ankkuroimme Kilwan saaren ulkopuolelle, lähelle entistä portugalilaista
linnaketta. Delgado, jonka kanssa olimme matkan kestäessä hyvin vähän
tekemisissä, antoi jonkun hullunkurisen merkin. Vastaukseksi rannalta
saapui vene, ja sillä niin sanotut satamavirkailijat, joukko
roistomaisia, hurjannäköisiä mustia miehiä, ja heidän päällikkönään
rokonarpinen, vanhanpuoleinen sekarotuinen mies, joka esitettiin meille
nimellä bey Hassan-ben-Mohammed. Tämä mr. Hassan-ben-Mohammed
oli hyvin harmistunut meidän tulostamme laivalla ja varsinkin
maihinnousuaikeistamme Kilwassa, sen huomasin ensi hetkestä, jolloin
loin silmäyksen hänen rumiin kasvoihinsa. Neuvoteltuaan kiireesti
Delgadon kanssa hän astui luokseni ja puhutteli minua arabiankielellä,
josta en ymmärtänyt sanaakaan. Mutta onneksi keittäjä Sam, josta
muistaakseni mainitsin, että hän oli suuri kielimies, ymmärsi tätä
kieltä ihmeen hyvin, sillä hän oli oppinut sitä ollessaan Zanzibarin
hotellissa; en siis luottanut Delgadoon, vaan kutsuin Sam'in tulkiksi.
"Mitä hän sanoo, Sammy?" minä kysyin.
Hän alkoi puhua Hassanin kanssa ja vastasi heti:
"Sir, hän lausuu teille paljon kohteliaisuuksia. Hän sanoo kuulleensa
ystävältään Delgadolta, kuinka suuri mies te olette ja että te ja mr.
Somers olette englantilaisia, mitä kansallisuutta hän ihailee."
"Vai ihailee!" minä huudahdin. "Sitä en ikinä olisi arvannut hänen
ulkonäöstään. Kiitä häntä ystävällisistä sanoista ja sano, että aiomme
nousta maihin täällä ja kulkea sisämaahan metsästämään."
Sammy totteli, ja keskustelu jatkui seuraavaan tapaan:
"Kaikkein nöyrimmästi" (se oli Hassan) "en pyydä teitä nousemaa maihin
täällä. Tämä ei ole sopiva paikka niin ylhäisille miehille Täällä ei
ole mitään syötävää, ja riistaa ei ole nähty vuosikausiini
Sisämaalaiset ovat mitä pahimpia villejä, jotka nälkä on tehnyt
ihmissyöjiksi. En haluaisi saada teidän vertanne pääni päälle. Pyydän
teitä senvuoksi jatkamaan matkaa tällä laivalla Delagoan lähteeni missä
löydätte hyvän hotellin, tai minne tahansa muualle."
A.Q.: "Saanko kysyä teiltä, jalo sir, mikä asema teillä on Kilwassa,
kun pidätte itseänne vastuunalaisena turvallisuudestamme?"
H.: "Kunnianarvoisa englantilainen herra, olen kauppias portugalilaista
kansallisuutta, mutta syntynyt korkeasukuisesta arabialaisesta äidistä
ja kasvanut sen kansan keskuudessa. Minä omistan mannermaalla
puutarhoja, joita hoitavat alkuasukaspalvelijani, jotka ovat minulle
kuin lapsia. Siellä minulla on kasvamassa palmuja, cassavaa,
maapähkinöitä ja monenlaisia puutarhatuotteita. Kaikki tämän alueen
heimokunnat pitävät minua päämiehenään ja kunnioitettuna isänään."
A.Q.: "Sittenhän, jalo Hassan, te voitte saattaa meidät noiden heimojen
läpi, sillä olemmehan rauhallisia metsästäjiä, jotka emme tahdo
vahingoittaa ketään."
(Seurasi pitkä neuvottelu Hassanin ja Delgadon välillä, jonka kestäessä
annoin MavovoIIe määräyksen tuoda zulut pyssyineen kannelle.)
H.: "Kunnianarvoisa englantilainen herra, en voi sallia, että nousette
maihin."
A.Q.: "Profeetan jalo poika, minä aion ystävineni, seuralaisineni,
aaseineni ja tavaroineni nousta maihin varhain huomisaamuna. Jos saan
tehdä sen teidän luvallanne, niin olen iloinen. Ellen --" ja minä loin
katseen takanani seisoviin julmannäköisiin metsästäjiini.
H.: "Kunnianarvoisa englantilainen herra, olen pahoillani, jos minun on
käytettävä väkivaltaa, mutta sallikaa minun huomauttaa, että
rauhaisassa kylässäni rannikolla minulla on vähintään sata
rihlapyssyillä varustettua miestä, kun taasen täällä en näe
kahtakymmentäkään."
A.Q., mietittyään hetken ja puhuttuaan pari sanaa Stephen Somers'in
kanssa: "Voitteko sanoa minulle, jalo sir, oletteko rauhaisasta
kylästänne käsin nähnyt englantilaista sotalaivaa _Krokodiilia_;
tarkoitan höyryalusta, jonka tehtävänä on pitää silmällä kurjien
orjakauppiasten puuhia? Kapteenin kirjeestä ymmärsin, että hänen piti
olla näillä vesillä eilispäivän seudussa. Mahdollisesti hän kuitenkin
on myöhästynyt päivän tai pari."
Jos olisin heittänyt räjähtävän pommin arvoisan Hassanin jalkoihin, sen
vaikutus tuskin olisi ollut valtavampi kuin tämän kysymyksen
aiheuttama. Hän kääntyi -- ei vain kalpeana vaan keltaisena
kauhistuksesta ja huudahti:
"Englantilaista sotalaivaako? _Krokodiilia!_ Minä olen luullut sen
menneen Aden'iin korjattavaksi ja palaavan vasta neljän kuukauden
kuluttua."
A.Q.; "Teille on annettu vääriä tietoja, jalo Hassan. Se ei mene
korjattavaksi ennenkuin lokakuussa. Luenko teille kirjeen?" ja vedin
taskustani esille paperin. "Se saattaa olla teille mielenkiintoista,
varsinkin kun ystäväni kapteeni, jonka nimen muistanette olevan
Flowers, mainitsee teitäkin siinä. Hän sanoo --"
Hassan heilautti kättään. "Riittää. Minä näen, kunnianarvoisa herra,
että olette rohkea mies, jota ei helposti käännytetä aikomuksistaan.
Armeliaan Jumalan nimessä, nouskaa maihin ja menkää, minne haluatte."
A.Q.: "Luulenpa, että minun on melkein parempi odottaa _Krokodiilin_
saapumista."
H.: "Nouskaa vain maihin! Nouskaa maihin! Kapteeni Delgado, pankaa
lasti kuntoon ja miehittäkää venhe. Annan omankin venheeni näitten
herrain käytettäväksi. Te, kapteeni, olette kai hyvä ja purjehditte
tiehenne tämän yön kuluessa. On vielä valoisa, herra Quatermain, ja
minä tarjoan teille kaikkea vieraanvaraisuutta, mitä voin."
A.Q.: "Oi, tiesinhän minä, bey Hassan, että te vain laskitte leikkiä
sanoessanne, että toivoitte meidän menevän muuanne. Se oli todellakin
hauska kepponen siltä, jonka vieraanvaraisuus on niin kuulu. No niin,
tehdäksemme toivomuksenne mukaan me laskemme rantaan tänä iltana, ja
jos kapteeni Delgado sattuu näkemään kuningattaren laivaa _Krokodiilia_
ennen lähtöään, ehkä hän tahtoo olla niin hyvä ja ampua raketin meille
merkiksi."
"Tietysti, tietysti", keskeytti Delgado, joka siihen saakka ei
ollut ollut ymmärtävinään sanaakaan englantia, jota minä käytin
puhutellessani tulkkiamme Sammya.
Senjälkeen hän kääntyi ja antoi arabialaisille laivamiehilleen
määräyksen kantaa tavaramme ylös ruumasta ja laskea _Marian_ venhe
vesille.
En ole ikinä nähnyt tavaroita liikuteltavan nopeammin. Puolessa
tunnissa koko omaisuutemme oli ulkona laivasta Stephen Somers'in
pitäessä lukua niiden määrästä. Meidän mieskohtainen omaisuutemme
pantiin _Marian_ venheeseen, mutta muut tavarat ja aasit, jotka oli
pantu päällimmäisiksi, työnnettiin sikin sokin Hassanin lotjamaiseen
ruuheen. Sinne sijoitettiin minutkin ja puolet miehistämme ja loput
pienempään venheeseen Stephenin valvonnan alaisina.
Vihdoin kaikki oli valmiina ja me lähdimme liikkeelle.
"Hyvästi, kapteeni", minä huusin Delgadolle. "Jos tulisitte puheisiin
_Krokodiilin_ --"
Samassa Delgado alkoi puhua sellaisella ryöpyllä sekaisin portugalin,
arabian ja englanninkieliä, että epäilen tokko hän kuuli huomautustani
loppuun.
Soutaessamme kohti rantaa minä huomasin Hansin, joka istui lähelläni
urosaasin vatsan alla, haistelevan ruuhen sivuja ja pohjaa, niinkuin
koira, ja kysyin, mitä hän oli tekemässä.
"Kovin omituinen haju tässä venheessä", hän kuiskasi vastaan hollannin
kielellä. "Se haisee kaffereille samoinkuin _Marian_ ruuma, Luulen,
että _tätä_ venhettä on käytetty kuljettamaan orjia."
"Ole rauhassa", minä kuiskasin takaisin, "ja lakkaa haistelemasta noita
lautoja." Mutta itsekseni ajattelin, että Hans oli oikeassa, että me
olimme orjakauppiaspesässä ja että tuo Hassan oli heidän johtajansa.
Me soudimme saaren ohi, jolla huomasin entisten portugalilaisten
varustusten raunioita ja muutamia pitkiä, ruohokattoisia majoja,
joissa arvelin orjia pidettävän siihen asti, kunnes ne voitiin
laivoilla kuljettaa eteenpäin. Huomatessaan katseeni kiintyvän niihin
Hassan kiiruhti selittämään Sammyn välityksellä, että ne olivat
varastohuoneita, joissa hän kuivasi kalaa ja nahkoja ja säilytti
tavaroita.
"Kuinka mielenkiintoista", minä vastasin. "Etelämpänä me kuivaamme
vuotia auringossa."
Soudettuamme poikki kapean kanavan laskimme kiinni karkeatekoiseen
laivasiltaan ja nousimme veneestä. Sieltä Hassan vei meidät vasemmalla
olevan kylän sijasta hauskannäköiseen mutta rappeutuneeseen taloon,
joka oli noin sadan kyynärän päässä rannasta. Tämän talon ulkomuodossa
oli jotakin, mikä teki minuun sen vaikutuksen, ettei se ollut
orjakauppiasten rakentama; koko ympäristö, parveke ja puutarha
todistivat makua ja sivistystä. Silminnähtävästi sivistyneet ihmiset
olivat sen rakennuttaneet ja siellä asuneet. Silmäilin ympärilleni ja
huomasin keskellä hoitamatonta oranssilehtoa, jota ympäröivät
vanhanpuoleiset palmupuut, kirkon jätteitä. Siitä ei ollut
epäilystäkään, sillä kivisen ristin alla näkyi sadekatto, ja sen
suojassa riippui vieläkin kello, joka muinoin oli kutsunut ihmisiä
jumalanpalvelukseen ja rukoukseen.
"Sanokaa englantilaiselle herralle", Hassan sanoi Sammylle, "että tämä
rakennus oli kristittyjen lähetysasema, jonka omistajat jättivät yli
kaksikymmentä vuotta sitten. Tullessani tänne löysin ne tyhjinä."
"Niinkö", minä vastasin, "ja mikä oli entisten asukkaitten nimi?"
"Sitä en ole kuullut", Hassan vastasi; "he olivat menneet paljoa ennen
minun tuloani."
Sitten menimme taloon ja jonkun aikaa meillä oli tekemistä
tavaroissamme, jotka oli pantu läjään entiseen puutarhaan, ja
purkaessamme laatikoita ja pystyttäessämme metsästäjiä varten telttoja,
jotka määräsin asetettaviksi aivan niiden huoneiden eteen, jotka oli
annettu meille. Nämä huoneet olivat tavallaan merkillisiä. Minun oli
nähtävästi ollut seurusteluhuone, minkä päätin muutamista pahoin
särkyneistä huonekaluista, jotka näyttivät olevan amerikkalaista tekoa.
Stephen'in hallussa oleva oli ennen ollut makuuhuoneena, sillä
rautasänky oli vielä jäljellä. Edelleen siellä oli riippuva, seinästä
irtautunut kirjahylly ja muutamia repaleisia kirjanjätteitä. Yksi
niistä oli omituista kyllä hyvin säilynyt, ehkä siitä syystä,
että valkeat muurahaiset ja muut eläimet eivät pitäneet sen
sahviaanikansista. Se oli Keble'n "Kristityn vuosi", jonka
kansilehdelle oli kirjoitettu: "Rakkaalle Elisabetilleni
syntymäpäiväksi mieheltäsi." Otin vapauden pistää sen taskuuni.
Edelleen seinällä vielä riippui pieni vesivärimaalaus, joka kuvasi
kaunista, vaaleatukkaista ja sinisilmäistä nuorta naista ja jonka
nurkassa oli samalla käsialalla kuin kirjassakin: "Elisabet
kaksikymmenvuotiaana." Senkin otin haltuuni, sillä arvelin, että siitä
saattaisi olla hyötyä todistuskappaleena.
"Näyttää siltä kuin talon omistajat olisivat jättäneet sen kiireessä,
Quatermain", sanoi Stephen.
"Niin on, poikaseni. Tai ehkä he eivät ole sitä jättäneetkään; ehkä he
ovat jääneet tänne."
"Murhattuinako?"
Minä nyökkäsin ja sanoin: "Luulenpa, että ystävämme Hassan tietäisi
kertoa jotakin asiasta. Kun illallinen ei vielä ole valmiina, niin
katselkaammepa vähän tuota kirkkoakin, niinkauan kuin on valoisaa."
Astelimme läpi palmu- ja oranssilehdon sinne, missä rakennus seisoi
sievästi pienellä kummulla. Se oli lujatekoinen ja rakennettu
jonkinlaisesta korallikivestä, ja yhdellä silmäyksellä saatoimme nähdä,
että sen oli hävittänyt tuli; seinien turmeltunut väri puhui omaa
kieltään. Sisältä se oli täynnä pensaita ja kiertokasveja, ja ruma,
kellertävä käärme luikerteli esille entisen kivialttarin paikalta. Sen
ympärillä oli hautuumaa, jota ympäröi murtunut muuri, mutta haudoista
emme nähneet jälkeäkään. Lähellä veräjää oli kuitenkin kömpelötekoinen
kumpu.
"Jos voisimme kaivaa tuota", minä sanoin, "niin löytäisimme luultavasti
niiden ihmisten luut, jotka ovat asuneet tällä paikalla. Eikö se herätä
sinussa mitään ajatusta, Stephen?"
"Ei muuta kuin että heidät on varmaan murhattu."
"Sinun pitäisi oppia tekemään johtopäätöksiä. Se on tarpeellinen taito,
varsinkin Afrikassa. Minussa se herättää sellaisen ajatuksen, että jos
olet oikeassa, tekoa eivät ole tehneet alkuasukkaat, jotka eivät
koskaan ryhtyisi siihen vaivaan, että hautaisivat kuolleen.
Arabialaiset sensijaan voivat sen tehdä, varsinkin jos heidän
joukossaan sattuu olemaan sekarotuisia portugalilaisia, jotka
nimittävät! itseään kristityiksi. Mutta mitä tahansa on tapahtunutkin,
siitä täytyy olla pitkä aika", ja minä osoitin kummulle itsestään
kasvanutta puuta, joka tuskin saattoi olla alle kahdenkymmenen vuoden
vanha. Palatessamme taloon ateria oli valmis. Hassan oli kutsunut meitä
luokseen päivälliselle, mutta ymmärrettävistä syistä minä pidin
parempana, että Sammy keitti ruokamme ja Hassan söi meidän luonamme.
Hän ilmestyikin erittäin kohteliaana, mutta minä huomasin vihaa ja
epäluuloa hänen silmissään, ja niin kävimme käsiksi vohlaan, jonka
olimme häneltä ostaneet, kun minä en halunnut ottaa vastaan lahjoja
tuolta mieheltä. Juomaamme, väkevään katajaviinaan, sekoitettiin vettä,
jota lähetin Hansin noutamaan talon lähellä juoksevasta virrasta,
peläten, että se muussa tapauksessa saattaisi olla myrkytettyä.
Aluksi Hassan kunnon muhamettilaisena kieltäytyi koskemasta
väkijuomiin, mutta antoi aterian kestäessä vähitellen perään, ja minä
kaasin hänelle runsaan ryypyn. Syödessä ruokahalu kasvaa, kuten,
ranskalaiset sanovat, ja sama sopii juomiseenkin. Niin kävi ainakin
Hassan'ille, joka varmaan arveli, ettei juotu määrä lisäisi hänen
syntiään. Kolmannen ryypyn tyhjennettyään hän kävi kovin
rakastettavaksi ja puheliaaksi. Minä pidin tilaisuutta sopivana ja
lähetin noutamaan Sammyn, jonka välityksellä sanoin vieraallemme, että
meidän pitäisi välttämättä saada vuokratuksi kaksikymmentä kantajaa
kuljettamaan tavaroitamme. Hän selitti, ettei sadan mailin alueella
ollut olemassakaan sellaista kuin kantajaa, minkä jälkeen kaasin
hänelle lisää katajaviiniä. Lopullinen tulos oli se, että teimme
sopimuksen, jonka mukaan hän lupasi, en muista mistä hinnasta, hankkia
meille kaksikymmentä kunnon miestä, joidenka piti seurata meitä niin
pitkälle kuin halusimme.
Sitten kyselin häneltä lähetysaseman hävityksestä, mutta vaikka hän oli
puolijuovuksissa, siinä suhteessa hän pysyi suljettuna. Hän sanoi
ainoastaan kuulleensa, että kaksikymmentä vuotta sitten eräs
mazitu-niminen hyvin julma kansa oli tehnyt ryöstöretken rannikolle ja
tappanut asukkaat, lukuunottamatta valkoista miestä ja hänen vaimoansa,
joita ei sittemmin koskaan oltu nähty.
"Montako heistä haudattiin tuon kirkon luona olevan kummun alle?" minä
kysyin nopeasti.
"Kuka teille sanoi, että heidät on haudattu sinne?" hän vastasi
säpsähtäen, mutta huomasi samassa erehdyksensä ja jatkoi: "En tiedä,
mitä tarkoitatte. En ole milloinkaan kuullut heidän hautaamisestaan.
Hyvää yötä, kunnianarvoisat herrat, minun on mentävä pitämään silmällä
tavaraini lastaamista _Marialle_." Sitten hän nousi, tervehti ja lähti
astelemaan tai paremminkin vieriskelemään tiehensä.
"_Maria_ siis ei ole lähtenytkään", minä sanoin ja vihelsin määrätyllä
äänellä. Samassa Hans ryömi pimeästä huoneeseen, sillä vihellys oli
minun merkkini hänelle.
"Hans", sanoin, "minä kuulen ääniä tuolta saarelta. Hiivi rannalle
vakoilemaan, mitä siellä tehdään. Ei kukaan näe sinua, jos olet
huolellinen."
"Ei, baas", hän vastasi irvistäen, "en usko, että kukaan näkee Hansia,
jos hän on huolellinen, varsinkaan yöllä", ja hän pujahti ulos yhtä
äänettömästi kuin oli tullutkin.
Nyt menin puhuttelemaan Mavovoa ja käskin häntä pitämään tarkasti
vahtia ja huolehtimaan siitä, että joka miehen pyssy oli valmiina;
epäilin nimittäin, että nämä ihmiset olivat orjakauppiaita ja
saattoivat yöllä tehdä hyökkäykseen.
Siinä tapauksessa, minä sanoin, heidän oli peräydyttävä majaan, mutta
eivät saaneet ampua ennen minun antamaani määräystä.
"Hyvä on, isäni", hän vastasi. "Tämä on onnellinen matka; en ikinä
uskonut saavamme taistelua niin pian. Käärmeeni unhotti mainita siitä
silloin illalla. Hyvää yötä, Macumazahn. Ei mikään kävelevä olento
pääse luoksenne, niinkauan kuin me elämme."
"Älä ole niin varma", minä vastasin, ja sitten panimme maata
makuuhuoneeseen vaatteet yllä ja pyssyt vieressä.
Seuraava, mitä muistan, oli tunne, että joku pudisteli minua
hartioistani. Luulin, että se oli Stephen, joka oli luvannut valvoa
iltayöstä ja herättää minut kello yhden aikaan yöllä. Hän olikin
valveilla, sillä näin hänen piippunsa tulen hehkuvan.
"Baas", kuiskasi Hansin ääni, "olen saanut selville jotakin. He
lastaavat _Marian_ täyteen orjia, joita he suurilla venheillä
kuljettavat, saarelta."
"Vai niin", minä vastasin. "Mutta kuinka pääsit tänne? Nukkuvatko
metsästäjät ulkopuolella?"
Hans nauroi. "Eivät he nuku; he katselevat kaikilla silmillään ja
kuuntelevat kaikilla korvillaan, mutta vanha Hans pääsi sittenkin
heidän lävitsensä; ei edes baas Somers kuullut hänen tuloaan."
"En kuullut", Stephen sanoi; "arvelin rotan liikkuvan, siinä kaikki."
Minä astuin oviaukosta pihalle. Metsästäjäin sytyttämän tulen valossa
näin Mavovon istuvan aivan hereillä pyssy polvilla ja hänen takanaan
kaksi vartiomiestä. Mainitsin hänen nimensä ja osoitin Hansia.
"Katso", minä sanoin, "kuinka hyviä vartijoita te olette, kun ihminen
voi teidän päänne ylitse astua huoneeseeni teidän tietämättänne!"
Mavovo katsahti hottentottiin ja koetteli hänen vaatteitaan ja
saappaitaan nähdäkseen, olivatko ne märkinä yökasteesta.
"Ah", hän huudahti vihaisesti, "minähän sanoin, ettei mikään kävelevä
olento pääse luoksenne, Macumazahn, mutta tämä keltainen käärme on
vatsallaan ryöminyt meidän valitsemme. Katsokaa tuota märkää mutaa,
johon hän on tahrinut takkinsa."
"Mutta käärmeet osaavat purra ja tappaa", Hans vastasi irvistäen. "Oi,
te zulut pidätte itseänne hyvin urhoollisina ja huudatte ja heilutatte
keihäitä ja taistelukirveitä. Kuitenkin kurja hottentotti-koira vastaa
kokonaista joukko-oasatoa zuluja. Ei, älä yritäkään lyödä minua,
taistelija Mavovo, sillä me palvelemme molemmat samaa herraa omalla
tavallamme. Kun taisteleminen on kysymyksessä, minä jätän asian sinun
huostaasi, mutta kun tarvitaan vartioimista tai vakoamista, jätä sinä
se Hansin tehtäväksi. Katsos, Mavovo", ja hän avasi kätensä, näyttäen
sarvista nuuskarasiaa, jollaisia zulut joskus pitävät korvissaan.
"Kenenkä tämä on?"
"Minun", sanoi Mavovo, "ja sinä olet sen varastanut."
"Niin", pilkkasi Hans, "sinun se on. Varastin sen korvastasi
kulkiessani ohitsesi pimeässä. Etkö muista, että luulit hyttysen siihen
pistäneen, ja huitaisit kasvojasi?"
"Se on totta", Mavovo ärjyi, "ja sinä hottentotti-käärme olet suuri
omalla alhaisella tavallasi. Mutta ensi kerran, kun jokin minua
kutkuttaa, huitaisen keihäällä enkä kädelläni."
Sitten lähetin molemmat ulos ja huomautin Stephen'ille, että tuo oli
hyvä esimerkki rohkeuden ja taidon ikuisesta taistelusta. Senjälkeen
panimme maata ja nukuimme vanhurskaan unta, sillä minä olin vakuutettu,
että Hassanilla ja hänen ystävillään oli tänä yönä liian paljon puuhaa
tullakseen häiritsemään meitä.
Herätessäni seuraavana aamuna huomasin Stephen Somers'in jo nousseen
ja menneen ulos, eikä hän palannutkaan, ennenkuin minä jo olin päässyt
puoliväliin aamiaistani.
"Missä maailmassa olet ollut?" minä kysyin, sillä huomasin, että hänen
vaatteensa olivat repaleina ja märässä sammalessa.
"Ylhäällä tuossa korkeimmassa palmussa, Quatermain. Näin erään
arabialaisen kiipeevän köyden avulla ja pyysin erästä toista opettamaan
minulle tempun. Se ei olekaan ensinkään vaikeaa, vaikka näyttää
ihmeelliseltä."
"Mitä ihmettä --" minä aloitin.
"Oi", hän keskeytti, "se on minun päähuvini. Akkunasta katsellessani
luulin näkeväni orkidean aivan likellä latvaa, ja kiipesin siis ylös.
Mutta se ei ollutkaan orkidea, ainoastaan röykkiö keltaista siitepölyä.
Mutta vaivani palkaksi sain tietää jotakin. Istuessani palmun latvassa
näin _Marian_ ponnistelevan merelle saaren suojassa, ja kaukana
huomasin savujuovan, ja kun katselin sitä kaukoputkella, olin
näkevinäni jotakin, joka äärettömästi muistutti hitaasti rannikkoa
pitkin kulkevaa sotalaivaa. Uskon varmasti, että se oli sotalaiva ja
sitäpaitsi englantilainen. Sitten nousi sumu ja kadotin sen
näkyvistäni."
"Kautta kunniani", minä sanoin, "se on varmaankin _Krokodiili_. Ei se
ollutkaan aivan tuulesta temmattua, mitä sanoin Hassanille. Mr. Cato,
Durban'in satamakapteeni, mainitsi minulle, että _Krokotiilin_ piti
kahden viikon sisällä tulla sinne noutamaan ruokavaroja palatessaan
vakoilemasta orjakauppiaita. Olisipa omituista, jos se sattuisi
kohtaamaan _Marian_ ja pitäisi tarkastuksen sen ruumassa."
"Ei ollenkaan, Quatermain, sillä ellei kumpikaan muuta suuntaa, niiden
täytyy kohdata noin tunnin kuluessa, ja toivon hirveästi, että niin
käy. En ole antanut anteeksi tuolle Delgado lurjukselle sitä kepposta,
jonka hän aikoi tehdä meille pujahtamalla tiehensä tavaroinemme,
puhumattakaan noista onnettomista orjaraukoista. Olepa hyvä ja anna
kahvia."
Seuraavain kymmenen minuutin ajan me söimme vaieten, silli Stephen'illä
oli loistava ruokahalu, ja aamullinen kiipeäminen oli! tehnyt hänet
nälkäiseksi.
Juuri lopetettuamme ateriamme Hassan ilmestyi eilistäkin
roistomaisemman näköisenä. Huomasin sitäpaitsi, että hän oli
hurjalla tuulella, joka varmaan johtui juomingin aiheuttamasta
päänkivistyksestä. Taikka mahdollisesti se seikka, että hän luuli
_Marian_ onnellisesti ja meidän huomaamattamme päässeen merille
orjalasteineen oli syynä hänen muuttuneeseen käytökseensä. Kolmas
mahdollinen syy saattoi olla se, että hän oli aikonut murhata meidät
edellisen yönä, mutta ei ollut saanut sopivaa tilaisuutta tuon
miellyttävän tuumansa toteuttamiseen.
Tervehdimme häntä kohteliaasti, mutta hän ei vastannut siihen, vaan
kysyi töykeästi Sammyn välityksellä, milloin aioimme lähteä, sillä hän
halusi saada jälleen haltuunsa talon, jota "kristityt koirat
saastuttivat".
Minä vastasin, että aioimme lähteä niin pian kuin hänen lupaamansa
kaksikymmentä kantajaa saapuisivat, mutta ei ennen.
"Te valehtelette", hän sanoi. "En ole koskaan luvannut teille
kantajoita; minulla ei ole sellaisia."
"Tarkoitatteko, että lähetitte ne viime yönä kaikki pois _Marian_
orjain mukana?" minä kysyin miellyttävästi.
Lukijani, oletko koskaan kiinnittänyt huomiota kunnioitettavassa iässä
olevan ja äreäluontoisen koiraskissan ulkomuotoon ja käytökseen, kun
pieni koira äkkiä häiritsee sitä kesken saaliin pyyntiä? Oletko
huomannut, kuinka se vetäytyy kaarimaiseen ja luonnottomaan muotoon,
kuinka se silminnähtävästi paisuu miltei kaksinkertaiseen kokoon,
kuinka sen karva on pystyssä ja silmät salamoivat, ja oletteko kuullut
sitä sanatonta ryöppyä, joka purkautuu esille sen avoimesta suusta? Jos
olet, niin sinulla varmaan on hyvä käsitys siitä vaikutuksesta, jonka
sanani tekivät Hassaniin. Mies näytti aivan halkeavan raivosta. Hän
työntyi eteenpäin, verestävät silmät olivat pullistumaisillaan ulos
päästä, hän kiroili hirveästi, tarttui suuren puukkonsa kahvaan, ja
lopuksi hän teki samaa mitä kissakin, hän sylki. Stephen seisoi
vieressäni tyynenä kuin kurkkukasvi ja hyvin huvitettuna, mutta oli
sattumalta vähän lähempänä Hassania kuin minä ja sai siis osalleen
koko julmuuden. Kautta kunniani, silloinpa hän heräsi! Hän päästi
kiivaan huudon ja hyökkäsi samassa sekarotuista vastaan kuin tiikeri ja
antoi hänelle aimo iskun keskelle nenää. Hassan hoipertui taaksepäin,
tarttuen puukkoonsa, mutta katsahtaessaan Stephen'iin hän päästi sen ja
vaipui maahan. Minä sieppasin puukon, ja kun teko oli tehty ja sitä oli
liian myöhäistä keskeyttää, annoin asian kehittyä ja pidätin zuluja,
jotka olivat hyökänneet esille kuullessaan melun.