hyökkäsi kuin mies, niska köyryssä. Hänen suuri kallonsa sattui
keveämmän Stephen'in rintaan ja kaatoi hänet kumoon, mutta ennenkuin
arabialainen ehti käyttää asemaansa, toinen oli jo jaloillaan. Sitten
seurasi todella loistava taistelu. Hassan taisteli päällään,
nyrkeillään ja jaloillaan, Stephen ainoastaan nyrkeillään. Väistäen
vastustajansa hyökkäyksiä hän antoi iskunsa sivultapäin, ja pian hänen
tyyneytensä ja taitonsa alkoivat vaikuttaa. Kerran Hassan nakkasi hänet
nurin iskemällä kumartuneesta asennosta altapäin leukaan, mutta
seuraavassa hetkessä arabialainen itse kirjaimellisesti lensi nurin.
Oi, kuinka zulut iloitsivat ja minäkin aivan hypin ihastuksesta. Mutta
jälleen Hassan nousi, sylkäisi suustaan pari hammasta ja ryhtyi uuteen
menettelytapaan tarttumalla Stephen'iä vyötäisistä. Ylös ja alas he
heilahtelivat, arabialainen potki polvillaan ja koetti purrakin
englantilaista, kunnes tuska muistutti häntä lähteneistä etuhampaista.
Kerran hän oli vähällä saada Stephen'in maahan -- vähällä, mutta ei
aivan, sillä kaulus, johon hän oli tarttunut (tarkoitus oli kuristaa)
ratkesi, ja Hassanin turbaani valahti kasvoille, joten hän ei hetkiseen
nähnyt mitään.
Samassa Stephen tarttui vasemmalla kädellään hänen vyötäisiinsä ja
mukiloi uhriansa oikealla kädellään niin armottomasti, että hän vaipui
istumaan maahan ja kohotti kätensä alistumisen merkkinä.
"Jalo englantilainen herra löi minua", hän läähätti.
"Pyydä anteeksi!" kirkui Stephen ja ottaen kourallisen mutaa lisäsi:
"Muussa tapauksessa työnnän tämän saastaiseen kurkkuusi."
Hän näytti ymmärtävän. Joka tapauksessa hän kumarsi otsansa aivan
maahan asti ja pyysi perusteellisesti anteeksi.
"Kun tämä nyt on ohi", minä sanoin hilpeästi, "niin kuinka nyt on
kantajain laita?"
"Minulla ei ole kantajia", hän vastasi.
"Sinä kurja valehtelija", minä huudahtin; "eräs miehistäni kävi tuolla
kylässäsi ja kertoo sen olevan täynnä miehiä."
"No, menkää sitten ja ottakaa", hän vastasi viekkaasti, siliä ha tiesi,
että paikka oli paaluaidan ympäröimä.
Nyt olin pulassa. Oli kyllä hyvä asia, että olimme antaneet
orjakauppiaalle ansaitun selkäsaunan, mutta jos hän arabialaisineen
päättäisi hyökätä kimppuumme, olisimme vaikeassa asemassa. Hassan
tarkkasi minua toisella, ehyellä silmällään ja arvasi vaikean tilani.
"Minua on lyöty kuin koiraa", hän sanoi, ja hengen mukana palasi
raivokin, "mutta Jumala on armollinen ja vanhurskas, ja hän kostaa
teille aikanaan."
Sanat olivat juuri ehtineet päästä hänen huuliltaan, kun jostakin
mereltä päin kajahti kumeana tykin jyminä. Samassa rannalta päin
syöksyi esille arabialainen, huutaen:
"Missä on bey Hassan?"
"Tässä", minä sanoin ja osoitin häntä.
Arabialainen tuijotti, niin että luulin hänen silmäinsä pullistuvan
päästä, sillä bey Hassan oli todellakin näkemisen arvoinen. Sitten hän
huusi säikähtyneellä äänellä:
"Päällikkö, englantilainen sotalaiva ajaa takaa _Mariaa_."
Tykki jylähti toisen kerran. Hassan ei sanonut mitään, mutta hänen
päänsä painui, ja minä huomasin hänen menettäneen kolme hammasta.
"Se on _Krokodiili_", minä huomautin hitaasti ja pyysin Sammyä
kääntämään. Sitä sanoessani vedin taskustani esille Englannin lipun,
jonka olin sinne pannut kuultuani, että laiva oli näkyvissä. "Stephen";
minä jatkoin levittäessäni sitä, "jos olet jo ennättänyt hengähtää,
niin tahtoisitkohan kiivetä uudelleen tuonne palmupuuhun antamaan
merkkiä merelle päin _Krokodiilille_?"
"Kuninkaan nimessä, sepä oiva keksintö", sanoi Stephen hilpeät kasvot
hymyilevinä, vaikkakin vielä turvoksissa. "Hans, tuo minulle pitkä
keppi ja nuoran pätkä."
Mutta Hassan ei ensinkään pitänyt sitä hyvänä keksintönä.
"Englantilaiset herrat", hän huohotti, "te saatte kantajat. Minä menen
niitä noutamaan."
"Et mene", minä sanoin. "Sinä jäät tänne panttivangiksi. Lähetä tuo
mies."
Hassan antoi muutamia lyhyitä määräyksiä ja lähetti katosi, tällä
kertaa kohti oikealla olevaa paaluaidan ympäröimää kylää.
Hänen mentyään saapui toinen lähetti, joka sekin näytti hämmästyvän
päällikkönsä tilaa.
"Bey -- jos olet bey", hän lausui epäilevällä äänellä, sillä Hassanin
miellyttävät kasvot olivat alkaneet turvota ja saada väriä, "me olemme
nähneet kaukoputkella, että englantilainen sotalaiva on lähettänyt
venheen ja laskenut _Marian_ kylkeen."
"Jumala on suuri!" mutisi Hassan neuvottomana, "ja Delgado, joka on
varas ja petturi aina äitinsä kohdusta, sanoo totuuden. Englantilaiset
saatananlapset tulevat maihin. Kaikki on lopussa; ei ole muuta
pelastusta kuin pako. Käske miesten paeta pensaikkoon ja ottaa orjat --
tarkoitan palvelijansa. Minä lähden heidän kanssaan."
"Ei, sinä et mene", minä keskeytin Sammyn välityksellä; "et ainakaan
heti. Sinä seuraat meitä."
Onneton Hassan mietti hetken, sitten hän kysyi:
"Lordi Quatermain" (muistan tämän puhuttelusanan, syystä että se on
lähinnä pääriarvoa kaikista arvonimistä, mitä olen saanut tai
luultavasti tulen saamaan), "jos annan teille kaksikymmentä kantajaa ja
seuraan mukananne muutamia päiviä matkallanne sisämaahan, lupaatteko
olla antamatta merkkiä laivallaoleville maanmiehillenne ja opastamatta
heitä maihin?"
"Mitä arvelet?" kysyin Stephen'iltä.
"Oi", hän vastasi, "luulenpa, että suostun. Tämä roisto on jo saanut
aika hyvän opetuksen, ja jos _Krokodiilin_ väki laskee maihin, se on
oleva retkemme loppu. Yhtä varmasti kuin munat ovat munia he vievät
meidät Zanzibariin tai muuanne todistajiksi orjaoikeuteen. Emme siis
saisi mitään aikaan, sillä ennenkuin laivamiehet ehtisivät tänne,
kaikki nämä konnat, lukuunottamatta ystäväämme Hassania, pötkisivät
pakoon. Näes, emme ole niinkään varmat, että hän joutuu hirteen.
Luultavasti hän lopultakin pelastuu. Kansainvälinen laki, ulkovallan
alamainen, ei suoranaisia todisteita -- ja sensemmoiset seikat,
tiedäthän."
"Maltahan minuutti tai pari", minä sanoin ja aloin ankarasti miettiä.
Sillävälin tapahtui monenlaista. Näin meitä kohti kuljetettavan
kahtakymmentä alkuasukasta, luultavasti luvatut kantajat; sitten näin
suuren joukon muiden alkuasukasten seuraamina pakenevan pensaikkoon.
Vihdoin saapui kolmas lähetti, joka ilmoitti _Marian_ purjehtivan
eteenpäin nähtävästi anastajain ohjaamana ja sotalaivan ponnistelevan
perässä. Ilmeisesti sillä ei ollut aikomustakaan laskea maihin tälle
rannalle, joka ainakin nimellisesti oli portugalilaisten aluetta.
Senvuoksi, jos jotain oli tehtävä, meidän piti toimia nopeasti.
No niin, lopputulos oli se, että minä hulluudessani hyväksyin
Stephen'in neuvon enkä tehnyt mitään. Sellainen on helpoin ja
tavallisesti enimmän harmia tuottava ratkaisu. Kymmentä minuuttia
myöhemmin minä muutin mieleni, mutta silloin se oli liian myöhäistä,
_Krokodiili_ oli jo merkinannon ulottumattomissa. Tämän huomasin
keskusteltuani Hansin kanssa.
"Baas", hän sanoi arvokkaalla ja veitikkamaisella tavallaan, "luulen,
että olette tehnyt erehdyksen. Te unohdatte, että nuo valkeihin
vaatteisiin puetut keltaiset paholaiset, jotka nyt ovat paenneet,
tulevat takaisin, ja että teidän palatessanne sisämaasta he voivat
odottaa teitä. Jos nyt englantilainen sotalaiva olisi hävittänyt heidän
kaupunkinsa ja orjamajansa, he olisivat voineet mennä muuanne. Joka
tapauksessa", hän lisäsi myöhemmin, katsahtaen pahoinpideltyyn
Hassan'iin, "meillä on heidän päällikkönsä ja tietystihän te hirtätte
hänet, baas? Tai ellette itse tee sitä mielellänne, jättäkää se minun
toimekseni. Osaan hyvin hyvästi hirttää. Kerran nuorempana autoin
pyöveliä Kapkaupungissa."
"Mene ulos", minä sanoin, mutta tiesin hänen olevan oikeassa.
VI.
ORJATIE.
Kun luvatut kaksikymmentä kantajaa olivat saapuneet viiden tai kuuden
pyssyillä varustetun arabialaisen johdolla, me menimme Hassanin ja
metsästäjäin kanssa heitä tarkastamaan. Se oli joukko miellyttäviä
vaikka laihoja ja arannäköisiä miehiä, jotka päättäen ulkomuodosta ja
hiuksista olivat eri heimojen jäseniä. Kun olimme jättäneet heidät,
niin arabialaiset tai oikeammin yksi heistä aloitti kiihkeän
keskustelun Hassanin kanssa. Kun Sammy ei ollut saapuvilla,, niin en
tiedä mitä he sanoivat, vaikka sen verran sain selville, että he
neuvottelivat Hassanin pelastuksesta. Joka tapauksessa he hylkäsivät
ajatuksen ja juoksivat tiehensä, niinkuin heidän kumppaninsakin olivat
tehneet. Yksi kuitenkin, joka oli muita rohkeampi, kääntyi ja ampui
kohti minua. Hän ampui muutamia kyynäröitä syrjään, päätin sen kuulan
äänestä; arabialaiset ovat näet huonoja pyssymiehiä. Murhayritys
ärsytti minua kuitenkin siinä määrin, että päätin vastata laukaukseen.
Minulla oli mukanani pieni Intombi-niminen rihlapyssyni, sama, jolla
Dingaanin kylässä olin ampunut korppikotkia monta vuotta sitten, kuten
Hans minulle muistutti. Olisin tietysti voinut ampua miehen kuoliaaksi,
mutta sitä en halunnut. Olisin myöskin voinut ampua häntä sääreen,
mutta silloin meidän olisi pitänyt joko hoitaa häntä tai jättää
kuolemaan! Valitsin siis hänen oikean kätensä, joka paetessa oli
ojennettuna ulospäin, ja noin viidenkymmenen askeleen päästä ammuin sen
lävitse juuri kyynärpään yläpuolelta.
"Katsokaa", sanoin zuluille nähdessäni käden hervahtavan, "tuo
halpamainen mies ei koskaan enää ammu ketään."
"Hyvä, Macumazahn, erinomaista!" sanoi Mavovo, "mutta kun tähtäätte
noin hyvin, miksi ette valinnut päätä? Tuo kuula meni puoliksi
hukkaan."
Seuraava työni oli päästä yhteyteen kantajain kanssa, jotka onnettomat
luulivat, että heidät oli myyty uudelle isännälle. Huomautettakoon
tässä, että he eivät olleet myytäviksi aiottuja orjia, vaan Hassanin
puutarhain viljelijöitä. Onneksi sain selville, että kaksi heistä
kuului mazitu-kansaan, joka kuten muistettanee, on samaa verta kuin
zulut, vaikka se silloin olikin jo monessa sukupolvessa ollut erillään
emäkansasta. Nämä miehet puhuivat murretta, jota ymmärsin, vaikkakin
alussa hyvin vaikeasti. Pohjakielenä oli zulu, mutta siihen oli
sekoittunut paljon muitten heimojen kieliä, joitten naisia mazitut
olivat ottaneet vaimoikseen.
Joukossa oli sitäpaitsi eräs, joka osasi puhua jonkinlaista
murteellista arabiankieltä, kuitenkin kyllin hyvin voidakseen
keskustella Sammyn kanssa.
Kysyin mazituilta, tunsivatko he tien takaisin kotimaahansa. He
vastasivat myöntävästi, mutta sanoivat maansa olevan hyvin kaukana,
kokonaisen kuukauden matkan päässä. Sanoin heille, että jos he
opastaisivat meidät sinne, he saisivat vapautensa ja hyvän palkan, ja
lisäsin, että kaikki muutkin, jotka palvelisivat meitä hyvin,
asetettaisiin työnsä tehtyään vapaalle jalalle. Kuullessaan ilmoituksen
nuo kurjat olennot hymyilivät sairaalloisesti ja katsoivat
Hassan-ben-Mohammed'iin, joka katseli heitä ja meitä aitiostaan, jossa
istui Mavovon vartioimana.
Kuinka voimme päästä vapaiksi, niin kauan kuin tuo mies elää, heidän
katseensa näytti sanovan. Ikäänkuin vahvistaakseen heidän epäilyksiään
Hassan, joka ymmärsi tai arvasi, mitä oli tapahtumassa, kysyi, millä
oikeudella me lupasimme vapautta hänen orjilleen.
"Tällä oikeudella", minä sanoin, osoittaen Englannin lippua, jota
Stephen yhä piti kädessään. "Palatessamme me sitäpaitsi maksamme
sinulle heistä sen mukaan, miten he ovat meitä palvelleet."
"Niin", hän mutisi, "palatessanne te kyllä maksatte heistä,
englantilaiset, tai ehkä ennemminkin."
* * * * *
Kello oli kolme iltapäivällä, ennenkuin me kykenimme lähtemään
Järjestettävää oli niin paljon, että olisi ehkä ollut viisaampaa
odottaa aamuun, ellemme olisi päättäneet, ettemme antaisi minkään
pakottaa itseämme viettämään toista yötä tuossa paikassa, mikäli se
meistä riippui. Kullekin kantajalle annoimme huopapeitteen, ja nuo
alastomat raukat näyttivät aivan liikutetuilta lahjasta; tavarat, jotka
jo Durban'issa oli pakattu yhden miehen kannettaviin laatikkoihin,
jaettiin tasapuolisesti kaikille. Neljä aasia saivat satulansa ja
osoittautuivat pian kestäviksi eläimiksi. Kukin sai noin 100 naulan
kuorman, joka oli kiinnitetty selkään vettä pitävässä nahkasäkissä, ja
sen lisäksi keittoastioita ja makuumattoja, jotka Hans jostakin toi
esille. Luultavasti hän oli varastanut ne autioksi jääneestä kylästä,
mutta minun täytyy tunnustaa, että kun ne olivat meille tarpeellisia,
niin en kysynyt mitään. Edelleen otimme kuusi tai kahdeksan irrallaan
kulkevaa vuohta mukaamme ruoaksi, siksi kunnes saisimme metsänriistaa.
Näistä tarjosin Hassanille maksua, mutta kun hän ojentaessani rahoja
heitti ne raivoissaan maahan, niin poimin ne taskuuni hyvällä
omallatunnolla.
Ennen pitkää kaikki oli enemmän tai vähemmän valmiina, ja heräsi
kysymys, mitä oli tehtävä Hassanille. Zulut ja Hans olisivat tahtoneet
surmata hänet, kuten Sammy selitti hänelle parhaalla arabian
kielellään. Silloin tuo murhamies näytti, mikä raukka hän oli
sisimmältään. Hän heittäytyi polvilleen, hän itki, hän rukoili meitä
laupiaan Allahin nimessä, jonka hän nyt selitti samaksi Jumalaksi, jota
mekin palvelimme, ja vaikeni vasta melusta kärsimättömäksi käyneen
Mavovon uhkauksista. Kevytmielinen Stephen tahtoi päästää hänet
vapaaksi, jotta siten ainakin pääsisimme hänen inhoittavasta
seurastaan. Mietittyäni hetken päätin kumminkin, että oli parempi
kuljettaa häntä mukanamme panttivankina ainakin päivä tai pari siltä
varalta, että arabialaiset ajaisivat meitä takaa ja hyökkäisivät
kimppuumme. Alussa hän kieltäytyi liikahtamasta, mutta kun eräs
zulumetsästäjistä hiljaa painoi keihäänsä hänen vaipanriekaleitaan
vasten, silloin hän huomasi, ettei vastustus auttanut.
Vihdoinkin olimme liikkeellä. Minä kuljin edellä kahden oppaan kanssa.
Sitten seurasivat kantajat, sitten puolet metsästäjistä, sitten neljä
aasia Hansin ja Sammyn kuljettamina, sitten Hassan ja loput metsästäjät
paitsi Mavovoa, joka Stephen'in kanssa oli jälkijoukkona. Tarpeetonta
sanoa, että kaikki pyssymme olivat ladatut ja me valmiina kaiken
odottamattoman varalta. Ainoa polku, jota oppaat sanoivat meidän
pitävän seurata, kulki pari sataa kyynärää pitkin merenrantaa ja
kääntyi sitten sisämaahan, kulkien läpi Hassanin kylän, jossa hän asui;
kävi nimittäin ilmi, että vanha rukoushuone ei ollutkaan hänen
hallussaan. Kiivetessämme yli pienen kallion -- se oli vain noin
kymmenen jalan korkuinen -- sillä kohdalla, missä syvä, noin
viidenkymmenen kyynärän levyinen kanava erotti mantereen saaresta,
jolta orjat oli lastattu Maria-laivalle, tahtoivat aasit tehdä tenän.
Yksi niistä pudotti lastinsa ja toinen alkoi potkia, tahtoen juosta
veteen kalliine kuormineen. Metsästäjäin jälkijoukko sai sen otetuksi
kiinni, kun äkkiä kuului loiskahdus.
"Elukka putosi", ajattelin mielessäni, kunnes huuto ilmoitti minulle,
ettei se ollut aasi, vaan Hassan, joka oli hypännyt veteen kallion
reunalta. Hän oli nähtävästi ensi luokan uimari ja oli ottanut
tilaisuudesta vaarin, heittäytynyt keskellä hämminkiä taapäin, pudonnut
syvään veteen ja nopeasti sukeltanut. Noin kahdenkymmenen kyynärän
päässä rannasta hän hetkeksi nousi pinnalle, sukelsi sitten taas ja
suuntasi saarta kohti. Olisin tietysti nopealla laukauksella voinut
lävistää hänen päänsä, mutta minusta oli jotenkuten vastenmielistä
ampua henkensä edestä uivaa miestä kuin mitäkin virtahepoa tai
krokodiilia. Sitäpaitsi tempun rohkeus miellytti minua. Hillitsin siis
mieleni ja kielsin muitakin ampumasta.
Hassanin lähestyessä saaren rantaa näin, kuinka muutamia arabialaisia
juoksi kalliota alas auttamaan häntä vedestä. Joko he eivät olleet
lähteneetkään tai olivat palanneet paikalle heti kun _Krokodiili_
saaliineen oli häipynyt näkyvistä. Kun oli ilmeistä, että Hassanin
kiinniottaminen vaatisi hyökkäystä saaren varustuksia vastaan, jotka
meille olivat liian vahvat, annoin lähtömääräyksen. Aasikin oli jo
saatu rauhoitetuksi, ja määräystä toteltiin siis heti.
Oli onni, ettemme vitkastelleet, sillä kulkueemme oli tuskin päässyt
liikkeelle, kun arabialaiset saarelta käsin alkoivat ampua meitä.
Onneksi kehenkään ei osunut, ja me pääsimme pian niemenkärjen taakse
piiloon; sitäpaitsi he ampuivat yhtä huonosti kuin tavallisesti. Yksi
heittoase, padanjalka, kuitenkin sattui aasin kuormaan ja särki pullon
hyvää viiniä ja voirasian. Tämä suututti minua ja senvuoksi käskin
muiden marssia eteenpäin, piilouduin itse puun taakse ja odotin, kunnes
repaleinen ja likainen turbaani, josta tunsin Hassanin, pisti esiin
kallion takaa. Laskin kuulan läpi turbaanin, siliä näin sen lentävän
päästä, mutta pahaksi onneksi pää jäi ehyeksi. Jätettyäni isännallemme
tällaisen käyntikortin hyppäsin alas kalliolta ja tavoitti toiset.
Nyt kuljimme kylän ympäri; en tahtonut marssia sen läpi, sillä pelkäsin
väijytyksiä. Kylä oli hyvin suuri, ja sitä ympäröi luja aita, mutta
merelle päin sitä ei näkynyt, sillä sen ja rannan välissä maa muodosti,
korkeamman kummun. Keskellä sitä oli suuri itämaalaismallinen talo,
missä epäilemättä Hassan haaremeineen asui. Kuljettuamme jonkun
matkaa eteenpäin näin hämmästyksekseni liekkien kohoavan talon
palmunlehtikatosta. Sillä kertaa en ymmärtänyt kuinka se oli
tapahtunut, mutta kun paria päivää myöhemmin huomasin Hansin korvissa
parin suuria ja kauniita kultakoruja ja ranteissa kultaisia renkaita ja
kun huomasin hänet ja erään metsästäjistä runsaasti varustetuiksi
Englannin rahalla -- silloin minulla oli omat epäilykseni asiasta.
Ennen pitkää totuus tulikin ilmi. Hans ja yksi metsästäjistä, jolla oli
seikkailuhaluinen mieli, olivat kenenkään huomaamatta hiipineet aidassa
olevasta veräjästä autioon kylään, juosseet taloon, varastaneet
koristeet ja rahat naisten osastosta ja lähtiessään sytyttäneet talon
tuleen "kostoksi viinipullosta", kuten Hans selitti.
Minun teki mieleni torua, mutta arvelin sitten, että kun meitä ensin
oli ammuttu, niin Hansin teko oli paremminkin sotatoimi kuin varkaus.
Määräsin heidät siis vain jakamaan kullan tasaisesti muiden
metsästäjäin ja Sammyn kanssa, jotka epäilemättä olivat kiltisti
sulkeneet silmänsä, enkä sanonut muuta. He saivat kahdeksan puntaa
mieheen ja olivat hyvin tyytyväisiä. Minä puolestani annoin kantajille
kullekin punnan tai oikeastaan punnan edestä tavaraa heidän osuutenaan
saaliista.
Hassan harjoitti nähtävästi laajaa maanviljelystä, sillä orjain
viljelemät puutarhat olivat ihanat ja tuottivat hänelle varmaan suuret
tulot.
Kuljettuamme puutarhain läpi tulimme kaltevalle pensaikon peittämälle
maalle. Täällä tie ei ollut kovin hyvä, sillä köynnöskasvit haittasivat
kulkuamme. Olin hyvin iloinen, kun auringonlaskun aikaan tulimme
mäenkukkulalle ja huomasimme olevamme ylätasangolla, joka oli melkein
puuton ja kohosi asteittain aina taivaan rantaan asti. Pensaikossa
olisimme helposti olleet alttiina hyökkäykselle, mutta lakeudella siitä
ei ollut niin suurta pelkoa, sillä arabialaisten olisi täytynyt kärsiä
suuria tappioita, ennenkuin olisivat saaneet meidät valtaansa. Itse
asiassa ei rynnäkköä yritettykään, vaikka vakoilijat seurasivat
päiväkausia kintereillämme.
Virran rannalta löysimme sopivan paikan, johon leiriydyimme yöksi,
mutta kun oli kaunis ilma, emme pystyttäneet telttoja. Myöhemmin olin
pahoillani, ettemme olleet asettuneet kauemmaksi vedestä, sillä
rannalla olevista soista nousi miljoonittain moskiittokärpäsiä, jotka
tekivät yömme kauheaksi. Vasta Englannista tulleen Stephen-raukan
kimppuun ne kävivät harvinaisella julmuudella, mistä oli seurauksena,
että hän aamulla Hassanin iskujen ja hyönteisten pistojen jäljeltä oli
kaunis näytös niinhyvin ihmisille kuin enkeleillekin. Toinen häiriötä
tuottava seikka oli se, että oli pakko pitää tarkkaa vahtia siltä
varalta, että orjakauppiaat päättäisivät yön aikana tehdä hyökkäyksensä
tai että kantajat mahdollisesti karkaisivat, ehkäpä varastaisivat
tavaraakin. Minä tosin ennen heidän maatapanoaan selitin heille hyvin
selvästi, että kuka ikinä yrittäisikään paeta, hänet otettaisiin kiinni
ja ammuttaisiin, kun taas jäädessään meidän luoksemme he saisivat
osakseen mitä ystävällisintä kohtelua. He vastasivat mazitujen
välityksellä, ettei heillä ollut paikkaa, minne mennä, eivätkä
halunneet enää joutua Hassanin valtaan, josta he puhuivat suurella
kauhulla, näyttäen meille selkänaarmujaan ja orjanikeen jälkiä
niskassaan. Heidän vakuutuksensa näyttivät ja osoittautuivat
myöhemminkin tosiksi, mutta siitä emme tietysti silloin voineet olla
varmoja.
Kun päivännousun aikaan olin pitämässä tarkastusta, etteivät aasit
olleet päässeet pakoon ja että kaikki muukin oli kunnossa, huomasin
ohuen sumun läpi jotakin valkeaa noin viidenkymmenen kyynärän päässä
leiristä ja luulin sitä ensin kepin nenässä istuvaksi pieneksi
linnuksi. Astuin sitä kohti ja huomasin, ettei se ollutkaan lintu vaan
taitettu paperilappu pistettynä halaistun kepin nenään, jollaisia
alkuasukkaat usein käyttävät kirjeiden kuljetukseen. Avasin paperin, ja
kun kirjoitus siinä oli huonoa portugalinkieltä, sain vaivoin luetuksi
seuraavat rivit:
"Englantilaiset paholaiset!
Älkää luulko pelastuneenne käsistäni. Minä tiedän, minne olette
matkalla, ja jos pääsette elossa matkanne loppuun, saatte
kuolemanne joka tapauksessa minun kädestäni. Ilmoitan Teille, että
minulla on käskettävinäni kolmesataa pyssyillä varustettua
urhoollista miestä, jotka palvelevat Allahia ja janoavat
kristittyjen koirain verta. Näitten kanssa ajan Teitä takaa, ja
jos elävinä joudutte käsiini, niin opitte tietämään, minkälaista
on kuoleminen tuleen tai pää alaspäin auringonpaisteeseen
ripustettuna. Sitten saamme nähdä, auttaako Teitä englantilainen
sotalaivanne tahi väärä Jumalannekaan. Onnettomuus kanssanne,
te kunniallisten ihmisten valkoihoiset ryövääjät!"
Tämä huvittava epistola oli allekirjoittamaton, mutta sen nimetöntä
tekijää ei ollut vaikea arvata. Minä näytin sen Stephen'ille, joka
raivostui niin sen sisällöstä, että räiskäytti silmäänsä ammoniakkia,
jolla oli hautomassa moskiiton puremia. Kun tuska saatiin vedellä
vähitellen lauhtumaan, me sepitimme seuraavan vastauksen:
"Murhamies, tunnettu ihmisten keskuudessa nimellä
Hassan-ben-Mohammed!
"Teimme totisesti synnin, kun emme hirttäneet Sinua silloin, kuin
olit vallassamme. Sinä susi, joka lihot viattomain verestä, sitä
virhettä emme toiste enää tee. Kuolemasi on lähellä, ja me
luotamme käsiimme. Tule roistojesi seurassa minne ikinä haluat.
Mitä enemmän heitä on, sitä hauskempi meille, jotka mieluummin
vapautamme maailman useista vihollisista kuin vain joistakuista.
Näkemiin
Allan Quatermain. Stephen Somers."
"Hyvä, vaikka ei kristillinen", minä sanoin luettuani kirjeen läpi.
"Niin", vastasi Stephen, "mutta ehkä hiukan mahtipontinen sävyltään.
Jos tuo herrasmies saapuisi kolmensadan asestetun miehen seuraamana
-- mitä sitten?"
"Silloin, poikaseni", minä vastasin, "tavalla tai toisella me
antaisimme hänelle kyytiä. En usein näe enteitä, mutta nyt minusta
tuntuu, että mr. Hassanilla ei ole pitkää aikaa elettävänä ja että me
olemme läheisesti tekemisissä hänen kuolemansa kanssa. Odota, kunnes
saat nähdä orjakaravaanin, ja silloin ymmärrät tunteeni. Minä tunnen
tämän herrasväen. Meidän vähäinen ennustuksemme käy hänen hermoilleen
ja antaa hänelle hiukan tulevaisten esimakua. Hans, mene panemaan tämä
kirje tuon halaistun kepin päähän. Kirjeenkantaja kulkee ennen pitkää
ohitse."
Sattui niin, että muutamia päiviä myöhemmin saimme nähdä
orjakaravaanin, kunnianarvoisen Hassanin kauppatavaraa.