"Kyllä, tietysti käärmeeni sen sanoo. Mutta käärmeeni käskee minun

myöskin pitää suuni kiinni siitä asiasta, jottei joku meistä kävisi

pelkuriksi. Hän sanoo edelleen, että ensimmäinen, joka kyselee lisää,

on oleva yksi niitä, joitten on kuoltava. Kyseletkö nyt? Tai sinä? Tai

sinä? Kysykää jos tahdotte."

Kumma kyllä kukaan ei seurannut kehoitusta. En koskaan oli nähnyt

miesjoukkoa, joka olisi ollut niin välinpitämätön tulevaisuuden

suhteen, ainakin näöstä päättäen. Itsekukin näytti päättäneen, että

mitä häneen tulee, tulevaisuus sai jäädä omaan varaansa.

"Käärmeeni sanoi minulle muutakin", Mavovo jatkoi, "hän sanoi, että jos

joukossamme on joku shakaali, joka luulee kuuluvansa noiden kuuden

kuolemaan määrätyn joukkoon ja uneksii voivansa välttää kohtaloansa

pakenemalla, niin siitä ei ole hyötyä. Sillä silloin käärmeeni on

osoittava hänet minulle ja näyttävä, mitä hänelle oli tehtävä."

Nyt kaikki läsnäolevat yhteen ääneen vakuuttivat, että pakeneminen

Macumazanan, heidän herransa, luota oli viimeinen ajatus, mikä saattoi

heidän mieleensä johtua. Uskon noiden urhoollisten miesten puhuneen

totta. Epäilemättä he uskoivat Mavovon taikuuteen rotunsa tavan mukaan.

Hänen lupaamansa kuolema oli kuitenkin jonkun matkan päässä, ja

jokainen toivoi olevansa yksi kuudesta pelastuvista. Sitäpaitsi sen

ajan zulu oli liian tottunut kuoleman ajatukseen pelätäkseen liikaa sen

kauhuja.

Yksi yritti kuitenkin tehdä ehdotuksen, johon Mavovo suhtautui pelkällä

ylenkatseella, nimittäin että hän palauttaisi taikomisesta maksetut

shillingit niitten lähimmille perillisille, jotka sattuisivat

kuolemaan. Minkävuoksi, hän kysyi, näitten pitäisi maksaa shillinkiä

siitä, että heille sanotaan, että heidän on kuoltava. Se tuntui hänestä

järjettömältä.

Zulu-kaffereilla on varmasti omituiset mielipiteet.

"Hans", minä kuiskasin, "onko sinunkin tulesi noitten muitten

joukossa?"

"Ei ole, baas", hän suhisi vastaan korvaani. "Pitääkö baas minua

hulluna? Jos minun on kuoltava, minun on kuoltava; jos saan elää, niin

saan elää. Miksi siis maksaisin shillingin saadakseni tietää, minkä

aika tuo esille? Sitäpaitsi Mavovo tuolla ottaa shillingin ja säikyttää

jokaisen, mutta ei sano kellekään mitään. Minusta se on petosta. Mutta,

baas, ettekö te ja baas Wazela ensinkään pelkää? Te ette maksanut

shillinkiä, ja senvuoksi Mavovo, vaikka hän epäilemättä onkin suuri

_Inyanga_, ei osaa oikein ennustaa teistä, sillä hänen käärmeensä ei

työskentele palkatta."

Johtopäätös näyttää melkoisen mahdottomalta. Mutta tämä käsitystapa

lienee yleinen, sillä asiaa ajatellessani muistan nyt, ettei kukaan

mustalainenkaan tahdo ennustaa "oikeata kohtaloa", ellei ensin saa

kourallista hopeaa.

"Kuulepa, Quatermain", sanoi Stephen ilman aikojaan, "kun ystävämme

Mavovo näkyy tietävän niin paljon, niin kysy häneltä, mitä Veli

Johannekselle on tapahtunut, kuten Hans ehdotti. Kerro minulle

myöhemmin, mitä hän sanoo, sillä minä tahdon mennä katsomaan jotakin."

Pistäydyin siis sisälle muurissa olevasta pienestä veräjästä niin

luonnollisesti, kuin en olisi nähnyt mitään, ja olin hämmästyvinäni

nähdessäni pienet tulet.

"Mitä, Mavovo", minä sanoin, "oletko tekemässä tietäjäntemppuja?

Arvelin sen tuottaneen sinulle kyllin harmia Zulu-maassa."

"Niin kyllä, baba", vastasi Mavovo, jolla oli tapana nimittää minua

isäksi, vaikka oli minua vanhempi. "Se maksoi minulle päällikönarvoni,

karjani, kaksi vaimoani ja poikani. Se teki minusta kulkurin, joka on

iloinen saadessaan seurata muuatta Macumazahn'ia vieraisiin maihin,

joissa minulle voi tapahtua monenlaista, niin", hän lisäsi

merkitsevästi, "vieläpä viimeinen kaikista tapahtumista. Mutta lahja on

lahja, ja sitä on käytettävä. Teillä, baba, on ampumisen lahja, ja

lakkaatteko ampumasta? Teillä on vaelluksen lahja, ja voitteko lakata

vaeltamasta?"

Hän otti vieressään olevasta läjästä kärventyneen höyhenen ja katseli

sitä tarkkaavaisesti. "Ehkä teille, baba, on kerrottu -- minulla on

hyvin terävät korvat, ja olin juuri kuulevinani ilmassa jotain

sellaista -- että me onnettomat kafferi-inyangat emme osaa ennustaa

mitään totta, ellei meille makseta, ja ehkä se tällä kertaa onkin

totta. Ja kuitenkin _inyangan_ käärme hypätessään nykyisyyttä peittävän

pienen kallion yli näkee polun, joka kiemurtelee kauas kautta

laaksojen, yli jokien, ylös vuorille, kunnes katoaa ylös taivaaseen.

Siten olen tästä taikatulessa kärventyneestä höyhenestä näkevinäni

jotain teidän tulevaisuudestanne, oi isäni Macumazahn. Tienne kulkee

tyvin kauas", ja hän siveli sormellaan sulkaa. "Tässä on matka", ja hän

nykäisi irti hiiltyneen liuskan, "tässä toinen ja toinen ja toinen", ja

hän irroitti liuskan toisensa jälkeen. "Tässä on yksi, joka onnistuu

erinomaisesti, se tekee teidät rikkaaksi; ja tässä on vielä yksi

ihmeellinen matka, jolla näette ihmeitä ja kohtaatte tuntemattomia

kansoja. Sitten" -- ja hän puhalsi höyhentä niin voimakkaasti, että

kaikki hiiltyneet säikeet (Veli Johannes sanoo, että _lamina_ on oikea

sana) irtautuivat -- "sitten ei enää ole jäljellä muuta kuin seiväs,

jollaisia muutamat kansastani pystyttävät haudoille, muiston paaluksi

he sitä nimittävät. Oi isäni, te kuolette kaukaisessa maassa, mutta te

jätätte jälkeenne suuren muiston, joka säilyy satoja vuosia, sillä

näettehän, miten vahva on tämä säie, johon tuli ei ole ensinkään

pystynyt. Näitten muiden laita on muutamain aivan toinen", hän lisäsi.

"Mutta minä pyydän, Mavovo", keskeytin hänet, "ole niin hyvä ja jätä

minut taikojesi ulkopuolelle, sillä en ensinkään halua tietää, mitä

minulle tulevaisuudessa tapahtuu. Tämä päivä riittää minulle

tutkistelematta seuraavaa kuukautta ja seuraavaa vuotta. Meidän pyhässä

kirjassamme on lause, joka kuuluu: Riittää kullekin päivälle

murheensa."

"Aivan niin, oi Macumazana. Mutta myöskin se on hyvä lause, jota

muutamat metsästäjistämme nyt ajattelevat. Ja kuitenkin he hetkistä

sitten väkisin työnsivät minulle shilnnkinsä, jotta ennustaisin heidän

tulevaisuudestaan. Ja tekin haluatte tietää jotakin. Ette tullut tänne

tuosta portista puhumaan minulle pyhän kirjanne viisauksia. Mitä se on,

Baba? Sanokaa pian, sillä käärmeeni alkaa käydä väsyneeksi. Hän haluaa

mennä takaisin maanalaiseen luolaansa."

"No niin", minä vastasin hyvin häpeissäni, sillä Mavovolla oli

kammottava taito nähdä ihmisten salaiset vaikuttimet, "tahtoisin

tietää, jos voisit sanoa minulle, mitä et tietysti voi, mitä on

tapahtunut sille pitkäpartaiselle valkoihoiselle miehelle, jota te

mustat kutsutte nimellä Dogeetah. Hänen olisi pitänyt olla täällä

ottaakseen osaa retkeemme; hänen piti oikeastaan olla oppaanamme, ja

nyt en häntä löydä. Missä hän on, ja miksi hän ei ole täällä?"

"Onko teillä mukananne mitään, mikä kuului Dogeetah'ille, Macumazahn?"

"Ei", minä vastasin; "tai on", ja otin taskustani kynänpätkän, jonka

Veli Johannes oli minulle antanut ja jota säästäväisyydestä olin

tallettanut siitä saakka. Mavovo otti sen ja tarkasteli sitä

huolellisesti aivan niinkuin oli tehnyt höyhenille, ja kokosi karkealla

kädellä pienen läjän tuhkaa suurimman tulen ympäriltä, joka oli

edustanut minua. Tuhkan hän paineli litteäksi. Senjälkeen hän piirsi

siihen kynänpäällä kuvion, joka minusta näytti kömpelöltä miehen

kuvalta, jollaisia lapset piirtelevät valkeille seinille. Lopetettuaan

hän istuutui ja katseli kättensä työtä taiteilijan tyytyväisyydellä.

Mereltä oli kohonnut tuulenhenki, jonka pyörre hajoitti tuhkan,

pyyhkien pois kuvan muutamia ääriviivoja ja muutellen ja laajentaen

toisia.

Hetken aikaa Mavovo istui silmät kiinni. Sitten hän avasi ne,

tarkasteli tuhkaa ja kuvan jäännöksiä ja otti lähellä olevan

huopapeitteen, peittäen sillä tuhkan ja oman päänsä. Samassa hän

jälleen heitti sen pois ja osoitti kuvaa, joka nyt oli kokonaan

muuttunut. Kuun valossa se oikeastaan oli enemmän maiseman kuin minkään

muun näköinen.

"Kaikki on selvää, isäni", hän sanoi asiallisella äänellä. "Valkoinen

vaeltaja Dogeetah ei ole kuollut. Hän on elossa, mutta sairaana. Hänen

toisessa sääressään on jotakin, mikä estää häntä kävelemästä. Ehkä luu

on katkennut tai joku peto purrut häntä. Hän makaa majassa, jollaisia

kafferit rakentavat, mutta majan ympärillä on parveke niinkuin teillä,

ja seinillä on piirustuksia. Maja on hyvin kaukana, en tiedä missä."

"Siinäkö kaikki?" minä kysyin, kun hän pysähtyi.

"Ei, ei vielä. Dogeetah parantuu. Hän yhtyy meihin siinä maassa, jonne

olemme matkalla, suuren hädän hetkenä. Siinä kaikki, ja palkka on puoli

kruunua."

"Tarkoitat kai shillinkiä", minä ehdotin.

"Ei, isäni Macumazahn. Shillinki riittää yksinkertaisista

taikatempuista, kuten esim. kohtalon ennustamisesta tavallisille

mustaihoisille, mutta puoli kruunua hyvin vaikeasta taikomisesta, joka

koskee valkoihoisia ja jota ainoastaan suuret tietäjät, sellaiset kuin

minä, Mavovo, osaavat tehdä."

Annoin hänelle puoli kruunua ja sanoin: "Katsopas, Mavovo ystäväni,

minä luotan sinuun soturina ja metsämiehenä, mutta taikomistasi pidän

puijauksena. Olen siitä niin vakuutettu, että jos Dogeetah löytyy

suuren hädän hetkenä siitä maasta, jonne aiomme mennä, niin lupaan

lahjoittaa sinulle kaksipiippuisen rihlapyssyni, jota olet niin

ihaillut."

Mavovon rumia kasvoja kirkasti harvinainen hymy. "Sitten antakaa se

minulle nyt, baba", hän sanoi, "sillä olen sen jo ansainnut. Käärmeeni

ei voi valehdella -- varsinkaan kun palkka on puoli kruunua."

Pudistin päätäni ja kielsin kohteliaasti mutta lujasti.

"Ah", sanoi Mavovo, "te valkoihoiset olette hyvin viisaita ja luulette

tietävänne kaikki. Mutta niin ei ole, sillä oppiessanne niin paljon

uutta olette unohtaneet vielä enemmän vanhaa. Kun se käärme, joka on

teissä, Macumazahn, asui minunlaisessani mustassa pakanassa tuhannen

tuhatta vuotta sitten, olisitte osannut tehdä ja teitte, mitä minä nyt.

Mutta nyt voitte vain tehdä pilkkaa ja sanoa: 'Mavovo, tuo urhoollinen

soturi, suuri metsästäjä, rehellinen mies, tulee valehtelijaksi

puhaltaessaan palaneeseen höyheneen tai lukiessaan, mitä tuuli

kirjoittaa lumottuun tuhkaan."

"En sano, että olet valehtelija, Mavovo, vaan sanon, että annat omien

kuvittelujesi pettää itsesi. Ei ole mahdollista, että toinen tietää

sellaista, mikä on salattu toiselta."

"Olisiko, todella niin, oi Macumazana, Yön vartija? Annanko minä

Mavovo, Zikalin oppilas, uranuurtaja, suurin tietäjistä, omain

kuvittelujeni pettää itseni? Ja eikö ihmisellä ole muita silmiä kuin

ne, jotka hänellä on päässään, niin ettei hän saata nähdä sellaista,

mikä on kätketty muilta? No hyvä, te sanotte niin, ja me mustat

tiedämme kaikki, että olette hyvin viisas, ja kuinka sitten minä,

zulu-raukka, kykenisin näkemään, mitä te ette näe? Mutta jos

huomisaamuna teille lähetetään sana laivalta, jolla aiomme purjehtia,

ja teitä kutsutaan tulemaan nopeasti, syystä että siellä on hätä,

silloin muistakaa omia sanojanne ja minun sanojani ja päättäkää,

taitaako toinen nähdä sellaista, mikä on toiselta kätketty

tulevaisuuden pimeyteen. Oi, rihlapyssynne on nyt jo minun, vaikka ette

annakaan sitä minulle nyt, kun pidätte minua petkuttajana. No niin,

isäni Macumazahn, koska pidätte minua petkuttajana, niin en koskaan

enää puhalla höyheneen enkä lue tuulen kirjoitusta tuhkasta teille enkä

kenellekään, joka syö teidän leipäänne."

Sitten hän nousi, tervehti minua nostamalla oikean kätensä, kokosi

rahaläjänsä ja lääkelaukkunsa ja asteli kohti hiljaista majaansa.

Kiertäessämme taloa kohtasimme vanhan ontuvan taloudenhoitajani

Jack'in.

"_Inkoosi_", hän sanoi, "valkoinen päällikkö Wazela pyysi minua

sanomaan, että hän ja keittäjä Sam ovat menneet nukkumaan laivalle

pitääkseen silmällä tavaroita. Sam tuli juuri ja vei hänet mukanaan;

hän lupaa sanoa syyn huomenna."

Minä nyökkäsin ja jatkoin matkaa, ihmetellen mielessäni, mikä oli

saattanut Stephen'in äkkiä päättämään viettää yönsä _Marialla_.

V.

HASSAN.

Noin kaksi tuntia päivänkoiton jälkeen minut seuraavana aamuna herätti

kolkutus ovelle ja Jack'in ääni, joka sanoi keittäjä Sam'in haluavan

puhutella minua.

Olin ihmeissäni, mitä varten hän nyt oli täällä, vaikka luulin hänen

nukkuvan laivalla, ja käskin hänen siis astua sisään. Huomautan tässä,

että Sam oli kotoisin Kap'ilta ja sekarotua. Pohjaveri oli kai

malaijilaista, johon oli sekoittunut intialaista kylmäverisyyttä ja

tavalla tai toisella tippa valkeaa, mahdollisesti myöskin hiukan

hottentottia, mutta siitä en ole varma. Tulos oli henkilö, jolla oli

vähän paheita ja paljon hyveitä. Sammy oli, voin sanoa sen heti, ehkä

suurin pelkuri minkä milloinkaan olen tavannut. Hän ei voinut sille

mitään, se oli hänelle myötäsyntyistä, vaikkakaan tämä pelkuruus, kumma

kyllä, ei milloinkaan estänyt häntä juoksemasta uuteen vaaraan. Siten

hän esimerkiksi hyvin tiesi, että retki, jolle aioin lähteä, oli

erittäin uhkarohkea; muistaessani hänen heikkoutensa selitin sen

hänelle hyvin selvästi. Mutta tämä tieto ei peloittanut häntä

pyytämästä ja rukoilemasta, että saisi seurata minua. Mahdollisesti syy

oli siinä, että välillämme, samoinkuin Hansin ja minun, oli olemassa

molemminpuolinen kiintymys. Kerran, monta vuotta aikaisemmin, olin

pelastanut Sammyn aika vaikeasta pälkähästä kieltäytymällä todistamasta

häntä vastaan. On tarpeetonta mennä yksityiskohtiin, mutta eräs hänen

hallussaan oleva rahasumma oli hävinnyt. Tästä tahdon mainita vain sen,

että hän oli siihen aikaan kihloissa erään neekerinaisen kanssa, jolla

oli hyvin kalliita mielitekoja ja jota hän lopultakaan ei nainut.

Tämän jälkeen hän sattumalta joutui hoitamaan minua sairauteni aikana.

Siitä johtui kiintymys, josta mainitsin.

Sammy oli kristinuskoon kääntyneen alkuasukassaarnaajan poika ja

kasvatettu, kuten hän sanoi, "Sanalla". Hän oli säätyynsä nähden saanut

erinomaisen kasvatuksen ja puhui, paitsi monia paikallisia murteita,

joihin oli tutustunut vaihtelevan elämänuransa tautta, täydellisesti

englantia, vaikkakin hyvin mahtipontisella tyylillä. Hän ei milloinkaan

käyttänyt lyhyttä sanaa, jos vain sai käsiinsä, tai paremminkin

kielelleen, pitkän. Muutamia elinvuosiaan hän oli luullakseni ollut

opettajana eräässä Kapkaupungin koulussa, joka oli neekerioppilaita

varten, ja hänen omain sanainsa mukaan hänen "alanaan" oli ollut

"englannin kieli ja kirjallisuus".

Kyllästyttyään tai saatuaan eron tästä toimesta jostakin syystä, jota

hän ei koskaan maininnut, hän oli kuljeksinut rannikkoa pitkin

Zanzibariin, missä suuntasi kielikykynsä arabiankielen opiskeluun ja

pääsi taloudenhoitajaksi tai ylikeittäjäksi hotelliin. Muutaman vuoden

kuluttua hän menetti tämänkin paikan, en tiedä, kuinka tai mistä

syystä, ja ilmestyi Durban'iin "vaatimattomassa asemassa", kuten hän

itse sanoi. Täällä kohtasimme toisemme uudelleen juuri ennen Ponga-maan

matkaani.

Käytökseltään hän oli hyvin kohtelias ja luonteeltaan erittäin

uskonnollinen; luulen, että hän oli uskonnoltaan baptisti. Hän oli

lyhyt, ruskea, keikarimainen mies, jonka ikää oli vaikea arvata. Tukka

kammattu keskeltä jakaukselle, ja kaikissa olosuhteissa hän aina oli

siististi puettu.

Otin hänet palvelukseeni syystä että hän oli suuressa puutteessa ja oli

erinomainen keittäjä, mitä parahin sairaanhoitaja, ja ennen kaikkea

syystä että olimme, kuten jo kerroin, tavallaan kiintyneet toinen

toiseemme. Sitäpaitsi hänen olentonsa huvitti minua suuresti, mikä

merkitsee paljon pitkällä matkalla, jollaiselle aioin lähteä. Sellainen

lyhykäisyydessään oli Sammy.

Kun hän astui huoneeseen, näin, että hänen vaatteensa olivat hyvin

märät, ja kysyin häneltä heti, satoiko ulkona vai oliko hän ollut

juovuksissa ja nukkunut märässä ruohikossa.

"Ei, mr. Quatermain", hän vastasi, "aamu on erittäin ihana, ja

hottentottiraukan tavoin olen kieltäytynyt juovutusaineiden käytöstä.

Vaikka olemme monessa muussa suhteessa erilaiset, tässä asiassa olemme

yhtä mieltä."

"No, mitä hemmettiä sitten on tapahtunut?" minä keskeytin hän hienojen

sanojensa tulvan.

"Sir, laivalla on hätä" (minä muistin Mavovoa ja hätkähdin), "olen

viettänyt siellä yöni mr. Somers'in seurassa hänen erityisestä

pyynnöstään." (Oikeastaan oli asia juuri päinvastoin.) "Tänä aamuna

ennen aamunkoittoa, kun portugalilainen kapteeni luuli kaikkien

nukkuvan, hän alkoi muutamien arabialaisten kanssa aivan levollisina

nostaa ankkuria ja vetää purjeita tankoon. Mutta mr. Somers ja minä

olimme aivan hereillä. Me tulimme ulos hytistämme ja mr. Somers

istuutui vintturille revolveri kädessä ja sanoi -- no niin, sir, en

tahdo toistaa, mitä hän sanoi."

"Niin, jätä se tekemättä. Mitä sitten tapahtui?"

"Sitten, sir, nousi hirveä melu ja hämminki. Portugalilainen ja

arabialaiset uhkailivat mr. Somers'ia, mutta, sir, hän vain istui

edelleen vintturilla lujana ja rohkeana kuin kallio keskellä vuolasta

virtaa ja huomautti, että hän halusi nähdä heidät kaikki jossakin,

ennenkuin he saisivat koskea häneen. Senjälkeen, sir, en tiedä mitä

tapahtui sillä pitäessäni vahtia laivan reunalla joku nakkasi minut

suinpäin mereen, ja kun onneksi olen hyvä uimari, pääsin rantaan ja

kiiruhdin ilmoittamaan teille."

"Ja ilmoititko kenellekään muulle, sinä hullu?" minä kysyin.

"Kyllä, sir, juostessani pitkin rantaa ilmoitin eräälle

satamaupseerille, että Maria-laivalla oli hemmetin kova meteli, josta

pyysin häntä ystävällisesti ottamaan selkoa."

Samassa minä jo olin vetänyt ylleni paidan ja housut ja olin

huutelemassa Mavovoa ja muita. Sillä kun Mavovon ja hänen toverinsa

vaatetuksen muodosti vain moocha ja huopapeite, he eivät tarvinneet

paljoa aikaa pukeutumiseen.

"Mavovo", minä aloin, "laivalla on meteli --"

"Oi, baba", hän keskeytti, ja kasvoille ilmestyi kuin irvistys, "se on

hyvin kummallista, mutta uneksin viime yönä sanoneeni teille --"

"Vaiti unistasi", minä sanoin. "Kokoa miehet ja mene -- ei, siitä ei

ole hyötyä, saattaisi tapahtua miestappo. Joko teko on jo tehty tai

kaikki on kunnossa. Pidä metsästäjät valmiina; lähden heidän mukanaan.

Matkatavarat voidaan noutaa myöhemmin."

Vajaassa tunnissa olimme lastaussillalla, jonka ulkopuolella _Maria_

oli ankkurissa ja jossa kerran oli oleva mainio Durban'in satama,

vaikka niinä aikoina laivaustoimi siellä oli erittäin alkuperäisellä

kannalla. Olimme varmaan oudonnäköinen kulkue. Minä täydellisesti ja

hienosti puettuna marssin etumaisena. Seuraavana tuli Hans päässään

tahrainen leveälierinen hattunsa, jota hän tavallisesti käytti, ja

puettuna likaiseen korderoi-pukuun, sitten rasvattu Sammy koristettuna

eurooppalaiseen tapaan jäykkine huopahattuineen ja sini- ja

punajuovaisine kaulanauhoineen, mikä vaatetus olisi näyttänyt hyvin

hienolta, ellei äskeistä kastetta olisi tapahtunut. Häntä seurasi

julmannäköinen Mavovo ja hänen metsästäjäjoukkonsa, kaikilla "rengas"

eli _isicoco_, joksi zulut sitä nimittävät, s.o. lyhyeen tukkaan

kiinnitetty kiiltävä, musta pikirengas. Se oli julmannäköinen joukko,

mutta kun he uuden lain mukaan eivät saaneet esiintyä asestettuina

kaupungissa, heidän pyssynsä oli jo lähetetty laivaan, mutta keihäät,

joidenka terien ympärille oli kierretty kuivaa ruohoa, heillä oli

mukanaan makuumattoihin käärittyinä.

Kullakin oli kuitenkin kädessään iso punapuinen heittoase, ja he

marssivat neljä rivissään sotilaalliseen tapaan. On totta, että kun

astuimme veneeseen soutaaksemme laivalle, suuri osa heidän sotaista

intoaan haihtui, sillä nämä samat miehet, jotka eivät maalla pelänneet

mitään, olivat kauhean arkoja tuolla oudolla elementillä vedellä.

Saavutimme _Marian_, joka oli mitättömän näköinen kuin amme, ja

kiipesimme kannelle. Ensimmäinen, mitä näin katsahtaessani perälle oli

Stephen istumassa vintturilla pistooli kädessä, niinkuin Sammy oli

sanonut. Aivan vieressä kaiteeseen nojaten seisoi roistonnäköinen

portugalilainen Delgado, ilmeisesti hyvin pahalla tuulella, ja hänen

ympärillään joukko yhtä roistonnäköisiä, likaiseen valkoiseen pukuun

puettuja arabialaisia merimiehiä. Heidän edessään oli satamakapteeni,

tunnettu ja arvossa pidetty herrasmies nimeltä Cato, pieni mies kuten

minäkin ja koeteltu monessa seikkailussa. Muutamain palvelijainsa

seurassa hän istui kajuutanakkunalla tupakoiden, silmät kiinnitettyinä

Stephen'iin ja portugalilaiseen.

"Hauska tavata, Quatermain", hän sanoi. "Täällä on jokin riita, mutta

minä saavuin juuri enkä ymmärrä portugalinkieltä ja tuo herra, joka

istuu vintturilla, ei tahdo jättää paikkaansa tullakseen selittämään."

"Mikä hätänä, Stephen?" minä kysyin puristettuani mr. Caton kättä.

"Mikako hätänä?" Somers vastasi. "Tuo mies tuossa", ja hän osoitti

Delgadoa, "aikoi pujahtaa merelle ja viedä mennessään kaikki tavaramme,

siinä kaikki, puhumattakaan minusta ja Sammysta, jotka hän epäilemättä

olisi heittänyt mereen heti päästyään etemmäksi maasta. Mutta Sammy,

joka ymmärtää portugalinkieltä, kuuli heidän pienet suunnitelmansa,

jotka, niinkuin näette, minä olen estänyt."

No niin, Delgado sai esittää oman kertomuksensa asiasta ja selitti,

niinkuin olin arvannutkin, aikoneensa vain vähän lähemmäksi aidaketta

siellä odottaakseen meidän tuloamme. Tietysti hän valehteli ja tiesi

meidänkin olevan selvillä totuudesta ja siitä, että hänen aikomuksensa

oli ollut pujahtaa merelle, viedä mukanaan kallis omaisuutemme ja myydä

se murhattuaan tai heitettyään asumattomalle rannalle Stephen'in ja

kokkiraukan. Mutta kun mitään ei voitu näyttää toteen ja me olimme nyt

kyllin voimissamme pitääksemme huolta itsestämme ja omaisuudestamme,

pidin jutun jatkamisen tarpeettomana. Hyväksyin siis selityksen

hymyillen ja tarjosin kaikille aamuryypyn.

Myöhemmin Stephen kertoi minulle, että ollessani puheissa Mavovon

kanssa edellisenä iltana Sammy, joka oli tavaroita vartioimassa

laivalla, oli lähettänyt sanan, että hän olisi iloinen saadessaan

seuraa. Tuntiessaan kokin aran luonteen hän oli onneksi heti tehnyt

päätöksensä ja mennyt nukkumaan laivalle. Aamupuolella syntyi meteli,

niinkuin Sammy oli kertonut. Sen hän kuitenkin oli salannut minulta,

ettei häntä heitetty mereen, niinkuin hän sanoi, vaan hyppäsi hän

kannelta omasta aloitteestaan, kun selkkaus Delgadon kanssa näytti

uhkaavalta.

"Ymmärrän aseman", minä sanoin, "ja kaikki on hyvin, kun loppu on hyvä.

Mutta oli onni, että tulit ajatelleeksi nukkumista laivalla."

Tämän jälkeen kaikki meni hyvin. Stephen'in johdolla lähetin muutamia

miehistä noutamaan jäljelläolevia tavaroitamme, jotka he toivatkin

onnellisesti perille, ja illalla me lähdimme. Matkamme Kilwaan oli

ihana, lempeä tuulenhenki kuljetti meitä eteenpäin, ja meri oli tyyni,

niin ettei edes Hans, jota pidän maailman huonoimpana merimiehenä,

eivätkä zulu-metsästäjät olleet pahasti sairaina, vaikka he Sammyn

sanojen mukaan "kieltäytyivät ruoasta".

Pyhä kukka: Allan Quatermainin jännittävä seikkailu Afrikassa · 第 5 / 28 段