niin iloiselta, että päätin heti hänen tuovan mitä parhaita uutisia
tullessaan. Ehkä kuningas oli armahtanut meidät, tai ehkä -- suloinen
ajatus -- Veli Johannes oli saapunut jo ennen aikaansa.
Mutta ei sinnepäinkään! Hänellä ei ollut muuta sanottavaa kuin että hän
oli lähettänyt tiedustelijoita pitkin rannikolle vievää tietä ja ettei
sadan mailin laajuudella näkynyt jälkeäkään Veli Johanneksesta. Kun
Musta elefantti senvuoksi oli Imbozwin kiihoituksesta käynyt yhä
raivoisammaksi, näytti hyvin luultavalta, että illan juhlamenot
pantaisiin toimeen. Kun sen lisäksi hänen velvollisuuteensa kuului
valvoa paalujen pystyttämistä, joihin meidät piti sidottaman, ja
hautojen kaivamista niitten juurelle, niin hän oli tullut laskemaan
meidät uudelleen ollakseen varma, ettei luvun suhteen ollut tapahtunut
erehdystä. Jos tahdoimme joitakin esineitä mukaamme hautaan, meidän
piti vain nimittää ne hänelle, ja hän pitäisi niistä varmasti huolen.
Kuolema olisi nopea ja tuskaton, hän lisäsi, sillä hän oli valinnut
Bezan kaupungin parhaat jousimiehet, jotka harvoin ampuivat harhaan ja
useimmat olisivat osuneet vaikka puhvelihärän töyhtöön.
Sitten hän lörpötteli vähän muista asioista, kysyen muun muassa, mistä
hän löytäisi taikakilven, jonka olin antanut hänelle ja jota hän aikoi
aina pitää kunniakkaana muistona j.n.e., nuuskasi Mavovon kanssa ja
lähti, luvaten varmasti palata oikeaan aikaan.
Kello oli nyt neljä, ja kun Sammy oli aivan kykenemätön, niin Stephen
laittoi itselleen teetä. Tee oli hyvin hyvää, varsinkin kun meillä oli
maitoa sekaan, vaikka en muistanut ennenkuin myöhemmin, mille se
maistui.
Luovuttuani kaikesta toivosta menin yksin sisälle valmistuakseni
ottamaan vastaan loppuni kuin mies, ja istuessani siellä hiljaisuudessa
ja puolipimeässä henkeni tyyntyi. Minkävuoksi olisinkaan pitänyt kiinni
elämästä? Kuten lukija, joka on seurannut seikkailujani, tietää, oli
maassa, jonne olin matkalla, muutamia henkilöitä, joita kovin
mielelläni halusin jälleen tavata, ennen kaikkea isäni ja äitini ja
kaksi jaloa naista, jotka olivat minulle vieläkin enemmän. Poikani
tosin jäisi jäljelle (hän oli silloin vielä elossa), mutta tiesin hänen
saavan ystäviä, ja kun siihen aikaan en ollut kovin huonoissa
varoissakaan, olin voinut varata hänelle kunnollisen toimeentulon. Oli
ehkä parempikin, että menin, sillä jatkuva elämä olisi vain tuonut
uusia suruja ja eronhetkiä.
Miten minulle kävisi, en tietystikään voinut sanoa, mutta tiesin,
niinkuin tiedän nytkin, ettei tuleva olotilani olisi ollut elämän
sammumista eikä myöskään unta, josta Stephen oli puhunut. Ehkä tulisin
siihen paikkaan, jossa vihdoinkin pilvet hajoavat ja me näemme
selvästi, paikkaan, josta näkisin menneisyyden ja tulevaisuuden
maisemat niinkuin taivaalla liitelevä kotka eikä minun tarvitsisi enää
ponnistella tiheissä viidakoissa villipetojen ja käärmeiden
ahdistamana, taivaan rajuilmain ja salamien pelättämänä, tietämättä,
minne polkuni suuntaisin. Ehkä siinä paikassa ei enää olisi sitä, mitä
Paavali nimittää lihan laiksi, joka sotii hengen lakia vastaan ja tekee
minut synnin orjaksi. Ehkä siellä tuo Voima, joka tietää, mitä tekoa me
olemme, antaisi anteeksi menneisyyteni ja minä tulisin siksi, mitä aina
olen kaivannut -- hyväksi sanan täydellisessä merkityksessä -- ja
löytäisin uusia avoimia palveluksen polkuja. Nämä ajatukset poimin sinä
aikana taskukirjaani tekemistäni merkinnöistä.
Näin minä mietiskelin ja kirjoitin pari jäähyväisriviä siinä
mielettömässä toivossa, että ne jotenkuten joutuisivat niiden
henkilöitten käsiin, joille ne olin osoittanut. (Kirjeet ovat vielä
tallella ja tekevät nykyaikana omituisen vaikutuksen.) Sen tehtyäni
koetin vaikuttaa ajatuksillani Veli Johannekseen, jos hän vielä eli,
kuten edellisinäkin päivinä olin tehnyt, ja saattaa hänen tietoonsa
tukalan tilamme sekä nuhdella häntä siitä, että hän epäterveen
huolettomuutensa ja uskollisuudenpuutteensa kautta oli saattanut meidät
tähän tilaan.
Kesken kaiken Babemba saapui sotilaineen noutamaan meitä
teloituspaikalle. Hans tuli ilmoittamaan minulle hänen saapumisestaan.
Hottentottiraukka pudisti kättäni ja pyyhki silmiään repaleiseen
hihaansa.
"Oi, baas, tämä on viimeinen matkamme", hän sanoi, "ja teidät
surmataan, baas, ja se on kaikki minun syytäni, baas, sillä minun
velvollisuutenihan olisi ollut keksiä pelastus. Mutta sitä en voi,
pääni on käynyt niin tyhmäksi. Jos edes saisin käsiini Imbozwin, niin
en pitäisi väliä, ja sen kyllä teenkin, sen _teen_, vaikka minun olisi
haamuna palattava sitä tekemään. Tiedättehän, baas, Saarnaaja, teidän
isänne sanoi meille, että me emme sammu niinkuin tuli, vaan palamme
ikuisesti jossain muualla --"
"Niin toivon", minä ajattelin itsekin.
"-- ja se palaminen on helppoa, eikä tarvitse maksaa mitään puista.
Toivon siis, että me aina palamme yhdessä, baas. Ja kunnes se aika on
käsissä, baas, annan teille jotakin", ja hän veti taskustaan esille
inhoittavan näköisen, hevoslääkettä muistuttavaa nestettä sisältävän
pullon. "Kun nielette tämän, ette tunne enää mitään; se on hyvin hyvää
lääkettä, jota isoisäni isoisä on saanut heimonsa tietäjältä. Te
vaivutte uneen suloisesti kuin olisitte juovuksissa ja heräätte jälleen
tuohon ihanaan tuleen, joka palaa ilman puita eikä koskaan sammu
iankaikkisesta iankaikkiseen, amen."
"Ei, Hans", minä sanoin, "kuolen mieluummin silmät auki."
"Niin minäkin tekisin, baas, jos näkisin, että siitä olisi jotain
hyötyä, mutta sitä en tee, sillä en voi enää uskoa tuon mustan höperön
Mavovon Käärmeeseen. Jos se olisi ollut hyvä käärme, niin se olisi
neuvonut häntä pysyttelemään kaukana Bezan kaupungista, ja senvuoksi
minä nielaisen toisen näistä ja annan toisen baas Stephen'ille", ja hän
työnsi inhoittavan sekasotkun suuhunsa ja nieli sen suurella vaivalla
niinkuin kalkkunanpoika jauhopallon, joka on sen kurkkuun liian suuri.
Minä kuulin Stephen'in huutelevan nimeäni ja jätin Hansin syytämään
suustaan monipuolisia ja monikielisiä kirouksia Imbozwia vastaan, jonka
lukuun hän täydellä syyllä pani koko tuskamme.
"Tämä ystävämme tässä sanoo, että on aika lähteä", Stephen sanoi
kovasti vapisten, sillä tilanne alkoi lopulta vaikuttaa häneenkin, ja
osoittaen vanhaa Babembaa, joka seisoi siinä iloisesti hymyillen, kuin
noutaisi hän meitä häihin.
"Niin, valkoinen herra", sanoi Babemba, "on jo aika ja minä olen
pitänyt kiirettä, jotta teidän ei tarvitsisi odottaa. Siitä tulee
suurenmoinen näytös, sillä Musta elefantti itse aikoo kunnioittaa teitä
läsnäolollaan ja samoin koko Bezan kaupunki, vieläpä kansaa monen
mailin alueelta."
"Suu kiinni, vanha hullu", minä vastasin, "ja lakkaa irvistelemästä.
Jos olisit ollut mies etkä petollinen ystävä, olisit voinut pelastaa
meidät tästä, sillä sinä tiedät varsin hyvin, ettemme ole
ihmiskauppiaita, vaan päinvastoin sellaisten vihollisia."
"Oi, valkeat herrat", sanoi Babemba muuttuneella äänellä, "uskokaa
minua, että hymyilen vain pitääkseni teitä onnellisina loppuun asti.
Huuleni hymyilevät, mutta sisällisesti minä itken. Tiedän, että olette
hyviä, ja olen sanonut sen Bausille, mutta hän ei usko minua, sillä hän
luulee teidän lahjoneen minut. Mitä minä voin tuota mustasydämistä
Imbozwia, taikurien päämiestä, vastaan, joka vihaa teitä siitä syystä,
että luulee teitä itseänsä etevämmiksi, ja joka yötä ja päivää puhuu
kuninkaan korvaan, että ellei hän tapa teitä, niin koko kansamme joutuu
surmattavaksi tai myydään orjiksi, sillä te olette muka vain vakoojia,
joita suuri armeija seuraa. Vasta viime yönä Imbozwi ennusti ja luki
tämän ja paljon muuta lumotusta vedestä, uskotellen kuninkaalle, että
hän näki kaiken kuin kuvassa, vaikka minä, joka kurkistin hänen
olkapäänsä yli, en nähnyt mitään muuta kuin Imbozwin veteen heijastuvat
rumat kasvot. Hän sanoi henkensä ilmoittavan, että Dogeetah, kuninkaan
veli, oli kuollut eikä siis voinut enää palata Bezan kaupunkiin. Olen
tehnyt parhaani. Pidä sydämesi puhtaana minua kohtaan, oi Macumazana,
äläkä vihaa minua, sillä sanon, että olen tehnyt parhaani, ja jos
milloin saan käsiini Imbozwin, niin kostan hänelle, eikä hänen
kuolemansa ole oleva nopea niinkuin teidän. Mutta sitä tilaisuutta en
luultavasti saa, sillä ennemmin hän myrkyttää minut."
"Toivoisin _itse_ saavani hänet käsiini", minä mutisin, sillä niinkään
vakavana hetkenä en voinut tuntea kristillisiä tunteita Imbozwia
kohtaan.
Näin kuitenkin, että vanha Babemba oli rehellinen, ja pudistin hänen
kättään sekä annoin hänelle kirjoittamani kirjeet, pyytäen, että hän
koettaisi saada ne rannikolle. Sitten lähdimme viimeiselle matkallemme.
Zulu-metsästäjät istuivat jo maassa aitauksen ulkopuolella lörpötellen
ja nuuskaten. En ollut selvillä, riippuiko tuo levollisuus todellakin
uskosta Mavovon Käärmeeseen vai rodun luontaisesta rohkeudesta ja
uhmasta. Minut nähdessään he hyppäsivät jaloilleen, kohottivat oikean
kätensä ja päästivät kovaäänisen ja sydämellisen tervehdyksen:
"Inkoosi! Baba! Inkoosi! Macumazana!" Senjälkeen Mavovo antoi merkin,
ja he virittivät zulunkielisen sotalaulun ja lauloivat sitä koko matkan
paaluille asti. Sammykin viritti laulun, mutta aivan toisenlaisen.
"Ole hiljaa", minä sanoin. "Etkö osaa kuolla kuin mies."
"En, en todellakaan", hän vastasi ja ulvoi edelleen ja huusi armoa noin
kahdellakymmenellä eri kielellä.
Stephen ja minä astuimme ensimmäisinä, Stephen'illä yhä kädessään
lippu, jota ei kukaan yrittänyt häneltä riistää. Mazitut varmaankin
arvelivat sitä hänen suojelusesineekseen. Emme puhuneet paljoa, kerran
hän vain virkkoi:
"No niin, orkidea-rakkaus on saattanut monen miehen pahaan loppuun.
Mahtaneenkohan isäukko säilyttää kokoelmani tai myydä sen." Senjälkeen
hän vaikeni, ja kun en tiennyt enkä pitänyt väliä, miten hänen
kokoelmilleen kävisi, minäkään en vastannut.
Meidän ei tarvinnut kulkea kauas; minä puolestani olisin mieluummin
valinnut pitemmän matkan. Vartijat kuljettivat meitä jonkinlaista
sivutietä, ja yht'äkkiä ilmestyimme toiseen päähän toria, jolla
huomasimme tunkeilevan tuhansittain kansaa kokoontuneena teloitustamme
katsomaan. Huomasin, että heidät oli järjestetty säännöllisiin ryhmiin
ja välille jätetty leveä tie, joka kulki torin eteläiselle portille,
luultavasti suuren joukon liikkumisen helpottamiseksi.
Kansajoukko otti meidät vastaan kunnioittavasti vaieten, vaikkakin
Sammyn ulina nauratti muutamia, kun taas zulujen sotalaulu näytti
herättävän heissä ihmettelyä tai ihailuakin. Torin päähän, lähelle
kuninkaan pihaa, oli pystytetty viidelletoista kummulle yhtä monta
ylvästä paalua. Kummut, jotka muodosti niiden juurelle kaivetuista
viidestätoista syvästä haudasta nostettu multa, olivat sellaisessa
asennossa, että kaikki saattoivat nähdä näytöksen. Paaluja oli
oikeastaan seitsemäntoista, rivin päissä oli nimittäin kaksi muita
suurempaa aaseja varten, jotka nähtävästi myöskin piti ammuttaman.
Suuri määrä sotilaita oli pitämässä tyhjänä paalujen edessä olevaa
aukeaa. Tälle aukealle olivat kokoutuneet Bausi, hänen neuvonantajansa,
muutamia hänen päävaimojaan, Imbozwi maalattuna tavallistakin
kauheammaksi ja noin viisi- tai kuusikymmentä valittua jousimiestä
jännitettyine jousineen ja runsaine nuolivarastoineen, joittenka osaa
näytännössä meidän ei ollut vaikea arvata.
"Kuningas Bausi", minä sanoin kulkiessani valtiaan ohi, "sinä olet
murhamies, ja taivas on kostava sinulle rikoksesi. Jos vertamme
vuodatat, kuolet itsekin pian ja tulet kohtaamaan meitä sinne, missä
_meillä_ on valta, ja sinun kansasi tuhotaan."
Sanani näyttivät säikähdyttävän miestä, sillä hän vastasi:
"En ole murhamies. Surmaan teidät senvuoksi, että olette
ihmisryöväreitä. Minä sitäpaitsi en ole langettanut tuomiotanne. Sen on
tehnyt Imbozwi, tietäjäin päämies, joka on kertonut minulle teistä ja
jonka Henki sanoo, että teidän on kuoltava, ellei veljeni Dogeetah
ilmesty teitä pelastamaan. Jos Dogeetah saapuu, mitä hän ei voi, koska
on kuollut, puhumaan puolestanne, silloin tiedän, että Imbozwi on
roisto ja valehtelija, ja niinkuin teidän olisi pitänyt kuolla, niin
hänen on kuoltava."
"Niin, niin", kirkui Imbozwi. "Jos Dogeetah saapuu, niinkuin tuo väärä
noita ennustaa", ja hän osoitti Mavovoa, "silloin olen valmis kuolemaan
sijastanne, te valkoiset orjakauppiaat. Niin, niin, silloin saatte
ampua nuolilla _minut_."
"Kuningas, ota vaari noista sanoista, ja kansa, ottakaa vaari noista
sanoista, jotta ne täytettäisiin, jos Dogeetah saapuu", sanoi Mavovo
kovalla, syvällä äänellä.
"Minä otan niistä vaarin", vastasi Bausi, "ja vannon äitini hengen
kautta, että koko kansan avulla ne täytetään -- jos Dogeetah tulee."
"Hyvä", huudahti Mavovo ja asteli kohti paalua, joka oli osoitettu
hänelle.
Mennessään hän kuiskasi Imbozwin korvaan jotakin, mikä näytti
pelättävän tuota saatanan lasta, sillä huomasin hänen hätkähtävän ja
vapisevan. Samassa hän kuitenkin tointui ja oli seuraavassa hetkessä jo
valvomassa niiden työtä, joiden piti köyttää meidät paaluihin.
Köyttäminen toimitettiin yksinkertaisesti ja lujasti sitomalla meidät
ranteista ruohoköydellä paaluihin, joihin kuhunkin oli kiinnitetty
kaksi esiinpistävää puupalikkaa, jotka sattuivat kainaloihimme ja
estivät meidät liikkumasta. Stephen'ille ja minulle annettiin
kunniapaikat keskellä, ja Stephen'in pyynnöstä kiinnitettiin lippu
hänen paalunsa päähän. Mavovo oli oikealla puolellani, ja muut zulut
oli asetettu molemmille puolin. Hans ja Sammy saivat äärimmäiset paalut
(lukuunottamatta niitä, joihin onnettomat juhtamme oli sidottu).
Huomasin, että Hans oli jo hyvin uninen ja että paalun sitomisen
jälkeen hänen päänsä pian painui rinnalle. Lääke oli nähtävästi
vaikuttanut, ja minä melkein kaduin, etten ollut siitä huolinut, kun
kerran oli tilaisuus.
Kun kaikki seisoimme paaluissamme, Imbozwi tuli pitämään tarkastusta.
Samalla hän piirsi valkealla liidulla pyöreän merkin kunkin rintaan
jonkinlaiseksi maaliksi, johon jousimiehet saivat tähdätä.
"Ähä, valkoinen mies", hän sanoi liidutessaan metsästysnuttuani, "nyt
et enää polta taikakilvelläsi kenenkään tukkaa. Et koskaan enää, sillä
pian minä tallaan jaloillani multaa sinun peitoksesi tuohon kuoppaan,
ja tavarasi kuuluvat minulle."
Minä en vastannut, sillä kun aikani oli niin lyhyt, minun ei mielestäni
kannattanut puhua tuon inhoittavan otuksen kanssa. Hän siirtyi siis
Stephen'in eteen ja alkoi liiduta häntä. Mutta Stephen, jossa asusti
vielä luonnollinen ihminen, huudahti:
"Pois saastainen kätesi!" ja nosti vapaaksi jätetyn säärensä ja antoi
maalatulle tietäjävelholle niin hirveän potkun vatsaan, että tämä
putosi päistikkaa takanaan olevaan kuoppaan.
"Au! Hyvin tehty, Wazela", sanoivat zulut, "toivottavasti tapoitte
hänet!"
"Toivottavasti", sanoi Stephen, ja kansajoukko katsoi hengästyneenä,
kuinka heidän päätietäjäänsä, jota he nähtävästi suuresti pelkäsivät,
kohdeltiin noin pahoin. Babemba vain irvisti, ja kuningas Bausikin
näytti huvitetulta.
Mutta Imbozwista ei niin helpolla päästy, sillä samassa hän jo
apuriensa, pienempäin velhojen, tukemana kömpi ylös haudasta kiroillen
ja savisena, sillä haudan pohja oli märkä. Senjälkeen en kiinnittänyt
enää huomiota häneen enkä muuhunkaan. Kun minulla oli vain puoli tuntia
jäljellä, on selvää, että käytin tuon ajan toisella tavoin.
XI
DOGEETAH SAAPUU.
Sinä iltana auringonlasku oli kuin aamurusko, harvinaisen kaunis,
vaikka samoinkuin teen makua en muistanut sitäkään ennenkuin vähän
myöhemmin. Oli tulossa ukkosilma, joka Afrikassa aina luo ihania
ilmiöitä taivaalle.
Aurinko aleni suurena punaisena silmänä, jonka yli laskeutui äkkiä
pilvien musta silmäluomi purppuralle hehkuvine ripsineen.
"Tämä on nyt viimeistä, mitä sinusta näen, vanha ystäväni", ajattelin
mielessäni.
Hehku alkoi tummua. Kuningas katsahti ympärilleen ja ylös taivaalle
ikäänkuin sadetta peläten, kuiskasi sitten jotain Babemballe, joka
nyökkäsi ja asteli minun paaluani kohti.
"Valkoinen herra", hän sanoi, "Elefantti haluaa tietää, oletteko
valmiit, sillä nyt tulee huono valaistus ampumiselle?"
"Emme", minä vastasin päättäväisesti, "emme ennenkuin puoli tuntia
auringonlaskun jälkeen, niinkuin oli sovittu."
Babemba meni kuninkaan luo ja palasi takaisin.
"Valkoinen herra, kuningas sanoo, että sopimus on sopimus ja että hän
pitää sanansa. Mutta sitten ette saa moittia häntä, jos ampuminen
onnistuu huonosti, sillä luonnollisesti hän ei voinut tietää, että tänä
iltana tulisi tällainen synkkä ilma, joka tähän vuoden aikaan ei ole
tavallista."
Ilma pimeni pimenemistään, kunnes vihdoin olimme kuin Lontoon sumussa.
Taajat ihmisjoukot näyttivät valleilta, ja jousimiehet, jotka
valmistelujaan tehdessään liehuivat sinne tänne, olisivat voineet olla
haadeksen varjoja. Kerran tai pari salama leimahti ja sitä seurasi
jonkun ajan kuluttua kaukainen ukkosenjyrähdys. Ilmakin kävi hyvin
painostavaksi. Vallitsi ääretön hiljaisuus. Ei yksikään koko suuresta
kansanjoukosta puhunut eikä liikahtanut; yksinpä Sammykin oli lakannut
ulisemasta, luultavasti siitä syystä, että hän oli uupunut ja
pyörtymäisillään kuten kuolemaantuomittu usein ennen hirttämistä. Hetki
oli mitä juhlallisin. Luonto tuntui kuin asettuvan juhlamieleen ja
valmistavan meille mahtavaa vaippaa.
Lopulta kuulin kuinka jousia jännitettiin ja Imbozwin kimakan äänen:
"Odottakaa vähän, pilvi hajoaa. Sen takana on valoa, ja on hauskempaa,
jos he näkevät nuolien tulevan."
Pilvi alkoi todellakin hitaasti häipyä, ja sen alta virtasi vihreää
valoa kuin kissan silmissä.
"Joko me ammumme, Imbozwi?" kysyi jousimiesten kapteenin ääni.
"Ei vielä, ei vielä. Ei ennenkuin kansa voi nähdä heidän kuolemansa."
Pilven reuna kohosi taaskin; vihreä valo muuttui tulipunaiseksi
laskevan auringon hehkusta ja heijastui takaisin maahan tiheästä,
tummasta pilvestä. Koko seutu oli kuin syttynyt liekkeihin, mutta
taivas päämme päällä oli tumma kuin painomuste. Jälleen salama
leimahti, niin että näimme tuhatlukuisen odottavan joukon kasvot ja
tuijottavat silmät, vieläpä ohiliiteleväin suurten yölepakkojen
valkoiset hampaatkin. Leimahdus näytti polttavan pois pilven
viimeisetkin jätteet, valo vahveni vahvenemistaan ja kävi hetki
hetkeltä punaisemmaksi.
Imbozwi päästi käärmemäisen vihellyksen. Kuulin jousta jännitettävän,
ja melkein samassa kumahti nuoli juuri pääni päälle paaluun. Nostamalla
päätäni saatoin aivan koskettaa sitä. Suljin silmäni ja aloin nähdä
kaikenlaisia hullutuksia, jotka vuosi vuodelta olen kaikki unohtanut.
Aivoissani humisi sekavasti. Läpi äärettömän hiljaisuuden olin
kuulevinani eläimen raskasta juoksua. Se oli kuin hätyytetty härkä.
Joku päästi hämmästyneen huudahduksen, joka saattoi minut avaamaan
jälleen silmäni. Ensimmäinen, mitä näin, oli joukko villejä jousimiehiä
jousipyssyt koholla -- ensimmäinen nuoli oli nähtävästi ollut vain
koelaukaus. Seuraava näky, joka tuossa kaameassa valaistuksessa
vaikutti aivan ylimaailmalliselta, oli torin eteläportilta johtavaa
avonaista kujaa pitkin nopeasti eteenpäin laahustava valkoinen härkä ja
sen selässä istumassa uljas olento.
Olin luonnollisesti varma, että näin unta, sillä olento oli aivan Veli
Johanneksen näköinen. Siinä oli hänen pitkä, lumivalkoinen partansa.
Tuossa perhoshaavi, jonka varrella hän näytti kiirehtivän härkää.
Mutta hänen vyötäreillään oli kukkaseppeleitä ja samoin härän sarvissa,
ja molemmin puolin sekä edessä ja takana juoksenteli nuoria tyttöjä
samoin seppeleihin kiedottuina. Se oli tietysti näky eikä mitään muuta,
ja minä suljin silmäni jälleen, odottaen kuolettavaa nuolta.
"Ampukaa!" rääkäisi Imbozwi.
"Ei, älkää ampuko", huusi Babemba. "_Dogeetah on tullut_!"
Seurasi hetken hiljaisuus, jonka aikana kuulin nuolien putoilevan
maahan; senjälkeen kajahti tuhansista kurkuista kuin ulvonta:
"Dogeetah! Dogeetah on tullut pelastamaan valkoisia miehiä!"
Minun täytyy tunnustaa, että tämän jälkeen hermoni, jotka tavallisesti
ovat aivan vahvat, tuntuivat siinä määrin rasittuneilta, että
luultavasti vaivuin muutamaksi minuutiksi tajuttomaksi. Tämän
tajuttomuuden aikana olin keskustelevinani Mavovon kanssa, mutta en ole
varma, oliko se totta vai vain kuvittelua, sillä en ole koskaan
muistanut kysyä sitä häneltä.
Hän sanoi minulle, tai luulin hänen sanovan:
"Ja nyt, isäni Macumazahn, mitä teillä on sanottavaa? Seisooko
Käärmeeni hännällään vai eikö? Vastatkaa, minä kuuntelen."
Tähän minä vastasin tai olin vastaavinani:
"Mavovo lapseni, näyttää todellakin siltä kuin Käärmeesi _seisoisi_
hännällään. Mutta pidän tätä kaikkea kuitenkin vain kuvitteluna;
minusta tuntuu, että elämme unimaassa, missä ei muu ole todellista kuin
ne asiat, joita emme saata nähdä emmekä kuulla emmekä koskettaa; että
ei ole olemassa minua eikä sinua eikä mitään Käärmettä, ei mitään muuta
kuin se Voima, jossa liikumme, joka näyttää meille kuvia ja nauraa, kun
pidämme niitä todellisuutena."
Siihen Mavovo sanoi, tai olin kuulevinani hänen sanovan:
"Te ainakin kosketatte totuutta, oi isäni Macumazana! Kaikki olevainen
on varjoa, ja me olemme varjojen varjoja. Mutta mikä heittää varjon, oi
isäni Macumazana? Minkävuoksi Dogeetah näyttää saapuvan, ratsastaen
valkoisella härällä, ja minkävuoksi kaikki nuo tuhannet ihmiset
uskovat, että minun Käärmeeni seisoo niin ihmeen tanakasti hännällään?"
"En totisesti tiedä", minä vastasin ja heräsin.
Siinä oli epäilemättä Veli Johannes kukkaköynnöksineen -- huomasin
inholla, että kukat olivat orkideoja -- köynnöksineen, jotka
bakkanaaliseen tapaan riippuivat alas hänen vasenta silmäänsä
varjostavalta kuhmuiselta aurinkokypäriltä. Hän oli kauheassa raivossa
ja herjasi Bausia, joka sananmukaisesti ryömi hänen edessään, ja minä
olin myöskin kauheassa raivossa ja herjasin _häntä_. Mitä itse sanoin,
en muista, mutta hän, valkea parta suuttumuksesta koholla ja uhaten
Bausia hyönteisverkkonsa varrella sanoi:
"Sinä koira! Sinä raakalainen, jonka pelastin hukkumasta ja jota olen
kutsunut veljekseni! Mitä olit tekemässä näille valkoisille miehille,
jotka ovat oikeita veljiäni, ja heidän seuralaisilleen? Olitko
aikomuksessa surmata heidät? Oi, jos niin on, silloin minä unohdan
valani, unohdan sen siteen, joka liittää meidät toisiimme ja --"
"Älä toki, älä", sanoi Bausi. "Kaikki on kauheaa erehdystä; minä en
ansaitse ollenkaan nuhteita. Syyllinen on tuo taikuri Imbozwi, jota
minun tällaisissa asioissa on maan vanhan lain mukaan toteltava. Hän
kysyi neuvoa Hengeltään ja sanoi, että sinä olit kuollut ja että nämä
valkoiset herrat olivat kaikkein suurimpia roistoja, mustasydämisiä
orjakauppiaita, jotka olivat tulleet tänne vakoilemaan mazitu-kansaa ja
tuhoamaan sitä taikatempuilla ja kuulilla."
"Silloin hän valehteli", jyrisi Veli Johannes, "ja valehteli
tietoisesti."
"Niin, niin, on ilmeistä, että hän valehteli", Bausi vastasi. "Tuokaa
tänne hänet ja ne, jotka häntä palvelevat."
Auringonlaskun viimeisen hehkun mukana ukkospilvetkin olivat hajonneet
ja taivaalla paistoi kirkas kuu, jonka valossa sotilaat alkoivat etsiä
Imbozwia ja hänen liittolaisiaan. Viimemainittuja he saivat käsiinsä
kahdeksan tai kymmenen, kaikki roistonnäköisiä, kamalasti maalattuja ja
koristeltuja kuin päämiehensäkin, mutta Imbozwia itseään he eivät
löytäneet.
Aloin jo arvella, että hän oli hämmingissä päässyt pujahtamaan pakoon,
kun samassa kuulin rivin toisesta päästä -- me olimme yhä pääluihimme
sidottuina -- Sammyn tosin käheän mutta kuitenkin iloisen äänen
huutavan: