laumaa kohti, Hans heiluttaen kädessään paitaa tai jotain muuta valkeaa
vaatetta kiinnittääkseen pakenevain huomiota. Samassa ensimmäinen
heistä jo pysähtyikin ja huusi: "Armoa, englantilaiset! Pelastakaa
meidät!" sillä hän oli huomannut pyssymme.
Se oli todella onnellinen sattuma, sillä muuten Hans tovereineen ei
olisi ikinä saanut heitä pysähdytetyksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä
näin valkean paidan kääntyvän vasemmalle ohi aitamme eli _boman_ kohti
leirin takana olevaa viidakkoa ja korkeaa heinikkoa. Sitä seurasi
ponnistellen ja ryömien orjalauma kuin lampaat kellokastaan. Heille
Hansin paita oli kuin "Navarran valkea kypäri".
Se pelko siis oli ohi. Arabialaisten kuulat olivat kaataneet muutamia,
toiset olivat tallautuneet jäljessä tulevain jalkoihin tai vaipuneet
maahan heikkoudesta, ja eloonjääneitä takaa-ajajat yhä ampuivat. Eräs
vaimo, joka oli kaatunut raskaan, kurkkuun sidotun ikeen painon alla,
ryömi nelinkontin eteenpäin. Joku arabialainen ampui häntä, mutta kuula
osui maahan hänen vatsansa alle vahingoittamatta häntä, sillä hän
ponnisteli entistä nopeammin eteenpäin. Olin varma, että hän ampuisi
uudelleen, ja pidin häntä silmällä. Samassa näinkin, sillä valo oli nyt
kirkas, pitkän, valkopukuisen miehen astuvan esille banaanipuun takaa
noin sadanviidenkymmenen kyynärän päässä ja tähtäävän huolellisesti
vaimoa kohti. Mutta minä tähtäsin myös ja -- no niin, tuollaisessa
tarkka-ammunnassa en ole huono, jos vain koetan. Arabialaisen pyssy ei
lauennut enää. Hän hyppäsi vain noin kahden jalan korkeuteen ilmaan ja
kaatui samassa taapäin, sillä kuula oli lävistänyt pään, johon tuota
henkilöä olin tähdännytkin.
Metsästäjät päästivät matalan "ou" äänen, joka merkitsi hyväksymistä,
ja Stephen huudahti innostuneena:
"Mikä taivaallinen laukaus!"
"No ei juuri huonokaan, mutta minun ei olisi pitänyt ampua", vastasin,
"sillä he eivät vielä ole tehneet rynnäkköä. Se on jonkunlainen
sodanjulistus, ja", vastasin, kun näin Stephen'in aurinkokypärin
lentävän maahan, "siinä on vastaus. Alas kaikki, ja ampukaa
ampumarei'istä."
Silloin taistelu alkoi. Ellei oteta huomioon sen loistavaa
loppunäytöstä, se ei ollut oikea taistelukaan verrattuna pariin
myöhempään, joita tällä retkellä taistelimme. Mutta toisaalta se oli
meille hyvinkin vaikea. Aluksi arabialaiset tekivät hyökkäyksen,
huutaen avukseen Allahin nimeä. Mutta niin hurjanrohkeita kuin he
olivatkin, uutta yritystä he eivät tehneet. Joko hyvällä onnellaan tai
hyvällä taidollaan Stephen kaatoi kaksipiippuisella rihlapyssyllään
kaksi heistä, ja minäkin ammuin tyhjiin isokaliiberisen,
takaaladattavan pyssyni -- ensimmäisen mitä olen omistanut -- enkä
suinkaan ilman seurauksia, ja metsästäjätkin osuivat moniaan kerran.
Senjälkeen arabialaiset etsivät suojaa puiden takaa ja, kuten olin
pelännyt, joen äyräiden kaislikosta. Sieltä käsin he tekivät meille
paljon kiusaa, sillä joukossa oli hyviäkin pyssymiehiä. Ellemme kaiken
varalta olisi lujittaneet orjantappura-aitaamme paksulla multa- ja
turvevallilla, meille olisikin käynyt huonosti. Yksi metsästäjistä oli
jo saanut surmansa, kuula oli lentänyt ampumareiästä suoraan kurkkuun,
juuri kun hän oli laukaisemaisillaan, ja onnettomat kantajamme, jotka
olivat vähän ylempänä, olivat kärsineet enemmänkin vahinkoa, sillä
kaksi heistä makasi jo maassa ja haavoittuneita oli neljä. Senjälkeen
komensin eloonjääneet pitkälleen maahan aivan aidan taakse sillä tavoin,
että me voimme ampua heidän ylitseen.
Pian kävi ilmi, että arabialaisia oli enemmän kuin olimme luulleet,
sillä noin viisikymmentä ampui eri suunnilta. Sitäpaitsi he vähitellen
etenivät, ilmeisesti aikoen kiertää meidät ja pyrkiä takanamme olevalle
harjanteelle. Muutamia me tietysti pysähdytimme heidän juostessaan puun
takaa toisen taakse, mutta tämä oli yhtä vaikeaa, kuin tiheässä
metsässä juoksentelevain kaniinien ampuminen, ja ollakseni rehellinen
minun on sanottava, että olin ainoa, joka sain osumaan, sillä nopea
silmäni ja pitkä harjaannus auttoivat.
Noin tunnin kuluessa asemamme oli käynyt todella vakavaksi, ja meidän
täytyi välttämättä ruveta miettimään, mitä oli tehtävä. Minä osoitin,
että vähäisen joukkomme hyökkäys noita hajaantuneita pyssymiehiä
vastaan, jotka vähitellen saartoivat meidät, olisi ollut enemmän kuin
hyödytön, ja toiselta puolen asemamme puolustaminen iltaan asti näytti
toivottomalta. Jos arabialaiset vain pääsisivät taaksemme, he
saattaisivat ampua meitä ylhäältä käsin. Viimeisen puolentunnin ajan
olimmekin käyttäneet kaikki voimamme estämään heitä kiertämästä
_bomaa_, mikä toisella puolen virtaavan joen ja toisella puolen olevan
aukean maa-alan vuoksi kaikeksi onneksi kävi heille hyvin vaikeaksi
suorittaa ilman liian suurta tappiota.
"Luulen, ettemme voi tehdä muuta", minä sanoin lopulta, kun
arabialaisten ammunta hetkeksi taukosi joko heidän neuvotellessaan tai
odottaessaan uusia ampumavaroja, "kuin jättää leirin ja kaikki ja
hyökätä mäenharjalle. Nuo miehet ovat varmaankin kaikki jo väsyksissä,
ja kun me olemme hyviä juoksijoita, voimme siten pelastaa henkemme."
"Mutta kuinka käy haavoittuneiden", kysyi Stephen, "ja orjavaimon ja
hänen lapsensa?"
"En tiedä", minä vastasin ja silmäni painuivat alas.
Luonnollisesti tiesin sen vallan hyvin, mutta nyt heräsi kärjistyneessä
muodossa vanha kysymys: pitikö meidän tuhota itsemme muutamain
henkilöiden vuoksi, joita kohtaan meillä ei ollut suurta mielenkiintoa
ja joita emme heidän luokseen jäämälläkään voineet pelastaa? Jos
jäisimme paikalle, loppumme näytti olevan hyvin varma, kun taas
pakenemalla oli hyvin mahdollista pelastautua. Mutta silloin meidän
olisi jätettävä turvattomiksi muutamia haavoittuneita kantajia ja
nääntyneinä korjaamamme vaimo ja lapsi, jotka kaikki varmasti saisivat
surmansa, paitsi mahdollisesti nainen lapsineen.
Kun nämä ajatukset olivat lentäneet aivojeni läpi, muistin erään juopon
ranskalaisen nimeltä Leblanc, jonka olin tuntenut nuoruudessani ja joka
oli ollut tai ainakin vakuutti olleensa Napoleonin ystävä, kertoneen
minulle, että suuren valloittajan oli kerran sotaretkellä Pyhässä
maassa pitänyt peräytyä. Kun hän ei voinut kuljettaa haavoittuneita
mukanaan, hän jätti ne erääseen luostariin Karmelin vuorelle ja antoi
kullekin myrkkyannoksen käteen. Nähtävästi he eivät ottaneet myrkkyä,
sillä Leblanc'in kertomuksen mukaan, joka sanoi olleensa läsnä (vaikka
ei haavoittuneena), turkkilaiset tulivat ja lävistivät heidät. Siten
Napoleon pelasti oman ja armeijansa hengen haavoitettujen
kustannuksella. Mutta, arvelin, hän ei ollutkaan mikään loistava
kristityn esikuva, ja minulla ei ollut aikaa alkaa etsiä myrkkyä.
Muutamin sanoin selitin aseman Mavovolle, paitsi kertomusta
Napoleonista, ja kysyin hänen neuvoaan.
"Meidän on paettava", hän vastasi. "Vaikka en pidä pakenemisesta, elämä
on kalliimpi kuin varastot, ja joka elää, hän voi kerran vielä maksaa
velkansakin."
"Mutta haavoittuneet, Mavovo; emme voi viedä heitä mukanamme."
"Menen katsomaan heitä, Macumazahn; se on sodan kohtalo. Taikka jos he
pitävät parempana, niin voimme jättää heidät -- arabialaisten
hoidettaviksi", mikä tietysti oli sama asia kuin kertomus Napoleonista
ja myrkystä.
Myönnän, että olin juuri suostumaisillani, sillä en olisi suonut, että
me Stephen'in kanssa, että ainakaan Stephen olisi joutunut mihinkään
hämäräperäisiin tekemisiin kurjain orjakauppiasten kanssa, kun äkkiä
jotakin tapahtui.
Muistettakoon, että Hans oli kohta aamunkoiton jälkeen, käyttäen paitaa
lippuna, johtanut paenneet orjat leirin sivu takana olevalle mäelle.
Sinne he olivat kadonneet, ja siitä hetkestä emme olleet nähneet heistä
jälkeäkään. Nyt hän äkkiä tuli näkyviin, yhä heiluttaen paitaa. Hänen
jäljessään syöksyi esille suuri lauma alastomia miehiä, ehkä noin
kaksisataa luvultaan, käsissään seipäitä, kiviä ja puiden oksia. Kun he
olivat päässeet melkein _boman_ lähelle, mistä me hämmästyneinä
katselimme heitä, he jakautuivat kahteen ryhmään,, puolet vasemmalle
puolellemme nähtävästi mazitun johdolla, joka oli Hansin mukana käynyt
orjaleirissä, ja toiset puolet oikealle, seuraten vanhaa hottentottia
itseään. Minä tuijotin Mavovoon, sillä olin liian hämmästynyt
voidakseni puhua.
"Oi", Mavovo sanoi, "teidän Pilkkukäärmeenne" (hän tarkoitti Hansia)
"on suuri omalla tavallaan, tai ainakin hän on kyennyt herättämään
rohkeutta orjainkin sydämissä. Ettekö ymmärrä, isäni, että he
hyökkäävät arabialaisia vastaan, niin, ja repivät heidät kappaleiksi
niinkuin villikoira puhvelin vasikan?"
Se oli totta: se oli hottentotin viimeinen suunnitelma. Ja se onnistui.
Ylhäältä mäenrinteeltä hän oli pitänyt silmällä taistelun kehitystä ja
nähnyt, miten se oli päättyvä. Sitten hän mukanaan olevan tulkin
välityksellä piti orjille puheen, selittäen heille, että me, heidän
valkoiset ystävänsä, olimme kukistumaisillamme ja että heidän piti joko
taistella puolestaan tai palata ikeen alle. Heidän joukossaan oli
sellaisia, jotka omissa heimoissaan olivat olleet sotureina, ja näitten
avulla hän vaikutti muihin. He tarttuivat ikeisiin, joista heidät oli
vapautettu, kivilohkareihin, kaikkeen, mikä käteen sattui, ja merkin
saatuaan lähtivät liikkeelle, jättäen vain vaimot ja lapset
paikoilleen. Nähdessään heidän tulevan hajaantuneet arabialaiset
suuntasivat tulensa heitä kohti, surmasivat muutamia, mutta samalla
paljastivat omat piilopaikkansa. Niitä kohti orjat nyt hyökkäsivät. He
kävivät arabialaisiin käsiksi; he raatelivat heitä, he murskasivat
heidän aivonsa, kunnes viiden minuutin kuluttua kaksi kolmattaosaa
heistä makasi kuolleina; ja loput, joita me puolestamme verotimme
pyssyillämme heidän juostessaan esille piiloistaan, olivat täydessä
paossa. Kosto oli hirveä. En ole koskaan ollut hurjemman näytelmän
todistajana kuin tämä, jonka panivat toimeen nuo hurjistuneet miehet,
kostaen kiduttajilleen kärsimänsä vääryydet. Muistan, kuinka useimpien
arabialaisten maatessa kuolleina ja muutamain harvain päästyä pakoon
orjat löysivät yhden, luulen sen olleen joukon johtajan, joka oli
piiloutunut virran rannalle heittämiin kuivuneisiin kaisloihin. Jollain
tavoin he onnistuivat sytyttämään kaislat; arvelen Hansin, joka
varovaisesti jäi taemma heti taistelun alkaessa, tulleen taas esille ja
antaneen heille tulitikun. Ennen pitkää arabialaisroisto tulikin
esille. Silloin he kävivät häneen käsiksi, niinkuin muurahaiset tekevät
kaalimadolle, ja huolimatta hänen armonhuudoistaan repivät hänet
kappaleiksi, kirjaimellisesti kappaleiksi. He olivat mitä olivat, eikä
heitä voinut moittia. Jos olisimme nähneet vanhempamme ammuttavan,
pienokaisemme lävistettävän kuoliaiksi, kotimme hävitettävän ja
vaimomme ja lapsemme vietävän pois ies niskassa orjuuteen myytäviksi,
emmekö olisi tehneet samoin? Minä luulen, että olisimme, vaikka emme
olekaan tietämättömiä villejä.
Siten nuo, joita olimme koettaneet pelastaa, olivat pelastaneet meidän
henkemme, ja niin oli kerrankin oikeutta tehty noissakin Afrikan
pimeissä osissa, sillä sinä aikana ne todella olivat pimeitä. Ilman
Hansia, joka onnistui herättämään rohkeutta noitten poljettujen mustain
sydämissä, me epäilemättä ennen iltaa olisimme maanneet kuolleina,
sillä en usko, että peräytymisyritys olisi onnistunut. Ja vaikka
olisikin, kuinka meidän olisi käynyt tuossa erämaassa vihollisten
ympäröiminä, hallussamme vain se pieni määrä ampumatarpeita, jonka
voimme mukanamme kuljettaa?
"Ah, baas", sanoi hottentotti hiukkasta myöhemmin, katsoen kieroon
helmimäisillä silmillään, "teitte joka tapauksessa hyvin kuullessanne
pyyntöäni ja ottaessanne minut mukaan. Vanha Hans on juomari, niin
kyllä, tai ennen ainakin oli, ja vanha Hans pelaa, niin, ja ehkä vanha
Hans joutuu helvettiin. Mutta kuitenkin vanha Hans osaa ajatella,
niinkuin hän kerran ajatteli ennen Maraisfontainin hyökkäystä, niinkuin
hän kerran ajatteli Verilöylyvuorella Dingaan'in kylässä, ja niinkuin
hän kerran ajatteli tuolla pensaikossa. Oi, hän tiesi, miten se oli
päättyvä. Hän näki kuinka nuo arabialaiset koirat hakkasivat puuta
tehdäkseen sillan syvän virran yli ja kiertääkseen ylängölle taaksenne,
mistä he olisivat voineet ampua teidät kaikki viidessä minuutissa. Ja
nyt, baas, vatsani tuntuu niin omituiselta. Tuolla mäenrinteellä en
saanut aamiaista, ja auringonpaiste oli hyvin kuuma. Arvelen, että
viinaryyppy -- oi, tiedän kyllä, että lupasin olla juomatta, mutta jos
_te_ annatte sen, niin synti on teidän eikä minun."
No niin, vaikka se oli periaatteitani vastaan, annoin hänelle ryypyn,
ja hyvän annoinkin, ja hän joi sen aivan pohjaan, ja minä suljin
pullon. Sitten puristin ukon kättä ja kiitin, mikä näytti kovin
huvittavan häntä, sillä hän mutisi jotain sinnepäin, ettei se ollut
mitään, Sillä jos olisin kuollut, hänkin muka olisi kuollut, ja siksi
hän muka oli ajatellut itseään eikä minua. Samalla vieri kaksi suurta
kyyneltä alas pitkin lyhyttä nenää, mutta ne saattoivat johtua myöskin
viinasta.
No niin, me olimme voittajat ja iloitsimme, kuten voi kuvitellakin,
sillä tiesimme, että ne muutamat orjakauppiaat, jotka olivat
pelastuneet, eivät enää tekisi hyökkäystä. Ensimmäinen ajatuksemme
kohdistui ruokaan, sillä nyt oli jo aika kulunut yli puolen päivän, ja
me olimme aivan näännyksissä. Mutta päivällinen edellytti keittäjää ja
silloin Sammy muistui mieleeni. Stephen, joka oli sellaisessa
riemussa, että hän pikemmin tanssi kuin käveli, läpiammuttu kypäri
hullunkurisesti takaraivolla, lähti häntä etsimään ja alkoi pian
hätääntyneellä äänellä huutaa nimeäni. Minä menin leirin taakse ja
löysin Sammyn kokoonkyyristyneenä pienestä kuopasta, joka oli
kaiverrettu yksinäiseen orapihlajapuuhun. Kaiken todennäköisyyden
mukaan se oli Sammy. Me tartuimme häneen, ja ylös hän tuli, ontuen
tajuttomana, mutta yhä pidellen kädessään suurta, paksua, puukantista
raamattua. Huomasimme, että aivan keskellä raamattua ota kuulan reikä
tai oikeastaan kuula, joka oli lävistänyt lujan kannen ja tunkeutunut
takana olevaan paperiin. Muistan sen päässeen aina Samuelin
ensimmäiseen kirjaan saakka.
Mitä Sammyyn itseensä tulee, hän näytti olevan aivan vahingoittumaton,
ja kun olimme kaataneet vähän vettä hänen niskaansa -- hän ei ollut
milloinkaan pitänyt vedestä -- hän virkosi pian. Siiloin saimme tietää,
mitä oli tapahtunut.
"Hyvät herrat", hän sanoi, "minä istuin turvapaikassani, sillä olen,
kuten jo sanoin, rauhanmies, iloiten uskonnon lohdutuksista" -- hädän
hetkellä hän aina oli hyvin hurskas. "Vähitellen ammunta heikkeni, ja
minä uskalsin vilkaista ulos, ajatellen, että sumu ehkä oli hälvennyt
pitäen sattumain varalta kirjaa kasvojeni edessä. Senjälkeen en muista
enää muuta."
"Et", sanoi Stephen, "sillä kuula osui raamattuun ja raamattu sattui
päähäsi ja löi sinut yksinkertaisesti tiedottomaksi."
"Oi!" sanoi Sammy. "Kuinka totta onkaan, mitä minulle on opetettu, että
Kirja on oleva suojeleva kilpi vanhurskaille. Nyt ymmärrän, mikä
saattoi minut ottamaan mukaani paksun, vanhan, äitivainajani entisen
raamatun eikä sitä ohutta, jonka sain pyhäkoulunopettajaltani ja jonka
läpi vihollisen kuula varmaan olisi mennyt."
Sitten hän lähti keittämään päivällistä.
Pelastus oli todella ihmeellinen, vaikka on tietysti eri kysymys, oliko
se suoranainen palkka hänen hurskaudestaan.
Niin pian kuin olimme syöneet me ryhdyimme tarkastamaan asemaa, jonka
vaikein kysymys oli se, ettemme tienneet, mitä meidän piti tehdä
orjille. Siellä he istuivat ryhmissä aitauksen ulkopuolella, ja moni
osoitti vielä äskeisen taistelun jälkiä ja katseli tyhmistyneenä
meihin. Sitten äkkiä, aivan yhteen ääneen, he alkoivat valittaen pyytää
ruokaa.
"Kuinka me voimme ruokkia useampia satoja henkiä?" kysyi Stephen.
"Orjakauppiastenkin olisi jotenkin pitänyt se tehdä", minä vastasin.
"Menkäämme tarkastamaan heidän leirinsä."
Niin me menimmekin koko nälkäisen hoidokkijoukkomme seuraamina ja
löysimme iloksemme paljon muun lisäksi suuren varaston riisiä, jauhoja
ja muuta viljaa, josta osa oli jauhettu jauhoksi. Jaoimme kullekin
runsaasti viljaa ja suoloja, ja pian ruokapadat olivat täydessä
porinassa. Kautta kunniani, kyllä nuo kurjat olennot söivät, emmekä me,
vaikka varovaisuus olikin tarpeen, hennoneet rajoittaa tätä ensimmäistä
runsasta ateriaa, joka tuli heidän huulilleen viikkokausia kestäneen
nälkäkuurin jälkeen. Kun he lopulta olivat tyydytetyt, me pidimme
heille puheen, kiittäen heitä heidän urhoollisuudestaan, sanoen, että
he olivat vapaat, ja kysyen, mitä he aikoivat tehdä.
Tässä suhteessa heillä näytti olevan vain yksi ajatus. He sanoivat
tahtovansa seurata suojelijoitansa, minne ikinä me menimmekin. Sitten
seurasi pitkä _indaba_ eli neuvottelu, josta en todellakaan ehdi tehdä
selkoa. Sen tulos oli, että lupasimme jokaisen, joka halusi, seurata
meitä, kunnes löytäisivät paikkoja, joita tunsivat, jolloin he olisivat
vapaat lähtemään kukin koteihinsa. Sillävälin me jaoimme arabialaisten
huopapeitteitä ja muita varastoja, kuten kauppatavaraa, m.m. helmiä, ja
jätimme heidät sitten omiin hoteisiinsa asetettuamme vartijan valvomaan
ruokavaroja. Minä puolestani toivoin hartaasti, että aamulla
huomaisimme heidän menneen tiehensä.
Tämän jälkeen palasimme _bomaamme_ päästäksemme juuri näkemään
surullista toimitusta, päähän ammutun metsästäjämme hautaamista. Hänen
toverinsa olivat kaivaneet syvän kuopan aitauksen ulkopuolelle muutaman
kyynärän päähän siitä paikasta, johon hän oli kaatunut. Siihen he
asettivat hänet istuvaan asentoon, kasvot Zulu-maahan päin, ja hänen
viereensä kaksi kurpitsankuorivatia, jotka kuuluivat hänelle, toisen
täynnä vettä, toisen täynnä jyviä. Vielä he antoivat hänelle
huopapeiton ja hänen kaksi keihästään repien peiton ja katkaisten
keihästen terät "tappaakseen" ne, kuten he sanoivat. Senjälkeen he
levollisesti peittivät hänet mullalla ja peittivät haudan pinnan
suurilla kivillä, jotteivät hyeenat saisi kaivetuksi häntä ylös.
Kun tämä oli tehty, he astuivat yksi kerrallaan haudan ohi, pysähtyen
sanomaan hänelle jäähyväisiä mainiten hänen nimensä. Mavovo, joka tuli
viimeisenä, piti pienen puheen, toivottaen vainajalle onnellista matkaa
haamujen maahan (_hamba kachle_, kuten hän sanoi), mikä epäilemättä
tulisikin hänen osakseen, joka oli kuollut miehekkään kuoleman. Hän
pyysi vielä, että kuollut palatessaan henkenä toisi meille onnea eikä
onnettomuutta, muuten hän, Mavovo, tultuaan hänkin vuorostaan hengeksi,
ottaisi hänet tilille siitä. Lopuksi hän huomautti, että samoinkuin
hänen Käärmeensä oli ennustanut tämän tapahtuman jo Durban'issa, mikä
nyt jo mahtoikin olla tiettyä vainajallekin, samoin tämäkään ei enää
voinut valittaa, että oli maksanut hänelle shillinkinsä tyhjästä.
"Niin", huudahti yksi metsästäjistä, äänessä pelon sävy, "mutta
Käärmeesi mainitsi sinulle kuusi meistä, oi tietäjä!"
"Niin kyllä", Mavovo vastasi ja veti nuuskaa ehyeen sieraimeensa, "ja
tämä veljemme oli ensimmäinen niistä kuudesta. Älkää pelätkö, muut
viisi seuraavat häntä varmasti aikanaan, sillä Käärmeeni puhuu totta.
Mutta jos jollakulla on kiire", ja hän vilkaisi ympäri pientä piiriä,
"hän jääköön puhumaan kahden kanssani. Ehkä voisin järjestää niin, että
hänen mat--" tähän hän pysähtyi, sillä kaikki olivat menneet.
"Olen iloinen, etten maksanut Mavovolle shillinkiä ennustuksesta",
sanoi Stephen palattuamme _bomaan_, "mutta minkävuoksi he hautasivat
hänen mukanaan astiat ja keihäät?"
"Jotta henki matkallaan voisi niitä käyttää", minä vastasin.
"Tietämättään nämä zulut uskovat, niinkuin muukin maailma, että ihmisen
elämä jatkuu jossakin kuoleman jälkeen."
VIII.
TAIKAPEILI.
Sinä yönä en nukkunut oikein hyvin, sillä nyt, kun vaara oli ohi,
huomasin, että pitkä jännitys oli rasittanut hermojani. Kuului
sitäpaitsi niin paljon ääniä. Kaatuneet kantajat esimerkiksi oli
jätetty heidän tovereidensa huostaan, jotka käyttivät yksinkertaista
menetelmää, nimittäin heittivät heidät pensaikkoon, jonne hyeenat
keräytyivät ruumiiden ympärille. Edelleen nuo neljä haavoittunutta
lähelläni valittivat kovin, tai elleivät valittaneet, mutisivat ääneen
rukouksia omille jumalilleen. Olimme tehneet parhaamme noille
onnettomille. Hyväsydäminen pelkuriraukka Sammy, joka jonakin
elämänuransa kautena oli ollut sitojana muutamassa sairaalassa, oli
hyvin huolellisesti puhdistanut heidän haavansa, jotka eivät olleet
kuolettavia, ja nousi vähäväliä katsomaan heitä.
Mutta kaikkein enimmän minua häiritsi alhaalta leiristä kuuluva hälinä.
Monet afrikkalaisista neekeriheimoista ovat todella puoliksi yöeläjiä
tavoiltaan, luultavasti siitä syystä, että yö siellä on viileämpi kuin
päivä, ja jokaisessa tärkeämmässä tilaisuudessa tuo taipumus tulee
näkyviin.
Niinpä nytkin kaikki vapautetut orjat tuntuivat ulvovan minkä
jaksoivat, säestäen ääniään rumpujen puutteessa lyömällä rämiseviä
rautapatoja kivillä tai sauvoilla.
Tämän lisäksi he olivat sytyttäneet suuria tulia ja tekivät niiden
ympärillä kaamean näköisiä liehuvia liikkeitä, niin että koko näytelmä
muistutti keskiaikaista kuvaa helvetistä, jonka olin nähnyt jossakin
vanhassa kirjassa.
Lopulta en enää voinut sitä kestää, vaan potkaisin Hansia, joka makasi
jaloissani käppyrässä kuin koira, ja kysyin, mitä oli tekeillä. Hänen
vastauksensa saattoi minut katumaan kysymystäni.
"Nuo orjat syövät ihmisiä, baas. Ajatelkaa, he syövät arabialaisten
ruumiita, ja se maistuu heistä hyvin hyvältä", hän sanoi haukotellen ja
nukkui uudelleen.
Minä en jatkanut keskustelua.
Kun lopultakin seuraavana päivänä lähdimme liikkeelle, aurinko oli jo
korkealla päämme päällä. Oli todellakin paljon tekemistä. Oli koottava
kuolleiden arabialaisten pyssyt ja ampumavarat; heidän mukanaan
tuomansa suuri norsunluuvarasto piti kaivaa maahan, sillä sen
kuljettaminen oli mahdotonta, ja taakat oli jaettava tasan. [Suureksi
surukseni emme tuota norsunluuta koskaan enää nähneet. -- A.Q.]
Sitäpaitsi piti valmistaa paareja haavoittuneille ja helppoa ei ollut
myöskään saada orjia luopumaan irstailustaan, jonka laatua en tarkemmin
tiedustellut. Pitäessäni tarkastusta huomasin, että suuri osa heistä
oli yön kuluessa kadonnut, en tiedä minne. Yli kaksisataa käsittävä
joukko oli kuitenkin jäänyt, huomattava määrä, josta osa oli vaimoja ja
lapsia ja joiden ainoana ajatuksena näytti olevan seurata meitä, minne
ikinä vaeltaisimmekin. Tuon sekalaisen saattueen seuraamina me siis
vihdoin läksimme.
Seuraavan kuukauden seikkailujemme kuvaaminen kävisi liian pitkäksi
ellei mahdottomaksikin, sillä totta puhuakseni ne ovat monien vuosien
kuluessa jollain tavoin sekaantuneet muistissani. Pahin vaikeutemme oli
tuon suuren joukon ruokkiminen, sillä emme mitenkään voineet tarkasti
pitää silmällä riisi- ja jyvävarastoamme, joka pian oli syöty loppuun.
Kaikeksi onneksi seutu, jonka kautta kuljimme, oli siihen aikaan
vuodesta (oli näet kostean vuodenajan loppupuoli) täynnä riistaa, jota
hiljalleen edetessämme voimme runsaasti ampua. Mutta tuo riistan
ampuminen, niin huvittavaa kuin se saattoikin olla urheilijalle, kävi
pian ikäväksi, kun se oli pakollista. Puhumattakaan ampumavarain
tuhlauksesta se vaati yhtämittaista työtä.