Aurinko paistoi nyt hyvin kuumasti, joten voimme hyvin antaa mr.

Imbozwille taikatemppujemme esimakua, minkä arvelin olevan hänelle

tarpeellista. En ollut aivan varma, heijastaisiko tavallinen kuvastin

kyllin paljon kuumuutta, ja otin senvuoksi taskustani hyvin voimakkaan

polttolasin, jota joskus olin käyttänyt sytyttäjänä säästääkseni

tulitikkuja, ja pitäen kuvastinta toisessa kädessäni ja polttolasia

toisessa etsin kokeelle sopivan asennon. Babemba ja tietäjävelho olivat

niin kiivaassa sanasodassa, ettei kumpikaan näyttänyt huomaavan, mitä

oli tekeillä. Asetin polttopisteen oikeaan ja suuntasin yhtyneet säteet

suoraan Imbozwin rasvattuun tukan huippuun, aikoen hänen huomaamattaan

polttaa siihen reiän. Mutta sattumalta tuo tukkalaite olikin pantu

kokoon jostakin hyvin helposti syttyvästä aineesta, luultavasti

kaislasta tai kamferttipuusta. Joka tapauksessa se kolmekymmentä

sekuntia myöhemmin leimusi kirkkaassa tulessa kuin tuohus.

"Ou!" sanoivat kafferit, jotka sen huomasivat. "Kautta tätini hengen!"

huudahti Stephen. "Näetkö, näetkö!" hihkui Babemba ihastuneena. "Nyt

näet, sinä täyteen puhallettu rakko, että maailmassa on suurempiakin

tietäjiä kuin sinä!"

"Mitä on tapahtunut, sinä koiranpenikka, kun pilkkaat minua?" kirkui

hurjistunut Imbozwi, joka yksin ei ollut huomannut mitään tavatonta.

Mutta samassa hänessä heräsi epäilys, hän pisti käden tukkaansa, mutta

vetäisi sen heti pois ulvahtaen. Sitten hän hyppäsi ilmaan ja alkoi

tanssia, mikä tietysti vain kiihdytti tulta, joka nyt oli päässyt

sytyttämään talin ja kumin. Zulut riemuitsivat; Babemba taputti

käsiään; Stephen purskahti tyhmään naurunpuuskaan. Minä puolestani

säikähdin. Lähelläni oli suuri puuvati, jollaisia kafferit valmistavat

ja josta kahvipannu oli täytetty, onneksi vielä puolillaan vettä.

Tartuin siihen ja juoksin häntä kohti.

"Auta minua, valkea herra!" hän ulvoi. "Sinä olet maailman suurin;

tietäjä ja minä olen orjasi."

Tässä keskeytin puhetulvan kaatamalla vadin ylösalaisin hänen palavaan

päähänsä, joka katosi vatiin kuin kynttilä sammuttajan alle. Savua ja

pahaa hajua tuprusi vadin alta, ja vesi kasteli yltyleensä Imbozwin,

joka seisoi liikkumattomana. Kun olin varma, että tuli oli sammunut,

nostin vadin neuvottoman noidan päästä, josta ylväs koristus nyt oli

poissa. Pieniä palohaavoja lukuunottamatta hän ei ollut vahingoittunut,

sillä olin toiminut oikeaan aikaan; hän oli ainoastaan tullut

kaljupäiseksi, sillä hiiltyneet hiukset tippuivat koskettaessa juuriaan

myöten päästä.

"Se on poissa", hän sanoi hämmästyneellä äänellä tunnustellessaan

päänahkaansa.

"Niin", minä vastasin, "aivan poissa. Taikakilpi toimi hyvin, vai

mitä?"

"Voitko panna sen takaisin, valkea herra?" hän kysyi.

"Se riippuu omasta käytöksestäsi", minä vastasin.

Sitten hän sanaakaan sanomatta kääntyi ja asteli sotilasten luo, jotka

ottivat hänet nauruhuudoin vastaan. Imbozwi ei nähtävästi ollut

suosittu henkilö, ja hänen avuttomuutensa ilahdutti heitä.

Babembakin riemuitsi. Hän ei osannut kyllin kiittää taikatemppuamme ja

ryhtyi heti valmistuksiin kuljettaakseen meidät kuninkaansa luokse

pääkaupunkiin, jonka nimi oli Beza, vakuuttaen, ettei meidän tarvinnut

pelätä mitään vaaraa hänen eikä sotilasten puolelta. Ainoa, joka ei

näyttänyt antavan arvoa taidollemme, olikin Imbozwi itse. Kun hän

lähti, huomasin hänen silmässään katseen, joka puhui katkeraa vihaa, ja

ajattelin jo mielessäni olleeni typerä käyttäessäni polttolasia,

vaikkakaan en totisesti ollut aikonutkaan sytyttää hänen tukkaansa.

"Isäni", sanoi Mavovo minulle jälkeenpäin, "olisi ollut parempi antaa

tuon käärmeen palaa kuoliaaksi, sillä siten olisitte tappanut hänen

myrkkynsä. Olen itsekin jonkinlainen taikuri ja tiedän, ettei

veljeskuntamme vihaa mitään muuta niin suuresti kuin naurun alaiseksi

joutumista. Olette pilkannut häntä koko kansan edessä, ja sitä hän ei

unohda, Macumazahn."

IX.

KUNINGAS BAUSI.

Puolen päivän aikaan me läksimme Bezan kaupunkia kohti, missä kuningas

Bausi asui ja jonne meidän piti ehtiä seuraavana iltana. Muutamia

tunteja rykmentti marssi edessämme tai oikeammin ympärillämme, mutta

kun valitimme Babemballe melusta ja tomusta, heti hän aivan liikuttavan

luottavaisena lähetti sen edemmä. Sitä ennen hän kuitenkin pyysi meitä

vannomaan "äitimme kautta", mikä oli monille Afrikan heimoille pyhin

vala, ettemme koettaisi karata. Tunnustan, että epäröin antaessani

vastausta, sillä en ollut kovin rakastunut noihin mazitu-miehiin ja

pelkäsin, ettei meillä olisi suuria mahdollisuuksia heidän maassaan,

varsinkin kun olin Jerryn kautta saanut kuulla, että voitettu Imbozwi

oli lähtenyt sotilasten joukosta jollekin omalle asialleen. Jos olisi

ollut vallassani, olisin mieluummin koettanut livahtaa takaisin

pensaikkoon ja rajan toiselle puolen sekä metsästää siellä muutamia

kuukausia kuivan vuodenajan kestäessä ja ponnistellessani etelään päin.

Se oli zulu-metsästäjäinkin ja Hansin toivomus, puhumattakaan Sammysta.

Mutta kun mainitsin siitä Stephen'ille, hän rukoili minua hylkäämään

koko ajatuksen.

"Katsos, Quatermain", hän sanoi, "minä olen lähtenyt tähän

jumalanhylkäämään maahan saadakseni tuon suuren Cypripediumin, ja sen

tahdon saada tahi kuolla. Mutta", hän lisäsi, katsellen meidän kalpeita

kasvojamme, "minulla ei ole oikeutta leikitellä teidän hengillänne,

niin että jos pidätte yritystä liian vaarallisena, minä jatkan matkaa

yksin tämän vanhan Babemban seurassa. Vaikka kaiken muunkin jättäisimme

huomioonottamatta, minun mielestäni yhden meistä on joka tapauksessa

mentävä Bausin kylään saakka siltä varalta, että tuo herrasmies, jota

nimität Veli Johannekseksi, tulisi sinne. Lyhyesti sanoen olen tehnyt

päätökseni, joten puhuminen ei enää auta."

Minä sytytin piippuni ja katselin hetkisen tuota itsepäistä nuorta

miestä sekä ajattelin asiaa joka näkökannalta. Lopulta tulin siihen

päätökseen, että hän oli oikeassa ja minä väärässä. Oli totta, että

lahjomalla Babemban tai jollain muulla tavoin olisimme kyllä päässeet

vielä kauniisti peräytymään ja välttäneet monta vaaraa. Toiselta puolen

emme olleet tulleet tähän kaukaiseen paikkaan peräytyäksemme. Edelleen,

kuka oli kustantanut matkamme tänne? Stephen Somers, joka tahtoi jatkaa

matkaa. Vihdoin, puhumattakaan siitä mahdollisuudesta, että löytäisimme

Veli Johanneksen, jota kohtaan en tosin enää tuntenut mitään

velvoituksia, sen jälkeen kuin hän Durban'issa oli jättänyt meidät

pulaan, en pitänyt siitä ajatuksesta, että joku olisi vienyt minusta

voiton. Olimme lähteneet liikkeelle matkustaaksemme salaperäisen

villikansan maahan, joka palveli jumalanaan apinaa ja kukkaa, ja yhtä

hyvin voimme siis jatkaakin matkaa kunnes olosuhteet kävisivät

ylivoimaisiksi. Vaaroja on sitäpaitsi kaikkialla; joka kääntyy takaisin

vaaran pelossa, ei milloinkaan elämässä tule menestymään.

"Mavovo", sanoin nyt, osoittaen Stephen'iin piipullani, "_inkoosi_

Wazela ei halua paeta. Hän tahtoo jatkaa matkaa pongo-kansan maahan,

jos suinkin vain sinne pääsemme. Ja sinun tulee muistaa, Mavovo, että

hän on maksanut kaikki; olemme hänen palkkalaisiaan. Sitäpaitsi hän

sanoo, että jos me pakenemme, hän aikoo jatkaa yksin eteenpäin näiden

mazitujen seurassa. Mutta jos joku metsästäjistäsi haluaa livahtaa

tiehensä, silloin hän ei valitse keinoja, enkä minäkään. Mitä sanot

siihen?"

"Sanon, että vaikka Wazela on nuori, hän on päällikkö, jolla on suuri

sydän, ja että minne hän menee, sinne minäkin menen, niinkuin toivon

muidenkin joukostamme tekevän. Minä en pidä tuosta mazitu-kansasta,

sillä jos heidän isänsä ovatkin olleet zuluja, äidit ovat olleet

alhaista kansaa. He ovat sekarotuisia, ja pongoista taas en ole kuullut

muuta kuin pahaa. Mutta hyvä härkä ei milloinkaan käänny valjaissaan

yhden mutakuopan takia. Menkäämme eteenpäin, sillä vaikka vajoisimmekin

suohon, mitä, sillä olisi väliä? Sitäpaitsi Käärmeeni sanoo minulle,

että me emme vajoa, emme ainakaan kaikki."

Päätimme siis, ettemme koettaisikaan peräytyä. Sammy tosin olisi

halunnut, mutta kun tosi tuli eteen ja hänelle tarjottiin toinen

jäljellä olevista aaseista ja niin paljon ruokaa ja ampumavaroja kuin

hän voi mukanaan kuljettaa, silloin hän muutti mielensä.

"Pidän parempana, mr. Quatermain", hän sanoi, "kohdata loppuni

jalosyntyisten, ylevien sielujen seurassa kuin tuntemattomissa

olosuhteissa seurata yksinäistä polkua kohti välttämättömyyttä."

"Viisaasti ajateltu, Sammy", minä vastasin; "ja odottaessasi tuota

välttämättömyyttä ole hyvä ja mene keittämään päivällistä."

Jätettyämme epäilyksemme me jatkoimme matkaa verraten mukavasti, sillä

paenneitten kantajain sijasta meillä oli nyt uusia huolehtimassa

ruoastamme. Babemba kulki kanssamme ainoastaan yhden päivystäjän

seuraamana, ja häneltä saimme paljon tietoja. Saimme kuulla, että

mazitu-kansa oli suuri kansa, joka voi saada kokoon viisi- tai

seitsemäntuhatta keihäsmiestä. Heidän perimätietonsa kertoi, että he

olivat tulleet etelästä ja olivat samaa heimoa kuin zulut, joista he

olivat kuulleet huhuja. Monet heidän tavoistaan, puhumattakaan

kielestä, olivat hyvin samallaisia kuin Zulu-maassa. Sotilasjärjestö ei

kuitenkaan ollut niin täydellinen, ja muutenkin he tekivät minuun

alemman heimon vaikutuksen. Eräässä seikassa kuitenkin, nimittäin

talojen rakentamisessa, he näyttivät edistyneemmiltä, sillä monissa

kylissä, joiden läpi kuljimme, huomasimme talot paremmiksi. Ovetkin

olivat kafferien mehiläisen reikäin sijasta niin korkeat, että niistä

voi astua sisään suorana.

Eräässä tällaisessa talossa nukuimme kerran matkamme varrella ja muuten

meillä olisi ollut hyvin mukavaa, elleivät lukemattomat kirput ajan

pitkään olisi ajaneet meitä pihalle. Muuten mazitut olivat hyvin

zulujen kaltaisia He asuivat kylissä ja harjoittivat karjanhoitoa;

heitä hallitsivat päämiehet ylipäällikön eli kuninkaan johdolla; he

olivat taikauskoisia ja uhrasivat esi-isäinsä hengille sekä uskoivat

jonkinlaiseen hämärästi tunnettuun ja mahtavaan jumalaan, joka johti

maailman tapahtumia ja ilmaisi tahtonsa tietäjien välityksellä.

Lopuksi he olivat ja ovat luultavasti vieläkin soturikansa, joka

rakasti taistelua ja teki kaikenlaisilla tekosyillä ryöstöretkiä

naapuriheimojen keskuuteen, surmaten miehet ja anastaen vaimot ja

karjan. Omat hyveensäkin heillä oli, he olivat nimittäin luonnostaan

ystävällisiä ja vieraanvaraisia, joskin vihollisia kohtaan kovin

julmia. Sitäpaitsi he inhosivat orjakauppaa ja sen harjoittajia,

sillä heidän sanojensa mukaan oli parempi tappaa mies kun riistää

häneltä vapaus. Ihmissyöntiäkin, joka on niin yleinen noissa Afrikan

pimeissä osissa, he vihasivat ja tunsivat etupäässä juuri sentakia

suurta vastenmielisyyttä pongo-kansaa kohtaan, jota pidettiin

ihmissyöjärotuna.

Matkamme toisen päivän iltana, kuljettuamme läpi kauniin ja viljavan

ylänkömaan, joka oli vesirikasta ja vapaata viidakoista muualla paitsi

laaksoissa, me saavuimme Bezaan. Kaupunki sijaitsi avaralla tasangolla,

jota ympäröivät matalat vuoret ja vyöhyke viljeltyä maata kauniine

maissi- ja muine vainioineen, jotka olivat kypsät leikattaviksi.

Jollain tavoin se oli varustettukin, s.o. koko kaupunkia ympäröi

korkea, ylitsepääsemätön hirsiaita, jota vahvistivat molemmin puolin

istutetut okaiset päärynäpuut ja kaktukset.

Aitauksen sisäpuolella kaupunki oli jaettu kortteleihin, kukin eri

ammattikuntia varten. Niinpä yhtä osaa nimitettiin Rautasepän

kortteliksi; toista Sotilaan kortteliksi; kolmatta Maanviljelijän

kortteliksi; neljättä Nahkaräätälin kortteliksi j.n.e. Kuninkaan, hänen

vaimojensa ja palvelijainsa asunnot olivat lähellä pohjoista porttia,

ja niiden edustalla oli puoliympyrään rakennettujen majain

reunustamana avara piha, johon tarpeen tullen voi ajaa karjan. Meidän

siellä ollessamme sitä kuitenkin käytettiin markkinatorina ja

harjoituskenttänä.

Astuimme kaupunkiin, jonka asukasluku lienee ollut hyvin suuri,

eteläportista. Se oli luja hirsiportti, ja sen sisäpuolella oli

metsäinen mäki, jonka läpi kulki tie. Juuri auringon laskiessa

marssimme vierasmajoja kohti pitkin jotakin keskuskatua, jonka vierillä

seisoi paikkakuntalaisia meitä töllistelemässä. Majamme olivat Sotilaan

korttelissa lähellä kuninkaan taloa, ja niitä eristi ympäristöstä

aitaus.

Ohikulkiessamme ei kukaan kansasta puhunut mitään, sillä kansa on

luonnostaan kohteliasta; minusta näytti sitäpaitsi, että he katselivat

minua kauhunsekaisella uteliaisuudella. He vain tuijottivat, silloin

tällöin joku sotilas tervehti kohottamalla keihästään. Babemba, jonka

kanssa olimme tulleet hyviksi ystäviksi, vei meidät majoihimme, jotka

olivat hyvät ja siistit.

Siellä kaikki omaisuutemme, m.m. pyssyt, jotka olimme koonneet juuri

ennen orjain pakoa, pantiin yhteen huoneeseen ja sen eteen

mazitu-vahti. Aasit sidottiin aitaan vähän matkan päähän. Aitauksen

ulkopuolella seisoi toinen asestettu mazitu-vahti.

"Olemmeko vankeina täällä?" kysyin Babembalta.

"Kuningas vartioi vieraitaan", hän vastasi arvoituksellisesti. "Onko

valkeilla herroilla mitään asiaa kuninkaalle, jota tänä iltana menen

puhuttelemaan?"

"On", minä vastasin. "Sano kuninkaalle, että olemme sen miehen veljiä,

joka toista vuotta sitten leikkasi ajoksen kuninkaan ruumiista ja jota

kohtaamaan olemme tänne tulleet. Tarkoitan pitkäpartaista valkoista

herraa, jota teidän mustain keskuudessa kutsutaan nimellä Dogeetah."

Babemba hätkähti. "Tekö Dogeetah'in veljiä! Minkävuoksi ette sitten

koskaan ennen ole maininneet hänen nimeään ettekä aikaa, jolloin hän

tulee kohtaamaan teitä tänne? Tietäkää, että Dogeetah on meidän

keskuudessamme suuri mies, sillä hän on ainoa mies, jonka kanssa

kuningas on solminut veriveljeyden liiton. Mitä kuningas on, samaa on

myöskin Dogeetah mazitu-kansan keskuudessa."

"Emme ole maininneet hänen nimeään senvuoksi, että emme heti halua

puhua kaikesta, Babemba. Mitä siihen tulee, koska Dogeetah tulee meitä

kohtaamaan, siitä en ole varma; olen varma vain siitä, että hän tulee."

"Niin, herrani Macumazahn, mutta koska, koska? Sen kuningas varmasti

tahtoo tietää, ja se teidän on sanottava hänelle. Herra", hän lisäsi

ääntään alentaen, "te olette suuressa vaarassa täällä, missä teillä on

paljon vihollisia, sillä valkoihoisten ei ole lupa astua tähän maahan.

Jos haluatte pelastaa henkenne, ottakaa varteen neuvoni ja valmistukaa

huomenna sanomaan kuninkaalle, milloin Dogeetah, jota hän rakastaa,

ilmestyy tänne puhumaan puolestanne, ja pitäkää huolta, että hän

ilmestyy hyvin pian ja teidän mainitsemananne päivänä. Sillä muuten

hän tullessaan, jos hän nimittäin tulee, saattaa löytää teidät

puhumattomassa tilassa. Nyt minä, ystävänne, olen puhunut, ja loppu on

teidän vallassanne."

Muuta sanomatta hän nousi, hiipi ulos majasta ja läpi aitauksen portin,

missä vartija väistyi syrjään, antaen hänelle tietä. Samassa minäkin

nousin tuoliltani ja hypin raivoissani ympäri huonetta.

"Ymmärrätkö, mitä tuo hemmetin" (pelkään, että käytin vahvempaa sanaa)

"vanha narri sanoi?" huudahdin Stephen'ille. "Hän sanoo, että! meidän

on valmistuttava määräämään tarkalleen päivä, jona tuo toinen hemmetin

vanha narri, Veli Johannes, ilmestyy Bezan kaupunkiin, ja ellemme sitä

voi, hakataan päämme poikki, kuten luultavasti jo kaikki on

järjestettykin."

"Hyvin tukalaa", Stephen vastasi. "Bezaan ei kulje pikajuna ja vaikka

kulkisikin, emme voi olla varmat, että Veli Johannes matkustaisi sillä.

Kai Veli Johannes _on olemassa_?" hän lisäsi miettiväisenä. "Minun

mielestäni hänellä on paljon yhtäläisyyttä -- mr. Harris'in kanssa."

"Oi, kyllä hän on olemassa, tai oli ainakin", minä selitin. "Minkä

tähden tuo sekapäinen aasi ei voinut levollisesti odottaa meitä

Durban'issa, sen sijaan että lähti Zulu-maan pohjoisosiin ajamaan

perhosia ja taittamaan säärensä tai niskansa, jos nimittäin niin on

käynyt?"

"Enpä totisesti tiedä. On vaikea ymmärtää omiakaan vaikuttimiaan, saati

sitten Veli Johanneksen."

Sitten istuuduimme jälleen tuoleillemme ja tuijotimme toinen toiseemme.

Samassa Hans hiipi sisälle ja kyyristyi jalkoihimme. Hän olisi kyllä

voinut kävelläkin sisälle, kun kerran oviaukko oli olemassa, mutta hän

ryömi mieluummin nelin kontin, en tiedä miksi.

"Mikä hätänä, sinä ruma sammakko?" kysyin ilkeästi, sillä hän muistutti

suuresti sammakkoa; leuan alla oleva nahkakin liikkui kuin sammakon.

"Baas on huolestunut", huomautti Hans.

"Luulenpa olevani", vastasin, "ja niin olet sinäkin sinä hetkenä,

jolloin kiemurtelet mazitu-sotilaan keihään päässä."

"Heillä on leveät keihäät, jotka tekevät suuren reiän", huomautti Hans

jälleen, mutta silloin minä nousin aikoen potkaista hänet ulos

huoneesta, sillä hänen keksintönsä olivat epämiellyttäviä kuten

tavallisestikin.

"Baas", hän jatkoi, "minä olen kuunnellut -- tämän majan seinässä on

erittäin hyvä kuuntelureikä, jos makaa seinää vasten ja on nukkuvinaan.

Minä kuulin kaikki ja ymmärsin suurimman osan säitä, mitä puhuitte tuon

toissilmäisen pakanan ja baas Stephen'in kanssa."

"No niin, sinä pieni käärme, ja entä sitten?"

"Sitä vain, baas, että ellemme halua kuolla tässä paikassa, mistä ei

ole olemassa pelastumisen mahdollisuutta, on hyvin tarpeellista, että

hankitte tarkasti tietoonne, minä päivänä ja hetkenä Dogeetah aikoo

tulla."

"Kuule, sinä keltainen höpäkkö", minä huudahdin, "jos sinäkin alat

tuota leikkiä, niin --" mutta samassa pysähdyin, kun huomasin, että

olin antamaisillani kiivaudelleni vallan, ja ajattelin, että minun oli

parempi kuunnella mitä Hansilla oli sanottavaa, ennenkuin annoin vihani

purkautua.

"Baas, Mavovo on suuri tietäjä; sanotaan, että Mavovon Käärme on

rehellisin ja mahtavin koko Zulu-maassa, lukuunottamatta hänen

opettajaansa, vanhaa Zikalia yksin. Hän on sanonut sinulle, että

Dogeetah makaa jossakin jalka vioittuneena, mutta tulee tänne meitä

kohtaamaan; epäilemättä hän voi sanoa senkin, milloinka hän tulee. Minä

kysyin häneltä, mutta ei hän pane Käärmettään toimimaan minun vuokseni.

Senvuoksi teidän, baas, on kysyttävä, ehkä hän unohtaa, että nauroitte

hänen taialleen ja että hän valalla lupasi olla näyttämättä sitä teille

toiste."

"Sinä sokea", minä vastasin, "mistä tiedän, ettei Mavovon juttu ollut

kokonaan hölynpölyä?"

Hans tuijotti minuun hämmästyneenä.

"Mavovon juttuko hölynpölyä! Mavovon Käärmekö valehtelija! Oi, baas, se

johtuu siitä, että olette liian kristitty. Minäkin olen kyllä isänne,

Saarnaajan, ansiosta kristitty, mutta en niin suuressa määrässä, etten

osaisi erottaa hyvää taikaa huonosta. Mavovon Käärme valehtelija -- ja

sen sanotte sen jälkeen kuin olemme jo haudanneet hänet, joka oli

ensimmäinen metsästäjistä, jonka höyhenet mainitsivat hänelle

Durban'issa!" ja hän koetti tukahduttaa sisällistä naurua sekä lisäsi:

"No niin, baas, siinä se on. Teidän on joko kiltisti kysyttävä

Mavovolta, tai muuten saamme kaikki surmamme. Minä en siitä paljoakaan

välitä, sillä aloittaisin mielelläni vähän nuorempana jossakin muualla,

mutta ajatelkaapa, minkä melun Sammy tulee päästämään!" ja hän kääntyi

ja ryömi ulos ovesta, niinkuin oli ryöminyt sisäänkin.

"Olemmepa somassa asemassa", minä ähkyin Stephen'ille Hansin

poistuttua. "Minun, valkoihoisen miehen, joka lukuunottamatta muutamia

satunnaisia tositapauksia tiedän, että kaikki kafferien taikatemput

ovat pötyä, minun on pyydettävä pakananoitaa sanomaan sellaista, mitä

hän ei _voi_ tietää. Tarkoitan tietysti, ellemme me sivistyneet olekin

kokonaan tarttuneet tikun väärään päähän. Se on nöyryyttävää; se ei ole

kristillistä, ja menen hirteen, jos sen teen!"

"Minäpä luulen, että sinä menet -- hirteen tarkoitan -- joko teet sen

tai et", Stephen vastasi suloisesti hymyillen. "Mutta kuulepa,

ukkoseni, mistä tiedät, että se on kaikki pötyä? Meille kerrotaan

monista ihmeistä, jotka eivät ole pötyä, ja jos ihmeitä on tapahtunut,

miksei niitä voi tapahtua nyt? Mutta, olkoon, tiedän kyllä, mitä

tarkoitat, eikä maksa vaivaa puhua siitä enempää. Ja jos sinä olet

ylpeä, niin minä en ole. Koetan pehmittää Mavovon kivisen sydämen --

tiedäthän, että olemme hyvin hyvissä väleissä -- ja saada hänet

avaamaan salaisen viisautensa kirjan", ja niin sanoen hän meni.

Muutamaa minuuttia myöhemmin minut kutsuttiin ulos ottamaan vastaan

lampaanlihaa, maitoa, kotiolutta, sekä vähän viljaa ja vihreä rehua

aaseille, minkä kaiken Bausi oli lähettänyt syötäväksemme. Sivumennen

mainiten me Mazitu-maassa ollessamme elimme kuin taistelukukot. Siellä

ei tunnettukaan sitä puutetta, joka on tai oli niin yleinen

Itä-Afrikassa, missä matkustaja usein ei saa ruokaa ei hyvällä eikä

pahalla -- tavallisesti siitä yksinkertaisesta syystä, ettei mitään ole

olemassa.

Kun tämä asia oli saatu selväksi minun lähetettyäni kiitoksemme

kuninkaalle ja ilmoitettuani, että halusimme huomenna tulla häntä

puhuttelemaan ja tuoda muutamia lahjoja, minä menin etsimään Sammya

antaakseni hänelle määräyksen teurastaa ja keittää lammas. Jonkun aikaa

etsittyäni löysin tai oikeammin kuulin hänen äänensä ruokoaitauksen

takaa, joka erotti kaksi majaa toisistaan. Hän toimi tulkkina Stephen

Somers'in ja Mavovon välillä.

Pyhä kukka: Allan Quatermainin jännittävä seikkailu Afrikassa · 第 11 / 28 段