seudun, suunnaten melkein suoraan länttä kohti tai oikeammin hiukan
luoteeseen. Maa oli aaltomaista ja rikasta, runsasvetistä ja ainoastaan
virtain vierillä pensaikon peittämää, ylämaan ollessa lakeaa ja
puistomaista, koristeena vain siellä täällä yksinäinen puu. Näkyi
selvästi, että asutus oli vielä äskettäin ollut tiheä, sillä me
sivuutimme raunioiksi hävitettyjä kyliä tai oikeammin kaupunkeja,
joissa oli ollut suuret torit. Nämä kaupungit oli poltettu tai jätetty
autioiksi, tai niissä asui vain jokunen vanhus, elättäen itseään
umpeenkasvaneista puutarhoista. Nuo ihmisraukat, jotka istuivat yksin
ja valittaen auringonpaisteessa tai mahdollisesti koettivat heikosti
työskennellä muinoin hedelmällisillä pelloilla, juoksivat tavallisesti
kirkuen pakoon meidän lähestyessämme, sillä asestettuja miehiä he
luonnollisesti pitivät orjakauppiaina.
Väliin onnistuimme kuitenkin saamaan jonkun heistä kiinni, ja joku
matkueestamme pääsi aina heidän tarinainsa perille. Oikeastaan se oli
vain yksi ja sama tarina. Arabialaiset orjakauppiaat olivat milloin
milläkin tekosyyllä yllyttäneet heimon heimoa vastaan. Sitten he
asettuivat voimakkaamman puolelle ja kukistivat heikomman kauheilla
pyssyillään, surmasivat vanhukset ja veivät nuoret miehet, vaimot ja
lapset (lukuunottamatta pikkulapsia, jotka teurastettiin) myytäviksi.
Toiminta näytti alkaneen noin kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin
Hassan-ben-Mohammed tovereineen oli saapunut Kilwaan ja karkoittanut
sieltä lähetyssaarnaajan, joka oli perustanut sinne lähetysaseman.
Alussa tämä kauppa oli äärettömän helppoa ja tuottavaa, sillä
raaka-ainetta oli runsaasti saatavissa. Mutta vähitellen lähiseudut oli
tyhjennetty. Lukemattomia heimoja oli surmattu ja valitut niistä
alistettu orjaikeen alle; ne, jotka näistä jäivät eloon, katosivat
laivoilla tuntemattomiin maihin. Niin tapahtui, että orjakauppiaat
olivat pakotetut pyrkimään kauemmaksi ja ulottamaan matkansa aina
suuren mazitu-kansan, edellämainitsemani zulun-sukuisen sisämaanheimon,
alueen rajoille. Saamiemme tietojen mukaan oli ollut liikkeellä
sellainenkin huhu, että heillä oli aikomus piakkoin hyökätä suurella
voimalla Mazitu-maahan, pyssyjensä avulla voittaa sen kansa ja siten
avata itselleen uusi ja miltei tyhjentymätön varasto erittäin hyvää
elävää kauppatavaraa. Sitä ennen he vain puhdistivat muutamia pikku
heimoja, jotka siihen saakka olivat pelastuneet heidän käsistään sen
tautta, että heidän asumapaikkansa olivat pensaikoissa tai
vaikeapääsyisten vuorten takana.
Tien, jota kuljimme, tunsimme heti orjatieksi. Sen huomasimme jo
lukuisista luurangoista, joita löysimme pitkästä heinikosta sen
molemmin puolin, muutamilla kun oli vielä paksu orjanies niskassa ja
palmunkuiturenkaat ranteissa. Nämä olivat luultavasti uupuneet
matkalla, toiset taas, päättäen, murskatuista kalloista, olivat
päässeet vaivoistaan valtaajainsa vapauttamina.
Matkamme kahdeksantena päivänä jouduimme odottamatta orjakaravaanin
jäljille. Se oli ollut matkalla rannikkoa kohti, mutta kääntynyt syystä
tai toisesta takaisin. Mahdollisesti se oli tapahtunut sen takia, että
karavaanin johtajia oli varoitettu joukkomme lähestymisestä. Tai ehkä
he olivat kuulleet, että eräs toinen karavaani, joka toimi toisella
alueella, oli saaliineen matkalla sinnepäin, ja tahtoivat odottaa sen
saapumista kulkeakseen eteenpäin yhtynein voimin.
Heidän jälkiänsä oli helppo seurata. Ensin löysimme noin kymmenvuotisen
pojan ruumiin. Sitten korppikotkat ilmiantoivat meille kahden nuoren
miehen jäännökset, joista toinen oli ammuttu ja toinen saanut
kirveeniskun. Heidän ruumiinsa oli huolimattomasti peitetty heinäin
alle, en tiedä missä tarkoituksessa. Mailia tai kahta etempänä kuulimme
lapsen valitusta ja löysimme sen seuraamalla itkun ääntä. Se oli noin
nelivuotias pikku tyttö, joka ennen oli ollut sievä lapsi mutta nyt oli
enää vain elävä luuranko. Meidät nähdessään se ryömi nelinkontin pakoon
kuin apina. Stephen seurasi sitä, mutta minä tunsin niin suurta sääliä,
että kaivoin varastoistamme esille purkin säilykemaitoa antaakseni
lapselle. Samassa kuulin Stephenin kauhistuneen äänen huutavan minua.
Arvasin hänen löytäneen jotain kauheaa ja läksin hyvin vastenmielisesti
pensaikkoon, sinne missä hän oli. Siinä istui puunrunkoon sidottuna
nuori nainen, nähtävästi lapsen äiti, koska se tarttui kiinni hänen
jalkaansa.
Jumalan kiitos hän eli vielä, vaikka ennen seuraavan aamun
koittoa hän olisi varmasti kuollut. Me irroitimme hänet puusta, ja
zulu-metsästäjät, jotka muulloin kuin sodassa ovat lempeäluontoisia,
kantoivat hänet leiriin. Loppujen lopuksi me suurella vaivalla saimme
pelastetuksi äidin ja lapsen hengen. Minä lähetin noutamaan luokseni
mazitut, joidenka kanssa nyt jo osasin aivan hyvin puhua, ja kysyin
heiltä, minkä vuoksi orjakauppiaat tekivät tällaisia tekoja.
He kohauttivat olkapäitään ja toinen virkkoi, naurahtaen kaamealla
tavalla:
"Senvuoksi, päällikkö, että nuo mustasydämiset arabialaiset tappavat
kaikki, jotka eivät enää jaksa kävellä, tai sitovat heidät puihin
kuolemaan. Jos he päästäisivät uupuneet menemään, nämä saattaisivat
tointua ja pelastua, ja arabialaiset ovat pahoillaan, jos joku, joka on
ollut heidän orjansa, elää ja on vapaa ja onnellinen."
"Niinkö? Niinkö todella?" huudahti Stephen, puhisten raivoa, joka
muistutti hänen isäänsä. "Hyvä, jos minä vain saan tilaisuuden, niin
kyllä kostan."
Stephen oli helläluonteinen nuori mies, mutta kiihoitettuna hän oli
omalla lempeällä ja hitaalla tavallaan kova.
Toivomansa tilaisuuden hän sai kahden vuorokauden kuluttua. Sinä
päivänä me leiriydyimme varhain kahdesta syystä. Ensimmäinen oli se,
että pelastamamme äiti ja lapsi olivat niin heikot, että eivät voineet
kulkea lepäämättä, eikä meillä ollut liikoja miehiä heitä kantamaan;
toinen oli se, että löysimme ihanteellisen levähdyspaikan. Se oli kuten
tavallista autioksi jäänyt kylä, jonka läpi juoksi ihana virta. Otimme
haltuumme muutamia ulommaisia majoja, joita ympäröi aita, ja kun Mavovo
oli onnistunut ampumaan lihavan antilooppilehmän ja sen puolikasvuisen
vasikan, me valmistauduimme viettämään tavanmukaista juhlaa. Sammyn
valmistaessa toipuneelle vaimolle lihalientä ja meidän Stephen'in
kanssa poltellessa piippujamme häntä katsellen Hans pujahti sisään
murtuneen orjantappura-aidan eli _boman_ läpi ja ilmoitti, että
arabialaiset olivat tulossa kahdessa ryhmässä suuri orjajoukko
mukanaan.
Me juoksimme ulos ja näimme, kuten hän oli sanonut, kaksi lähestyvää
karavaania, tai oikeammin ne olivat jo saavuttaneet kylän, vaikkakin
jonkun matkan päässä meistä, ja leiriytyivät parasta aikaa entiselle
torille. Toinen niistä oli se, jonka jälkiä olimme seuranneet,
vaikkakin parin viimeisen tunnin ajan olimme kulkeneet toista tietä
etupäässä siitä syystä, että emme jaksaneet nähdä sellaisia näkyjä,
joita olen kuvannut. Joukko näytti käsittävän noin kaksisataa
viisikymmentä orjaa ja yli neljäkymmentä vartijaa, kaikki pyssyillä
varustettuja mustia miehiä ja useimmat puvustaan päättäen arabialaisia
tai sekarotuisia arabialaisia. Toisessa karavaanissa, joka lähestyi
toiselta suunnalta, ei ollut enempää kuin sata orjaa ja kaksi- tai
kolmekymmentä vartijaa.
"Nyt", minä sanoin, "me syömme ensin päivällisemme ja sitten, jos
haluatte, menemme tervehtimään noita herroja näyttääksemme vain,
ettemme pelkää heitä. Hans, hae lippu ja sido se tuon puun latvaan;
siitä he näkevät, minkä maan kansalaisia me olemme."
Pian kohosikin Englannin lippu, ja samassa näimme kaukoputkillamme
orjakauppiasten juoksentelevan levottomina ja orjaraukkain kääntyvän ja
tuijottavan liehuvaan vaatteeseen ja sitten alkavan puhella toinen
toiselleen. Mieleeni johtui, että mahdollisesti joku joukosta oli
nähnyt lipun englantilaisen matkustajan kädessä tai kuullut sitä
pidettävän laivojen mastoissa tai tangoissa rannikolla ja saanut
tietää, mitä se merkitsee orjille. Tai ehkä he ymmärsivät muutamia
sanoja arabialaisten keskustelusta, jotka epäilemättä puhuivat viittoen
ja merkitsevästi. Joka tapauksessa he tuijottelivat siksi, kunnes
arabialaiset sjambokkeineen, s.o. virtahevon nahkasta tehtyine
piiskoineen hyökkäsivät heidän joukkoonsa ja tukahduttivat kiihtyneen
keskustelun iskuihin.
Ensi aluksi luulin heidän purkavan leirin ja marssivan tiehensä
valmistuksia he todella alkoivat tehdäkin, mutta hylkäsivät sitten
aikeensa luultavasti siitä syystä, että orjat olivat uuvuksissa ja
ennen yön tuloa ei ollut muuta vettä löydettävissä. Lopulta he
istuutuivat ja sytyttivät keittotulia. Huomasin heidän myöskin ryhtyvän
varokeinoihin hyökkäystä vastaan asettamalla vartijoita ja pakottamalla
orjat rakentamaan leirin ympärille orjantappura-aidan.
"No", sanoi Stephen lopetettuamme päivällisen, "oletko valmis
tervehdyskäynnille?"
"En", minä vastasin, "en luule. Olen ajatellut asiaa ja päättänyt, että
on parasta jättää se sikseen. Nuo arabialaiset tietävät varmasti, mitä
olemme tehneet heidän arvoisalle herralleen Hassanille, sillä
epäilemättä hän on lähettänyt heille sanan. Jos siis menemme heidän
leiriinsä, he saattavat heti nähdessään ampua meidät. Tahi jos he
ottavat meidät hyvästi vastaan, he voivat tarjota vieraanvaraisuuttaan
ja myrkyttää meidät tai hakata äkkiä päämme poikki. Asemamme saisi
kyllä olla parempi, mutta uskon valloituksen käyvän heille kuitenkin
vaikeaksi. Minun mielestäni on siis parempi jäädä tänne ja odottaa
asiain kehitystä."
Stephen mutisi jotakin minun liiallisesta varovaisuudestani, mutta en
välittänyt hänestä. Yhden kuitenkin tein. Kutsutin luokseni Hansin ja
sanoin hänelle, että hän ottaisi mukaansa toisen mazitun -- en
uskaltanut panna molempia vaaralle alttiiksi, sillä he olivat oppaitamme
-- ja yhden alkuasukkaista, jotka olimme saaneet Hassanilta,
urhoollisen miehen, joka ymmärsi kaikkia seudun murteita, ja käskin.
heidän pimeän tullen ryömiä orjakauppiasten leiriin. Siellä heidän oli
koetettava urkkia tietoonsa niin paljon kuin voivat ja jos mahdollista
hiipiä orjain joukkoon ja selittää heille, että me olimme heidän
ystäviänsä. Hans nyökkäsi, sillä tehtävä oli juuri hänen mieleisensä,
ja lähti tekemään valmistuksia.
Me Stephen'in kanssa varustelimme itseämme myöskin lujittamalla
puolustuslaitosta, pystyttämällä isoja vahtivalkeita ja asettamalla
vartijoita.
Yö tuli, ja Hans tovereineen lähti liikkeelle huomaamatta kuin
käärmeet. Vallitsi syvä hiljaisuus, jota vain silloin tällöin
keskeyttivät orjain valittavat, surumieliset äännähdykset: "La-lu,
la-luá!" vaieten taas, ja arabialaisten ruoskaniskujen aiheuttamat
kurjain raukkojen kauhunhuudot. Kerran pamahti myöskin pyssy.
"Ne ovat nähneet Hansin", sanoi Stephen.
"En usko", minä vastasin, "sillä siinä tapauksessa olisi kuulunut
useampia laukauksia. Se oli joko vahinkolaukaus, tahi ammuttiin joku
orja."
Senjälkeen ei pitkään aikaan tapahtunut mitään, kunnes vihdoin Hans
tuntui maan sisästä nousevan eteeni ja hänen takanaan mazitu ja hänen
toinen seuralaisensa.
"Kerro kertomuksesi", minä sanoin.
"Baas, näin se kuuluu. Me olemme saaneet tietää kaikki. Arabialaiset
tietävät kaiken, mikä koskee teitä ja miehiänne. Hassan on lähettänyt
heille määräyksen surmata teidät. On hyvä, ettette mennyt heidän
luokseen, sillä teidät olisi varmasti tapettu. Me ryömimme lähelle ja
kuulimme heidän keskustelunsa. He aikovat aamunkoitteessa tehdä
rynnäkön meitä vastaan, ellemme lähde liikkeelle aikaisemmin, mistä he
vakoojainsa kautta saavat tiedon."
"Ja jos se tapahtuu, mitä sitten?" minä kysyin.
"Silloin he hyökkäävät meidän järjestäessämme karavaania tai heti
lähdettyämme liikkeelle."
"Vai niin. Mitä vielä, Hans?"
"Niin, baas. Nämä kaksi miestä ryömivät orjain joukkoon ja puhuttelivat
heitä. Nuo orjat ovat hyvin surullisia, ja moni heistä on kuollut
sydämenahdistukseen jouduttuaan pois kodeistaan ja tietämättä, minne
heitä viedään. Näin yhden juuri kuolevan; se oli nuori nainen. Hän
puheli toisen vaimon kanssa ja näytti aivan terveeltä, ainoastaan
väsyneeltä, kunnes hän äkkiä sanoi kuuluvalla äänellä: 'Nyt minä kuolen
mutta palaan takaisin henkenä lumoamaan noita paholaisia, kunnes hekin
tulevat hengiksi.' Sitten hän kutsui heimonsa päämiestä, pani käden
sydämelleen ja kaatui kuolleena maahan. Mutta", Hans lisäsi
miettiväisesti ja sylkäisi, "ei hän päässyt kaatumaan aivan maahan,
sillä orjamies piti hänen päätään koholla. Arabialaiset olivat hyvin
vihoissaan sekä siitä, että hän oli kironnut heitä, että hänen
kuolemastaan. Eräs heistä tuli ja potkaisi hänen ruumistaan ja ampui
sitten hänen sairaan pikku poikansa, koska äiti oli kironnut heitä.
Mutta kaikeksi onneksi hän ei nähnyt meitä, sillä me seisoimme varjossa
kaukana tulesta."
"Entä muuta, Hans?"
"Vielä eräs asia, baas. Nämä miehet lainasivat teidän antamanne veitset
kahdelle urhoollisimmalle orjalle, jotta nämä voisivat leikata poikki
orjanikeet ja köydet, joilla heidät oli sidottu, ja lähettää ne
sitten miehestä mieheen, jotta kaikki voisivat tehdä samoin. Mutta
mahdollisesti arabialaiset huomaavat sen, ja silloin nämä miehet jäävät
ilman veitsiä. Siinä kaikki. Onko baas'illa vähän tupakkaa?"
"Nyt, Stephen", minä sanoin Hansin mentyä ja selitettyäni tilanteen,
"meillä on kaksi mahdollisuutta. Joko livahdamme noiden herrasmiesten
käsistä heti, missä tapauksessa meidän on jätettävä tuo vaimo lapsineen
oman onnensa nojaan, tai voimme jäädä tänne odottamaan hyökkäystä."
"Minä en pakenisi", Stephen sanoi synkkänä, "olisi raukkamaista hylätä
tuo vaimoraukka. Sitäpaitsi marssiessamme saattaisi tapahtua
pahempaakin. Muista, että Hans sanoi meitä vakoiltavan."
"Tahtoisit siis jäädä odottamaan hyökkäystä?"
"Eikö löydy kolmatta vaihtoehtoa, Quatermain? Jos itse hyökkäisimme?"
"Sepä ajatus", minä sanoin. "Kutsukaamme Mavovo tänne."
Mavovo saapuikin ja istuutui eteemme. Minä selitin hänelle asian.
"Minun kansallani on tapana mieluummin hyökätä kuin odottaa hyökkäystä,
ja kuitenkin, isäni, tässä tapauksessa sydämeni on sitä vastaan. 'Hans'
(hän kutsui häntä nimellä _Inhlatu_, joka on zulukielinen,
pilkkukäärmettä merkitsevä sana ja vastaa hottentotin kafferinkielistä.
nimeä) sanoo noita keltaisia koiria olevan aina kuuteenkymmeneen, ja
niillä on kaikilla pyssyt, kun taas meitä on ainoastaan viisitoista,
sillä orjiin emme voi luottaa. Hän sanoo heidän sitäpaitsi olevan lujan
aidan suojassa ja valveilla, vakoojain vartioimina, joten emme helposti
voi heitä yllättää. Mutta nähkääs, isäni, mekin olemme lujan aidan
suojassa, eikä meitäkään voi yllättää. Ja luulen, että miehet, jotka
muulloinkin kuin sodassa kiduttavat ja tappavat vaimoja ja lapsia, ovat
varmasti pelkureita eivätkä uskalla hyökätä, jos ammumme hyvin, jos he
yleensä tulevat ensinkään. Sentähden sanon: 'Odottakaa kunnes puhveli
joko hyökkää tai pakenee. Mutta teidän on sananvalta, Macumazahn,
Vartija yöllä, ei minun, teidän metsästäjänne. Puhukaa te, joka olette
vanhennut sodassa, ja minä tottelen."
"Sinä puhut viisaasti", minä vastasin; "mieleeni johtuu toisiakin
syitä. Nuo arabialaiset saattaisivat kätkeytyä orjain selän taa, ja me
tappaisimme näistä monta vahingoittamatta ensinkään arabialaisia.
Stephen, luulenpa, että meidän on katseltava asiaa tässä valossa."
"Hyvä juttu, Quatermain. Toivon vain Mavovon siinä suhteessa olevan
väärässä, että nuo mustat saattaisivat muuttaa mielensä ja paeta."
"Totisesti, nuori mies. Sinähän käyt aivan liian verenhimoiseksi
ollaksesi orkideainviljelijä", minä huomautin, katsahtaen häneen. "Minä
puolestani toivon hartaasti Mavovon olevan oikeassa, sillä ellei niin
ole, niin sanon sinulle, että tämä saattaa olla huono yritys."
"Olen tähän asti aina ollut rauhanmies", Stephen vastasi, "mutta
nähdessäni noita onnettomia orjaraukkoja murskattuine paineen ja puihin
nääntymään sidottuja vaimoja --"
"Tahdot anastaa kaikkivaltiaan Jumalan tehtävät", minä sanoin. "Mutta
se on luonnollinen seuraus ja saattaa näissä olosuhteissa olla Hänelle
mieleen. Ja nyt, kun olemme päättäneet toiminnastamme, ryhtykäämme heti
työhön, jotta arabialaiset herrat vierailulle tullessaan löytäisivät
aamiaisensa valmiina."
VII.
ORJAIN RYNNÄKKÖ.
No niin, me teimme voitavamme saadaksemme kaikki valmiiksi.
Vahvistettuamme orjantappura-aitaamme eli _bomaa_ niin paljon kuin
mahdollista ja sytytettyämme sen ulkopuolelle muutamia suuria tulia
määräsin kullekin metsästäjälle paikkansa ja katsoin, että heidän
pyssynsä olivat kunnossa ja että heillä oli runsaasti ampumavaroja.
Sitten sain Stephen'in paneutumaan, levolle lupaamalla herättää hänet
myöhemmin valvomaan. Sitä en kuitenkaan aikonut tehdä, sillä toivoin
hänen aamulla nousevan reippaana ja vahvoin hermoin ensimmäiseen
taisteluunsa.
Niin pian kuin näin hänen silmäinsä painuvan umpeen istuuduin
laatikolle miettimään. Puhuakseni totta en ollut sisällisesti kovin
rauhallinen. Ensinnäkään en tiennyt, miten kaksikymmentä kantajaamme
käyttäytyisivät tulessa. He saattaisivat joutua pakokauhun valtaan ja
hyökätä ulos, missä tapauksessa päätin päästää heidät oman onnensa
nojaan, sillä pakokauhu on tarttuvaa laatua.
Pahempi asia oli meidän hyvin vaikea asemamme. Leirin ympärillä, oli
paljon puita, joitten sekaan hyökkääjät saattoivat piilottautua. Mutta
kaikkein enimmän, vielä enemmän kuin joen kaislaisia rantaäyräitä,
jonne he voivat ryömiä piiloon kuuliltamme, minä pelkäsin takanamme
olevaa kaltevaa maata, joka kasvoi tiheää ruohoa ja viidakkoa, ja
kohosi vähitellen noin kahdensadan kyynärän päässä korkeaksi
harjanteeksi. Jos nyt arabialaiset kiertäisivät tuon harjun taakse, he
voisivat ampua suoraan aitaamme ja rikkoa sen. Jos tuulikin vielä olisi
suosiollinen, he voisivat polttaa sen tai hyökätä kimppuumme
savupilvien suojassa. Tosiasia on kuitenkin, ettei mikään näistä
mahdollisuuksista tapahtunut seuraavasta syystä. Yöllisissä tai hyvin
varhaisissa hyökkäyksissä mielestäni on kaikkein vaikein aika aina
ollut tuntia ennen taivaan valkenemista. Säännöllisesti kaikki voitava
on jo tehty, ja ihmisten täytyy istua toimettomina. Silloin
ruumiilliset ja moraaliset voimatkin ovat alimmillaan niinkuin elohopea
lämpömittarissa. Yö tekee kuolemaa, päivä ei vielä ole syntynyt. Koko
luonnossa tuntuu tuon hetken vaikutus. Silloin tulevat pahat unet,
silloin lapset heräävät itkemään, silloin heräävät muistot niistä,
jotka olemme kadottaneet, silloin epäilevä sielu usein vaipuu
tuntemattoman syvyyksiin. Ei ole ihme, että ajan pyörät liikkuivat
hitaasti sinä yönä. Monesta merkistä huomasin, että aamu oli käsissä.
Kantajat kääntelehtivät ja mutisivat unissaan, etäällä jalopeura
lakkasi ulvomasta ja etsi pesäänsä, valpas kukko kiekui jossakin, ja
aasimme nousivat ja alkoivat tempoa köysiään. Vielä oli kuitenkin aivan
pimeä. Hans ryömi luokseni; näin hänen ryppyiset, keltaiset kasvonsa
vahtitulen valossa.
"Tunnen aamun koittavan", hän sanoi ja katosi taas.
Sitten ilmestyi Mavovo, kuvastuen suunnattoman suurena pimeyttä
vastaan.
"Valvoja yöllä, yö on kulunut", hän sanoi. "Jos viholliset ollenkaan
tulevat, heidän pitäisi jo olla täällä."
Tervehtien hänkin siirtyi pimeyteen, ja samassa kuulin keihäitten
kalinaa ja pyssynhanain jännittämistä.
Menin Stephen'in luo ja herätin hänet. Hän nousi haukotellen istumaan,
mutisi jotakin kasvihuoneista, muisti sitten äkkiä ja sanoi:
"Tulevatko arabialaiset? Saamme siis vihdoinkin taistella. Hauskaa,
ukkoseni, eikö ole?"
"Olet hauska vekkuli", minä sanoin epäjohdonmukaisesti ja menin
raivoissani tieheni.
Olin levoton tuon kokemattoman nuorukaisen tähden. Jos hänelle jotakin
tapahtuisi, mitä sanoisin hänen isälleen? No niin, oli luultavaa, että
siinä tapauksessa minullekin tapahtuisi jotakin. Mahdollisesti
kuolisimme samalla hetkellä. Varmaa oli joka tapauksessa, etten aikonut
elävänä jättäytyä noiden orjakauppias-paholaisten käsiin. Hassanin
huomautus tulesta ja pää alaspäin hirttämisestä ja auringonpaisteesta
oli kyllin elävänä jäänyt mieleeni.
Seuraavan viiden minuutin kuluessa kaikki nousivat, vaikka useimmat
kantajat oli potkaisemalla herätettävä unestaan. Miesraukat olivat
tottuneet kuoleman läheisyyteen eivätkä antaneet sen häiritä untaan.
Huomasin heidän kumminkin mutisevan keskenään ja olevan hätäytyneinä.
"Jos he osoittavat kavalluksen merkkejä, heidät on surmattava", sanoin
Mavovolle, ja tämä nyökkäsi vakavaan, hiljaiseen tapaansa.
Ainoastaan pelastamamme orjavaimon lapsineen jätimme leirin nurkkaan
makaamaan uupumuksen horroksissa. Mitä hänen häiritsemisensä olisi
hyödyttänyt?
Sammy, joka näytti kauhean onnettomalta, toi kaksi tuopillista kahvia
Stephen'ille ja minulle.
"Tämä on kohtalokas hetki, herrat Quatermain ja Somers", hän sanoi
kahvia tarjotessaan, ja minä näin hänen kätensä vapisevan ja
hampaiden kalisevan. "Kylmä on ankara", hän jatkoi juhlallisella
englanninkielellään kuin selittääkseen noita ruumiillisia pelon
merkkejä, jotka näki minun huomanneen. "Mr. Quatermain, hyvä teidän on
polkea maata ja vainuta taistelua kaukaa, kuten sanotaan Jobin
kirjassa. Mutta minua ei ole kasvatettu siihen toimeen ja otan asian
toisella tavalla. Toivoisin tosiaankin olevani Kapkaupungissa jälleen,
vaikkapa vain vankilan valkoisten seinäin sisällä."
"Niin minäkin", minä mutisin, pitäen vaivoin oikean jalkani maassa.
Mutta Stephen vain nauroi ja kysyi:
"Mitäs sitten teet, Sammy, kun taistelu alkaa?"
"Mr. Somers", hän vastasi, "olen käyttänyt hyväkseni pari unetonta
tuntia kaivamalla kolon tuon puunrungon taakse, jonka läpi en usko
kuulain tunkeutuvan. Siellä minä rauhanmiehenä rukoilen menestyksemme
puolesta."
"Ja jos arabialaiset tulevat sisään, Sammy?"
"Sitten, sir, minä taivaan avulla panen toivoni jalkaini nopeuteen."
Nyt en enää voinut kestää, oikea jalkani kohosi ja potkaisi Sammya
juuri siihen paikkaan, mihin olin tähdännyt. Hän katosi, luoden
taakseen moittivan katseen.
Juuri silloin syntyi kauhea hälinä orjakauppiasten leirissä, missä
siihen saakka oli ollut hyvin hiljaista, ja samassa aamunkoiton
ensimmäinen valo alkoi välkkyä pyssyjemme piipuilla.
"Katsokaa!" minä huudahdin, nielaisten kahvini lopun, "tuolla liikkuu
jotakin."
Melu kävi äänekkäämmäksi ja äänekkäämmäksi, kunnes se tuntui täyttävän
taivaat kirouksilla ja kimeillä huudoilla. Niiden keskeltä erotin
selvästi raivoisia hätähuutoja ja sitten kuului pyssyjen pamahduksia,
tuskan huutoja ja juoksevain jalkain töminää. Nyt valo jo kävi
kirkkaaksi, kuten tavallisesti tällä leveysasteella. Kolme minuuttia
vielä, ja harmaan aamusumun läpi näimme tusinoittain mustia olentoja
ponnistelevan ylös rinnettä meitä kohti. Muutamilla näytti olevan
puupölkky selkään sidottuna, toiset ryömivät nelin kontin, toiset
vetivät lapsia käsipuolesta, ja kaikki kirkuivat kaikkein kimeimmillä
äänillään.
"Orjat hyökkäävät meitä vastaan", sanoi Stephen ja kohotti pyssyään.
"Älä ammu", minä huusin. "Luulen, että he ovat karanneet ja etsivät
turvaa meidän luotamme."
Minä olin oikeassa. Nuo onnettomat olivat käyttäneet hyväkseen veitsiä,
jotka miehemme olivat heille salaa vieneet. Katkottuaan yön kuluessa
kahleensa he nyt juoksivat englantilaisten ja heidän lippunsa turviin.
Eteenpäin syöksyi tuo hurja joukko, monella vielä orjanies niskassa,
sillä heillä ei ollut ollut aikaa eikä tilaisuutta irroittaa niitä
kaikkia, ja arabialaiset ajoivat heitä ampuen takaa. Tilanne oli
selvästi hyvin vakava, sillä jos orjat pääsisivät tunkeutumaan
leiriimme, silloin me joutuisimme sekasortoon ja uhriksi heidän
takaa-ajajainsa kuulille.
"Hans", minä huusin, "ota mukaasi eiliset miehet ja koeta saattaa nuo
orjat takapuolellemme. Nopeaan! Hyvin nopeaan, ennenkuin jäämme heidän
jalkoihinsa."