minä voimme harvoin lähteä leiristä, kuorma jäi kokonaan heidän
kannettavakseen. Lopulta keksin seuraavan keinon. Valitsin orjain
joukosta kolme- tai neljäkymmentä sopivinta miestä, annoin heille
kullekin ampumavaroja ja pyssyn arabialaisten jättämästä varastosta, ja
sitten opetimme heitä parhaamme mukaan niiden käytössä. Senjälkeen
sanoin, että heidän piti pitää huolta omastaan ja tovereittensa
ruoasta. Tietysti sattui yhtä ja toista. Eräs joutui vahinkolaukauksen
uhriksi ja kolme muuta sai surmansa naaraselefantin ja haavoittuneen
puhvelin hampaissa. Mutta vähitellen he kuitenkin oppivat käsittelemään
rihlapyssyjään kyllin hyvin voidakseen ylläpitää joukkomme. Sen lisäksi
orjia päivä päivältä hävisi luultavasti hakemaan omia kotejaan, niin
että meidän saapuessamme Mazitu-maan rajoille heitä ei enää ollut
jäljellä enempää kuin viisikymmentä, niitten joukossa seitsemäntoista
valittua, jotka olimme opettaneet ampumaan.
Siellä varsinaiset seikkailumme alkoivat.
Eräänä iltana, marssittuamme kolme päivää tiheässä viidakossa, jossa
jalopeurat kaappasivat meiltä orjanaisen, tappoivat yhden aaseista ja
raatelivat toista niin pahoin, että se piti ampua, tulimme lopulta
laajan ruohoisen ylätasangon rajalle, joka laskujeni mukaan oli 1640
jalkaa merenpinnan yläpuolella.
"Mikä paikka tämä on?" minä kysyin mazitu-oppaitamme, jotka olimme
saaneet Hassanilta.
"Meidän kansamme maa, päällikkö", he vastasivat, "jota rajoittaa
toiselta puolen viidakko ja toiselta suuri järvi, missä pongo-velhot
asuvat."
Katselin ympärilleni autiolle ylängölle, joka jo alkoi käydä ruskeaksi
ja jolla ei näkynyt mitään muuta kuin etelässä yleisiä melkoisia
vuohilaumoja. Näköala oli ikävä, sillä paitsi hienoa sadetta oli
sumuista ja kylmä tuuli.
"Minä en näe ihmisiä enkä heidän kyliään", sanoin, "näen vain
ruohikkoja ja villejä eläimiä."
"Ihmiset kyllä tulevat", he vastasivat hyvin levottomina. "Epäilemättä
heidän vakoilijansa nytkin pitävät meitä silmällä pitkästä ruohikosta
tai jostakin kuopasta."
"Mitä hemmettiä", minä sanoin, tai jotain sinnepäin, enkä ajatellut
asiaa sen enempää. Sellaisissa olosuhteissa, joissa mitä tahansa
_saattaa_ tapahtua, jotka, mitä minuun tulee, ovat vallinneet miltei
koko elämäni ajan, sellaisissa olosuhteissa oppii hiukan huolettomaksi
tulevaisuuden suhteen. Itse puolestani olen ollutkin kauan aikaa
jossain määrin fatalisti, s.o. minä uskon, että yksilö eli oikeammin
se, mikä sitä elähdyttää, on saanut alkunsa kaiken elämän lähteestä
kauan, ehkä satojatuhansia tai miljoonia vuosia sitten, ja kun sen
matka on päättynyt, ehkä satojatuhansia tai miljoonia vuosia myöhemmin
tai ehkä huomenna, silloin se palaa puhdistuneena mutta kuitenkin yhä
vielä yksilönä saman Elämänlähteen luo. Uskon myös, että sen eri
olotilat täällä tai muualla ovat ennakolta tunnetut ja määrätyt, vaikka
hän jossain merkityksessä kyllä voikin muodostella niitä vapaan
tahtonsa toiminnan kautta, mutta ei pidentää eikä lyhentää ainoatakaan
niistä edes hetken vertaa. Sentähden minä puolestani olenkin aina
toiminut Mestarimme kehoituksen mukaisesti huolehtimatta huomisesta
päivästä.
Tässä tapauksessa kuitenkin, niinkuin monessa muussakin elämäni
varrella, seuraava päivä itse vaati paljon ajatusta. Hans, joka ei
koskaan näyttänyt nukkuvan enempää kuin koira, herätti minut ennen
aamunkoittoa tekemällä tuon kaamean ilmoituksen, että hän kuuli ääniä,
joitten luuli johtuvan satojen marssivain miesten askelista.
"Mistä?" minä kysyin, koettaen turhaan kuunnella -- tähysteleminen ei
hyödyttänyt mitään, sillä yö oli pikimusta.
Hän painoi korvansa maahan ja sanoi:
"Tuolta."
Minäkin painoin korvani maahan, mutta vaikka aistimeni ovat aivan
terveet, en kuullut mitään.
Sitten kutsutin vartijat, mutta hekään eivät kuulleet mitään.
Senjälkeen hylkäsin koko ajatuksen ja panin jälleen maata.
Pian kuitenkin näyttäytyi, että Hans oli oikeassa; sellaisissa asioissa
hän oli tavallisesti oikeassa, sillä hänen aistinsa olivat terävät kuin
metsän eläimen. Aamun valjetessa minut herätettiin uudelleen ja tällä
kertaa herättäjä oli Mavovo, joka ilmoitti, että olimme saarroksissa ja
että saartajia oli rykmentti tai useampia. Minä nousin ja tähystelin
sumun läpi. Toden totta näinkin etäisyydessä hämärin ja juhlallisin
ääriviivoin asestettuja miehiä rivin toisensa takana ja valon hienosti
kimmeltävän heidän keihäillään.
"Mitä on tehtävä, Macumazahn?" kysyi Mavovo.
"Syötävä aamiainen, minä arvelen", vastasin. "Jos saamme surmamme, niin
se voi yhtä hyvin tapahtua aamiaisen syötyä kuin sitä ennen", ja niin
kutsuin luokseni vapisevan Sammyn ja käskin hänen keittää kahvia.
Sitten herätin Stephen'in ja selitin hänelle tilanteen.
"Oivallista!" hän sanoi. "Ne ovat epäilemättä mazitu-kansaa, ja me
olemme löytäneet heidät paljon helpommin kuin olimme luulleet Ihmisiä
saa tavallisesti hakea niin hirveästi tässä hemmetin suuressa maassa."
"Tuo ei ole hullumpi katsantokanta", minä vastasin, "mutta tahdotko
olla hyvä ja käydä ylt'ympäri leirissä sanomassa kaikille, ettei
missään tapauksessa kukaan saa ampua ennen komentoa. Tahi odota, kokoa
orjilta kaikki pyssyt, sillä taivas tietää, mitä he säikähdyksissään
saattavat tehdä!"
Stephen nyökkäsi ja lähti liikkeelle kolmen neljän metsästäjän
seuraamana. Hänen mentyään minä neuvoteltuani Mavovon kanssa tein
muutamia vähäisiä järjestelyjä, joita ei ole tarvis kuvata. Niitten
tarkoituksena oli tehdä henkemme piirittäjille niin kalliiksi kuin
mahdollista, jos asiat menisivät niin pitkälle. Afrikkalaiseen
viholliseen oli aina koetettava tehdä mahdollisimman syvä vaikutus,
ellei muun niin vastaisten vaeltajain tähden.
Pian Stephen ja metsästäjät palasivat, tuoden pyssyt, ja ilmoittivat,
että orjat olivat suuressa pelossa ja osoittivat halua lähteä pakoon.
"Antaa paeta", minä sanoin. "Ei heistä taistelussa olisi mitään hyötyä,
saattaisivatpa vielä sotkeakin koko asian. Kutsu heti sisälle zulut,
jotka ovat vahdissa."
Stephen nyökkäsi, ja muutamaa minuuttia myöhemmin -- viidakon edessä
riippuva sumuharso oli leirin itäpuolella vielä niin tiivis, etten
voinut nähdä mitään -- kuulin äänten hälinää ja senjälkeen hyppiviä
askeleita. Orjat olivat joka mies paenneet, niiden joukossa kantajamme.
Haavoittuneetkin he olivat vieneet mennessään. Juuri kun piiritysjoukko
oli sulkemaisillaan kehänsä, he olivat hyökänneet ulos molempain päiden
välitse ja hävinneet pensaikkoon, josta edellisenä iltana olimme
tulleet. Senjälkeen olen monesti ihmetellyt, miten heille mahtoi käydä.
Epäilemättä osa sai surmansa, ja loput ponnistelivat takaisin
koteihinsa tai löysivät uusia koteja toisten heimojen keskuudessa.
Pelastuneitten kokemukset mahtaisivat olla heille itselleen
mielenkiintoisia, jos he vielä elävät. Voin hyvin kuvitella mielessäni,
minkälaisia tarinoita heistä kerrotaan parin kolmen sukupolven aikana.
Ilman orjia ja Hassanilta saamiamme kantajia meitä oli enää vain
seitsemäntoistamiehinen joukko, nimittäin yksitoista zulu-metsästäjää,
Mavovo siihen luettuna, kaksi valkoihoista, Hans ja Sammy, ja molemmat
mazitut, jotka olivat mieluummin jääneet meidän luoksemme, ja
ympärillämme oli runsaslukuinen, hitaasti supistuva saartorengas
villejä.
Päivän kirkastuessa -- tänä pilvisenä aamuna se kävi hitaasti -- ja
sumun hälvetessä minä tarkastelin heitä ja olin ikäänkuin en
erityisesti olisi kiinnittänyt heihin huomiota. He olivat pitkiä,
tavallista zulua paljon pitempiä, ja rakenteeltaan hennompia ja
vaaleaverisempiä. Kuten zuluilla heillä oli nahkainen kilpi ja hyvin
leveäteräinen keihäs. Heittoaseet näyttivät puuttuvan, mutta sensijaan
huomasin, että he olivat varustetut lyhyillä kaaripyssyillä ja
nuoliviinellä, joita he kantoivat selässään. Upseereilla oli yllä lyhyt
nahkanuttu ja miehistöllä samoin lyhyet nutut, jotka, kuten myöhemmin
huomasin, olivat valmistetut puun sisäkuoresta.
He etenivät mitä täydellisimmässä hiljaisuudessa ja hyvin hitaasti. Ei
kukaan sanonut sanaakaan, ja jos määräyksiä annettiin, se tehtiin
varmaankin merkkikielellä. Ampuma-aseita en nähnyt kenelläkään. "Nyt",
sanoin Stephen'ille, "jos ampuisimme kuoliaiksi muutamia noista
miehistä, he saattaisivat säikähtää ja paeta. Tai ehkä eivät; tai jos
pakenisivatkin, he voisivat tulla takaisin."
"Miten tahansa kävisikin", hän huomautti viisaasti, "me emme
varmastikaan olisi tervetulleita heidän maahansa jälkeenpäin, ja minä
arvelen, että on viisainta olla tekemättä mitään, kunnes on pakko."
Minä nyökkäsin, sillä oli selvää, ettemme voineet taistella satoja
miehiä vastaan, ja käskin Sammya, joka oli aivan harmaana pelosta,
tuomaan meille aamiaisemme. Ei ihmekään, että miesparka pelkäsi, sillä
me olimme suuressa vaarassa. Noilla mazituilla oli paha maine, ja jos
he olisivat päättäneet hyökätä, me olisimme muutamassa minuutissa
olleet kuoleman omat.
Kahvi ja vähän pukinlihaa oli pantu pienelle leiripöydälle sateen
varalta pystyttämämme teltan eteen, ja me ryhdyimme syömään.
Zulu-metsästäjätkin söivät edellisenä yönä keittämäänsä lihakeittoa,
kullakin ladattu pyssy polvillaan. Menettelymme näytti suuresti
hämmästyttävän piirittäjiä. He etenivät aivan lähellemme, aina noin
neljänkymmenen kyynärän päähän meistä ja pysähtyivät siihen kuolleena
piirinä, tuijottaen meihin suurin, pyörein silmin. Se oli kaikki kuin
unta; en ikinä unohda sitä.
Kaikki meissä näytti hämmästyttävän heitä, meidän
välinpitämättömyytemme, Stephen'in ja minun ihonväri (Veli Johannes oli
siihen saakka ollut ainoa valkoihoinen, jonka he olivat nähneet),
meidän telttamme ja kaksi jäljelläolevaa aasiamme. Kun nämä alkoivat
kiljua, he osoittivat pelon merkkejä, vieläpä peräytyivätkin pari
askelta. Lopulta tilanne alkoi rasittaa hermojani, varsinkin kun näin,
että muutamat heistä alkoivat hypistellä kaaripyssyjään ja että heidän
päällikkönsä, pitkä silmäpuoli ukko, oli aikeissa ryhtyä johonkin.
Kutsuin luokseni toisen mazitu-oppaistamme, joille olimme antaneen
nimet Tom ja Jerry, vaikka olen unohtanut siitä mainita, ja annoin
hänelle käteen tuopillisen kahvia.
"Vie tämä päällikölle, Jerry, ja sano terveiseni ja kysy, tahtooko hän
tulla juomaan kanssamme", minä sanoin.
Jerry, joka oli urhea mies, totteli. Hän astui kapteenin eteen, piti
höyryävää kahvia hänen nenänsä alla. Nähtävästi hän tiesi miehen nimen,
sillä kuulin hänen sanovan:
"Oi Babemba, valkoiset herrat Macumazana ja Wazela kysyvät: tahdotko
jakaa heidän pyhän juomansa heidän kanssaan."
Ymmärsin sanat täydellisesti, sillä tuon kansan kieli oli niin
zulu-murteen tapaista, että se ei tuottanut minulle minkäänlaista
vaikeutta.
"Heidän pyhää juomaansa!" huudahti vanha mies, hätkähtäen. "Mies, se on
kuumaa punavettä. Tahtovatko nuo valkoiset velhot myrkyttää minut
_mwavilla_?"
Tässä minun on selitettävä, että _mwavi_ eli _mkasa_, miksi sitä joskus
kutsutaan, on erään mimosalajin sisäkuoresta tai joskus strychnoskasvin
juuresta puristettua nestettä, jota tietäjävelhot antavat rikoksesta
syytetylle henkilölle. Jos se tekee heidät sairaiksi, heidät
julistetaan syyttömiksi. Jos he saavat kouristuksia tai vaipuvat
horroksiin, he ovat ilmeisesti syyllisiä ja kuolevat joko myrkyn
vaikutuksesta tai myöhemmin muusta syystä.
"Ei tämä ole _mwavia_, oi Babemba", sanoi Jerry. "Se on jumalallista
nestettä, jonka voimalla valkoiset miehet ampuvat tarkasti
ihmeellisillä pyssyillään, jotka kaatavat ihmisen tuhannen askeleen
päästä. Katso, minä nautin siitä vähän", ja niin hän tekikin, vaikka se
lienee polttanut hänen kieltään.
Tämä rohkaisi vanhaa Babembaa ja hän haisteli kahvia, jonka tuoksu
miellytti häntä. Sitten hän kutsui luokseen miehen, jonka arvelen
omituisesta puvusta päättäen olleen tietäjän, antoi hänelle vähän
juomasta ja odotti seurauksia, jotka näyttäytyivät siten, että tietäjä
tahtoi tyhjentää koko tuopin. Babemba sieppasi sen vihastuneena hänen
kädestään ja joi itse, ja kun olin pannut tuopin puolilleen sokeria,
maistui seos hänestä hyvältä.
"Se on totisesti pyhä juoma", hän virkkoi huuliaan maiskutellen. "Onko
sinulla sitä vielä?"
"Valkoisilla miehillä on enemmän", Jerry sanoi. "He kutsuvat sinua
aterioimaan kanssansa."
Babemba pisti sormensa tuoppiin, pyyhkien sillä pohjalla olevaa
sokeria, nuoli sormensa ja mietti.
"Hyvin menee", minä kuiskasin Stephen'ille. "En usko, että hän tappaa
meitä saatuaan kahvia, luulenpa hänen vielä tulevan aamiaisellekin."
"Se saattaa olla ansa", sanoi Babemba ja alkoi kielellään lipoa sokeria
tuopin pohjalta.
"Ei", Jerry vastasi uskottavalla äänellä, "vaikkakin valkeat herrat
voisivat helposti tappaa teidät kaikki, he eivät vahingoita niitä,
jotka ovat tulleet osallisiksi heidän pyhästä juomastaan paitsi siinä
tapauksessa, että joku yrittää vahingoittaa heitä."
"Etkö voi tuoda pyhää juomaa vielä vähän tänne?" Babemba kysyi, antaen
kielellään viimeisen puhdistuksen tuopille.
"En", sanoi Jerry, "jos haluat saada sitä, sinun on mentävä sinne. Älä
pelkää. Tahtoisinko minä, oman kansasi mies, pettää sinua?"
"Se on totta!" huudahti Babemba. "Puheestasi ja kasvoistasi päättäen
olet mazitu. Kuinka olet joutunut -- no niin, siitä voimme puhua
myöhemmin. Minun on hyvin jano. Minä tulen. Sotilaat, istuutukaa ja
olkaa varuillanne, ja jos minulle tapahtuu jotakin, kostakaa ja
ilmoittakaa kuninkaalle."
Tämän kaiken kestäessä olin antanut Hansin ja Sammyn avata yhden
laatikoista ja ottaa esille melkoisen suuren, puukehyksisen kuvastimen,
jonka takana oli tuki, niin että se saattoi seista. Onneksi se oli
ehyt; pakkauksemme olikin ollut niin huolellista, ettei yksikään
kaukoputkistamme eikä muista särkyvistä esineistä ollut vahingoittunut.
Puhdistin kuvastimen nopeasti ja asetin sen sitten melkein pystyyn
pöydälle.
Vanha Babemba lähestyi hyvin epäluuloisena, mulkoillen ainoalla
silmällään meitä ja kaikkea omaisuuttamme. Ollessaan jo aivan lähellä
hän sattui vilkaisemaan kuvastimeen. Hän pysähtyi, hän tuijotti, hän
peräytyi, mutta sitten uteliaisuus taas voitti, hän astui eteenpäin ja
pysähtyi jälleen.
"Mikä on hätänä?" huusi järjestyksessä seuraava päällikkö.
"Se", hän vastasi, "että täällä on ihmeellinen taikaesine. Näen, kuinka
itse kävelen itseäni vastaan. Siinä ei ole erehdystä, sillä toinen
silmäni on mennyt toisen sisään."
"Astu eteenpäin, oi Babemba", huusi tietäjä, joka oli koettanut juoda
kahvin loppuun, "ja katso mitä tapahtuu. Pidä keihäs valmiina ja jos
haamusi koettaa vahingoittaa sinua, niin tapa se."
Rohkaistuneena Babemba kohotti keihästään, mutta laski sen heti
kiireesti maahan.
"Se ei auta, hullu tietäjä", hän huusi takaisin. "Haamuni nostaa
myöskin keihäänsä, ja sen lisäksi te kaikki, joitten pitäisi olla
takanapäin, olette edessäni. Pyhä juoma on juovuttanut minut; olen
lumottu. Pelastakaa minut!"
Nyt näin, että pila oli mennyt liian pitkälle, sillä sotilaat olivat
hätäännyksissään alkaneet jännittää jousiaan. Kaikeksi onneksi aurinko
juuri sillä hetkellä tuli pilvestä aivan meitä vastapäätä.
"Oi Babemba", minä sanoin juhlallisella äänellä, "se on totta, että
tämä taikakilpi, jonka olemme tuoneet sinulle lahjaksi, loihtii esille
toisen itsesi. Tästälähin vaivasi tulevat puolta pienemmiksi ja ilosi
kaksinkertaiseksi, sillä katsoessasi tähän kilpeen et enää ole yksi
vaan kaksi henkilöä. Sillä on toisiakin ominaisuuksia -- katso", ja
minä nostin kuvastinta ja käytin sitä heliograafina, suunnaten
heijastuneen auringon silmästä silmään pitkin edessämme olevaa
puoliympyrän muotoista miesriviä. Kautta kunniani, kuinka he juoksivat!
"Ihmeellistä!" huudahti vanha Babemba, "ja voinko minäkin oppia sitä
tekemään, valkea herra?"
"Voit kyllä", minä vastasin, "tule ja koeta. Pidä sitä nyt noin, kunnes
minä luen loitsun", ja minä mutisin jotakin hölynpölyä ja suuntasin sen
sitten erääseen mazituista, jotka jälleen kokoontuivat. "Kas noin!
Katso! Katso! Olet osunut heitä silmiin. Olet loitsutaidon mestari. He
pakenevat, he pakenevat!" ja totisesti he pakenivatkin. "Onko siellä
joukossa joku, josta et pidä?"
"Montakin", Babemba vastasi painokkaasti, "etenkin tuo velhotietäjä,
joka joi pyhän juoman melkein loppuun."
"Hyvä on; vähitellen minä näytän sinulle, kuinka voit polttaa häneen
reiän tällä taikakeinolla. Ei, ei nyt, ei nyt. Hetkiseksi tämä
aurinkopeli kuolee. Katso", ja minä pistin kuvastimen pöydän alle ja
vedin taas esille takapuoli ylöspäin käännettynä. "Nyt et näe mitään,
vai näetkö?"
"En muuta kuin puuta", vastasi Babemba, tuijottaen honkalautaan, joka
sitä reunusti.
Sitten peitin sen pöytäliinalla ja muuttaakseni puheenaihetta tarjosin
hänelle toisen tuopillisen "pyhää juomaa" ja tuolin, jolla istua. Vanha
mies nousi hyvin varovasti istumaan kokoonkäännettävälle tuolille,
asetti ison keihäänsä rautaisen kärjen polviensa väliin maahan ja
tarttui tuoppiin. Tai oikeammin hän tarttui kyllä tuoppiin mutta ei
oikeaan. Hänen olemuksensa oli niin hullunkurinen, että kevytmielinen
Stephen, joka unohtaen tilanteen vaarallisuuden oli jo parin minuutin
ajan taistellut sisällistä naurua vastaan, paiskasi kahvituoppinsa
pöydälle ja vetäytyi telttaan, missä kuulin hänen tukahduttavan
sopimatonta iloisuuttaan. Tämän kahvin Sammy hetken hämmennyksessä
antoi vanhalle Babemballe. Samassa Stephen tuli takaisin ja tarttui
hämmennystään peittääkseen Babemballe tarkoitettuun tuoppiin ja
tyhjensi sen tai ainakin suurimmaksi osaksi. Silloin Sammy huomasi
hänen erehdyksensä ja sanoi:
"Mr. Somers, olen pahoillani, mutta tässä on tapahtunut erehdys. Te
juotte siitä tuopista, jonka tuo haiseva pakana juuri nuoli puhtaaksi."
Vaikutus oli kauhea ja äkillinen, sillä samassa Stephen tuli kuin
sairaaksi.
"Minkätähden valkoinen herra tekee noin?" kysyi Babemba. "Nyt näen,
että te varmasti petätte minua, ja se ei ole mitään muuta kuin
_mwavia_, jota te annatte minulle juotavaksi, samaa ainetta, joka
viattomille aiheuttaa oksennusta, mutta niille, jotka aikovat pahaa,
kuoleman."
"Lopeta tuo hulluttelu, sinä tyhmeliini", minä mutisin ja potkaisin
Stepheniä sääreen, "taikka muuten saat aikaan sen, että päämme pannaan
poikki." Sain itseni vaivoin hillityksi ja sanoin sitten:
"Oi, ei suinkaan, kenraali. Tämä valkoinen herra on pyhän juoman pappi
ja -- tämä mitä näette, on uskonnollinen meno."
"No niin", sanoi Babemba; "sitten toivon, ettei tuo meno ole tarttuvaa
laatua."
"Ei ole", minä vastasin, tarjoten hänelle korppua. "Ja nyt, kenraali
Babemba, sano minulle, miksi tulet meitä vastaan viidensadan asestetun
miehen kanssa?"
"Tappaakseni teidät, valkeat herrat -- oh, kuinka kuumaa tämä pyhä
juoma on, mutta kuitenkin miellyttävää. Tehän sanoitte, ettei se tartu?
Sillä minä tunnen --"
"Syö leivosta", minä vastasin. "Ja minkävuoksi haluat tappaa meidät?
Ole hyvä ja sano minulle heti totuus, muuten luen sen taikakilvestä,
joka kuvastaa niin hyvin sisä- kuin ulkopuolenkin", ja minä kohotin
vaatetta ja tuijotin lasiin.
"Jos osaat lukea ajatukseni, valkea herra, miksi vaivaat minua
kysymällä?" kysyi Babemba johdonmukaisesti suu täynnä korppua. "Mutta
jottei tuo kirkas kapina valehtelisi, sanon ne sinulle itse. Bausi,
kansamme kuningas, lähetti minut tappamaan teidät, sillä hän on
kuullut huhuja, että te olette suuria orjakauppiaita, jotka tulette
pyssyillänne varustettuina vangitsemaan mazitu-kansaa ja kuljettamaan.
heidät mukananne Mustan Veden rantaan myytäviksi ja lähetettäviksi sen
toiselle puolelle suurissa, Itsestään liikkuvissa venheissä.
Arabialaiset lähettiläät olivat antaneet hänelle tämän varoituksen.
Tiedämme sen sitäpaitsi itsekin todeksi, sillä viime yönä teidän
luonanne oli suuri joukko orjia, jotka keihäämme nähdessään pakenivat
tuskin tunti sitten."
Minä tuijotin tiukasti kuvastimeen ja vastasin tyynesti:
"Tämä taikakilpi kertoo hiukan toisenlaista tarinaa. Se sanoo, että
kuninkaasi Bausi, jolle sivumennen sanoen meillä on paljon lahjoja
mukanamme, käski sinun tuoda meidät kunnialla hänen luokseen, jotta
saisimme neuvotella hänen kanssaan tärkeistä asioista."
Laukaus onnistui. Babemba kävi hämilleen.
"Se on totta", hän änkytti, "että -- tarkoitan, että kuningas jätti sen
minun päätettäväkseni. Tahdon neuvotella velho-tietäjän kanssa."
"Jos hän jätti sen sinun päätettäväksesi, silloin asia on päätetty",
minä sanoin, "sillä olet varmasti niin jalo ja ylevä, ettet ikinä koeta
murhata niitä, joitten pyhästä juomasta juuri olet tullut osalliseksi.
Jos niin tekisit", lisäsin kylmällä äänellä, "et itsekään saisi elää
kauan. Yksi salainen sana vain, ja tuo juoma muuttuisi mitä pahimmaksi
_mwaviksi_ sisälläsi."
"Oi! Kyllä, valkea herra, se on päätetty", huudahti Babemba, "asia on
päätetty. Älä vaivaa tuota salaista sanaa. Minä vien teidät kuninkaani
luo, ja saatte puhua hänen kanssaan. Pääni ja isäni hengen kautta
olette minun puolestani turvassa. Mutta jos sallitte, niin kutsun
suuren tietäjän Imbozwin ja vahvistan päätöksen hänen läsnäollessaan ja
näytän hänelle taikakilven."
Jerry sai tehtäväkseen lähteä noutamaan Imbozwia. Tämä saapuikin heti.
Hän oli roistonnäköinen henkilö, jonka ikää oli vaikea arvata,
kyttyräselkäinen, ryppyinen ja kierosilmäinen. Hänen pukunsa oli
tavallinen tietäjänpuku, joka oli tehty käärmeennahasta ja
kalansuomuista ja jota koristivat paviaanin hampaat ja pienet
lääkepullot. Hänen suloaan lisäsi leveä, luultavasti punamullalla
vedetty värijuova, joka kulki yli otsan ja nenän, huulien ja leuan ja
loppui pennin kokoiseen punaiseen merkkiin juuri kaulan juuressa.
Villainen tukka, johon oli punottu pieni musta kumirengas, oli voideltu
talilla ja jauhotettu siniseksi. Se oli pystytetty sarven muotoon, joka
noin viiden tuuman päässä pääkallosta kapeni teräväksi huipuksi. Kaiken
kaikkiaan hän muistutti hyvin suuressa määrin paholaista, vieläpä
pahantuulista paholaista, sillä hänen ensimmäiset sanansa sisälsivät
moitteen siitä, ettemme olleet kutsuneet häntä Babemban kanssa
nauttimaan pyhää juomaa.
Tarjouduimme valmistamaan hänelle uutta, mutta hän kieltäytyi, sanoen
meidän tahtovan myrkyttää hänet.
Senjälkeen Babemba selitti hänelle asian, ilmeisesti hyvin
hermostuneena, sillä hän näytti pelkäävän tuota vanhaa velhoa, joka
kuunteli aivan hiljaa. Kun Babemba selitti, että olisi hullua ja
epäoikeutettua pistää kuoliaiksi sellaisia taikureita kuin me ilman
kuninkaan suoranaista käskyä, silloin Imbozwi vasta avasi suunsa,
kysyen, minkävuoksi hän kutsui meitä taikureiksi.
Babemba kertoi tuosta ihmeellisestä loistavasta kilvestä, joka näytti
kuvia.
"Pyh", sanoi Imbozwi, "eikö tyyni vesi ja kiilloitettu rautakin näytä
kuvia!"
"Mutta tämä kilpi sytyttää tulen", sanoi Babemba. "Valkeat herrat
sanovat, että se voi polttaa ihmisenkin."
"Sitten anna sen polttaa minut", vastasi Imbozwi sanomattoman
halveksivalla äänellä, "niin kyllä uskon, että nämä valkeat miehet
ansaitsevat jäädä eloon eivätkä ole tavallisia orjakauppiaita, joista
olemme usein kuulleet."
"Polttakaa hänet, valkeat herrat, ja näyttäkää hänelle, että olen
oikeassa", huudahti raivostunut Babemba, ja sitten nuo kaksi alkoivat
riidellä. He olivat nähtävästi kilpailijoita eivätkä tällä kertaa
jaksaneet hillitä itseään.