myöskin pitää suuni kiinni siitä asiasta, jottei joku meistä kävisi
pelkuriksi. Hän sanoo edelleen, että ensimmäinen, joka kyselee lisää,
on oleva yksi niitä, joitten on kuoltava. Kyseletkö nyt? Tai sinä? Tai
sinä? Kysykää jos tahdotte."
Kumma kyllä kukaan ei seurannut kehoitusta. En koskaan oli nähnyt
miesjoukkoa, joka olisi ollut niin välinpitämätön tulevaisuuden
suhteen, ainakin näöstä päättäen. Itsekukin näytti päättäneen, että
mitä häneen tulee, tulevaisuus sai jäädä omaan varaansa.
"Käärmeeni sanoi minulle muutakin", Mavovo jatkoi, "hän sanoi, että jos
joukossamme on joku shakaali, joka luulee kuuluvansa noiden kuuden
kuolemaan määrätyn joukkoon ja uneksii voivansa välttää kohtaloansa
pakenemalla, niin siitä ei ole hyötyä. Sillä silloin käärmeeni on
osoittava hänet minulle ja näyttävä, mitä hänelle oli tehtävä."
Nyt kaikki läsnäolevat yhteen ääneen vakuuttivat, että pakeneminen
Macumazanan, heidän herransa, luota oli viimeinen ajatus, mikä saattoi
heidän mieleensä johtua. Uskon noiden urhoollisten miesten puhuneen
totta. Epäilemättä he uskoivat Mavovon taikuuteen rotunsa tavan mukaan.
Hänen lupaamansa kuolema oli kuitenkin jonkun matkan päässä, ja
jokainen toivoi olevansa yksi kuudesta pelastuvista. Sitäpaitsi sen
ajan zulu oli liian tottunut kuoleman ajatukseen pelätäkseen liikaa sen
kauhuja.
Yksi yritti kuitenkin tehdä ehdotuksen, johon Mavovo suhtautui pelkällä
ylenkatseella, nimittäin että hän palauttaisi taikomisesta maksetut
shillingit niitten lähimmille perillisille, jotka sattuisivat
kuolemaan. Minkävuoksi, hän kysyi, näitten pitäisi maksaa shillinkiä
siitä, että heille sanotaan, että heidän on kuoltava. Se tuntui hänestä
järjettömältä.
Zulu-kaffereilla on varmasti omituiset mielipiteet.
"Hans", minä kuiskasin, "onko sinunkin tulesi noitten muitten
joukossa?"
"Ei ole, baas", hän suhisi vastaan korvaani. "Pitääkö baas minua
hulluna? Jos minun on kuoltava, minun on kuoltava; jos saan elää, niin
saan elää. Miksi siis maksaisin shillingin saadakseni tietää, minkä
aika tuo esille? Sitäpaitsi Mavovo tuolla ottaa shillingin ja säikyttää
jokaisen, mutta ei sano kellekään mitään. Minusta se on petosta. Mutta,
baas, ettekö te ja baas Wazela ensinkään pelkää? Te ette maksanut
shillinkiä, ja senvuoksi Mavovo, vaikka hän epäilemättä onkin suuri
_Inyanga_, ei osaa oikein ennustaa teistä, sillä hänen käärmeensä ei
työskentele palkatta."
Johtopäätös näyttää melkoisen mahdottomalta. Mutta tämä käsitystapa
lienee yleinen, sillä asiaa ajatellessani muistan nyt, ettei kukaan
mustalainenkaan tahdo ennustaa "oikeata kohtaloa", ellei ensin saa
kourallista hopeaa.
"Kuulepa, Quatermain", sanoi Stephen ilman aikojaan, "kun ystävämme
Mavovo näkyy tietävän niin paljon, niin kysy häneltä, mitä Veli
Johannekselle on tapahtunut, kuten Hans ehdotti. Kerro minulle
myöhemmin, mitä hän sanoo, sillä minä tahdon mennä katsomaan jotakin."
Pistäydyin siis sisälle muurissa olevasta pienestä veräjästä niin
luonnollisesti, kuin en olisi nähnyt mitään, ja olin hämmästyvinäni
nähdessäni pienet tulet.
"Mitä, Mavovo", minä sanoin, "oletko tekemässä tietäjäntemppuja?
Arvelin sen tuottaneen sinulle kyllin harmia Zulu-maassa."
"Niin kyllä, baba", vastasi Mavovo, jolla oli tapana nimittää minua
isäksi, vaikka oli minua vanhempi. "Se maksoi minulle päällikönarvoni,
karjani, kaksi vaimoani ja poikani. Se teki minusta kulkurin, joka on
iloinen saadessaan seurata muuatta Macumazahn'ia vieraisiin maihin,
joissa minulle voi tapahtua monenlaista, niin", hän lisäsi
merkitsevästi, "vieläpä viimeinen kaikista tapahtumista. Mutta lahja on
lahja, ja sitä on käytettävä. Teillä, baba, on ampumisen lahja, ja
lakkaatteko ampumasta? Teillä on vaelluksen lahja, ja voitteko lakata
vaeltamasta?"
Hän otti vieressään olevasta läjästä kärventyneen höyhenen ja katseli
sitä tarkkaavaisesti. "Ehkä teille, baba, on kerrottu -- minulla on
hyvin terävät korvat, ja olin juuri kuulevinani ilmassa jotain
sellaista -- että me onnettomat kafferi-inyangat emme osaa ennustaa
mitään totta, ellei meille makseta, ja ehkä se tällä kertaa onkin
totta. Ja kuitenkin _inyangan_ käärme hypätessään nykyisyyttä peittävän
pienen kallion yli näkee polun, joka kiemurtelee kauas kautta
laaksojen, yli jokien, ylös vuorille, kunnes katoaa ylös taivaaseen.
Siten olen tästä taikatulessa kärventyneestä höyhenestä näkevinäni
jotain teidän tulevaisuudestanne, oi isäni Macumazahn. Tienne kulkee
tyvin kauas", ja hän siveli sormellaan sulkaa. "Tässä on matka", ja hän
nykäisi irti hiiltyneen liuskan, "tässä toinen ja toinen ja toinen", ja
hän irroitti liuskan toisensa jälkeen. "Tässä on yksi, joka onnistuu
erinomaisesti, se tekee teidät rikkaaksi; ja tässä on vielä yksi
ihmeellinen matka, jolla näette ihmeitä ja kohtaatte tuntemattomia
kansoja. Sitten" -- ja hän puhalsi höyhentä niin voimakkaasti, että
kaikki hiiltyneet säikeet (Veli Johannes sanoo, että _lamina_ on oikea
sana) irtautuivat -- "sitten ei enää ole jäljellä muuta kuin seiväs,
jollaisia muutamat kansastani pystyttävät haudoille, muiston paaluksi
he sitä nimittävät. Oi isäni, te kuolette kaukaisessa maassa, mutta te
jätätte jälkeenne suuren muiston, joka säilyy satoja vuosia, sillä
näettehän, miten vahva on tämä säie, johon tuli ei ole ensinkään
pystynyt. Näitten muiden laita on muutamain aivan toinen", hän lisäsi.
"Mutta minä pyydän, Mavovo", keskeytin hänet, "ole niin hyvä ja jätä
minut taikojesi ulkopuolelle, sillä en ensinkään halua tietää, mitä
minulle tulevaisuudessa tapahtuu. Tämä päivä riittää minulle
tutkistelematta seuraavaa kuukautta ja seuraavaa vuotta. Meidän pyhässä
kirjassamme on lause, joka kuuluu: Riittää kullekin päivälle
murheensa."
"Aivan niin, oi Macumazana. Mutta myöskin se on hyvä lause, jota
muutamat metsästäjistämme nyt ajattelevat. Ja kuitenkin he hetkistä
sitten väkisin työnsivät minulle shilnnkinsä, jotta ennustaisin heidän
tulevaisuudestaan. Ja tekin haluatte tietää jotakin. Ette tullut tänne
tuosta portista puhumaan minulle pyhän kirjanne viisauksia. Mitä se on,
Baba? Sanokaa pian, sillä käärmeeni alkaa käydä väsyneeksi. Hän haluaa
mennä takaisin maanalaiseen luolaansa."
"No niin", minä vastasin hyvin häpeissäni, sillä Mavovolla oli
kammottava taito nähdä ihmisten salaiset vaikuttimet, "tahtoisin
tietää, jos voisit sanoa minulle, mitä et tietysti voi, mitä on
tapahtunut sille pitkäpartaiselle valkoihoiselle miehelle, jota te
mustat kutsutte nimellä Dogeetah. Hänen olisi pitänyt olla täällä
ottaakseen osaa retkeemme; hänen piti oikeastaan olla oppaanamme, ja
nyt en häntä löydä. Missä hän on, ja miksi hän ei ole täällä?"
"Onko teillä mukananne mitään, mikä kuului Dogeetah'ille, Macumazahn?"
"Ei", minä vastasin; "tai on", ja otin taskustani kynänpätkän, jonka
Veli Johannes oli minulle antanut ja jota säästäväisyydestä olin
tallettanut siitä saakka. Mavovo otti sen ja tarkasteli sitä
huolellisesti aivan niinkuin oli tehnyt höyhenille, ja kokosi karkealla
kädellä pienen läjän tuhkaa suurimman tulen ympäriltä, joka oli
edustanut minua. Tuhkan hän paineli litteäksi. Senjälkeen hän piirsi
siihen kynänpäällä kuvion, joka minusta näytti kömpelöltä miehen
kuvalta, jollaisia lapset piirtelevät valkeille seinille. Lopetettuaan
hän istuutui ja katseli kättensä työtä taiteilijan tyytyväisyydellä.
Mereltä oli kohonnut tuulenhenki, jonka pyörre hajoitti tuhkan,
pyyhkien pois kuvan muutamia ääriviivoja ja muutellen ja laajentaen
toisia.
Hetken aikaa Mavovo istui silmät kiinni. Sitten hän avasi ne,
tarkasteli tuhkaa ja kuvan jäännöksiä ja otti lähellä olevan
huopapeitteen, peittäen sillä tuhkan ja oman päänsä. Samassa hän
jälleen heitti sen pois ja osoitti kuvaa, joka nyt oli kokonaan
muuttunut. Kuun valossa se oikeastaan oli enemmän maiseman kuin minkään
muun näköinen.
"Kaikki on selvää, isäni", hän sanoi asiallisella äänellä. "Valkoinen
vaeltaja Dogeetah ei ole kuollut. Hän on elossa, mutta sairaana. Hänen
toisessa sääressään on jotakin, mikä estää häntä kävelemästä. Ehkä luu
on katkennut tai joku peto purrut häntä. Hän makaa majassa, jollaisia
kafferit rakentavat, mutta majan ympärillä on parveke niinkuin teillä,
ja seinillä on piirustuksia. Maja on hyvin kaukana, en tiedä missä."
"Siinäkö kaikki?" minä kysyin, kun hän pysähtyi.
"Ei, ei vielä. Dogeetah parantuu. Hän yhtyy meihin siinä maassa, jonne
olemme matkalla, suuren hädän hetkenä. Siinä kaikki, ja palkka on puoli
kruunua."
"Tarkoitat kai shillinkiä", minä ehdotin.
"Ei, isäni Macumazahn. Shillinki riittää yksinkertaisista
taikatempuista, kuten esim. kohtalon ennustamisesta tavallisille
mustaihoisille, mutta puoli kruunua hyvin vaikeasta taikomisesta, joka
koskee valkoihoisia ja jota ainoastaan suuret tietäjät, sellaiset kuin
minä, Mavovo, osaavat tehdä."
Annoin hänelle puoli kruunua ja sanoin: "Katsopas, Mavovo ystäväni,
minä luotan sinuun soturina ja metsämiehenä, mutta taikomistasi pidän
puijauksena. Olen siitä niin vakuutettu, että jos Dogeetah löytyy
suuren hädän hetkenä siitä maasta, jonne aiomme mennä, niin lupaan
lahjoittaa sinulle kaksipiippuisen rihlapyssyni, jota olet niin
ihaillut."
Mavovon rumia kasvoja kirkasti harvinainen hymy. "Sitten antakaa se
minulle nyt, baba", hän sanoi, "sillä olen sen jo ansainnut. Käärmeeni
ei voi valehdella -- varsinkaan kun palkka on puoli kruunua."
Pudistin päätäni ja kielsin kohteliaasti mutta lujasti.
"Ah", sanoi Mavovo, "te valkoihoiset olette hyvin viisaita ja luulette
tietävänne kaikki. Mutta niin ei ole, sillä oppiessanne niin paljon
uutta olette unohtaneet vielä enemmän vanhaa. Kun se käärme, joka on
teissä, Macumazahn, asui minunlaisessani mustassa pakanassa tuhannen
tuhatta vuotta sitten, olisitte osannut tehdä ja teitte, mitä minä nyt.
Mutta nyt voitte vain tehdä pilkkaa ja sanoa: 'Mavovo, tuo urhoollinen
soturi, suuri metsästäjä, rehellinen mies, tulee valehtelijaksi
puhaltaessaan palaneeseen höyheneen tai lukiessaan, mitä tuuli
kirjoittaa lumottuun tuhkaan."
"En sano, että olet valehtelija, Mavovo, vaan sanon, että annat omien
kuvittelujesi pettää itsesi. Ei ole mahdollista, että toinen tietää
sellaista, mikä on salattu toiselta."
"Olisiko, todella niin, oi Macumazana, Yön vartija? Annanko minä
Mavovo, Zikalin oppilas, uranuurtaja, suurin tietäjistä, omain
kuvittelujeni pettää itseni? Ja eikö ihmisellä ole muita silmiä kuin
ne, jotka hänellä on päässään, niin ettei hän saata nähdä sellaista,
mikä on kätketty muilta? No hyvä, te sanotte niin, ja me mustat
tiedämme kaikki, että olette hyvin viisas, ja kuinka sitten minä,
zulu-raukka, kykenisin näkemään, mitä te ette näe? Mutta jos
huomisaamuna teille lähetetään sana laivalta, jolla aiomme purjehtia,
ja teitä kutsutaan tulemaan nopeasti, syystä että siellä on hätä,
silloin muistakaa omia sanojanne ja minun sanojani ja päättäkää,
taitaako toinen nähdä sellaista, mikä on toiselta kätketty
tulevaisuuden pimeyteen. Oi, rihlapyssynne on nyt jo minun, vaikka ette
annakaan sitä minulle nyt, kun pidätte minua petkuttajana. No niin,
isäni Macumazahn, koska pidätte minua petkuttajana, niin en koskaan
enää puhalla höyheneen enkä lue tuulen kirjoitusta tuhkasta teille enkä
kenellekään, joka syö teidän leipäänne."
Sitten hän nousi, tervehti minua nostamalla oikean kätensä, kokosi
rahaläjänsä ja lääkelaukkunsa ja asteli kohti hiljaista majaansa.
Kiertäessämme taloa kohtasimme vanhan ontuvan taloudenhoitajani
Jack'in.
"_Inkoosi_", hän sanoi, "valkoinen päällikkö Wazela pyysi minua
sanomaan, että hän ja keittäjä Sam ovat menneet nukkumaan laivalle
pitääkseen silmällä tavaroita. Sam tuli juuri ja vei hänet mukanaan;
hän lupaa sanoa syyn huomenna."
Minä nyökkäsin ja jatkoin matkaa, ihmetellen mielessäni, mikä oli
saattanut Stephen'in äkkiä päättämään viettää yönsä _Marialla_.
V.
HASSAN.
Noin kaksi tuntia päivänkoiton jälkeen minut seuraavana aamuna herätti
kolkutus ovelle ja Jack'in ääni, joka sanoi keittäjä Sam'in haluavan
puhutella minua.
Olin ihmeissäni, mitä varten hän nyt oli täällä, vaikka luulin hänen
nukkuvan laivalla, ja käskin hänen siis astua sisään. Huomautan tässä,
että Sam oli kotoisin Kap'ilta ja sekarotua. Pohjaveri oli kai
malaijilaista, johon oli sekoittunut intialaista kylmäverisyyttä ja
tavalla tai toisella tippa valkeaa, mahdollisesti myöskin hiukan
hottentottia, mutta siitä en ole varma. Tulos oli henkilö, jolla oli
vähän paheita ja paljon hyveitä. Sammy oli, voin sanoa sen heti, ehkä
suurin pelkuri minkä milloinkaan olen tavannut. Hän ei voinut sille
mitään, se oli hänelle myötäsyntyistä, vaikkakaan tämä pelkuruus, kumma
kyllä, ei milloinkaan estänyt häntä juoksemasta uuteen vaaraan. Siten
hän esimerkiksi hyvin tiesi, että retki, jolle aioin lähteä, oli
erittäin uhkarohkea; muistaessani hänen heikkoutensa selitin sen
hänelle hyvin selvästi. Mutta tämä tieto ei peloittanut häntä
pyytämästä ja rukoilemasta, että saisi seurata minua. Mahdollisesti syy
oli siinä, että välillämme, samoinkuin Hansin ja minun, oli olemassa
molemminpuolinen kiintymys. Kerran, monta vuotta aikaisemmin, olin
pelastanut Sammyn aika vaikeasta pälkähästä kieltäytymällä todistamasta
häntä vastaan. On tarpeetonta mennä yksityiskohtiin, mutta eräs hänen
hallussaan oleva rahasumma oli hävinnyt. Tästä tahdon mainita vain sen,
että hän oli siihen aikaan kihloissa erään neekerinaisen kanssa, jolla
oli hyvin kalliita mielitekoja ja jota hän lopultakaan ei nainut.
Tämän jälkeen hän sattumalta joutui hoitamaan minua sairauteni aikana.
Siitä johtui kiintymys, josta mainitsin.
Sammy oli kristinuskoon kääntyneen alkuasukassaarnaajan poika ja
kasvatettu, kuten hän sanoi, "Sanalla". Hän oli säätyynsä nähden saanut
erinomaisen kasvatuksen ja puhui, paitsi monia paikallisia murteita,
joihin oli tutustunut vaihtelevan elämänuransa tautta, täydellisesti
englantia, vaikkakin hyvin mahtipontisella tyylillä. Hän ei milloinkaan
käyttänyt lyhyttä sanaa, jos vain sai käsiinsä, tai paremminkin
kielelleen, pitkän. Muutamia elinvuosiaan hän oli luullakseni ollut
opettajana eräässä Kapkaupungin koulussa, joka oli neekerioppilaita
varten, ja hänen omain sanainsa mukaan hänen "alanaan" oli ollut
"englannin kieli ja kirjallisuus".
Kyllästyttyään tai saatuaan eron tästä toimesta jostakin syystä, jota
hän ei koskaan maininnut, hän oli kuljeksinut rannikkoa pitkin
Zanzibariin, missä suuntasi kielikykynsä arabiankielen opiskeluun ja
pääsi taloudenhoitajaksi tai ylikeittäjäksi hotelliin. Muutaman vuoden
kuluttua hän menetti tämänkin paikan, en tiedä, kuinka tai mistä
syystä, ja ilmestyi Durban'iin "vaatimattomassa asemassa", kuten hän
itse sanoi. Täällä kohtasimme toisemme uudelleen juuri ennen Ponga-maan
matkaani.
Käytökseltään hän oli hyvin kohtelias ja luonteeltaan erittäin
uskonnollinen; luulen, että hän oli uskonnoltaan baptisti. Hän oli
lyhyt, ruskea, keikarimainen mies, jonka ikää oli vaikea arvata. Tukka
kammattu keskeltä jakaukselle, ja kaikissa olosuhteissa hän aina oli
siististi puettu.
Otin hänet palvelukseeni syystä että hän oli suuressa puutteessa ja oli
erinomainen keittäjä, mitä parahin sairaanhoitaja, ja ennen kaikkea
syystä että olimme, kuten jo kerroin, tavallaan kiintyneet toinen
toiseemme. Sitäpaitsi hänen olentonsa huvitti minua suuresti, mikä
merkitsee paljon pitkällä matkalla, jollaiselle aioin lähteä. Sellainen
lyhykäisyydessään oli Sammy.
Kun hän astui huoneeseen, näin, että hänen vaatteensa olivat hyvin
märät, ja kysyin häneltä heti, satoiko ulkona vai oliko hän ollut
juovuksissa ja nukkunut märässä ruohikossa.
"Ei, mr. Quatermain", hän vastasi, "aamu on erittäin ihana, ja
hottentottiraukan tavoin olen kieltäytynyt juovutusaineiden käytöstä.
Vaikka olemme monessa muussa suhteessa erilaiset, tässä asiassa olemme
yhtä mieltä."
"No, mitä hemmettiä sitten on tapahtunut?" minä keskeytin hän hienojen
sanojensa tulvan.
"Sir, laivalla on hätä" (minä muistin Mavovoa ja hätkähdin), "olen
viettänyt siellä yöni mr. Somers'in seurassa hänen erityisestä
pyynnöstään." (Oikeastaan oli asia juuri päinvastoin.) "Tänä aamuna
ennen aamunkoittoa, kun portugalilainen kapteeni luuli kaikkien
nukkuvan, hän alkoi muutamien arabialaisten kanssa aivan levollisina
nostaa ankkuria ja vetää purjeita tankoon. Mutta mr. Somers ja minä
olimme aivan hereillä. Me tulimme ulos hytistämme ja mr. Somers
istuutui vintturille revolveri kädessä ja sanoi -- no niin, sir, en
tahdo toistaa, mitä hän sanoi."
"Niin, jätä se tekemättä. Mitä sitten tapahtui?"
"Sitten, sir, nousi hirveä melu ja hämminki. Portugalilainen ja
arabialaiset uhkailivat mr. Somers'ia, mutta, sir, hän vain istui
edelleen vintturilla lujana ja rohkeana kuin kallio keskellä vuolasta
virtaa ja huomautti, että hän halusi nähdä heidät kaikki jossakin,
ennenkuin he saisivat koskea häneen. Senjälkeen, sir, en tiedä mitä
tapahtui sillä pitäessäni vahtia laivan reunalla joku nakkasi minut
suinpäin mereen, ja kun onneksi olen hyvä uimari, pääsin rantaan ja
kiiruhdin ilmoittamaan teille."
"Ja ilmoititko kenellekään muulle, sinä hullu?" minä kysyin.
"Kyllä, sir, juostessani pitkin rantaa ilmoitin eräälle
satamaupseerille, että Maria-laivalla oli hemmetin kova meteli, josta
pyysin häntä ystävällisesti ottamaan selkoa."
Samassa minä jo olin vetänyt ylleni paidan ja housut ja olin
huutelemassa Mavovoa ja muita. Sillä kun Mavovon ja hänen toverinsa
vaatetuksen muodosti vain moocha ja huopapeite, he eivät tarvinneet
paljoa aikaa pukeutumiseen.
"Mavovo", minä aloin, "laivalla on meteli --"
"Oi, baba", hän keskeytti, ja kasvoille ilmestyi kuin irvistys, "se on
hyvin kummallista, mutta uneksin viime yönä sanoneeni teille --"
"Vaiti unistasi", minä sanoin. "Kokoa miehet ja mene -- ei, siitä ei
ole hyötyä, saattaisi tapahtua miestappo. Joko teko on jo tehty tai
kaikki on kunnossa. Pidä metsästäjät valmiina; lähden heidän mukanaan.
Matkatavarat voidaan noutaa myöhemmin."
Vajaassa tunnissa olimme lastaussillalla, jonka ulkopuolella _Maria_
oli ankkurissa ja jossa kerran oli oleva mainio Durban'in satama,
vaikka niinä aikoina laivaustoimi siellä oli erittäin alkuperäisellä
kannalla. Olimme varmaan oudonnäköinen kulkue. Minä täydellisesti ja
hienosti puettuna marssin etumaisena. Seuraavana tuli Hans päässään
tahrainen leveälierinen hattunsa, jota hän tavallisesti käytti, ja
puettuna likaiseen korderoi-pukuun, sitten rasvattu Sammy koristettuna
eurooppalaiseen tapaan jäykkine huopahattuineen ja sini- ja
punajuovaisine kaulanauhoineen, mikä vaatetus olisi näyttänyt hyvin
hienolta, ellei äskeistä kastetta olisi tapahtunut. Häntä seurasi
julmannäköinen Mavovo ja hänen metsästäjäjoukkonsa, kaikilla "rengas"
eli _isicoco_, joksi zulut sitä nimittävät, s.o. lyhyeen tukkaan
kiinnitetty kiiltävä, musta pikirengas. Se oli julmannäköinen joukko,
mutta kun he uuden lain mukaan eivät saaneet esiintyä asestettuina
kaupungissa, heidän pyssynsä oli jo lähetetty laivaan, mutta keihäät,
joidenka terien ympärille oli kierretty kuivaa ruohoa, heillä oli
mukanaan makuumattoihin käärittyinä.
Kullakin oli kuitenkin kädessään iso punapuinen heittoase, ja he
marssivat neljä rivissään sotilaalliseen tapaan. On totta, että kun
astuimme veneeseen soutaaksemme laivalle, suuri osa heidän sotaista
intoaan haihtui, sillä nämä samat miehet, jotka eivät maalla pelänneet
mitään, olivat kauhean arkoja tuolla oudolla elementillä vedellä.
Saavutimme _Marian_, joka oli mitättömän näköinen kuin amme, ja
kiipesimme kannelle. Ensimmäinen, mitä näin katsahtaessani perälle oli
Stephen istumassa vintturilla pistooli kädessä, niinkuin Sammy oli
sanonut. Aivan vieressä kaiteeseen nojaten seisoi roistonnäköinen
portugalilainen Delgado, ilmeisesti hyvin pahalla tuulella, ja hänen
ympärillään joukko yhtä roistonnäköisiä, likaiseen valkoiseen pukuun
puettuja arabialaisia merimiehiä. Heidän edessään oli satamakapteeni,
tunnettu ja arvossa pidetty herrasmies nimeltä Cato, pieni mies kuten
minäkin ja koeteltu monessa seikkailussa. Muutamain palvelijainsa
seurassa hän istui kajuutanakkunalla tupakoiden, silmät kiinnitettyinä
Stephen'iin ja portugalilaiseen.
"Hauska tavata, Quatermain", hän sanoi. "Täällä on jokin riita, mutta
minä saavuin juuri enkä ymmärrä portugalinkieltä ja tuo herra, joka
istuu vintturilla, ei tahdo jättää paikkaansa tullakseen selittämään."
"Mikä hätänä, Stephen?" minä kysyin puristettuani mr. Caton kättä.
"Mikako hätänä?" Somers vastasi. "Tuo mies tuossa", ja hän osoitti
Delgadoa, "aikoi pujahtaa merelle ja viedä mennessään kaikki tavaramme,
siinä kaikki, puhumattakaan minusta ja Sammysta, jotka hän epäilemättä
olisi heittänyt mereen heti päästyään etemmäksi maasta. Mutta Sammy,
joka ymmärtää portugalinkieltä, kuuli heidän pienet suunnitelmansa,
jotka, niinkuin näette, minä olen estänyt."
No niin, Delgado sai esittää oman kertomuksensa asiasta ja selitti,
niinkuin olin arvannutkin, aikoneensa vain vähän lähemmäksi aidaketta
siellä odottaakseen meidän tuloamme. Tietysti hän valehteli ja tiesi
meidänkin olevan selvillä totuudesta ja siitä, että hänen aikomuksensa
oli ollut pujahtaa merelle, viedä mukanaan kallis omaisuutemme ja myydä
se murhattuaan tai heitettyään asumattomalle rannalle Stephen'in ja
kokkiraukan. Mutta kun mitään ei voitu näyttää toteen ja me olimme nyt
kyllin voimissamme pitääksemme huolta itsestämme ja omaisuudestamme,
pidin jutun jatkamisen tarpeettomana. Hyväksyin siis selityksen
hymyillen ja tarjosin kaikille aamuryypyn.
Myöhemmin Stephen kertoi minulle, että ollessani puheissa Mavovon
kanssa edellisenä iltana Sammy, joka oli tavaroita vartioimassa
laivalla, oli lähettänyt sanan, että hän olisi iloinen saadessaan
seuraa. Tuntiessaan kokin aran luonteen hän oli onneksi heti tehnyt
päätöksensä ja mennyt nukkumaan laivalle. Aamupuolella syntyi meteli,
niinkuin Sammy oli kertonut. Sen hän kuitenkin oli salannut minulta,
ettei häntä heitetty mereen, niinkuin hän sanoi, vaan hyppäsi hän
kannelta omasta aloitteestaan, kun selkkaus Delgadon kanssa näytti
uhkaavalta.
"Ymmärrän aseman", minä sanoin, "ja kaikki on hyvin, kun loppu on hyvä.
Mutta oli onni, että tulit ajatelleeksi nukkumista laivalla."
Tämän jälkeen kaikki meni hyvin. Stephen'in johdolla lähetin muutamia
miehistä noutamaan jäljelläolevia tavaroitamme, jotka he toivatkin
onnellisesti perille, ja illalla me lähdimme. Matkamme Kilwaan oli
ihana, lempeä tuulenhenki kuljetti meitä eteenpäin, ja meri oli tyyni,
niin ettei edes Hans, jota pidän maailman huonoimpana merimiehenä,
eivätkä zulu-metsästäjät olleet pahasti sairaina, vaikka he Sammyn
sanojen mukaan "kieltäytyivät ruoasta".