ennen lähtöämme rohkaisin pitkän harkinnan jälkeen mieleni ja kirjoitin
sir Alexander Somers'ille kirjeen, jossa selitin koko jutun niin
selvästi kuin osasin salaamatta edes yrityksemme vaarallista luonnetta.
Lopuksi kysyin, pitikö hän viisaana sallia ainoan poikansa lähteä
sellaiselle retkelle vain vähäisen erimielisyyden vuoksi.
Kun ei kirjeeseen tullut vastausta, jatkoin matkavarustuksia. Rahaa oli
runsaasti, sillä "O'Pavo'n" jälleenmyynti sir Joshua Tredgold'ille oli
onnistunut tyydyttävästi vaikkakin pienellä tappiolla, ja niin saatoin
iloisin mielin käyttää varoja kaikkeen tarpeelliseen, Ei milloinkaan
ennen minulla ole ollut sellaisia varustuksia kuin ne, jotka
lähetettiin edeltämme laivaan.
Vihdoin lähtöpäivä tuli. Seisoimme Paddington'in asemasillalla,
odottaen Dartmouth'in junan lähtöä, siihen aikaan nimittäin Afrikan
laivat lähtivät tästä satamasta. Minuuttia tai paria ennen junan
lähtöä, juuri ollessamme astumassa vaunuun, huomasin tutun näköiset
kasvot, joidenka omistaja nähtävästi etsi jotakuta tungoksesta.
"Mr. Briggs", sanoin hänen ohikulkiessaan, "etsittekö mr. Somers'ia?
Hän on tuolla sisällä."
Kirjuri hyppäsi vaununosastoon ja ojensi mr. Somers'ille kirjeen.
Sitten hän taas sukelsi esiin ja odotti. Somers luki kirjeen ja repäisi
irti puhtaan arkinpuoliskon, jolle hän kiireesti kirjoitti muutaman
sanan. Hän antoi sen minulle, jotta ojentaisin sen Briggs'il!e, enkä
voinut olla katsomatta, mitä siihen oli kirjoitettu. Sanat kuuluivat:
"Liian myöhäistä nyt. Jumala siunatkoon Sinua, rakas isäni.
Toivon, että tapaamme toisemme taas. Ellemme, niin koeta ajatella
ystävällisesti paljon vaivaa tuottanutta ja typerää poikaasi, Stephen."
Hetken kuluttua juna oli lähtenyt.
"Sivumennen sanoen", hän virkkoi, kun puhalsimme asemalta, "sain
terveisiä isältäni, joka lähettää tämän teille."
Avasin kirjekuoren, jolle osoite oli kirjoitettu rohkealla, pyöreällä
käsialalla, joka mielestäni oli kuvaavaa kirjoittajalle, ja luin
seuraavaa:
"K. Herra!
Ymmärrän vaikutteenne, jotka saivat Teidät kirjoittamaan minulle
ja kiitän Teitä sydämellisesti kirjeestänne, joka todistaa, että
olette arvostelukykyinen ja kunniantuntoinen mies. Kuten otaksutte,
retki, jolle poikani on lähtenyt, ei mielestäni ole järkevä. Olette
huomannut erotuksen hänen ja minun välillä, sillä ne astuivat
vastakkain Teidän läsnäollessanne. Itse asiassa tunnen olevani
Teille anteeksipyynnön velkaa siitä, että sekoitin Teidät ikävään
perheriitaan. Kirjeenne sain vasta tänään, sillä se oli lähetetty
minulle toimistosta käsin maatilalleni. Olisin heti tullut
kaupunkiin, mutta olen pahaksi onneksi saanut leinikohtauksen,
joka tekee minulle mahdottomaksi liikkumisen. Senvuoksi en voi
muuta kuin kirjoittaa pojalleni toivoen, että kirje, jonka lähetän
erikoisen sanansaattajan mukana, saapuu hänelle ajoissa ja muuttaa
hänen päätöksensä matkan suhteen. Samalla saatan lisätä, että
vaikka olen eronnut ja eroan hänestä monessa kohdin, kuitenkin olen
syvästi kiintynyt poikaani ja toivon vakavasti hänen menestystään.
Ilmoitusta hänelle tapahtuneesta vahingosta en jaksaisi
ajatellakaan.
Käsitän, että muutos hänen suunnitelmissaan tällä yhdennellätoista
hetkellä saattaisi Teidät vakavaan asemaan ja tukaluuksiin. Pyydän
ilmoittaa Teille nimenomaan, että siinä tapauksessa hyvitän Teille
kaikki ja poistan tileistäni nuo £ 2,000, jotka kuulen hänen
luvanneen yhteiseen yritykseenne. Voi kuitenkin tapahtua, että
poikani, jolla on verissä omaa itsepäisyyttäni, kieltäytyy
muuttamasta mieltään. Siinä tapauksessa voin vain Korkeimman
Voiman suojassa uskoa hänet Teidän huolenpitoonne ja pyytää Teitä
holhoamaan häntä kuin omaa lastanne. Minä voin pyytää, ja enempää
Te ette voi tehdä. Pyytäkää häntä kirjoittamaan minulle, kun
tilaisuutta tarjoutuu, ja ehkä Tekin kirjoitatte; sanokaa hänelle
myöskin, että vaikka vihaankin hänen kukkainsa näkemistä, jotka
hän jätti taloonsa Twickenham'iin, koetan pitää niistä huolta.
Nöyrä palvelijanne
Alexander Somers."
Kirje liikutti minua syvästi, vieläpä teki minut hyvin levottomaksi.
Sanaakaan sanomatta ojensin sen toverilleni, joka luki sen läpi
huolellisesti.
"Hauska, että hän kirjoittaa tuolla tavoin orkideoista", hän virkahti.
"Isällä on hyvä sydän, vaikka hän tottuneena kaiken ikänsä saamaan
tahtonsa täytetyksi antaa kiivautensa voittaa."
"No, mitä aiotte tehdä?" kysyin.
"Tietysti jatkaa matkaa. Olen laskenut käteni auraan enkä aio katsoa
taakseni. Jos sen tekisin, olisin lurjus ja sitäpaitsi, mitä ikinä hän
sanookin, silti hän ei ajattelisi minusta parempaa. Älkää siis koettako
vaikuttaa minuun, se ei hyödyttäisi mitään."
Hetkistä myöhemmin nuori Somers näytti verraten masentuneelta, mikä
hänelle oli todella harvinainen mielentila. Ainakaan hän ei puhunut
mitään, katseli vain vaunun akkunasta talvista maisemaa. Vähitellen hän
kuitenkin tointui ja oli Dartmouth'iin saapuessamme hilpeä kuin
ennenkin, vaikka minä puolestani en voinut ottaa osaa hänen
iloisuuteensa.
Ennen laivan lähtöä kirjoitin sir Alexanderille ja kerroin hänelle
tarkkaan asiain tilan, ja saman lienee tehnyt hänen poikansakin, vaikka
ei näyttänyt kirjettä.
Durbanissa, juuri ollessamme lähdössä sisämaahan, sain kirjeeseeni
vastauksen, joka oli lähetetty heti seuraavalla laivalla. Siinä hän
sanoi täydellisesti ymmärtävänsä aseman ja lupasi, mitä ikinä
saattaisikin tapahtua, olla syyttämättä minua, jota hän aina vakuutti
ajattelevansa ystävällisin tuntein. Hän kehoitti minua vaikeuksien tai
rahanpuutteen sattuessa nostamaan tarvittavan määrän hänen tililtään,
siliä hän oli antanut siitä ilmoituksen Afrikan Pankille.
Edelleen hän lisäsi, että hänen poikansa oli joka tapauksessa
osoittanut tarmoa, josta hän kunnioitti häntä.
Ja nyt saan pitkäksi aikaa ottaa jäähyväiset sir Alexanderilta ja
kaikelta, mikä on tekemisissä Englannin kanssa.
IV.
MAVOVO JA HANS.
Maaliskuun alussa saavuimme onnellisesti Durban'iin ja majoituimme
Berean rannalla olevaan talooni, jossa olin luullut Veli Johanneksen
meitä odottavan. Mutta Veli Johannesta ei näkynyt. Vanha, ontuva
griqualainen Jack, joka piti huolta talostani ja ennen oli ollut yksi
metsästäjiäni, sanoi Dogeetah'in, joksi hän häntä kutsui, heti minun
lähtöni jälkeen ottaneen metallilaatikkonsa ja haavinsa ja vaeltaneen
sisämaahan, hän ei tiennyt minne, jättämättä, kuten hän vakuutti,
minkäänlaista sanaa tai kirjettä jälkeensä. Laatikot, jotka olivat
olleet täynnä perhosia ja kuivattuja kasveja, olivat niinikään
kadonneet, mutta sain tietää, että ne hän oli lähettänyt johonkin
Amerikan satamaan purjealuksella, joka oli matkalla Yhdysvaltoihin ja
sattui poikkeamaan Durban'iin ottamaan ruokaa ja vettä. Mihin mies itse
oli joutunut, siitä en päässyt selville. Hänet oli nähty Maritzburgissa
ja myöhemmin muutamain tuttujen kafferien mukaan Zulu-maan
rajaseuduilla, missä hän, mikäli ymmärsin, oli hävinnyt kuin ilmaan.
Tämä oli lievästi sanoen hämmästyttävää ja herätti kysymyksen, mitä nyt
oli tehtävä. Veli Johanneksen piti olla oppaamme. Hän yksin tunsi
mazitu-kansan, hän yksin oli käynyt salaperäisen Pongo-maan rajoilla,
ja vaikka olinkin tottunut Afrikan-kulkija, olin tuskin halukas
yrittämään päästä tuohon maahan ilman hänen apuaan.
Kun kaksi viikkoa oli kulunut eikä vieläkään näkynyt hänestä
merkkiäkään, Stephen ja minä pidimme juhlallisen neuvottelun. Minä
osoitin hänelle aseman vaikeudet ja vaarat ja ehdotin, että näissä
olosuhteissa ehkä tekisimme viisaimmin jättäessämme hurjan
orkideajahdin ja lähtisimme sen sijaan johonkin Zulu-maan osaan
ampumaan elefantteja, joita tässä maassa siihen aikaan oli hyvin
runsaasti.
Hän oli myöntyväinen, sillä elefantin kaatamisen toiveet viehättivät
häntä.
"Ja kuitenkin", minä sanoin hetken mietittyäni, "on omituinen sattuma,
mutta muutettuani suunnitelmiani viimeisessä hetkessä muusta syystä
kuin pakosta en milloinkaan muista tehneeni onnistunutta retkeä."
"Ehdotan, että heitämme arpaa", sanoi Somers; "on olemassa sattuman
määräämä sallimus. No niin, päät kultaiselle kukalle ja hännät
elefantille."
Hän pyörähytti puolen-kruunun rahan ilmaan. Se putosi ja vieri
suuren keltapuisen arkun alle, joka oli täynnä minun kokoamiani
merkillisyyksiä ja jota siirtämään tarvittiin koko yhteiset voimamme,
vedimme sen syrjään jonkun verran kiihtyneinä, sillä sattumasta riippui
todella paljon, minä sytytin tulitikun ja valaisin nurkkaa. Siellä
tomussa oli raha.
"Mikä siinä on?" kysyin Somers'ilta, joka oli vatsallaan arkulla.
"Orkidea -- pää, tarkoitan", hän vastasi. "No niin, asia on päätetty
eikä meidän tarvitse enää olla huolissamme."
Seuraavat kaksi viikkoa olivat minulle kiireinen aika. Lahdella sattui
olemaan noin sadan tonnin vetoinen kuunari. Sen omisti portugalilainen
Delgado-niminen kauppias, joka myi tavaroitaan Itä-Afrikan eri
satamissa ja Madagaskarilla. Hän oli roiston näköinen mies, jonka
epäilin olevan tekemisissä siihen aikaan niin lukuisien ja mahtavien
orjakauppiaiden kanssa, ehkäpä kuuluvankin heihin. Mutta kun hän oli
aikeissa purjehtia Kilwaan, josta meidän oli lähdettävä sisämaahan,
päätin käyttää häntä kuljettamaan meidät ja tavaramme sinne. Asiaa ei
ollut helppo saada päätetyksi kahdesta syystä. Ensinnäkin hän ei
näyttänyt suovan, että rupeaisimme metsästämään Kilwan takalistoilla,
missä hän vakuutti olevan aivan tyhjää riistasta ja toiseksi hän sanoi
haluavansa purjehtia heti. Kuitenkin voitin hänen esteensä keinolla,
jota hän ei voinut vastustaa -- nimittäin rahalla, ja lopulta sovimme,
että hän lykkäisi matkansa kaksi viikkoa eteenpäin.
Sitten ryhdyin kokoomaan miehiämme, joita päätin tarvittavan vähintään
kaksikymmentä. Olin jo lähettänyt sanansaattajia kokoomaan Durban'iin
Zulu-maasta ja Natal'in ylängöltä erinäisiä metsästäjiä, jotka olivat
seuranneet minua muillakin retkilläni. Ennen pitkää heitä saapuikin
noin kaksitoista. Minulla on aina ollut se onni, että olen ollut mitä
parhaissa väleissä kafferieni kanssa, ja he olivat aina kysymättä
valmiit seuraamaan minua minne ikinä meninkin.
Mies, jonka olin valinnut alikapteenikseni, oli zulu nimeltä Mavovo.
Hän oli lyhyt, suunnattoman leveärintainen mies, yli keski-iän. Hänen
voimansa oli kuuluisa; sanottiinpa, että hän saattoi sarvista kaataa
härän, ja itse olen nähnyt hänen pitelevän maassa haavoittuneen
puhvelin päätä, kunnes ehdin tulla ampumaan.
Kun tutustuin Mavovoon, hän oli taikuri ja vähäinen päällikkö
Zulu-maassa. Kuten minäkin hän oli taistellut ruhtinas Umbelazi'n
puolesta suuressa Tugelan taistelussa, mitä rikosta Cetewayo ei koskaan
antanut hänelle anteeksi. Noin vuotta myöhemmin hän sai varoituksen,
että häntä epäiltiin noituudesta ja aiottiin tappaa. Hän pakeni kahden
vaimonsa ja lapsensa kanssa. Murhamiehet saavuttivat heidät, ennenkuin
he ehtivät Natal'in rajalle, ja lävistivät vanhemman vaimon ja toisen
vaimon lapsen. Heitä oli neljä miestä, mutta näystä raivostuneena
Mavovo kääntyi ja surmasi heidät kaikki. Senjälkeen hän melkein
kappaleiksi hakattuna ryömi jäljelle jääneen vaimonsa kanssa joelle ja
sen yli Natal'iin. Vähän myöhemmin toinenkin vaimo kuoli, kuten
kerrottiin, surusta lapsensa menettämisen vuoksi. Mavovo ei ottanut
enää uutta vaimoa, ehkä syystä että hän oli nyt varaton mies, sen
jälkeen kuin Cetewayo oli anastanut koko hänen karjansa; sitäpaitsi
hänellä oli rumentava keihään haava -- oikea sierain oli hakattu pois.
Pian toisen vaimonsa kuoleman jälkeen hän etsi käsiinsä minut, kertoi
olevansa viralta pantu kyläpäällikkö ja pyysi päästä palvelukseeni
metsästäjänä. Minä otinkin hänet enkä ole sitä askelta koskaan katunut,
sillä vaikka hän olikin äreäluontoinen ja harjoitti väliin kaameita
taikatemppuja, hän oli mitä uskollisin palvelija ja urhoollinen kuin
jalopeura, tai ennemminkin puhveli, sillä jalopeura ei aina ole
urhoollinen.
Toinen mies, jota en lähettänyt hakemaan, vaan joka tuli itsestään, oli
vanha hottentotti nimeltä Hans, jonka kanssa olen enemmän tai vähemmän
ollut tekemisissä koko ikäni. Ollessani lapsi hän oli isäni palvelijana
Kapmaassa ja varhaisimmissa sodissa sotatoverini. Hän sai myöskin jakaa
kanssani muutamia hyvin hirveitä seikkailuja, joista olen kertonut
ensimmäisen vaimoni Marie Marais'in tarinassa. Hänen kanssaan me muun
muassa olimme ainoat henkilöt, jotka pelastuimme Retiefin ja hänen
kumppaniensa verilöylystä Zulu-kuninkaan Dingaan'in käsistä.
Seuraavissa taisteluissa, niiden joukossa myöskin Verivirran
taistelussa, hän seisoi rinnallani ja sai lopuksi suuren osan
anastettua karjaa. Senjälkeen hän vetäytyi hiljaisuuteen ja perusti
kauppapuodin alkuasukkaita varten Pinetown-nimiseen paikkaan noin
viidentoista mailin päähän Durban'ista. Täällä epäilen hänen joutuneen
huonoille teille ja alkaneen juoda enemmän tai vähemmän; niinikään
pelata uhkapeliä. Joka tapauksessa hän menetti suurimman osan
omaisuuttaan tai ainakin niin paljon, ettei enää tiennyt mihin ryhtyä.
Niin tapahtui eräänä iltana, kun menin ulos talostani, jossa olin ollut
laskelmia tekemässä, että näin parvekkeella kokoonkyyristyneenä ja
sarvipiippua poltellen vanhan, keltakasvoisen ja valkotukkaisen miehen.
"Hyvää päivää, baas", hän sanoi, "tässä olen minä, Hans."
"Niinpä näen", minä vastasin hyvin kylmästi. "Ja mitä teet täällä,
Hans? Kuinka sinulle jää aikaa juopottelultasi ja peluultasi
Pinetown'issa tulla tänne minua tervehtimään, kun en ole nähnyt sinua
kolmeen vuoteen?"
"Baas, peluu on lopussa, sillä minulla ei ole enää, mitä panna peliin,
Ja juopottelu saa myöskin jäädä, sillä yksikin pullollinen Cape Smoke'a
tekee minut aivan pahoinvoivaksi seuraavaksi aamuksi. Siksi nautin nyt
ainoastaan vettä ja sitäkin mahdollisimman vähän, ja vähän tupakkaa
maun peitoksi."
"Hauska kuulla, Hans. Jos isäni, Saarnaaja, joka sinut kastoi, nyt
olisi elossa, hänellä olisi paljon sanottavaa sinun käytöksestäsi eikä
minulla ole epäilystäkään, ettei hän sitä tee heti, kun olet mennyt
kuoppaan (s.o. hautaan). Sillä siellä kuopassa hän odottaa sinua,
Hans."
"Tiedän, tiedän, baas. Olen ajatellut sitä, ja se surettaa minua.
Arvoisa isänne, Saarnaaja, on varmaan hyvin vihainen minulle, kun
tapaan hänet tulisessa paikassa, missä hän meitä odottaa. Mutta
toivon tekeväni sovinnon hänen kanssaan tekemällä hyvää teidän
palveluksessanne, baas. Olen kuullut, että baas aikoo lähteä
metsästysretkelle. Tulin tänne liittyäkseni teidän seuraanne, baas."
"Vai minun seuraani! Sinähän olet vanha, et ansaitse viittä shillinkiä
kuussa paitsi ruokaasi. Olet kurttuinen vanha viinaleili, joka ei pidä
edes vettä."
Hans irvisti koko rumalla naamallaan. "Oi, baas! Olen kyllä vanha,
mutta samalla viisas. Kaikkina näin vuosina olen kerännyt viisautta.
Olen aivan yhtä täynnä sitä kuin mehiläisen pesä on täynnä hunajaa, kun
kesä on mennyt. Ja, baas, voin paikata leilissä olevat raot."
"Hans, ei se hyödytä, en halua sinua. Aion mennä suureen vaaraan.
Minulla täytyy olla ympärilläni sellaisia, joihin voin luottaa."
"Hyvä, baas, ja kuka on luotettavampi kuin Hans? Kuka teitä varoitti
quabien hyökkäyksestä Maraisfontein'issä ja siten pelasti --"
"Hys!" minä sanoin.
"Ymmärrän. En mainitse nimeä. Se on niin pyhä, ettei sitä saa mainita.
Se on hänen nimensä, joka seisoo valkoisten enkelien kanssa Jumalan
edessä; onneton juomari Hans ei saa sitä mainita. Ja kuka seisoi teidän
rinnallanne siinä suuressa taistelussa? Oi, minä aivan nuorennun, kun
ajattelen sitä, kuinka katto paloi; kuinka ovi kaatui, kuinka
kohtasimme keihäillä varustetut quabit; kuinka te ojensitte pistoolin
tuon Pyhän päätä kohti, jonka nimeä ei sovi mainita, tuon Suuren, joka
tiesi miten kuolla. Oi, baas, meidän elämämme ovat punoutuneet yhteen
niinkuin kiertokasvi puuhun, ja minne te menette, sinne minunkin on
teitä seurattava. Älkää lähettäkö minua pois! En halua palkkaa,
ainoastaan palan ruokaa, kourallisen tupakkaa ja teidän kasvojenne
valoa sekä silloin tällöin sanan niistä muistoista, jotka kuuluvat
meille yhteisesti. Olen vielä aivan vahva. Osaan ampua hyvästi --
hyvästi. Baas, kuka neuvoi teitä tähtäämään korppikotkain pyrstöihin
Verilöylyvuorella tuolla kaukana Zulu-maassa ja sillä tavalla pelasti
koko buuri-kansan ja hänetkin, jonka nimeä ei saa mainita? Baas,
ettehän lähetä minua pois?"
"En", minä vastasin, "saat tulla. Mutta sinun on vannottava isäni,
Saarnaajan, hengen kautta olla koskematta mihinkään juomiin sillä
matkalla."
"Minä vannon hänen henkensä ja tuon Pyhän kuolleen hengen kautta", ja
hän heittäytyi polvilleen, tarttui käteeni ja suuteli sitä. Sitten hän
nousi ja sanoi käytännöllisellä äänellä: "Jos baas voi antaa minulle
kaksi huopapeitettä, niin olen kiitollinen, ja viisi shillinkiä tupakan
ja uuden veitsen ostoon. Missä baas'in pyssyt ovat? Minun pitää rasvata
ne. Minä pyydän, että baas ottaisi mukaansa sen pienen rihlapyssyn,
jonka nimi on _Intombi_ (Neito), sen saman, jolla ammuitte korppikotkia
Verilöylyvuorella ja joka tappoi hanhet Hanhikuilulla, jolloin minä
latasin ja te saitte suuren voiton buurista, jota Dingaan nimitti
Kaksikasvoiseksi."
"Hyvä on", minä sanoin. "Tästä saat nuo viisi shillinkiä, kyllä saat
huopapeitteet ja uuden pyssyn ja kaikki, mitä tarvitset. Pyssyt löydät
pienestä takahuoneesta, ja siellä ovat myöskin toisen baas'in, minun
toverini, pyssyt, joka myöskin on sinun herrasi. Mene katsomaan niitä."
* * * * *
Ennen pitkää kaikki oli valmiina, pyssy-, ammus-, lääke-, lahja- ja
eväslaatikot olivat Maria-laivalla; samoin kaksi aasia, jotka olin
ostanut siinä toivossa, että saisimme niistä hyötyä joko ratsastus- tai
vetojuhtina. Huomautettakoon, että aasit ja ihmiset ovat ainoat elävät
olennot, jotka ovat vastustuskykyisiä tsetsekärpäsen pistoksen
myrkyllistä vaikutusta vastaan, lukuunottamatta tietysti villieläimiä.
Oli tullut viimeinen yömme Durban'issa, ihana kuutamoyö maaliskuun
lopulla; portugalilainen Delgado oli nimittäin ilmoittanut aikovansa
matkustaa seuraavan päivän iltapuolella. Stephen Somers ja minä
istuimme parvekkeella poltellen ja jutellen.
"On omituista", minä virkoin, "että Veli Johannes ei ole palannut.
Tiedän varmasti, että hän oli hyvin halukas lähtemään retkelle, ei
ainoastaan orkidean vaan myöskin jonkun muun syyn vuoksi, josta hän ei
halunnut puhua. Vanha mies on varmaan kuollut."
"Hyvin luultavaa", Stephen vastasi (olimme nyt tulleet hyviksi
ystäviksi, ja minä kutsuin häntä nimeltä), "yksin villien
keskellä ihminen saattaa helposti joutua onnettomuuteen ja hävitä
tietymättömiin. Kuule! Mitä tuo on?" ja hän osoitti muutamia varjossa
talon lähellä olevia gardenia-pensaita, joitten takaa kuului liikuntaa.
"Varmaankin koira tai mahdollisesti Hans. Hän ryömii minne milloinkin
saadakseen olla lähelläni. Hans, Sinäkö siellä olet?"
Mies nousi pystyyn gardenia-pensaikosta.
"Minä olen, baas."
"Mitä teet siellä, Hans?"
"Teen samaa mitä koirat, baas -- vartioin herraani."
"Hyvä on", vastasin. Samassa jotain välähti mieleeni. "Hans, oletteko
kuullut valkeasta baas'ista, siitä, jolla on pitkä parta ja jota
kafferit kutsuvat nimellä Dogeetah?"
"Olen kuullut ja kerran näinkin hänet muutama kuukausi sitten, kun hän
kulki Pinetown'in kautta. Eräs hänen mukanaan oleva kafferi sanoi
minulle, että hän aikoi Drakensbergin toiselle puolen pyydystämään
eläimiä, jotka matelevat ja lentävät, hän on näet aivan huilu, baas."
"No, missä hän nyt on, Hans? Hänen pitäisi olla täällä lähteäkseen
matkaamme."
"Olenko minä henki, joka tiedän sanoa baas'ille, minne jokin
valkeaihoinen on vaeltanut? Mutta malttakaas! Mavovo ehkä tietää. Hän
on suuri tietäjä, hän näkee pitkän matkan päähän ja nytkin, tänä
iltana hänen ennustaja-käärmeensä on mennyt häneen ja hän katsoo
tulevaisuuteen, tuolla talon takana. Näin, kuinka hän teki ympyrän."
Käänsin Stephen'ille, mitä Hans oli sanonut, sillä hän oli puhunut
hollannin kieltä, ja kysyin sitten, halusiko hän nähdä kafferien
taikatemppuja.
"Tietysti", hän vastasi, "mutta sehän on vain hölynpölyä."
"Niin, on, tai niin ainakin useimmat väittävät", vastasin vältellen.
"Mutta joskus nuo _inyangat_ puhuvat ihmeellisiä asioita."
Sitten ryömimme Hans'in johdolla talon taakse, missä oli viiden jalan
korkuinen kiviaita. Tämän aidan takana, avonaisella paikalla kafferieni
majain keskellä oli muurahaiskeon kokoinen lava, jolla kafferit
keittivät ruokansa. Lavalla, suoraan meihin päin kääntyneenä istui
Mavovo ja piirissä hänen ympärillään kaikki metsästäjät, joiden oli
määrä lähteä mukaamme, sekä ontuva Jack ja molemmat palveluspojat.
Mavovon edessä paloi useita pieniä tulia. Laskin ne ja sain
neljätoista, mikä arvioni mukaan oli täsmälleen metsästäjäin ja meidän
yhteinen lukumme. Yksi metsästäjistä oli lisäämässä tuliin pieniä
tikkuja ja kuivaa ruohoa, jotta ne palaisivat kirkkaasti. Muut istuivat
ympärillä aivan hiljaa haltioituneen tarkkaavaisina. Mavovo itse näytti
olevan kuin unessa. Hän istui kyykkyasennossa, suuri pää melkein
painuneena polville. Hänen vyötäreillään oli käärmeennahka ja kaulalla
koristus, joka näytti ihmishampaista tehdyltä. Hänen oikealla
puolellaan oli pino korppikotkan siipisulkia ja vasemmalla pieni läjä
hopearahaa -- arvattavasti metsästäjäin taikomisesta suorittamia
maksuja.
Kun olimme jonkun aikaa katselleet häntä piilostamme aidan takaa, hän
näytti heräävän unestaan. Ensin hän mutisi; sitten hän katsahti kuuhun
ja näytti lausuvan rukouksen, jonka sanoja en kuullut. Senjälkeen hän
pudisti itseään kolme kertaa kouristuksentapaisesti ja huudahti
kirkkaalla äänellä:
"Käärmeeni on tullut. Se on minussa. Nyt minä kuulen, nyt minä näen."
Kolme tulta, ne, jotka olivat aivan hänen edessään, olivat muita
suuremmat. Hän otti sulkatukun, valitsi huolellisesti yhden, piti sitä
taivasta vasten ja kuljetti sitten keskimmäisen tulen läpi, lausuen
sitä tehdessään alkuasukkaiden minulle antaman nimen Macumazana.
Otettuaan sulan tulesta hän tutki huolellisesti sen kärventyneitä
reunoja, mikä toimitus sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni,
sillä tiesin hyvin, että hän tiedusteli "hengeltään" minun kohtaloani
retkellä. Mitä se vastasi, en tiedä, sillä hän pani sulan pois ja otti
toisen, jolle hän teki samat temput. Nimi, jonka hän tällä kertaa
lausui, oli Mwamwazela, joka lyhennettynä kuului Wazela ja oli
kafferinkielinen nimi, jonka alkuasukkaat olivat antaneet Stephen
Somers'ille. Se merkitsee Hymy ja oli epäilemättä valittu hänen
iloisten, hymyileväin kasvojensa perusteella.
Kuljetettuaan sulkaa oikeanpuoleisen tulen läpi hän tutki sitä ja pani
pois.
Samaan tapaan toimitus jatkui. Toisen toisensa jälkeen hän mainitsi
metsästäjäin nimet, alkaen kapteenina omastaan; sitten hän kuljetti
kunkin sulan hänen oman kohtalontulensa läpi, tutki sitä tarkkaan ja
pani pois. Senjälkeen hän jälleen näytti vaipuvan uneen muutamaksi
minuutiksi, heräsi sitten, aivan niinkuin herätään luonnollisesta
unesta, haukotteli ja venytteli.
"Puhu", sanoi kuulijakunta suuren pelon vallassa. "Oletko nähnyt?
Kuulitko? Mitä käärmeesi sanoi minusta? Ja minusta? Ja minusta? Ja
minusta?"
"Olen kuullut ja olen nähnyt", hän vastasi. "Käärmeeni sanoo, että tämä
matka on hyvin vaarallinen. Niistä, jotka matkalle lähtevät, kuusi
kuolee kuulaan, miekkaan tai tautiin ja muut haavoittuvat."
"Oh!" sanoi yksi, "mutta kuka kuolee ja kuka pelastuu. Eikö käärmeesi
sano sitä, oi tietäjä?"