iltapäivä kului levollisesti, sillä olimme
pyytäneet, että kansa pysyttelisi kauempana leiristämme.
Hans, joka ei ollut tullut mukaamme, syystä että hän ujosteli vielä
hiukan julkisissa paikoissa esiintymistä, oli meidän palatessamme
rihlapyssyjä puhdistamassa, ja siitä minulle johtui jotakin mieleen.
Otin kaksipiippuisen pyssyn, josta olen puhunut, kutsuin Mavovoa ja
ojensin sen hänelle sanoen:
"Se on sinun, oi totinen profeetta."
"Niin, isäni", hän vastasi, "se on minun vähän aikaa, sitten ehkä
jälleen teidän."
Sanat sattuivat minuun, mutta en tahtonut kysyä niiden merkitystä.
Jostain syystä en enää halunnut kuulla Mavovon ennustuksia. Sitten
söimme päivällisen ja lopun iltapäivää nukuimme, sillä kaipasimme
kaikki, myöskin Veli Johannes, suuresti lepoa. Illalla Babemba saapui,
ja me kolme valkoihoista otimme hänet vastaan yksin.
"Kerro meille pongo-kansasta ja tuosta Valkeasta paholaisesta, jota he
palvelevat", minä sanoin.
"Macumazahn", hän vastasi, "viisikymmentä vuotta on kulunut siitä, kun
olin tuossa maassa, ja mitä minulle siellä tapahtui, sen näen kuin
sumun läpi. Kahdentoista vuotiaana poikasena menin onkimaan
kaislikosta, ja pitkät, valkoisiin puetut miehet riistivät minut
ruuheensa ja veivät vangiksi. He veivät minut kaupunkiin, jossa oli
paljon samanlaisia miehiä, ja kohtelivat minua hyvin ja syöttivät
makeata ruokaa, kunnes lihoin ja ihoni kävi kiiltäväksi. Eräänä iltana
he sitten ottivat minut mukaansa, ja me marssimme koko yön ja tulimme
aamupuolella yötä suuren luolan suulle. Luolassa istui hirmuinen vanha
ukko, jonka ympärillä tanssi kaapuihin puettuja ihmisiä, suorittaen
jumalanpalvelusta Valkealle paholaiselle.
"Ukko ilmoitti minulle, että minut aiottiin aamulla keittää ja syödä,
jota varten minut oli lihotettu. Luolan suulla oli ruuhi ja sen takana
vettä. Muitten nukkuessa ryömin ruuheen. Irroittaessani köyttä joku
papeista heräsi ja syöksyi minua kohti. Mutta minä, joka nuoruudestani
huolimatta olin urhoollinen ja voimakas, löin häntä airolla päähän,
niin että hän putosi veteen. Päästyään pinnalle jälleen hän tarttui
ruuhen reunaan, mutta minä löin häntä airolla sormille, kunnes hänen
täytyi päästää irti. Sinä yönä oli kova tuuli, joka katkoi oksia
toisella rannalla kasvavista puista. Se pyöritteli ruuhta sinne tänne,
ja yksi oksista pisti minua silmään. Sillä hetkellä sitä tuskin tunsin,
mutta myöhemmin silmä oli juossut kuiviin. Tahi en tiedä, vaikka siihen
mahdollisesti olisi sattunut miekka tai puukko. Soudin kunnes menin
tainnoksiin, ja tuuli puhalsi yhä. Viimeinen, mitä muistan, oli kahina,
joka syntyi vihurin työntäessä ruuhta kaislikon läpi. Herätessäni
löysin itseni läheltä rantaa, kahlasin mudan läpi maihin ja säikytin
pakoon suuret krokodiilit. Mutta se tapahtui luultavasti muutamia
päiviä myöhemmin, sillä minä olin nyt aivan laiha. Vaivuin rannikolle,
ja sieltä muutamat kansamme miehet minut löysivät ja hoitivat minua,
kunnes toivuin. Siinä kaikki."
"Ja aivan kylliksi", minä sanoin. "Nyt saat vastata. Kuinka kaukana oli
kaupunki siitä paikasta, jossa sinut Mazitu-maassa vangittiin?"
"Kokonainen päivänmatka ruuhella, Macumazahn. Minut vangittiin varhain
aamulla, ja illalla saavuimme satamaan, jossa oli paljon ruuhia, ehkä
viisikymmentä, ja muutamat niistä kantoivat ehkä neljäkymmentä miestä."
"Ja kuinka kaukana kaupunki oli satamasta?"
"Aivan lähellä, Macumazahn."
Nyt Veli Johannes teki kysymyksen.
"Kuulitko mitään siitä maasta, joka oli luolan luona olevan veden
toisella puolen?"
"Kyllä, Dogeetah. Kuulin silloin, tai jälkeenpäin -- sillä aika ajoin
on maahamme kulkenut huhuja tuosta pongo-kansasta -- että se on saari,
jolla kasvaa Pyhä kukka, josta tiedät, sillä viime kerralla täällä
ollessasi olit saanut siitä yhden kukan. Sitten kuulin vielä, että
Pyhää kukkaa hoiti papitar, jonka nimi oli Kukan äiti, ja hänen
palvelijattarensa, jotka kaikki olivat neitseitä."
"Kuka tuo papitar oli?"
"Sitä en tiedä, mutta olen kuullut, että hän oli yksi niitä, jotka
syntyvät valkoisina, vaikka mustista vanhemmista, ja että kaikki
naiset, jotka pongo-kansasta syntyvät valkeina tai joilla on punaiset
silmät, taikka jotka ovat kuuroja tai mykkiä, otetaan erilleen ja
kasvatetaan papittaren palvelijoiksi. Mutta tuo papitar on nyt varmasti
kuollut, sillä minun poikana ollessani hän oli jo vanha, hyvin, hyvin
vanha, ja pongot olivat hyvin huolissaan, kun ei ollut olemassa ketään
valkoihoista, jota olisi voitu ehdottaa hänen seuraajakseen. Hän on
_varmastikin_ kuollut, sillä monta vuotta sitten Pongo-maassa oli suuri
juhla, jossa syötiin paljon orjia sen johdosta että papit olivat
löytäneet uuden, kauniin papittaren, jolla oli valkoinen iho ja
keltainen tukka ja oikea kynsien muoto."
Nyt muistin, että tuon papittaren löytö, jota kutsuttiin "Kukan
äidiksi" ja jolla piti olla erinäisiä määrättyjä ominaisuuksia,
muistutti suuresti vanhan egyptiläisten Apis-härän löytöä, jolla
myöskin piti olla määrättyjä pyhiä tuntomerkkejä, kuten Herodotos
kertoo. Sillä kertaa en kuitenkaan sanonut siitä mitään, sillä samassa
Veli Johannes kysyi terävästi:
"Ja onko tämäkin papitar kuollut?"
"Sitä en tiedä, Dogeetah, mutta en luule. Jos hän olisi kuollut
olisimme luultavasti kuulleet huhuja juhlasta, jossa kuollut Äiti olisi
syöty."
"Kuollut Äiti syöty!" minä huudahdin.
"Niin, Macumazahn. Pongo-maan laki on sellainen, että jostain
uskonnollisesta syystä niiden, jotka ovat etuoikeutettuja tuohon pyhään
ateriaan, on nautittava kuolleen Kukan äidin ruumista."
"Mutta Valkea paholainen ei kuole eikä joudu syötäväksi?" kysyin.
"Ei, niinkuin sanoin, hän ei kuole. Hän on se, joka saattaa toiset
kuolemaan, minkä epäilemättä saatte nähdä, jos menette Pongo-maahan",
Babemba lisäsi julmasti.
"Kautta kunniani", ajattelin itsekseni, kun Babemban kerrottua tietonsa
kuulustelu loppui, "jos se olisi minun vallassani, niin jättäisin
hornan valtaan koko Pongo-maan valkeine paholaisineen." Sitten muistin,
miten Veli Johannes suhtautui asiaan, ja alistuin huoahtaen kohtalooni.
Sattuikin niin, että se, tarkoitan kohtalo, oli tässä asiassa aivan
puolueeton. Varhain seuraavana aamuna Babemba palasi.
"Herrat, herrat", hän sanoi, "on tapahtunut ihmeellinen asia! Illalla
puhuimme pongoista ja kas, nyt on Pongo-maasta saapunut tänne
lähetystö; se saapui auringonnousun aikaan."
"Missä tarkoituksessa?" kysyin.
"Ehdottamaan rauhaa oman kansansa ja mazitujen välille, He pyytävät
Bausia lähettämään lähettiläitä heidän kaupunkiinsa järjestämään
pysyväistä rauhaa. Ikäänkuin joku lähtisi!" hän lisäsi.
"Ehkäpä joku uskaltaisi", minä vastasin, sillä uusi ajatus johtui
mieleeni, "mutta menkäämme Bausin luo."
Puolta tuntia myöhemmin istuimme kuninkaan pihassa, nimittäin Stephen
ja minä, sillä Veli Johannes oli jo sisällä kuninkaallisessa majassa
keskustelemassa Bausin kanssa. Matkalla olimme puhuneet muutaman sanan.
"Onko johtunut mieleenne, John", minä kysyin, "että jos todella aiotte
pyrkiä Pongo-maahan, tässä saattaa olla tarjolla tilaisuus, jota te
sanoisitte salliman määräämäksi. Mazitu-kansasta ei varmasti kukaan
halua lähteä, sillä he pelkäävät saavansa itse pysyväisen rauhan --
pongojen vatsassa. No niin, te olette Bausin veli ja voitte tarjoutua
näyttelemään ylimääräisen lähettilään osaa, ja me voimme olla
esikuntananne."
"Olen ajatellut sitä, Allan", hän sanoi pitkää partaansa sivellen.
Me istuuduimme muutamain pääneuvonantajain keskelle, ja samassa Bausi
tuli majastaan Veli Johanneksen seuraamana, tervehti meitä ja käski
kutsua sisälle pongo-lähetit. Nämä tuotiin heti; he olivat pitkiä,
vaaleaverisiä miehiä säännöllisine seemiläisine piirteineen ja
puettuina arabialaiseen tapaan valkeaan liinaan, kaulassa ja ranteissa
kulta- ja kuparirenkaita.
Sanalla sanoen he olivat arvokkaan näköisiä henkilöitä, aivan erilaisia
kuin tavalliset Keski-Afrikan alkuasukkaat, vaikka olennossa oli
jotakin, joka vaikutti minuun jäähdyttävästi ja vieroittavasti. Lisään
vielä, että heidän keihäänsä oli jätetty ulkopuolelle ja että he
tervehtivät kuningasta asettamalla käsivartensa ristiin rinnalle ja
tekemällä arvokkaan kumarruksen.
"Keitä olette", kysyi Bausi, "ja mitä haluatte?"
"Minä olen Komba", vastasi heidän puhemiehensä, aivan nuori,
välkkyväsilmäinen mies, "jumalain valittu, josta jonakin tulevana, ehkä
läheisenäkin päivänä tulee pongo-kansan kalubi, ja nämä ovat
palvelijoitani. Olen tullut, tuoden ystävyyden lahjoja, jotka ovat
ulkopuolella, pyhän Motombon, jumalain ylipapin --"
"Olen luullut, että kalubi on jumalainne ylipappi", keskeytti Bausi.
"Ei niin. Kalubi on Pongo-maan kuningas, niin kuin sinä olet
Mazitu-maan kuningas. Motombo, jota harvoin nähdään, on henkien
kuningas ja jumalten suu."
Bausi nyökkäsi afrikkalaiseen tapaan, s.o. nostamalla leukaansa eikä
painamalla sitä alas, ja Komba jatkoi:
"Olen antautunut valtaasi, luottaen kunniantuntoosi. Voit tappaa minut,
jos haluat, mutta siitä ei ole mitään hyötyä, sillä on monta, jotka
vain odottavat pääsevänsä kalubiksi minun sijastani."
"Olenko minä pongo, joka tahtoisin tappaa lähettiläitä ja syödä
heidät?" kysyi Bausi terävästi, ja minä huomasin pongo-lähettilästen
hiukan hätkähtävän.
"Kuningas, sinä erehdyt. Pongot syövät vain niitä, jotka Valkea jumala
on valinnut. Se on uskonnollinen meno. Minkävuoksi he, joilla on
runsaasti karjaa, haluaisivat syödä ihmisiä?"
"Sitä en tiedä", murisi Bausi, "mutta täällä on eräs, joka tietäisi
kertoa erilaisen tarinan", ja hän katsahti Babembaan, joka kääntelehti
levottomana.
Kombakin katsahti häneen julmilla silmillään.
"Ei ole luultavaa", hän sanoi, "että kukaan haluaisi syödä noin vanhan
ja luisevan ukon, mutta se sikseen. Kiitän sinua, kuningas,
turvallisuuden lupauksesta. Olen tullut pyytämään sinua, että
lähettäisit lähettiläitä neuvottelemaan kalubin ja Motombon kanssa
pysyväisen rauhan perustamisesta kansaimme välille."
"Miksi kalubi ja Motombo eivät tule tänne neuvottelemaan?" kysyi Bausi.
"Koska laki kieltää heitä lähtemästä maasta, oi kuningas. Senvuoksi he
lähettivät minut, joka olen tuleva kalubi. Kuule siis. Kautta
sukupolvien on sota vallinnut välillämme. Se alkoi niin kauan sitten,
että vain Motombo tietää sen alkamisesta, jonka jumalat ovat hänelle
ilmaisseet. Pongo-kansa omisti muinoin koko tämän maan, vain heidän
pyhät paikkansa olivat veden tuolla puolen. Sitten esi-isäsi tulivat ja
hyökkäsivät heidän kimppuunsa, surmaten monta vieden toisia orjiksi ja
ottaen heidän naisensa vaimoikseen. Nyt sanovat Motombo ja kalubi,
tulkoon sodan sijalle rauha; sinne, miss on vain kuivaa hiekkaa,
kasvakoot laiho ja kukat; pimeys, jossa ihmiset eksyvät tieltä ja
menehtyvät, muuttukoon iloiseksi valoksi, jossa voimme istua
päivänpaisteessa, pidellen toinen toistamme kädestä."
"Kuule, kuule!" minä mutisin aivan liikutettuna hänen
kaunopuheisuudestaan. Mutta Bausi ei ollut vähääkään liikutettu;
päinvastoin hän näytti katsovan tuota runollista ehdotusta mitä
mustimmalla epäluulolla.
"Lakatkaa surmaamasta kansaamme ja pyydystämästä heitä uhriksi
Valkealle paholaisellenne, niin vuoden tai parin kuluttua voimme
kuunnella sanojasi, jotka ovat hunajalla voidellut", hän sanoi.
"Nykyisten olosuhteiden vallitessa pidämme niitä vain kärpäspyydyksenä.
Mutta jos neuvonantajaimme joukossa on joku, joka on halukas käymään
Motombon ja kalubin luona ja kuulemaan, mitä heillä on ehdotettavana,
ja ottamaan omalle vastuulleen kaiken, mitä hänelle siellä voi
tapahtua, niin minä en pane vastaan. Ja nyt, neuvonantajani, puhukaa,
ei yht'aikaa vaan yksi kerrallaan, ja olkaa nopeat, sillä joka
ensimmäisenä puhuu, hän saa tämän kunnian."
En luule koskaan kuulleeni syvempää hiljaisuutta kuin se, joka seurasi
tätä kehoitusta. Kukin _induna_ katsoi naapuriinsa, mutta ei kukaan
sanonut ainoatakaan sanaa.
"Mitä!" huudahti Bausi ja oli hämmästyvinään. "Eikö kukaan puhu? No
niin, no niin, te olette lainoppineita ja rauhan miehiä. Mitä suuri
kenraalimme Babemba sanoo?"
"Sanon, oi kuningas, että kävin kerran nuorena ollessani Pongo-maassa,
minut raahattiin sinne pääni hiuksista, ja toisen silmäni jätin sinne,
ja omin jaloin en sinne halua enää palata."
"Näyttää siltä, oi Komba, että kun kukaan kansani miehistä ei halua
toimia lähettiläänä, niin Motombon ja kalubin on tultava itsensä
riittävän henkivartijaväen turvissa, jos mielivät keskustella
keskinäisestä rauhasta."
"Olen sanonut, että se on mahdotonta, oi kuningas."
"Siinä tapauksessa kaikki on lopussa, oi Komba. Lepää, syö ruokaamme ja
palaa omaan maahasi."
Silloin Veli Johannes nousi ja sanoi:
"Olemme veri-veljiä, Bausi, ja senvuoksi minä voin puhua puolestasi.
Jos sinä ja neuvonantajasi suostutte ja näillä pongoilla ei ole mitään
sitä vastaan, niin minä ystävineni en pelkää lähteä Motombon ja kalubin
luo neuvottelemaan heidän kanssaan rauhasta kansasi nimessä, sillä me
haluamme tutustua uusiin maihin ja uusiin ihmisrotuihin. Sano, Komba,
tahdotko hyväksyä meidät lähettiläiksi, jos kuningas sen sallii?"
"On kuninkaan oma asia nimittää lähettiläänsä", vastasi Komba. "Mutta
kalubi on kyllä kuullut valkeain herrain olosta Mazitu-maassa ja pyytää
kauttani sanoa, että jos teitä huvittaa seurata lähetystöä ja tulla
hänen luokseen, hän lausuu teidät tervetulleiksi. Mutta kun asia
esitettiin Motombolle, niin oraakkeli puhui näin:
"'Antakaa valkoisten miesten tulla, jos he haluavat tulla, tai antakaa
heidän olla tulematta. Mutta jos he tulevat, älkää antako heidän tuoda
mukanaan ainoatakaan rautaputkea, ei suurta eikä pientä, jollaisista
maa on kuullut ja jotka syöksevät savua ja pamahtavat ja kuolettavat
kaukaa. He eivät tarvitse niitä tappaakseen riistaa, sillä lihaa
annetaan heille yllin kyllin; sitäpaitsi he Pongo-maassa ovat turvassa,
elleivät loukkaa jumalaa.'"
Nämä sanat Komba lausui hyvin hitaasti ja suurella painolla, terävät
silmät kiinnitettyinä minuun, kuin koettaen lukea salaiset ajatukseni.
Kun kuulin sanat, rohkeuteni petti täydellisesti. Ymmärsin, että kalubi
kutsui meitä Pongo-maahan, jotta tappaisimme tuon suuren Valkean
paholaisen, joka uhkasi hänen henkeään ja oli minun käsitykseni mukaan
suunnattoman suuri apina. Mutta kuinka saatoimme astua sitä enemmän
kuin muutakaan petoa vastaan ilman ampuma-aseita? Tein minuutissa
päätökseni.
"Oi Komba", sanoin, "pyssy on isäni, äitini, vaimoni ja kaikki, mikä
minulle on läheistä. En liikahda täältä ilman sitä."
"Silloin, valkea herra", vastasi Komba, "teet hyvin, jos jäät tähän
maahan perheesi keskuuteen, sillä jos koetat tuoda sen mukanasi
Pongo-maahan, saat surmasi samassa kuin jalkasi rannalle astut."
En ehtinyt löytää vastausta, ennenkuin Veli Johannes sanoi:
"On luonnollista, että suuri metsästäjä Macumazana ei haluaisi luopua
siitä, mikä hänelle on kuin sauva ontuvalle. Mutta minun laitani on
toinen. En ole vuosikausiin käyttänyt pyssyä enkä tapa mitään Jumalan
luomaa lukuunottamatta muutamia koreasiipisiä hyönteisiä. Olen valmis
tulemaan maahasi aseenani vain tuo", ja hän osoitti takanaan aitausta
vasten seisovaa hyönteishaavia.