kaikki, mitä olette hänelle selittänyt, ja että on luultavaa, että tuo
Bausi raakalainen surmaa meidät kaikki, ellemme voi sanoa hänelle,
milloin tuo valkoinen mies Dogeetah, jota hän rakastaa, palaa takaisin.
Hän sanoo myöskin uskovansa, että hän taitojensa avulla voisi saada
selville, milloin se tapahtuu -- jos se yleensä tapahtuu -- (mikä
tietystikin, sanon sen vain teille, mr. Somers, on tuon tietämättömän
pakanan hävytön valhe). Hän ei kuitenkaan sano välittävänsä
kuparirovonkaan vertaa -- hänen oikea sanansa, mr. Somers, on
maissijyvä -- omastaan tai kenenkään muunkaan elämästä, minkä hyvin
uskon todeksi, päättäen kaikesta, mitä olen kuullut hänen
menettelytavoistaan. Hän sanoo raa'alla kielellään, ettei ole olemassa
mitään eroa Mazitu-maan hyeenan tai jonkun muun maan hyeenan vatsan
välillä ja että Mazitu-maan multa on yhtä tervetullut hänen luilleen
kuin mikä muu maa tahansa, sillä maa on muka pahempi kuin kaikki
hyeenat, ja hän on tehnyt sen huomion, että ennemmin tai myöhemmin se
nielee ikiajoiksi kaikki, mitä se joskus on päällään kantanut. Teidän
tulee antaa minulle anteeksi, että toistan hänen tyhjänpäiväiset ja
lapselliset lorunsa, mr. Somers, mutta te pyysitte minua kääntämään
tuon raakalaisen sanat täsmällisesti. Senlisäksi, mr. Somers, tuo
häikäilemätön henkilö ilmoittaa, lyhyesti sanoen, että jokin hänelle
tuntematon voima -- hän nimittää sitä 'Voimaksi, joka antaa auringon
paistaa ja koristaa yön vaipan tähdillä (pyydän anteeksi, että toistan
hänen typerät sanansa) -- että tuo voima on antanut hänen syntyä tähän
maailmaan ja on jonakin määrättynä hetkenä taas kutsuva hänet takaisin
tummaan, iäiseen kohtuunsa tuudittaakseen hänet uneen tai herättääkseen
eloon jälleen tuntemattoman tahtonsa mukaisesti -- käännän
sananmukaisesti, mr. Somers, vaikka en tiedä, mitä tuo kaikki
merkitseekään -- ja ettei hän välitä vähääkään siitä, milloin tämä
tapahtuu. Hän sanoo kuitenkin, että vaikka hän on käynyt vanhaksi ja
kokenut paljon suruja -- ymmärrän hänen tarkoittavan tällä erästä
neekerivaimoaan, jolta joku toinen villi-ihminen löi pään poikki, ja
erästä lastaan, johon hän näyttää olleen hyvin kiintynyt -- te
kuitenkin olette nuori, ja teillä on monta päivää edessänne, ja hän
toivoo ja iloitsee teidän puolestanne. Sentähden hän ilolla tekisi
kaiken voitavansa pelastaakseen henkenne, sillä vaikka olettekin
valkoihoinen ja hän musta, hän on kuitenkin kiintynyt teihin ja pitää
teitä aivan kuin lapsenaan. Vieläpä hän lisää, että jos se on
tarpeellista, hän ilolla antaa henkensäkin teidän edestänne ja että
hänen sydäntänsä viiltää ollessaan pakotettu kieltämään teiltä jotakin.
Kuitenkin hänen täytyy evätä tämä pyyntönne, että hän kysyisi tuolta
oliolta, jota hän kutsuu Käärmeekseen -- mitä hän sillä tarkoittaa, mr.
Somers, sitä en tiedä -- milloinka tuo valkoihoinen mies nimeltä
Dogeetah saapuu tälle paikkakunnalle. Ja syy on lupaus, jonka hän antoi
mr. Quatermain'ille, kun tämä nauroi hänen taikuudelleen, ettei hän
koskaan enää tekisi taikoja hänelle eikä kellekään teistä ja että hän
ennemmin kuolisi kuin rikkoisi lupauksensa. Siinä kaikki, mr. Somers,
ja kuten luulen, teidänkin mielestänne tarpeeksi."
"Ymmärrän", vastasi Stephen. "Sano päämies Mavovolle" (huomasin hänen
korostavan sanaa _päämies_), "että ymmärrän _täydellisesti_ ja että
kiitän häntä perinpohjaisesta selityksestä. Kysy häneltä sitten, kun
asia kuitenkin on niin tärkeä, eikö ole mitään keinoa päästä tästä
pulasta."
Sammy käänsi sanat zulunkielelle, jota hän puhui täydellisesti, kuten
huomasin, ilman selityksiä tai lisäyksiä.
"Vain yksi keino", Mavovo vastasi nuuskaamisensa välillä. "Keinä on se,
että Macumazahn itse pyytää sitä minulta. Macumazahn on vanha
päällikköni ja ystäväni, ja hänen tähtensä tahdon unohtaa senkin, minkä
muiden suhteen aina muistaisin. Jos hän ilman piikkaa pyytää minua
harjoittamaan taitoani kaikkien meidän hyväksemme, niin koetan sen
tehdä, vaikkakin tiedän hyvin, että hän luulee tuhkan hajoavan vain
tuulen vaikutuksesta, joka puhaltaa sen ilmaan ja antaa sen jälleen
pudota takaisin ilman tarkoitusta tai merkitystä, unohtaen, niinkuin
viisaat valkoiset miehet unohtavat, että tuhkaa hajoittava tuuli on
sama kuin se, joka huokuu sieraimissamme ja että me olemme sen edessä
samaa kuin tuhka."
Minä, kuuntelija, mietin hetken tai pari. Tuon villin soturin Mavovon
sanat, nekin, joista olin kuullut vain tuon mahdottoman Sammyn typeräin
huomautusten tärvelemän käännöksen, liikuttivat mielikuvitustani. Mikä
minä olin arvostelemaan häntä ja hänen tuntemattomia lahjojaan? Mikä
minä olin pilkkaamaan häntä ja pilkallani osoittamaan, että pidin häntä
petturina?
Astuin sisälle aitauksen aukosta ja seisahduin hänen eteensä.
"Mavovo", minä sanoin, "olen kuullut sanasi. Olen pahoillani, että
nauroin sinulle Durban'issa. En ymmärrä sinun taikojasi. Se on minulle
vierasta ja saattaa olla totta ja saattaa olla petosta. Olisin sinulle
kuitenkin kiitollinen, jos koettaisit käyttää voimaasi ottamaan selvää
siitä, tuleeko Dogeetah, ja jos tulee, milloin. Nyt tee miten haluat;
olen puhunut."
"Ja minä olen kuullut, Macumazahn, isäni. Tänä iltana kutsun esille
Käärmeeni. Vastaako se, tai mitä se vastaa, sitä en tiedä."
No niin, hän kutsui Käärmeensä esille asiaankuuluvilla kaameilla
menoilla, ja Stephen, joka oli läsnä minun kieltäydyttyäni, ilmoitti,
että tuon salaperäisen matelijan antamien tietojen mukaan Dogeetah eli
Veli Johannes tulisi Bezan kaupunkiin täsmälleen auringonlaskun aikaan
kolmantena päivänä tästä lukien. Kun hän siis meidän almanakkamme
mukaan oli tehnyt taikansa perjantaina, niin saimme toivoa näkevämme
hänet -- toivoa on juuri oikea sana kuvaamaan minun sieluntilaani sen
asian suhteen -- maanantai-iltana illallisen aikaan.
"Hyvä on", sanoin lyhyesti. "Ole hyvä, äläkä puhu enää tuosta,
jumalattomasta moskasta, sillä tahdon panna maata."
Varhain seuraavana aamuna me avasimme laatikkomme ja valikoimme sievän
kokoelman lahjoja kuningas Bausille, toivoen niillä pehmittävämme hänen
kuninkaallisen sydämensä. Se sisälsi pakan kalikookangasta, erinäisiä
veitsiä, soittopelilaatikon, halvan amerikkalaisen revolverin ja nipun
hammaspuikkoja sekä muutamia nauloja mitä parhaita ja muodikkaimpia
naisten helmiä. Tämän todella ylevän lahjan me lähetimme kuninkaalle
mazitu-palvelijaimme Tomin ja Jerryn mukana, jotka marssitettiin
matkaan useamman vartijan saattamina. Olin lähettänyt heidät siinä
toivossa, että he puhuisivat maanmiehilleen ja kertoisivat heille,
kuinka hyviä ihmisiä me olimme. Kehoitinkin heitä niin tekemään.
Kuvitelkaa senvuoksi kauhuamme, kun noin tuntia myöhemmin, juuri kun
olimme siistimässä itseämme aamiaisen jälkeen, veräjästä ilmestyi Tomin
ja Jerryn sijasta, jotka olivat kadonneet, pitkä rivi mazitu-sotilaita,
kukin kantaen yhtä lahjakappaletta. Viimeisellä oli pörröisen päänsä
päällä hammaspuikkonippu kuin mikäkin risukimppu. Yhden kerrallaan he
laskivat ne suurimman majan parvekkeen lehmuslattialle. Senjälkeen
heidän johtajansa lausui juhlallisesti:
"Suuri musta Bausi ei tarvitse valkoisten miesten lahjoja."
"Vai niin", minä vastasin, sillä olin aivan raivoissani. "Silloin niitä
ei hänelle toista kertaa tarjota."
Miehet menivät enempää puhumatta tiehensä, ja heti ilmestyi Babemba
noin viisikymmenmiehisen sotiiaskomppanian seuraamana.
"Kuningas haluaa tavata teitä, valkeat herrat", hän sanoi väkinäisen
iloisella äänellä, "ja minä tulin noutamaan teitä hänen luokseen."
"Minkävuoksi hän ei ota vastaan lahjojamme?" kysyin osoittaen kasaa.
"Oi, se johtuu siitä, että Imbozwi on kertonut taikakilvestä. Hän ei
sano haluavansa sellaisia lahjoja, jotka polttavat hänen hiuksensa.
Mutta tulkaa, tulkaa. Hän selittää sen kyllä itse. Jos Elefantti saa
odottaa, niin hän käy vihaiseksi ja alkaa toitottaa."
"Vai niin hän tekee?" minä sanoin. "Ja kuinka monen meistä on tultava?"
"Kaikkien, kaikkien, valkea herra. Hän haluaa nähdä jokaikisen."
"Minua luultavasti ei", sanoi Sammy, joka seisoi aivan lähellä. "Minun
täytyy jäädä ruokaa valmistamaan."
"Sinut myöskin", vastasi Babemba. "Kuningas haluaa nähdä pyhän juoman
valmistajan."
No niin, ei löytynyt pakotietä, ja niin marssimme matkaan, tarpeetonta
sanoa, hyvin asestettuina, ja jouduimme heti sotilasten piirittämiksi.
Tehdäkseni kulkueemme tavallisuudesta poikkeavaksi annoin Hansin astua
etumaisena kantaen päänsä päällä hylättyä soittopelilaatikkoa, josta
tulvi liikuttavana sävel: "Koti, armas koti." Sitten seurasi Stephen,
kantaen tangossa Englannin lippua, sitten minä metsästäjäin keskellä ja
jäljessäni Babemba, sitten vastahakoinen Sammy, ja kaikkein viimeisinä
mazitujen taluttamina molemmat aasit, näytti nimittäin siltä kuin
kuningas olisi antanut niidenkin tuomisesta erityisen määräyksen.
Se oli todellakin hämmästyttävä joukkue, joka missä muussa olosuhteissa
tahansa olisi saanut minut nauramaan. Eikä vaikutusta puuttunutkaan,
siliä yksinpä vaitelias mazitu-kansakin, jonka lävitse tiemme kulki,
näytti jonkunlaisia innostuksen merkkejä. "Koti, armas koti" oli heistä
varmaan taivaallinen, vaikka enimmän heidän huomiotaan ehkä kuitenkin
kiinnittivät aasimme, etenkin siiloin, kun ne kiljuivat.
"Missä Tom ja Jerry ovat?" kysyin Babembalta.
"En tiedä", hän vastasi; "luultavasti he ovat saaneet luvan käydä
tervehtimässä ystäviään."
"Imbozwi näyttää ahdistelevan meitä", ajattelin mielessäni enkä puhunut
enempää.
Samassa saavuimme kuninkaallisen aitauksen portille. Siinä sotilaat
suureksi harmikseni riisuivat meidät väkisin aseista, ottivat
rihlapyssymme, revolverimme, vieläpä puukkommekin. Turhaan koetin
vastustaa sanoen, ettemme olleet tottuneet luopumaan näistä aseista.
Vastaus kuului, ettei lain mukaan kukaan saanut astua kuninkaan eteen
asestettuna, ei edes tanssipalikalla. Mavovo ja zulut osoittivat
vastustelun merkkejä, ja luulin jo syntyvän kahakan, joka tietysti
olisi päättynyt meidän surmaamiseemme, sillä vaikkakin mazitut suuresti
pelkäsivät pyssyjä, mitä me olisimme voineet satoja miehiä vastaan?
Annoin Mavovolle käskyn alistua, mutta hän oli vähällä olla
tottelematta. Yht'äkkiä johtui mieleeni onnellinen ajatus, ja muistutin
hänelle, että hänen Käärmeensä ennustuksen mukaan Dogeetah oli saapuva
ja kaikki siis kääntyvä hyväksi. Silloin hän myöntyi ilkeämielisen
kohteliaasti, ja pian näimme kallisarvoiset pyssymme vietävän pois,
minne, sitä emme tienneet.
Sitten mazitu-sotilaat asettivat keihäänsä ja kaaripyssynsä kylän
portille, ja me astuimme eteenpäin mukanamme vain lippu ja
pelilaatikko, joka nyt soitti laulua "Britannia, aaltojen valtias".
Kuljimme pihan yli muutamia leveälehtisiä puita kohti, jotka kasvoivat
suuren alkuasukasmallisen talon edessä. Lähellä talon ovea istui
tuolilla lihava, keski-ikäinen ja vihaisennäköinen mies, jonka ainoana
pukuna oli kupeilla riippuva kissannahkaverho ja ketju suuria sinisiä
helmiä kaulassa.
"Kuningas Bausi", Babemba kuiskasi.
Kuninkaan vierellä kyyrötti pieni kyttyräselkäinen olento, jonka
helposti tunsin Imbozwiksi, vaikkakin hän oli maalannut kärventyneen
päänahkansa valkoiseksi ja koristanut sen vaaleanpunaisilla pilkuilla,
kun taas tylppää nenää kaunisti purppuranpunainen läiskä -- arvatenkin
hänen juhla-asunsa. Ympärillä ja takana oli useita vaiteliaita
neuvonantajia. Saatuaan jonkunlaisen merkin tai astuttuaan määrätylle
paikalle kaikki sotilaat, myöskin vanha Babemba, heittäytyivät
polvilleen ja ryömivät nelin kontin. He vaativat meitäkin tekemään
samoin, mutta siihen minä vedin rajan, sillä arvelin, että jos
ryömisimme kerran, saisimme ryömiä aina.
Komentoni mukaan astuimme siis pystysuorina mutta hitain askelin
keskellä noita ryömiviä olentoja ja saavuimme ennen pitkää
kunnioitettavan Bausin, "kauniin mustan", mazitu-kuninkaan, eteen.
X.
TUOMIO.
Me tuijotimme Bausiin, ja Bausi tuijotti meihin.
"Olen Musta elefantti Bausi", hän huudahti viimein tuskastuneena
kiinteään äänettömyyteemme, "ja minä toitotan, toitotan, toitotan!"
(Nähtävästi tuo oli vanha, pyhä puheenkaava, joll mazitu-kuninkaan oli
tapa avata keskustelu muukalaisten kanssa.)
Sopivan väliajan jälkeen minä vastasin kylmällä äänellä:
"Me olemme valkeat jalopeurat Macumazana ja Wazela, ja me kiljumme,
kiljumme, kiljumme!"
"Ja minä osaan polkea", sanoi Bausi.
"Ja me osaamme purra", minä sanoin ylväästi, vaikka en vähääkään
tiennyt mitenkä olisimme purreet tai tehneet muutakaan vaikuttavaa
ainoana aseenamme Englannin lippu.
"Mitä tuo on?" Bausi kysyi lippua osoittaen.
"Se on se joka varjostaa koko maailmaa", vastasin ylpeästi ja näin,
että vastaukseni vaikutti, vaikkakaan hän ei kokonaan sitä ymmärtänyt,
sillä hän käski erästä sotilasta pitämään hänen päänsä päällä
palmunlehtivarjostinta, jottei lippumme varjostaisi häntä. "Entä tuo",
hän taasen kysyi, osoittaen peililaatikkoa, "joka ei elä ja kuitenkin
ääntelee?"
"Se laulaa kansamme sotalaulua", sanoin. "Me lähetimme sen sinulle
lahjaksi ja sinä palautit sen. Minkävuoksi et ota vastaan lahjojamme,
oi Bausi?"
Silloin valtias äkkiä raivostui.
"Mitä varten tulette tänne, valkoiset miehet", hän kysyi,
"kutsumattomina ja vastoin maani lakeja, jonne ainoastaan yksi
valkoihoinen on tervetullut, veljeni Dogeetah, joka paransi veitsellä
sairauteni? Tiedän ketä te olette. Olette ihmiskauppiaita. Tulette
tänne ryöstämään kansaani ja myymään sen orjuuteen. Teillä oli maani
rajoilla paljon orjia mukananne, mutta ne te lähetitte pois. Teidän on
kuoltava, teidän on kuoltava, teidän, jotka nimitätte itseänne
jalopeuroiksi, ja värjätty rääsynne, jonka sanotte varjostavan
maailmaa, mätänee teidän luittenne kanssa. Mitä tulee laatikkoon, joka
laulaa sotalaulua, sen minä muserran; se ei ole lumoava minua, niinkuin
taikakilpenne lumosi suuren tietäjäni Imbozwin, polttaen hänen
tukkansa."
Sitten hän hyppäsi pystyyn lihavuuteensa nähden ihmeteltävän
reippaasti, tyrkkäsi Hansin päästä pelilaatikon, niin että se putosi
maahan, surisi vähän aikaa ja sitten vaikeni.
"Se on oikein", kirkui Imbozwi. "Tallaa heidän taikuutensa, oi
Elefantti. Surmaa heidät, oi Musta kuningas; polta heidät, niinkuin he
polttivat tukkani."
Nyt tunsin, että asia oli vakava, sillä Bausi silmäili jo ympärilleen
kuin antaakseen sotilailleen murhakäskyn. Sanoin epätoivoissani:
"Oi kuningas, sinä mainitsit muuatta valkoista miestä, tietäjäin
tietäjää, jonka nimi on Dogeetah ja joka paransi veitsellä sairautesi,
ja nimitit häntä veljeksesi. Hyvä, hän on meidänkin veljemme, ja hänen
kutsustaan tulimme sinua tervehtimään, sillä hänkin saapuu piakkoin
tänne kohtaamaan meitä."
"Jos Dogeetah on ystävänne, silloin olette minunkin ystäviäni", Bausi
vastasi, "sillä tässä massa hän hallitsee aivan niinkuin minäkin, sillä
hänen verensä virtaa suonissani, samoinkuin minun vereni hänen
suonissaan. Mutta te valehtelette. Dogeetah ei ole orjakauppiasten
veli, hänen sydämensä on hyvä ja teidän paha. Sanotte, että hän tulee
tänne teitä tapaamaan. Koska hän tulee? Sanokaa, ja jos se tapahtuu
pian, niin minä pidätän käteni ja odotan hänen lausuntoaan teistä,
ennenkuin pistän teidät kuoliaiksi, sillä jos hän puhuu teistä hyvää,
niin teidän ei tarvitse kuolla."
Nyt minä epäröin, niinkuin oli luonnollistakin, siliä katsottuna Bausin
kannalta, joka piti meitä orjakauppiaina, hän ei ollut vihainen syyttä.
Etsiessäni aivoistani vastausta, jonka kuningas voisi hyväksyä ja joka
ei paljastaisi meitä, näin hämmästyksekseni Mavovon astuvan kuninkaan
eteen.
"Kuka sinä olet, ihminen?" Bausi kiljui.
"Olen soturi, oi kuningas, kuten naarmuni osoittavat", ja hän osoitti
haavoja rinnassaan ja nenässään. "Olen sen kansan päämiehiä, josta
sinun kansasi on saanut alkunsa, ja nimeni on Mavovo, Mavovo, joka olen
valmis taistelemaan sinun tai kenen muun kanssa tahansa, jonka
mainitset, ja tappamaan hänet tai sinut, jos niin haluat. Onko täällä
joku, joka haluaa saada surmansa?"
Ei kukaan vastannut, sillä tuo leveärintainen zulu oli kauhistuttavan
näköinen.
"Olen myöskin tietäjä", Mavovo jatkoi, "yksi suurimpia tietäjiä, jotka
osaavat avata 'Etäisyyden portit' ja lukea, mitä on kätkettynä
tulevaisuuden kohtuun. Sentähden tahdon vastata kysymyksiin, jotka teit
herralleni Macumazanalle, tuolle suurelle ja viisaalle valkoiselle
miehelle, jota palvelen siitä syystä, että olemme sotineet yhdessä
monessa taistelussa. Niin, minä olen hänen suunsa, minä vastaan.
Valkoinen mies Dogeetah, joka on veriveljesi ja jonka sana on
mazitu-kansan keskuudessa kuin sinun sanasi, saapuu tänne
auringonlaskun aikaan toisena päivänä tästä lukien. Olen puhunut."
Bausi katsahti minuun kysyvästi.
"Niin", minä huudahdin, sillä tunsin, että minun piti sanoa jotakin,
mitä tahansa, vain sanoakseni, "Dogeetah saapuu tänne toisena päivänä
tästä lukien viimeistään puolen tunnin kuluttua auringonlaskun
jälkeen."
En tiedä, mikä minut pakotti lisäämään tuon ylimääräisen puoli tuntia,
joka tässä tapauksessa pelasti kaikkein meidän henkemme.
Nyt Bausi neuvotteli hetken inhoittavan Imbozwin ja vanhan,
toissilmäisen kenraali Babemban kanssa, ja me odotimme tietäen, että
kohtalomme riippui neuvottelun tuloksesta. Vihdoin hän puhui.
"Valkoiset miehet", hän sanoi, "Imbozwi, täkäläisten tietäjien päämies,
jonka tukan poltitte pahalla taiallanne, sanoo, että olisi parasta
surmata teidät heti, koska sydämenne ovat pahat ja te suunnittelette
onnettomuutta kansalleni. Niin minäkin ajattelen. Mutta kenraalini
Babemba, jolle olen suutuksissani siitä, ettei hän totellut määräystäni
ja surmannut teitä maani rajoilla, jossa hän tapasi teidät
orjakaravaaneinenne, hän ajattelee toisin. Hän rukoilee minua
hillitsemään kättäni, ensiksikin siitä syystä, että olette lumonneet
hänet kiintymään itseenne, ja toiseksi siitä syystä, että te
mahdollisesti satutte puhumaan totta -- mitä me emme usko -- siinä
nimittäin, että olette tulleet tänne Dogeetah-veljeni kutsusta ja hän,
Dogeetah, surisi, jos hän saapuessaan tapaisi teidät kuolleina eikä
kykenisi enää herättämään teitä henkiin jälleen. Näin ollen, koska ei
ole suurta väliä sillä, kuoletteko nyt tai myöhemmin, minun määräykseni
on, että teitä pidetään vankeina aina auringonlaskuun saakka toisen
päivän iltana tästä lukien ja sidotaan sitten paaluihin kauppatorille,
jossa saatte odottaa pimeyden lähestymistä, jolloin sanotte Dogeetah'in
olevan täällä. Jos hän saapuu ja omistaa teidät veljikseen, silloin
kaikki on hyvin; ellei hän saavu tahi tunnusta teitä omikseen -- niin
vielä parempi, sillä silloin teidät ammutaan kuoliaiksi nuolilla
varoittavana esimerkkinä kaikille ihmisvarkaille, jotka aikovat
Mazitu-maan rajojen yli."
Kuuntelin kauhistuneena tuota hirveää tuomiota, sitten sanoin
hengähtäen:
"Me emme ole ihmisvarkaita, oi kuningas, olemme ihmisten vapauttajia,
kuten oman kansasi miehet Tom ja Jerry voivat kertoa."
"Keitä Tom ja Jerry ovat?" hän kysyi välinpitämättömänä. "Tai olkoon,
ei sillä ole väliä, sillä epäilemättä he ovat valehtelijoita niinkuin
te kaikki muutkin. Olen puhunut. Viekää heidät pois, ruokkikaa hyvin ja
säilyttäkää turvassa aina auringonlaskun edelliseen tuntiin saakka
toisena päivänä tästä lukien."
Antamatta meille enää tilaisuutta puhua Bausi nousi ja asteli imbozwin
ja neuvonantajainsa seuraamana isoon majaansa. Senjälkeen meidätkin
vietiin pois, tällä kertaa kaksinkertaisen vartiojoukon saattamina,
jonka komentajaa en ennen ollut nähnyt. Kylän portilla pysähdyimme ja
kysyimme aseitamme, jotka meiltä oli otettu. Vastausta emme saaneet;
sotilaat vain laskivat kätensä meidän olkapäillemme ja työnsivät meitä
eteenpäin.
"Tämäpä on soma juttu", kuiskasin Stephen'ille.
"Oi, ei se mitään", hän vastasi. "Meillähän on vielä paljon pyssyjä
majassamme. Olen kuullut, että tämä mazitu-kansa pelkää kauheasti
kuulia. Emme voi muuta kuin hyökätä ulos ja murtaa itsellemme tien
heidän lävitseen, sillä kun alamme ampua, he tietysti juoksevat
pakoon."
Minä katsahdin häneen, mutta en vastannut, sillä totta puhuakseni en
ollut väittelytuulella.
Saavuimme majapaikkaamme, missä sotilaat jättivät meidät ja
leiriytyivät ulkopuolelle. Täynnä sotasuunnitelmia Stephen riensi heti
siihen huoneeseen, jonne oli pantu säilöön orjain pyssyt ja omat
vara-aseemme sekä ampumatarpeet. Näin hänen palaavan aivan kalpeana ja
kysyin, mitä oli tapahtunut.
"Tapahtunut!" hän vastasi äänellä, joka oli aivan täynnä kauhua. "Sitä,
että nuo mazitut ovat varastaneet kaikki pyssymme ja ampumavaramme.
Eivät ole jättäneet ruutia edes hemmetin vertaa."
"Hyvä on", vastasin laskien leikkiä, joka tällaisissa olosuhteissa on
tavallista, "sensijaan pääsemme itse varmasti hemmettiin."
Asemamme oli todellakin kauhea. Lukija voi itse kuvitella sitä
mielessään. Vähän yli kahden vuorokauden kuluttua joutuisimme nuolilla
ammuttaviksi, ellei muuan oikullinen herrasmies, jonka uskoin varmasti
kuolleeksi, ilmestyisi yht'äkkiä erääseen Keski-Afrikan etäisimpään ja
vaikeapääsyisimpään paikkaan. Ainoa toivomme sen tapahtumisesta, jos
sitä yleensä voi toivoksi nimittääkään, perustui sen lisäksi vain
kafferi-tietäjän ennustukseen.
Siihen luottaminen oli joka suhteessa niin typerää, että hylkäsin koko
ajatuksen ja aloin miettiä pakenemisen mahdollisuuksia. Mietittyäni
tuntikausia en ollut keksinyt ainoatakaan keinoa. Eipä edes Hans
kaikkine kokemuksineen ja lähes yli-inhimillisine taitoineen kyennyt
ehdottamaan mitään. Olimme aseettomina keskellä tuhatlukuista
villikansaa, joka Babembaa mahdollisesti lukuunottamatta piti meitä
orjakauppiaina, jotka olivat tulleet maahan ryöstämään heidän vaimojaan
ja lapsiaan. Ennakkoluuloinen kuningas Bausi oli kuuro meitä kohtaan.
Tyhmyydessämme, jota nyt katkerasti kaduin, niinkuin kaduin koko
retkeäkin tai ainakin sitä, että olimme lähteneet sille ilman Veli
Johannesta, olimme sitäpaitsi hankkineet leppymättömäksi
viholliseksemme heidän päätaikurinsa, joka noille kansoille on
tavallisesti jonkunlainen Canterburyn arkkipiispa. Meillä ei ollut
mitään toivoa, ellei tapahtuisi jokin ihme. Voimme ainoastaan rukoilla
ja valmistautua kuolemaan.
Mavovo tosin pysyi hilpeänä. Hänen uskonsa "Käärmeeseen" oli todella
liikuttava. Hän tarjoutui tekemään taikatemppunsa uudelleen meidän
läsnäollessamme osoittaakseen, ettei mitään erehdystä ollut tapahtunut.
Minä kieltäydyin, sillä en uskonut taikoihin, ja Stephenkin kieltäytyi,
vaikkakin toisesta syystä, nimittäin siitä, että tulos mahdollisesti
voisi olla erilainen, mikä hänestä olisi ollut masentavaa. Zulut
horjuivat uskon ja epäuskon välillä niinkuin epäilevä ihminen, joka on
ryhtynyt tutkimaan kristinuskon totuutta. Sammy sitävastoin ei
horjunut, hän sananmukaisesti ulvoi ja valmisti ruoan niin huonosti,
että minun piti kääntyä Hansin puoleen, pyytäen häntä keittämään, sillä
niin huono kuin ruokahalumme olikin, meidän piti koettaa ylläpitää
voimiamme syömällä.
"Mikä, mr. Quatermain", Sammy kysyi kyyneltensä lomassa, "olla
sellainen ravinnonkäyttötapa, joka säilyttäisi elimistömme aina
vastaanottokykyisenä?"
Ensimmäinen yö kului jotenkuten, ja samoin seuraava päiväkin ja sitä
seuraava yö, jonka jälkeen valkeni viimeinen aamumme. Minä nousin hyvin
varhain ja katselin auringon nousua. En luullakseni ole koskaan ennen
huomannut, kuinka ihana auringonnousu on, en ainakaan niin selvästi
kuin sinä aamuna, jolloin otin siltä ikuisia jäähyväisiä. Vaikka
saattoihan kuoleman pimeyden takana tosin olla kauniimpiakin
auringonnousuja! Sitten menin majaamme, ja kun Stephen, jolla näytti
olevan sarvikuonon hermot, nukkui sikeätä unta kuin kilpikonna
talvella, luin vakavasti rukouksiani, kaduin syntejäni, joita näytti
olevan niin paljon, että lopulta jätin epätoivoisen yrityksen sikseen
ja koetin sitten kuluttaa aikaani lukemalla Vanhaa Testamenttia, johon
olen aina ollut kovasti kiintynyt.
Lukiessani erästä sivua, jolla kerrottiin, kuinka profeetta Samuel,
jonka sijasta ehdottomasti luin "Imbozwi", hakkasi kappaleiksi Agag'in,
sen jälkeen kuin Bausi -- tarkoitan Saul -- oli armahtanut häntä ja
säästänyt hänen henkensä, en tuntenut itseäni juuri lohdutetuksi,
Epäilemättä nämä ihmiset uskoivat minun Agag'in tavoin riistävän
miekallani vaimoilta heidän lapsensa eivätkä siis voineet muuta kuin
tuon onnettoman kuninkaan esimerkkiä seuraten ryhtyä "hienotunteisesti"
tuomioon.
Stephen'in yhä nukkuessa -- en ymmärtänyt kuinka hän _voi_ nukkua --
ryhdyin sitten laskemaan retkemme tähänastisia kuluja. Se oli maksanut
jo £ 1,423. Ajatella, että olimme uhranneet £ 1,423 joutuaksemme
paaluun sidottaviksi ja nuolilla ammuttaviksi! Yhden harvinaisen
orkidean vuoksi! "Oi", arvelin mielessäni, "jos jonkun ihmeen kautta
pelastuisin tai jos tulevassa elämässäni joutuisin sellaiseen maahan,
jossa nuo harvinaiset kasvit kukkivat, en ikinä edes katsoisikaan
niihin." Todellisuudessa en sitä ole tehnytkään.
Ennen pitkää Stephenkin heräsi ja söi vahvan aamiaisen, niinkuin
sanomalehdissä kerrotaan rikoksellisten tekevän ennen teloitusta.
"Mitä sureminen hyödyttää?" hän sanoi. "Muuten en surisi ollenkaan
paitsi vanhan isäraukkani vuoksi. Jonakin päivänä olisimme kuitenkin
tulleet tähän asemaan, ja mitä pikemmin se on ohi, sitä pikemmin saamme
nukkua, kuten laulussa lauletaan. Kun ajattelee asiaa, niin unella on
äärettömän suuria etuja, sillä ainoastaan unessa olemme täydellisesti
onnellisia. Sitä ennen olisin kuitenkin mielelläni nähnyt tuon
Cypripeudimin."
"Kirottu Cypripedium!" minä huudahdin ja kolistelin ulos huoneesta
sanomaan Sammylle, että ellei hän lakkaisi ulvomasta, iskisin häneltä
pään puhki.
"Aika loikkaus! Kuka olisi uskonut tuota Quatermain'ista!" kuulin
Stephen'in mutisevan piippuansa sytytellen.
Aamu valkeni "kuin voideltu salama", kuten Sammy huomautti. Kello tuli
kolme, ja Mavovo ja hänen seurueensa uhrasivat vohlan esi-isäinsä
hengille, mikä, kuten Sammy taaskin huomautti, oli "kauhea pakanallinen
meno, joka oli luonnostaan sopiva pahentamaan asiaamme Ylhäisten
Voimain edessä."