majesteettinsa tietoon, että tuo petollinen noita, jota hän etsii,
itkee ja murisee nyt sen haudan pohjalla, joka oli kaivettu sulkemaan
syliinsä minun kuolleet jäännökseni."
Minä ilmoitin sen hänen majesteetilleen, ja heti Babemban ja hänen
sotilastensa voimakkaat kädet tempaisivat Imbozwin ylös haudasta ja
laahasivat vihastuneen Bausin eteen.
"Päästäkää vapaiksi valkoiset herrat ja heidän seurueensa", Bausi
sanoi, "ja tuokaa heidät tänne."
Meidän siteemme irroitettiin, ja sitten menimme kuninkaan ja Veli
Johanneksen luo, missä Imbozwi palvelijoineen makasi maassa yhtenä
läjänä heidän edessään.
"Kuka tämä on?" sanoi Bausi hänelle, osoittaen Veli Johannesta. "Eikö
se ole hän, jonka vannoit olevan kuolleen?"
Imbozwin mielestä kysymys ei näyttänyt vaativan vastausta, ja senvuoksi
Bausi jatkoi:
"Kuinka lauloitkaan äsken korvaamme -- eikö se ollut niin, että olit
valmis ammuttavaksi nuolilla näiden valkoisten herrain sijasta, jos
Dogeetah tulisi?"
Taaskaan Imbozwi ei vastannut, vaikka Babemba koetti voimakkaalla
potkulla kiinnittää hänen huomiotaan kuninkaan kysymykseen. Silloin
Bausi huusi:
"Oma suusi on sinut tuominnut, sinä valehtelit ja sinulle tapahtuu,
mitä olet itsellesi säätänyt", ja sitten hän lisäsi melkein Elijan
sanoilla, kun tämä oli kukistanut Baalin papit: "Viekää pois nämä
väärät profeetat. Älkää antako yhdenkään paeta. Eikö niin, oi kansa?"
"Niin, niin", ulvoi kansajoukko raivoissaan, "viekää heidät pois."
"Kansan suosikilta hän ei näytä, tuo Imbozwi", huomautti Stephen
minulle miettiväisellä äänellä. "No niin, oman keittonsa hän saa nyt
juoda ja kuumana saakin."
"Kuka nyt on väärä tietäjä?" pilkkasi Mavovo Stephen'in sanoja
seuraavan hiljaisuuden kuluessa. "Kuka saa nyt nauttia nuolenpäistä,
sinä valkoisten pilkkujen piirustaja?" ja hän osoitti läiskää, jonka
Imbozwi oli niin riemuiten maalannut hänen rinnalleen jousimiesten
nuolille maaliksi.
Pieni kyttyräselkäinen roisto huomasi nyt kaiken menetetyksi ja tarttui
äkillisellä liikkeellä sääreeni, alkaen rukoilla armoa. Hän rukoili
niin liikkuttavasti, että minä, joka olin jo lauhtunut ihmeellisen
pelastuksemme tuottamasta ilosta, tunsin sydämeni heltyvän. Käännyin
kuninkaan puoleen, pyytäen häntä säästämään onnettoman hengen, mutta
näin heti, ettei siitä ollut paljon toivoa, sillä Bausi vihasi ja
pelkäsi häntä ja oli iloinen päästessään hänestä. Mutta Imbozwi itse
suhtautui liikkeeseeni eri tavalla, sillä villien keskuudessa selän
kääntäminen merkitsee pyynnön hylkäämistä. Raivosta ja epätoivosta
hänen mustan sydämensä sappi kuohui yli laitojensa. Hän hyppäsi
jaloilleen, veti taikakalujensa joukosta pitkän, käyrän puukon ja kävi
kimppuuni kuin metsäkissa huutaen:
"Joka tapauksessa sinä tulet mukaan, valkoinen koira!"
Onneksi Mavovo piti häntä silmällä, sillä zulujen keskuudessa sanoo
sananlasku, että "noita on noidan tuho". Yhdellä hyppäyksellä hän
tarttui häneen. Juuri kun veitsi minua kosketti -- se ennätti jo
raapaista ihoani, vaikka ei verille asti, kaikeksi onneksi, sillä
luultavasti se oli myrkytetty -- juuri samassa hetkessä hän rautaisella
kourallaan tarttui imbozwin käsivarteen ja heitti miehen maahan kuin
lapsen.
Silloin kaikki tietysti oli lopussa.
"Tulkaa pois", minä sanoin Stephen'ille ja Veli Johannekselle; "tämä
paikka ei ole meitä varten."
Läksimme siis pois ja pääsimme majoihimme häiritsemättä ja kenenkään
huomaamatta, sillä Bezan kaupungin asukasten huomio oli kiinnitetty
muualle. Takaamme torilta kuului niin hirveä melu, että syöksyimme
huoneeseen ja suljimme oven päästäksemme kuulemasta tai hiljentääksemme
ääniä. Majassa oli pimeä, ja siitä olin todella kiitollinen, sillä
pimeys tuntui tyynnyttävän hermojani. Kiitollinen olin siitä varsinkin
kun Veli Johannes sanoi:
"Ystäväni Allan Quatermain ja te, nuori herra, jonka nimeä en tiedä,
nyt sanon teille, mitä luullakseni en ole ennen maininnut, nimittäin
että olen, paitsi lääkäri, Amerikan episkopaalisen kirkon pappi. No
niin, ja pappina kysyn, sallitteko minun kiittää Jumalaa ihmeellisestä
pelastumisestanne julmasta kuolemasta?"
"Kaikin mokomin", minä mutisin meidän molempain puolesta, ja Veli
Johannes lausui erittäin vakavan ja kauniin rukouksen. Olipa hän siihen
aikaan vähän sekapäinen tai ei, joka tapauksessa hän oli kyvykäs ja
kelpo mies.
Myöhemmin, kun kimakat huudot olivat vaimenneet sekavaan monien äänten
huminaan, me istuuduimme majan ulkopuolelle räystään alle, missä esitin
Stephen Somers'in Veli Johannekselle.
"Ja nyt", minä sanoin, "mistä te oikeastaan tulette noin kukkiin
kiedottuna kuin roomalainen pappi uhrijuhlana ja ratsastaen härällä
kuin nainen, joka kuvaa Eurooppaa? Ja mitä maailmassa te tarkoititte
tekemällä meille sellaisen kepposen tuolla Durban'issa jättämättä edes
minkäänlaista sanaa jälkeenne, vaikka olitte luvannut opastaa meidät
tähän helvetin koloon?"
Veli Johannes siveli pitkää partaansa ja loi minuun moittivan katseen.
"Luulen, Allan", hän sanoi amerikkalaiseen tapaansa, "että on
tapahtunut jokin erehdys. Vastatakseni kysymyksenne jälkimmäiseen osaan
en jättänyt teitä ilman sanaa; jätin tuolle rammalle griqualaiselle
puutarhurillenne Jack'ille kirjeen, joka hänen piti antaa teille heti
palattuanne."
"Siinä tapauksessa tuo tyhmeliini oli joko hukannut sen tai valehteli,
niinkuin griquain tapa on, taikka unohti sen kokonaan."
"Se on luultavaa. Minun olisi pitänyt ajatella sitä, Allan, mutta niin
en tehnyt. No hyvä, siinä kirjeessäni sanoin, että aioin yhtyä teihin
täällä, missä minun olisi pitänyt olla teitä odottamassa jo kuusi
viikkoa sitten. Lähetin sitäpaitsi Bausille sanan, ilmoittaen hänelle
tulostanne siltä varalta, että myöhästyisin, mutta luultavasti
sananviejälle on matkalla jotakin tapahtunut."
"Miksi ette odottanut meitä ja matkustanut yhtä matkaa kuten järkevä
mies?"
"Koska kysytte minulta suoraan, Allan, niin sanon sen teille, vaikka
asia on sellainen, että en mielelläni puhu siitä. Tiesin, että aioitte
matkustaa Kilwan kautta; sehän oli ainoa mahdollinen tie niin suuren
joukon ja paljojen tavarain kanssa, ja minä en halunnut mennä Kilwaan."
Hän pysähtyi ja jatkoi sitten: "Kauan sitten, tarkkaan sanoen lähes
kaksikymmentäkolme vuotta sitten, minä asetuin nuoren vaimoni kanssa
lähetyssaarnaajana asumaan Kilwaan. Rakensin sinne lähetysaseman ja
kirkon, ja me olimme onnellisia ja työmme kantoi siunausta. Sitten
eräänä onnettomana päivänä sinne saapui laivoillaan Swaheli ja muita
arabialaisia perustamaan orjakauppa-asemaa. Minä panin vastaan ja
seuraus oli, että he hyökkäsivät kimppuumme, surmasivat suurimman osan
väestäni ja raahasivat orjuuteen loput. Hyökkäyksessä sain miekan iskun
päähäni -- katsokaa, tässä on arpi", ja hän veti syrjään valkeat
hiuksensa ja näytti meille pitkän naarmun, joka näkyi selvään
kuutamossa.
"Isku löi minut tajuttomaksi illalla, juuri auringonlaskun aikaan. Kun
virkosin, oli kirkas päivä, ja kaikki olivat poissa lukuunottamatta
erästä vanhaa naista, joka hoiteli minua. Hän oli puolihulluna surusta,
sillä häneltä oli surmattu mies ja kaksi poikaa, ja kolmas
täysikasvuinen poika, yksi tytär ja pieni poika oli viety pois. Kysyin
häneltä, missä nuori vaimoni oli. Hän vastasi, että vaimonikin oli
viety pois vain kahdeksan tai kymmenen tuntia aikasemmin, sillä
arabialaiset olivat nähneet laivatulia mereltä ja pelänneet siellä
tulevan englantilaisen sotalaivan, jonka tiettiin risteilevän
rannikolla. Tulet nähdessään he olivat kiireesti paenneet sisämaahan,
jättäneet minut makaamaan, koska luulivat minua kuolleeksi, mutta
surmanneet haavoittuneet ennen lähtöään. Vaimovanhus oli pelastunut
kätkeytymällä kallioiden väliin rannalle ja arabialaisten lähdettyä
ryöminyt takaisin talon luo ja tavannut minut vielä elossa.
"Kysyin häneltä, minne vaimoni oli viety. Hän ei itse sanonut
tietävänsä, mutta eräs miehistämme oli sanonut hänelle kuulleensa
arabialaisten puhuvan, että he aikovat johonkin paikkaan noin sadan
mailin päähän yhtyäkseen siellä johtajaansa, sekarotuiseen roistoon
nimeltä Hassan-ben-Mohammed, jolle he aikoivat viedä vaimoni lahjaksi.
"Tuon lurjuksen me tunsimme, sillä arabialaisten astuttua maihin
Kilwassa mutta ennen keskinäisen vihollisuutemme alkua hän oli
sairastanut rokkoa, ja vaimoni oli ollut avullisena hoitamassa häntä.
Ilman vaimoani hän olisikin kuollut. Vaikka olikin joukon johtaja, hän
ei ollut osallisena hyökkäyksessä, sillä hänellä oli tehtävää
sisämaassa jossakin orjatieasiassa.
"Kuultuani nuo kauheat uutiset vaivuin järkytyksestä tai verenvuodon
aiheuttamasta heikkoudesta uudelleen tainnoksiin, josta heräsin vasta
kahta päivää myöhemmin hollantilaisella kauppa-aluksella, joka oli
matkalla Zanzibariin. Tämän laivan tulet arabialaiset olivat nähneet ja
pelänneet sitä englantilaiseksi sotalaivaksi. Se oli pistäytynyt
Kilwassa vettä noutamassa, ja merimiehet, jotka tapasivat minut talon
parvekkeella vielä hengissä, olivat sydämensä hyvyydessä kantaneet
minut laivalle. Vanhaa vaimoa he eivät olleet nähneet, tämä oli heidän
lähestyessään varmaankin piiloutunut.
"Zanzibarissa minut jätettiin melkein kuolemaisillani erään
lähetyspappimme hoitoon, jonka luona sairastin hyvin huonona kauan
aikaa. Kului kuusi kuukautta, ennenkuin toivuin entiselleni. Muutamat
sanovat, etten ole koskaan parantunut entiselleni; ehkä tekin, Allan,
olette yksi niitä.
"Vihdoin haava päässäni meni umpeen, sen jälkeen kuin eräs taitava
englantilainen laivastolääkäri oli ottanut pois muutamia luusiruja, ja
sitten voimanikin alkoivat palata. Olin ja olen vieläkin Amerikan
kansalainen, mutta siihen aikaan meillä ei ollut siellä konsulia, enkä
tiedä onko nytkään, ja luonnollisesti ei myöskään sotalaivoja.
Englantilaiset panivat toimeen tiedusteluja puolestani niin paljon kuin
voivat, mutta saivat selville vähän tai ei mitään, sillä koko Kilwan
seutu oli arabialaisten orjakauppiaitten hallussa, joidenka
roistomainen päämies nimitti itseään Zanzibarin sulttaaniksi."
Kertoja pysähtyi jälleen kuin surullisten muistelmain vallassa.
"Ettekö koskaan enää ole kuullut vaimostanne?" kysyi Stephen.
"Kyllä, mr. Somers; kuulin Zanzibarissa eräältä orjalta, jonka
lähetyksemme oli ostanut ja vapauttanut, että hän oli nähnyt
valkoihoisen naisen, joka kuvauksen mukaan saattoi olla vaimoni, elossa
ja nähtävästi terveenä jossakin paikassa, jota en mitenkään voinut
tuntea. Hän tiesi vain sen, että jonkin mustan heimon lähettiläät --
heimon nimeä hän ei tiennyt -- olivat luultavasti löytäneet hänet
harhailemasta viidakossa. Hän oli huomannut, että mustat kohtelivat
naista mitä suurimmalla kunnioituksella, vaikka eivät ymmärtäneetkään
hänen puhettaan. Seuraavana päivänä hän ollessaan etsimässä kuutta
kadonnutta vuohta oli joutunut arabialaisten vangiksi, jotka, kuten hän
myöhemmin oli saanut tietää, olivat samaa valkoihoista naista
takaa-ajamassa. Kertomuksensa jälkeisenä päivänä mies sairastui
keuhkokuumeeseen ja heikontuneena kärsimyksistään orjuudessa kuoli
pian. Nyt ymmärtänette, minkävuoksi minun ei erikoisesti tehnyt mieleni
käydä Kilwassa."
"Kyllä", minä sanoin, "sen ymmärrämme ja paljon muutakin, mistä saamme
puhua myöhemmin. Mutta, muuttaaksemme puheenaihetta, mistä te nyt
olette tulossa ja kuinka satuitte saapumaan juuri näin kreivin aikaan?"
"Olin matkalla tänne erästä tietä pitkin, jonka näytän teille
kartastani", hän vastasi, "mutta satutin jalkani" (Stephen ja minä
katsahdimme toisiimme) "ja sain maata kuusi viikkoa eräässä
kafferimajassa. Parannuttuani, kun en voinut kävellä oikein hyvin,
ratsastin opettamillani härillä. Tämä valkoinen, jonka näitte, on
niistä viimeinen; muut ovat kuolleet tsetse-kärpäsen puremiin.
Selittämätön pelko pakotti minut kiirehtimään eteenpäin niin nopeasti
kuin pääsin; viimeisten kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa olen
tuskin pysähtynyt syömään tai nukkumaankaan. Saapuessani tänä aamuna
Mazitu-maahan tapasin kylät tyhjinä lukuunottamatta muutamia naisia ja
tyttösiä, jotka tunsivat minut ja kietoivat nämä kukkaseppeleet
ympärilleni. He kertoivat kaikkien miesten menneen Bezan kaupunkiin
johonkin suureen juhlaan, mutta mikä juhla se oli, sitä he joko eivät
tienneet tai eivät tahtoneet ilmaista. Minä kiirehdin siis kulkuani ja
saavuin ajoissa -- Jumalan kiitos ajoissa! Tarina on pitkä;
yksityiskohdat kerron myöhemmin. Nyt olemme kaikki liian väsyksissä.
Mitä melua tuo on?"
Minä kuuntelin ja kuulin zulu-metsästäjäin laulavan voittolauluaan
palatessaan torilta raakaa näytelmää katsomasta. Pian he jo
saapuivatkin, etunenässä Sammy aivan toisenlaisena kuin se Sammy, joka
itkien lähti teloituspaikalle paria tuntia sitten. Nyt hän oli
iloisista iloisin ja kantoi kaulallaan muutamia taikakoruja, jotka
tunsin Imbozwin henkilökohtaiseksi omaisuudeksi.
"Hyve on voittanut ja vanhurskaus on täytetty, Mr. Quatermain. Nämä
ovat sotasaalista", hän sanoi ja osoitti kuolleen tietäjä-velhon'
koristeita.
"Ulos, sinä pikku rakki! Emme halua tietää mitään", minä sanoin. "Mene
keittämään illallista." Sammy lähti olematta vähääkään hämillään.
Metsästäjät kantoivat välillään jotakin, joka näytti Hansin ruumiilta.
Ensiksi minä säikähdin, luullen häntä kuolleeksi, mutta tutkimus
osoitti, että hän oli vaipunut vain tajuttomuuden tilaan, jollaisen
aiheuttaa laudanum. Veli Johannes määräsi, että hänet piti kääriä
huopapeitteeseen ja laskea pitkäkseen tulen lähelle, ja me teimme niin.
Samassa Mavovo lähestyi ja kyyristyi maahan eteemme.
"Isäni Macumazahn", hän sanoi levollisesti, "mitä teillä on minulle
sanottavaa?"
"Kiitoksen sanoja, Mavovo. Ellet olisi ollut niin nopea, niin Imbozwi
olisi lopettanut minut. Veitsi kosketti vain ihoani, mutta ei tehnyt
haavaa, Dogeetah on nimittäin tarkastanut sen."
Mavovo heilautti kättään kuin työntääkseen syrjään tuon pikku seikan ja
kysyi, katsoen minua suoraan silmiin:
"Mitä muita sanoja, Macumazahn? Tarkoitan Käärmeeseeni nähden."
"Että sinä olit oikeassa ja minä väärässä", vastasin häpeissäni. "On
tapahtunut, niinkuin sinä ennustit, kuinka ja miksi, sitä en ymmärrä."
"Niin, isäni, siitä syystä, että te valkoiset miehet olette niin
turhamaisia" ("pöyhkeileviä" oli hänen sanansa), "että luulette
omistavanne kaiken viisauden. Nyt olette nähneet, että niin ei ole.
Minä olen tyytyväinen. Väärät tietäjät ovat kaikki kuolleet, isäni, ja
minä luulen, että Imbozwi --"
Minä kohotin kättäni, sillä en halunnut kuulla yksityiskohtia. Mavovo
nousi ja meni hymyillen asioilleen.
"Mitä hän tarkoittaa Käärmeellään?" Veli Johannes tiedusteli uteliaana.
Kerroin hänelle asian niin lyhyesti kuin osasin ja kysyin, voiko hän
selittää sen. Hän pudisteli päätään.
"Omituisin esimerkki alkuasukasviisaudesta, mitä milloinkaan olen
kuullut", hän vastasi, "ja erittäin käyttökelpoinen. Selittääkö! Ei ole
olemassa muuta selitystä kuin tuo vanha, joka sanoo, että taivaan ja
maan välillä on enemmän j.n.e. ja että Jumala antaa eri ihmisille
erilaisia lahjoja."
Senjälkeen söimme illallisemme; luulenpa sen olleen riemullisimpia
aterioita, mitä milloinkaan olen nauttinut. On ihmeellistä, kuinka
hyvälle ruoka maistuu sen jälkeen kuin ei ole enää luullut saavansa
nauttia yhtä suupalaakaan. Sitten muut panivat maata, mutta minä jäin
vielä, ainoana toverinani yhä tiedottomana makaava Hans, tupakoimaan
hetkiseksi tulen ääreen, sillä tällä ylänkömaalla ilma oli kolea.
Minusta tuntui, etten vielä voinut nukkua, ellei muusta syystä niin
kaupungista kuuluvan melun vuoksi, missä mazitu-kansa juhli hirveiden
velhojensa teloitusta ja Veli Johanneksen paluuta.
Yht'äkkiä Hans heräsi, kohosi istualleen ja tuijotti minuun kirkkaan
liekin läpi, jota olin juuri kohentanut lisäämällä tuleen kuivia puita.
"Baas", hän sanoi ontolla äänellä, "siinä olette te ja tässä minä, ja
tuossa tuli, joka ei koskaan sammu, hyvin hyvä tuli. Mutta, baas,
minkävuoksi me emme ole sen sisäpuolella, niinkuin isänne, Saarnaaja,
lupasi, vaan täällä ulkona kylmässä?"
"Senvuoksi, että olet vielä maailmassa, sinä vanha hupakko, etkä
siellä, missä ansaitsisit olla", vastasin. "Senvuoksi, että Mavovon
Käärmeellä oli sittenkin totta puhuva kieli ja Dogeetah saapui,
niinkuin se oli ennustanut. Senvuoksi, että olemme kaikki elossa ja
terveinä ja että paaluissa riippuvat kuolleina Imbozwi ja hänen
joukkueensa. Senvuoksi, Hans, niinkuin itsekin olisit nähnyt, jos
olisit pysytellyt valveilla, sen sijaan että nautit saastaisia
lääkkeitä kuin arka nainen, senvuoksi, että pelkäsit kuolemaa, jonka
sinun ikäisellesi miehelle olisi pitänyt olla tervetullut."
"Oi, baas", keskeytti Hans, "älkää sanoko, että asiat ovat niin ja että
todella elämme vielä siinä maailmassa, jota kunnianarvoisa isänne
nimitti kyynelten maljaksi. Älkää sanoko, baas, että olin raukkamainen
ja nielin tuon kurjan aineen -- jos tietäisitte, baas, mistä se oli
tehty, niin ymmärtäisitte -- vain pahan päänkivistyksen vuoksi. Älkää
sanoko, että Dogeetah saapui silloin, kun silmäni eivät voineet häntä
nähdä tai, mikä vielä pahempi, kuinka Imbozwi ja hänen lapsensa
sidottiin paaluihin juuri silloin, kun minä en kyennyt auttamaan heitä
tämän kyynelten pullon pohjalta siihen tuleen, joka palaa
iankaikkisesta iankaikkiseen. Oi, se on liikaa, baas, ja minä vannon,
että vaikka kuinka monta kertaa kuolisin, tästä puoleen teen sen aina
avoimin silmin", ja hän piteli käsillään kipeää päätään ja heilutteli
itseään edestakaisin katkeran surun vallassa.
Hans'illa olikin syytä olla surullinen, kun ei ollut nähnyt tapahtumain
loppua. Metsästäjät keksivät hänelle uuden, hirveän pitkän nimen, joka
merkitsi "pieni keltainen hiiri, joka nauttii unesta sillä aikaa kuin
mustat rotat syövät vihollisensa". Yksinpä Sammykin teki hänestä
pilkkaa, näytellen saaliitaan, jotka hän vakuutti omin voimin
riistäneensä mahtavalta tietäjämestarilta Imbozwilta, minkä hän todella
oli tehnytkin -- samaisen lmbozwin riippuessa kuolleena paalussa.
Tämä oli kaikki hyvin huvittavaa, kunnes asiat menivät niin pitkälle,
että pelkäsin Hansin tappavan Sammyn ja olin pakotettu lopettamaan
leikin.
XII.
VELI JOHANNEKSEN TARINA.
Vaikka olin pannut myöhään maata, olin valveilla jo ennen
auringonnousua pääasiallisesti siinä tarkoituksessa, että saisin
keskustella kahden Veli Johanneksen kanssa, jonka tiesin nousevan
varhain. En olekaan koskaan tavannut ketään, joka nukkuisi niin vähän
kuin hän.
Niinkuin olin arvannut, hän oli jo liikkeellä majassaan; kynttilän
valossa hän asetteli kukkia puristimeen.
"John", sanoin, "olen tuonut teille jotakin, minkä luullakseni olette
kadottanut", ja ojensin hänelle sahviaanikantisen kirjan ja
vesivärimaalauksen, jotka olin löytänyt hävitetystä lähetystalosta
Kilwassa.
Hän katsahti ensin kuvaan ja sitten kirjaan; ainakin luulen hänen niin
tehneen, sillä itse menin hetkiseksi ulos -- auringonnousua katsomaan.
Muutaman minuutin kuluttua hän kutsui minua ja, kun ovi oli
sulkeutunut, sanoi epävarmalla äänellä:
"Kuinka saitte käsiinne nämä pyhäinjäännökset, Allan?"
Kerroin tarinan alusta loppuun. Hän kuunteli sanaakaan sanomatta ja
lausui lopetettuani:
"Minäkin voin sanoa, minkä ehkä olette arvannutkin, että kuva on
vaimoni kuva ja kirjakin kuuluu hänelle."
"Kuuluu!" minä huudahdin.
"Niin, Allan. Sanon _kuuluu_ senvuoksi, että en usko hänen kuolleen. En
voi selittää sitä enempää kuin eilen illalla sitä, kuinka tuo suuri
zulu-raakalainen osasi ennustaa tuloni. Mutta joskus Tuntematon
ilmaisee meille salaisuutensa, ja uskon hänen ilmaisseen tämän
totuuden, että vaimoni yhä elää, vastauksena rukouksiini."
"Kahdenkymmenen vuoden kuluttua, John?"
"Niin, kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Minkävuoksi luulette", hän kysyi
melkein hurjana, "minun vaellelleen kolmannen osan ihmisikää Afrikan
raakalaisten parissa, tekeytyen hulluksi siitä syystä, että nämä villit
kunnioittavat hullua ja antavat hänen kulkea vahingoittamatta häntä?"
"Luulin teidän kokoovan perhosia ja harvinaisia kasveja."
"Perhosia ja harvinaisia kasveja! Ne olivat tekosyynä. Olen etsinyt ja
etsin vaimoani. Voitte pitää sitä hulluutena, varsinkin katsoen
olosuhteisiin, joissa erosimme -- hän odotti lasta, Allan -- mutta minä
en pidä sitä hulluutena. Uskon hänen piileksivän jonkin kaukaisen
villikansan keskuudessa."
"Siinä tapauksessa saattaisi olla parempi, ettette häntä löytäisikään",
minä vastasin muistaessani monen valkoihoisen naisen kohtaloa, jotka
entisinä aikoina olivat pelastuneet haaksirikosta rannikolle ja
joutuneet kafferien vaimoiksi.
"Ei, Allan. Siinä suhteessa en pelkää mitään. Jos Jumala on suojellut
vaimoani, Hän on varjellut häntä myöskin kaikesta vahingosta. Ja nyt",
hän jatkoi, "ymmärtänette, minkävuoksi haluan päästä Pongo-maahan --
jossa palvellaan valkeaa jumalatarta!"
"Ymmärrän", minä sanoin ja jätin hänet yksin, siliä saatuani tietää
kaikki pidin parempana olla jatkamatta tuskallista keskustelua. Minusta
oli uskomatonta, että nainen yhä olisi elossa, ja pelkäsin vaikutusta,
jonka tieto siitä Johannekseen tekisi. Kuinka paljon romantiikkaa
onkaan tässä pienessä maailmassamme! Ajateltakoon Veli Johannesta
(myöhemmin sain tietää, että hänen oikea nimensä oli Eversley) ja hänen
elämäänsä. Ylevämielinen, sivistynyt mies, joka koettaa säilyttää
uskonsa maailman pimeimmissä paikoissa ja vie nuoren vaimonsa mukanaan,
mikä minun mielestäni ei ollut oikein tehty. Ei perimätieto eivätkä
pyhät kirjoitukset kerro, että apostolit olisivat laahanneet vaimonsa
ja perheensä mukanaan pakanamaihin saarnamatkoilleen, vaikka
otaksuttavasti jotkut heistä olivat naineita. Mutta tämä on sivuasia.
Sitten tulee isku; lähetystalo ryöstetään, mies pelastuu kuin
ihmeen avulla, ja nuori vaimoraukka viedään saaliiksi kurjalle
orjakauppiaalle. Vihdoin viimein hänet muutaman jo kuoleman varjoissa
vaeltavan villin epäluotettavain ilmoitusten mukaan on nähty jonkin
muun tuntemattoman villikansan huostassa. Tämän kertomuksen
kannustamana mies tekeytyy hulluksi luonnontieteilijäksi ja etsii
kadonnutta kaksikymmentä vuotta, kestäen uskomattoman kovia kohtaloita,
ja kuitenkin pyhän uskonsa kannattamana. Tarina oli mielestäni kaunis
ja liikuttava. Mutta mainitsemistani syistä tunnustan, että toivoin
naisen jo aikoja sitten palanneen Luojansa käsiin, sillä mihin tilaan
olisikaan valkoihoinen nainen saattanut joutua oltuaan kaksi
vuosikymmentä mustain raakalaisten vallassa!
Ja kuitenkaan en Mavovosta ja hänen Käärmeestään tekemäini kokemusten
jälkeen uskaltanut pitää mitään varmana. Kuka ja mikä minä olin
muodostamaan tuollaisista asioista omaa mielipidettä, saati sitten
heittämään sen muille vasten kasvoja? Kuinka ahtaat ovatkaan tiedon
rajat, joille perustamme tuomiomme. Ehkäpä tuo meitä ympäröivä suuri
sisäisen havainnon meri on turvallisempi purjehtijalle kuin nuo pienet
yksilöllisen kokemuksen saaret, joille olemme tottuneet purtemme
laskemaan.