tämäntapainen asia suoritetaan ihan hetkessä. Kuukausi tästä päivästä
on sopiva."
Sitten hän jatkoi myyntiä.
III.
SIR ALEXANDER JA STEPHEN.
Juuri samalla hetkellä näin vierelläni seisomassa hennonnäköisen,
komean miehen, jolla oli neliskulmainen parta ja kauniit vaikka vähän
pahantuuliset kasvot. Hän katseli ympärilleen kuin ainakin se, joka on
joutunut tuntemattomaan paikkaan.
"Ehkä voitte sanoa minulle, sir", hän kääntyi puoleeni, "onko tässä
huoneessa eräs herrasmies, jonka mini on mr. Somers? Olen hyvin
lyhytnäköinen ja täällä on paljon väkeä."
"On kyllä", vastasin, "hän osti juuri ihanan orkidean, jonka nimi on
'Odontogiossum Pavo'. Siitä juuri kaikki puhelevat."
"Niinkö? Ostiko hän todella? Ja voitteko sanoa, paljonko hän siitä
maksoi?"
"Suunnattoman summan", vastasin. "Luulin sen olevan kaksituhatta
kolmesataa shillinkiä, mutta se kuulukin olevan 2,300 puntaa."
Kaunis, vanhahko herrasmies kävi aivan punaiseksi kasvoiltaan, niin
punaiseksi, että luulin hänen saavan kohtauksen. Hetken aikaa hän
hengitti raskaasti.
"Kilpailija", ajattelin itsekseni, ja jatkoin kertomusta, sillä
mieleeni välähti, että se saattaisi olla hänelle mielenkiintoinen.
"Nuori mies oli, nähkääs, kutsuttu isänsä puheille. Kuulin hänen
antavan puutarhurilleen, jonka nimi on Woodden, määräyksen ostaa kasvi
mihin hintaan tahansa."
"Mihin hintaan tahansa! Todellakin. Hyvin mielenkiintoista; jatkakaa,
sir."
"No niin, puutarhuri osti sen, hirveän kilpailun jälkeen, siinä kaikki.
Katsokaa, tuolla hän käärii sitä paperiin. Tarkoittiko hänen isäntänsä,
että hänen piti mennä niin pitkälle kuin hän meni, sitä suuresti
epäilen. Mutta tuolla hän tuleekin. Jos tunnette hänet --"
Nuori mr. Somers asteli hieman kalpeana ja hajamielisenä minua kohti
nähtävästi aikoen puhua kanssani; hänellä oli kädet taskussa ja suussa
sytyttämätön sikari. Hänen katseensa sattui vanhaan herraan, ja hänet
nähdessään hänen huulensa suippenivat kuin vihellykseen ja sikari
putosi suusta.
"Halloo, isä!" hän virkkoi iloisella äänellään. "Sain sanasi ja kävin
etsimässä sinua, mutta enpä ikinä uskonut löytäväni sinua täältä.
Orkideat eivät ole sinun kauppatavaraasi, vai mitä?"
"Vai et uskonut!" vastasi isä ääni salpautuen. "Ei, enpä tarvitse
paljoakaan -- tuota haisevaa roskaa", ja hän heilautti sateenvarjoaan
kauniita kukkia kohti. "Mutta sinä sitävastoin kyllä, Stephen. Tämä
herrasmies tässä kertoo sinun juuri ostaneen hyvin hienon lajin."
"Minun täytyy puolustautua", keskeytin puheen ja käännyin mr. Somers'in
puoleen. "Minulla ei ollut vähintäkään aavistusta, että tämä -- komea
herra", tässä poika hieman hymyili, "oli teidän läheinen omaisenne."
"Oi, älkää toki, mr. Quatermain. Miksi te ette saisi puhua asiasta,
josta tullaan lukemaan joka lehdestä. Niin, isä, olen ostanut erittäin
hienon lajin, hienoimman mitä tunnetaan, tai oikeammin Woodden teki sen
puolestani sillä aikaa kuin minä olin etsimässä sinua, mikä on tietysti
sama asia."
"Vai niin, Stephen, ja mitä maksoit kukasta? Kuulin mainittavan summan,
mutta luulen siinä tapahtuneen erehdyksen."
"En tiedä, mitä olet kuullut, isä, mutta se kuuluu huudetun 2,300
puntaan. Se on tosin paljoa enemmän kuin mitä voin saada käsiini ja
aioin tulla pyytämään sinua lainaamaan minulle rahat, ellei oman niin
perheen luoton vuoksi. Mutta voimme puhua siitä myöhemmin."
"Niin, Stephen, voimme puhua asiasta myöhemmin. Tai oikeastaan, kun nyt
on enimmän aikaa, voimme puhua siitä heti. Tule toimistooni. Ja, sir",
(sen hän sanoi minulle), "koska näytte tuntevan yksityiskohtia,
pyytäisin teitä tulemaan mukaan; ja myöskin teitä, Pölkkypää" (tämä
sanottiin Woodden'ille, joka juuri silloin lähestyi kukkineen).
Olisin luonnollisesti saattanut kieltäytyä sillä tavalla annetusta
kutsusta, mutta en kuitenkaan sitä tehnyt. Halusin nähdä asian loppuun
ja sanoa sanan nuoren Somers'in puolustukseksi, jos sattui tilaisuutta.
Lähdimme siis huoneesta niiden läsnäolijain naurun saattamina, jotka
olivat kuulleet keskustelun. Kadulla seisoi loistava parivaljakko;
puuteroitu lakeija avasi oven. Pilkallisella kumarruksella sir
Alexander kehoitti minua astumaan vaunuihin, minkä teinkin, valiten
yhden takaistuimista, syystä että sillä oli enemmän tilaa
metallilaatikolleni. Sitten astui sisään mr. Stephen, sitten Woodden
kolisteli vaunuihin, pidellen edessään kallisarvoista kukkaansa kuin
virkasauvaa, ja kaikkein viimeksi, nähtyään meidät kaikki onnellisesti
istumassa, sir Alexander itsekin astui sisälle.
"Minne, sir?" kysyi lakeija.
"Toimistoon", hän sähisi, ja samassa lähdettiin liikkeelle. Neljä
pettynyttä sukulaista hautajaisvaunuissa eivät olisi voinee istua
äänettömämpinä. Tunteemme näyttivät liian syviltä puhjetakseen
sanoiksi. Ainoastaan sir Alexander teki huomautuksen ja sen minulle. Se
kuului:
"Jos tahtoisitte nostaa tuon kirotun metallilaatikkonne painamasta
kylkiluitani, olisin kiitollinen teille."
"Pyydän anteeksi", minä huudahtin ja koettaessani olla sovitteleva
pudotin laatikon hänen varpailleen. En huoli toistaa hänen tekemäänsä
huomautusta, mutta voin mainita, että hän oli julmistunut. Mutta hänen
poikaansa tilanteen mahdottomuus äkkiä alkoi vaivata. Hän potki minua
sääreen, tohtipa vielä iskeä silmääkin ja alkoi sitten silminnähtävästi
paisua tukahdutetusta naurusta. Minä olin tuskassa ja pelossa, sillä
jos hän olisi purskahtanut, silloin en tiedä, mitä olisi saattanut
tapahtua. Onneksi ajoneuvot juuri silloin pysähtyivät komean toimiston
oven eteen. Odottamatta lakeijaa mr. Stephen kömpi vaunuista ja katosi
rakennuksen sisälle -- arvattavasti nauramaan rauhassa. Sitten minä
laskeuduin alas metallilaatikko kainalossa; sen jälkeen komennuksesta
Woodden kukkineen; ja viimeisenä tuli sir Alexander.
"Jääkää tähän", hän sanoi ajajalle; "en viivy kauan. Tehkää hyvin ja
seuratkaa minua, herra, ja te myöskin, puutarhuri."
Me astuimme hänen jäljestään ja saavuimme isoon, komeasti ja tukevasti
sisustettuun huoneeseen. Voin sanoa selitykseksi, että sir Alexander
Somers oli äärettömän rikas kultaharkkomeklari, mikä sitten meklari
lieneekään. Mr. Stephen oli jo asettunut huoneeseen; hän istui sääriään
heilutellen ikkunalaudalla.
"Nyt olemme yksin ja mukavasti", ulvoi sir Alexander pilkallisella ja
julmalla äänellä.
"Sanoi käärmeenkesyttäjä kaniinille", minä lisäsin.
En aikonut sitä sanoa, mutta olin käynyt hermostuneeksi ja ajatus
livahti huuliltani sanoina. Taas mr. Stephenin kasvot alkoivat paisua.
Hän käänsi ne akkunaan kuin katsellakseen vastapäistä seinää, mutta
minä näin hänen hartiainsa hytkyvän. Himmeä älyn välähdys syttyi
Woodden'in kalpeaan silmään. Noin kolmea minuuttia myöhemmin hän oli
ymmärtänyt pilan. Hän kulahdutti jotakin käärmeenkesyttäjistä ja
kaniineista ja päästi lyhyen, äänekkään naurun.
Mitä tulee sir Alexanderiin, hän virkkoi vain:
"En käsittänyt oikein huomautustanne, sir, tahtoisitteko olla
ystävällinen ja toistaa sen?"
Kun en näyttänyt halukkaalta seuraamaan kehoitusta, hän jatkoi:
"Ehkä siinä tapauksessa tahtoisitte toistaa, mitä kerroitte minulle
myymälähuoneessa?"
"Minkävuoksi?" kysyin. "Puhuinhan aivan selvästi ja te näytitte
ymmärtävän."
"Olette oikeassa", sir Alexander vastasi; "ajan hukkaaminen on
tarpeetonta." Hän kierteli Woodden'in ympärillä, joka seisoi lähellä
ovea, yhä pidellen edessään paperiin käärittyä kasvia. "No, Pölkkypää",
hän kiljui, "sanokaa miksi ostitte tuon roskan?"
Woodden ei vastannut, ainoastaan liikahti vähän. Sir Alexander uudisti
kysymyksensä. Tällä kertaa Woodden asetti kukan pöydälle ja vastasi:
"Jos puhutte minulle, sir, niin se ei ole minun nimeni, ja sitäpaitsi,
jos nimitätte minua vielä sillä tavalla, niin puhkaisen päänne, vaikka
olisitte kuka", ja hyvin harkitusti hän kääri ylös hihansa, paljastaen
ruskeat käsivartensa, minkä nähdessäni minäkin olin tukahtua
sisälliseen nauruun.
"Kuulkaa nyt, isä", sanoi mr. Stephen, astuen esille. "Mitä tämä kaikki
hyödyttää? Asia on aivan selvä. Minä käskin Woodden'in ostaa kukan
mihin hintaan tahansa. Sen lisäksi annoin hänelle kirjallisen
valtuuden, joka vietiin huutokaupanpitäjälle. Siitä ei pääse yli eikä
ympäri. Totta kyllä ei koskaan johtunut mieleeni, että hinta nousisi
2,300 puntaan -- typerä 300 puntaa oli ajatukseni, mutta Woodden täytti
vain saamansa käskyn, eikä häntä sentakia saa solvata."
"Siinä on herra, jota kelpaa palvella", huomautti Woodden.
"Hyvä on, nuori mies", vastasi sir Alexander, "olet ostanut tavaran.
Tahdotko nyt olla hyvä ja sanoa, miten ehdotat sen maksettavaksi?"
"Minä ehdotan, isä, että sinä maksat sen", vastasi mr. Stephen
miellyttävästi. "Kaksituhatta kolmesataa puntaa tai kymmenen kertaa
niin paljon ei tee sinua huomattavasti köyhemmäksi. Mutta jos, niinkuin
on luultavaa, sinä katsot asiaa eri kannalta, silloin on ehdotukseni,
että maksan sen itse. Kuten tiedät, tuli osalleni äitini testamentin
mukaan määrätty rahasumma, jota sinä vain elinaikasi saat hallita. Aion
nostaa summan tällä takuulla -- tai muuten."
Jos sir Alexander oli ennestään vihainen, oli hän nyt kuin hullu härkä
kiinalaisen sananparren mukaan. Hän raivosi ympäri huonetta; hän käytti
sanoja, joiden ei pitäisi päästä yhdenkään kunniallisen kultakauppiaan
huulilta, sanalla sanoen, hän teki kaikkea, mitä hänen asemassaan
olevan henkilön ei olisi pitänyt tehdä. Raivottuaan väsyksiin asti hän
syöksyi pöydän ääreen, repäisi maksumääräyslipun kirjastaan ja merkitsi
siihen £ 2,300.--.--. maksettavaksi haltijalle, kuivasi sen
imupaperilla, rypisti kokoon ja kirjaimellisesti heitti pojalleen
vasten kasvoja.
"Sinä arvoton nulikka ja tyhjäntoimittaja!" hän jyrisi. "Minä panen
sinut tänne toimistoon, jotta oppisit arvokkaita ja kunniallisia tapoja
ja vähitellen pääsisit arvossapidettyyn asemaan. Mitä tapahtuu? Sinä et
välitä vähääkään kultakaupasta, näytät jäävän koko asiasta aivan
tietämättömäksi. Et myöskään hävitä rahojasi, tai oikeammin minun
rahojani, millään hienon miehen tavalla, niinkuin esimerkiksi
kilpa-ajoissa tai korttipelissä tai edes -- no, olkoon sanomatta. Ei,
sinä valitset kukat, mitättömät, kurjat kukat, joita lehmä syö ja
liikeapulaiset kasvattavat takapihoilla."
"Vanha idyllimäinen maku: Aatamin otaksutaan asuneen puutarhassa",
uskalsin pistää väliin.
"Tahtoisitkohan pyytää pörrötukkaista ystävääsi olemaan hiljaa", ärjyi
sir Alexander. "Aioin juuri lisätä, vaikkakin oman nimeni vuoksi aion
vastata veloistasi, että olen tällaisesta saanut kyllikseni. Teen sinut
perinnöttömäksi, jos elän kello neljään, jolloin asianajajain toimistot
suljetaan, sillä Jumalan kiitos en omista mitään perittyä, ja minä
erotan sinut toiminimestä. Saat lähteä ansaitsemaan elatuksesi millä
tavalla haluat, vaikka orkideanviljelyksellä, jos se sinua miellyttää."
Hän pysähtyi vetämään henkeä.
"Siinäkö kaikki, isä?" kysyi mr. Stephen ottaessaan taskustaan sikaria.
"Ei vielä, sinä kylmäverinen kerjäläisnulikka. Twickenham'issä oleva
talosi on minun. Saat olla hyvä ja muuttaa pois; aion ottaa sen
haltuuni."
"Omasta mielestäni, isä, olen oikeutettu viikon irtisanomisaikaan,
niinkuin kuka vuokraaja tahansa", virkkoi mr. Stephen ja sytytti
sikarinsa. "Ja jos sinä vastaat kieltävästi, täytynee minun pyytää
sinua antamaan häätömääräys. Ymmärrät kai, että minun täytyy
järjestellä asioitani, ennenkuin voin niin äkkiä astua ulos elämään."
"Suu kiinni, sinä -- sinä -- kurkkukasvi!" raivosi hurjistunut
kaupparuhtinas. Samassa hän joutui innostuksen valtaan. "Etkö
ajattelekin enemmän rumaa kukkaa kuin vanhaa isääsi? Joka tapauksessa
aion tehdä lopun tuosta", ja hän huitaisi pöydällä olevaa kukkaa,
ilmeisesti aikoen vahingoittaa sitä.
Mutta sen huomasi valpas Woodden. Kuin väijyvä peto hän pujahti suurena
ja leveänä sir Alexanderin ja hänen vihansa esineen väliin.
"Koskekaapa 'O'Paving'iin', niin isken teidät maahan", hän huusi
venyttäen.
Sir Alexander katsahti 'O'Paving'iin', sitten Woodden'in lampaanreiden
levyiseen nyrkkiin ja -- muutti mielensä.
"Kirottu 'O'Paving'", hän sanoi, "ja joka-ikinen, joka on sen kanssa
tekemisissä", ja syöksyi samassa ulos huoneesta, paukauttaen oven
jäljestään kiinni.
"No niin, nyt se on ohi", virkahti mr. Stephen, leyhytellen itseään
nenäliinalla. "Hermostuttava kohtaus, vai mitä, mr. Quatermain -- mutta
olen nähnyt sen ennenkin, niin sanoakseni. Ja mitä sanoisitte nyt
aamiaispäivällisistä? _Pym_ on aivan likellä, ja siellä saa hyvin hyviä
ostereja. Mutta ehkä on parasta ajaa pankin ohi ja nostaa nämä rahat.
Kun isäni on vihainen, hän saattaa tehdä mitä vain. Hän voi vaikka
peruuttaa maksumääräyksen. Woodden, lähtekää te Twickenham'iin
'O'Pavo'n' kanssa. Pitäkää sitä lämpimänä, sillä se on hyvin arka
kylmälle. Pankaa se lämpöhuoneeseen täksi yöksi ja antakaa sille vähän,
hyvin vähän haaleaa vettä, mutta varokaa koskemasta kukkaan. Ottakaa
nelipyöräiset rattaat, ne kulkevat hitaasti mutta varmasti, ja
muistakaa pitää ikkunat auki ja olla tupakoimatta. Tulen kotiin
päivälliseksi."
Woodden pyyhkäisi otsasuortuvaansa, otti ruukun vasempaan käteensä ja
lähti oikea nyrkki pystyssä -- luultavasti siltä varalta että sir
Alexander odottaisi häntä nurkan takana.
Senjälkeen mekin läksimme ja pysähdyttyämme hetkiseksi pankkiin
nostamaan rahoja, jotka, kuten huomasin, summasta välittämättä
maksettiin ilman muuta, söimme ostereja eräässä ravintolassa, joka oli
niin täynnä, että emme voineet keskustella.
"Mr. Quatermain", sanoi toverini, "on harmillista, ettemme voi puhella
täällä, vielä vähemmin katsella orkideaanne, jota haluaisin perinpohjin
tutkia. Ainakin viikon ajan minulla on vielä katto pääni päällä ja,
lyhyesti sanoen, tahtoisitteko tulla vieraakseni päiväksi tai pariksi?
Minä en tiedä mitään teistä, ja te tiedätte minusta ainoastaan, että
olen nuorukainen, jonka isäni on tehnyt perinnöttömäksi, syystä että en
ole osannut olla hänelle mieliksi. Saattaa kuitenkin olla mahdollista,
että voisimme viettää yhdessä muutamia hauskoja hetkiä, puhellen
kukista ja muusta senkaltaisesta; tarkoitan, ellette ole lupautunut
mihinkään muuhun."
"En ole lupautunut", vastasin. "Olen vain Etelä-Afrikasta tullut
muukalainen ja asun hotellissa. Jos annatte minulle sen verran aikaa,
että voin noutaa tavarani, tulen mielelläni yöksi luoksenne."
Mr. Somers'in pienellä koiravaljakolla, joka odotti kaupungin tallissa,
saavuimme Twickenham'iin noin puoli tuntia ennen auringonlaskua.
Talo, jonka nimi oli Verbena Lodge, oli pieni, neliskulmainen
punatiilirakennus, peräisin varhaisemmalta Yrjön-aikakaudelta, mutta
puutarhat, jotka peittivät yli neljäkymmentä aaria tiIan pinta-alaa,
olivat hyvin kauniit tai olivat ainakin olleet sitä kesällä.
Kasvihuoneissa emme käyneet, sillä oli liian myöhäistä nähdä kukkia.
Juuri meidän tullessamme Wooddenkin saapui nelipyöräisillä rattaillaan
ja lähti isäntänsä kanssa katsomaan paikkaa "O'Pavo'lIe".
Sitten seurasi päivällinen, hyvin hauska ateria. Isäntäni oli sinä
päivänä työnnetty ulos maailmaan, mutta tämän seikan hän ei sallinut
vaikuttaa iloisuuteensa vähääkään. Nähtävästi hän oli päättänyt nauttia
hyvyyksistään niin kauan kuin niitä riitti, sillä hänen samppanjansa ja
portviininsä olivat erinomaisia.
"Nähkääs, mr. Quatermain", hän sanoi, "on vain hyvä, että saimme
ryöpyn, sillä se on kuohunut jo pitkän aikaa. Arvoisa isäni on
ansainnut niin paljon rahaa, että hän tahtoisi minunkin ryhtyvän samaan
puuhaan. Mutta minä en ymmärrä sen tarpeellisuutta. Pidän kukista,
etenkin orkideoista, ja vihaan kultakauppaa. Minun mielestäni ainoa
säädyllinen paikka Lontoossa on myymälähuone, jossa tapasimme toisemme,
ja Kukkaviljelystarha."
"Niin", vastasin hyvin epäröiden, "mutta asia näyttää hiukan vakavalta.
Isänne korosti hyvin aikomuksiaan, ja kuinka aiotte tällaisen elämän
jälkeen", osoitin kaunista hopeakalustoa ja portviiniä, "tulla toimeen
kovassa maailmassa?"
"Älkää luulko, että välitän siitä vähääkään, muutos saattaisi olla
hauskakin. Vaikkakaan isäni ei muuttaisi mieltään, minkä hän kylläkin
voi tehdä, sillä pohjaltaan hän pitää minusta, koska olen rakkaan
äitini kaltainen, eivät asiat olisi kovin huonosti. Minulla on
vähän rahaa äitini perintönä, £ 6,000 tai 7,000, ja sitten myyn
'Odontoglossum Pavon' sir Joshua Tredgold'ille siitä hinnasta, minkä
hän antaa -- hän on juuri se pitkäpartainen herra, jonka kerroitte
kilpailleen Woodden'in kanssa yli kahteentuhanteen puntaan -- tai ellei
hän enää halua, jollekulle muulle. Kirjoitan asiasta tänä iltana.
Sanottavia velkoja minulla ei liene, sillä isäukko on antanut minulle
vuosittain £ 3,000, tai se on oikeastaan osuuteni liikevoitosta ja
palkka työstäni kultavälitysliikkeessä, ja paitsi kukkia minulla ei ole
muita kalliita mielitekoja. Siis menneisyys hemmettiin, ja tämä
tulevaisuudelle ja mitä se mukanaan tuonee", ja hän tyhjensi
portviinilasinsa ja nauroi hilpeätä nauruaan.
Hän oli todella erittäin miellyttävä nuori mies, tosin hiukan liian
huoleton, mutta huolettomuus ja nuoruus sopivat yhteen kuin paloviina
ja soota.
Vastasin maljaan ja join pohjaan viinini, sillä otan mielelläni hyvän
viinilasin, milloin satun saamaan, niinkuin tekisi kuka tahansa, joka
on kuukausimääriä saanut vain pilautunutta vettä, vaikka myönnänkin sen
sopivan minulle paremmin kuin portviini.
"No, mr. Quatermain", hän jatkoi, "jos olette valmis, niin sytyttäkää
piippunne, ja menkäämme toiseen huoneeseen tutkimaan Cypripediumianne.
En saa unta yöllä, ellen vielä kerran saa sitä nähdä. Odottakaa
kuitenkin hetkinen, jotta saamme käsiimme tuon vanhan aasin,
Woodden'in, ennenkuin hän menee sisään."
"Woodden", virkkoi isäntä, kun puutarhuri saapui, "tämä herrasmies, mr.
Quatermain, näyttää teille orkidean, joka on kymmentä kertaa kauniimpi
kuin 'O'Pavo'."
"Pyydän anteeksi, sir", vastasi Woodden, "mutta jos mr. Quatermain
sanoo niin, hän valehtelee. Sitä ei ole luonnossa; sellaista kukkaa ei
kasva missään."
Avasin laatikon ja paljastin kultaisen Cypripediumin. Woodden tuijotti
siihen ja liikahti. Sitten hän tuijotti taas ja koetteli päätään
ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, että se oli hänen hartioillaan.
Sitten hän hengähti syvään.
"No niin, jos tuo kukka ei ole tehty, niin se on mestarikukka! Jos
saisin nähdä tuon kasvin kukkivan, kuolisin onnellisena."
"Woodden, olkaapa vaiti ja istuutukaa", huudahti hänen isäntänsä.
"Niin, siihen missä voitte katsella kukkaa. Nyt, mr. Quatermain,
tahtoisitteko kertoa meille tarinan orkideasta alusta loppuun. Tietysti
mainitsematta paikkaa, jos niin haluatte, siliä ei ole kaunista kysellä
salaisuuksia. Woodden on luotettava ja osaa pitää suunsa kiinni, ja
samoin minä."
Huomautin olevani vakuutettu heidän vaitiolostaan, ja senjälkeen puhuin
puoli tuntia melkein keskeytymättä, salaamatta mitään ja selittäen,
että hain innokkaasti sellaista henkilöä, joka kustantaisi retkikunnan
etsimään tätä harvinaista kasvia, joka luullakseni oli ainoa laatuansa
koko maailmassa.
"Kuinka paljon se maksaa?" mr. Somers kysyi.
"Minä arvioin sen noin 2,000 puntaan", vastasin. "Meillä täytyy,
nähkääs, olla paljon miehiä, pyssyjä ja ruokavaroja, sitäpaitsi
kauppatavaraa ja lahjoja."
"Minusta se on vähän. Mutta, mr. Quatermain, jos otaksutaan, että retki
onnistuu ja kasvi löydetään, mitä sitten?"
"Sitten ehdotan, että Veli Johannes, joka on keksinyt sen ja josta
kerroin, saa kolmannen osan sen myyntihinnasta, minä retkikunnan
johtajana samoin kolmannen osan ja se, joka hankkii tarpeelliset rahat,
jäljellä olevan kolmasosan."
"Hyvä! Se on päätetty."
"Mikä on päätetty?" kysyin.
"No se, että toimitamme jaon teidän ehdottamassanne suhteessa, mutta
vain sillä ehdolla, että minä saan osani luonnossa -- tarkoitan kasvia,
ja että loput siitä saan ensimmäisenä ostaa sovitusta hinnasta."
"Mutta, mr. Somers, toivotteko siis saavanne hankituksi nuo 2,000
puntaa ja aiotteko todella ottaa mieskohtaisesti osaa retkeen?"
"Tietysti aion. Luulin teidän ymmärtäneen. Tarkoitan, siinä
tapauksessa, että huolitte minut. Vanha mielipuoli ystävänne, te ja
minä aiomme yhdessä etsiä ja löytää kultaisen kukan. Se on siis
päätetty."
Seuraavana päivänä päätös vahvistettiin kirjallisesti, kahtena
kappaleena kirjoitetulla, kummankin allekirjoittamalla sopimuksella.
Ennenkuin kaikki lopullisesti saatiin järjestykseen, vaadin kuitenkin,
että mr. Somers'in piti puhutella viimeistä kumppaniani Charles
Scroope'a kahden kesken, jotta viimemainittu voisi antaa hänelle
täydellisen ja yksityiskohtaisen kuvauksen minusta. Nähtävästi
keskustelun tulos oli tyydyttävä, niin ainakin päätin siitä hyvin
sydämellisestä ja kunnioittavasta käytöksestä, jolla nuori Somers
kohteli minua senjälkeen. Pidin myöskin velvollisuutenani selittää
hänelle hyvin selvästi ja Scroope'n ollessa todistajana aikomamme
yrityksen suuret vaarat. Sanoin hänelle suoraan, että hänen piti olla
valmis kuolemaan nälkään tai kuumeeseen, petojen tai villi-ihmisten
käsiin, kun taas menestys oli hyvin epätietoinen ja luultavasti
saavuttamaton.
"Tekin antaudutte samoihin vaaroihin", hän sanoi.
"Niin kyllä", vastasin, "mutta ne kuuluvat siihen kovaan elinkeinoon,
jota harjoitan metsästäjänä ja tutkimusretkeilijänä. Sitäpaitsi
nuoruuteni on ohi, ja olen läpikäynyt kokemuksia ja tappioita, joista
te ette tiedä mitään ja jotka saattavat minut panemaan hyvin vähän
arvoa elämälle. En pidä paljon väliä, kuolenko vai saanko elää vielä
muutamia vuosia. Sen lisäksi seikkailun kiihoitus on käynyt minulle
jonkinlaiseksi välttämättömyydeksi. En usko, että voisin kauan elää
Englannissa. Olen sitäpaitsi fatalisti. Uskon, että kun aikani tulee,
minun on lähdettävä, ja että tuo hetki on ennakolta määrätty ja etten
millään teollani kykene sitä kiirehtimään tai viivyttämään hetkeäkään.
Teidän olosuhteenne ovat erilaiset. Olette kovin nuori. Jos jäätte
tänne ja lähestytte isäänne oikeassa hengessä, hän epäilemättä unohtaa
kaikki kovat sanat, jotka hän äskettäin teille lausui ja joihin todella
annoittekin hänelle jonkun verran aihetta. Kannattaako hylätä sellaiset
mahdollisuudet ja antautua sellaisiin vaaroihin yhden harvinaisen kukan
löytämisen toivossa? Sanon tämän omaksi tappiokseni, sillä mahtanee
käydä vaikeaksi löytää toista henkilöä, joka olisi halukas antamaan
£ 2,000 tällaiseen tarkoitukseen, mutta sittenkin vaadin teitä
punnitsemaan sanojani."
Nuori Somers katsoi minuun hetkisen, puhkesi sitten sydämelliseen
nauruun ja huudahti: "Mitä muuta lienettekään, mr. Allan Quatermain,
joka tapauksessa olette hieno mies. Ei ainoakaan kultakauppias koko
kaupungissa olisi niin kauniisti puhunut omaa etuaan vastaan."
"Kiitos", minä vastasin.
"Sitäpaitsi", hän jatkoi, "minäkin olen kyllästynyt Englantiin ja
haluan nähdä maailmaa. En etsi ainoastaan kultaista Cypripediumia,
vaikka senkin kyllä mielelläni haluaisin. Se on vain vertauskuva. Etsin
seikkailua ja romantiikkaa. Kuten te minäkin olen fatalisti. Jumala on
valinnut oman aikansa lähettäessään meidät tänne, ja minä luotan
siihen, että hän valitsee oman aikansa myöskin kutsuessaan meidät
jälleen pois. Vaarat jätän siis Hänen käteensä."
"Niin, mr. Somers", minä vastasin hyvin juhlallisesti. "Seikkailuja ja
romantiikkaa saatatte kyllä löytää, niitä on runsaasti Afrikassa, Tahi
löydätte nimettömän haudan jossain kuumeisessa rämeseudussa, Mutta
olette itse valinnut ja rohkeutenne miellyttää minua."