lopun voi kuvitella. On suurenmoista olla sankari, suurella S:llä
kirjoitettuna. Siitä pitäen se (minun ansiostani) oli Charles Scroopen
osa elämässä. Hänellä on nyt lastenlapsia, ja he kaikki pitävät häntä
sankarina. Eikä hän vastusta heitä. Minä tein matkan morsiamen kotiin
Essex'iin, joka oli suurenmoinen maatila kauniine, vanhoine
rakennuksineen. Tuloiltanani sinne oli kokoontunut 24-henkinen
päivällisseura, ja minä sain pitää puheen Charles Scroope'sta ja
leopardista. Luulen, että se oli hyvä puhe. Joka tapauksessa kaikki
hurrasivat, myöskin palvelijat, jotka olivat keräytyneet ison hallin
perälle. Muistan kertomusta täydentääkseni lisänneeni siihen vielä pari
muuta leopardia, emän ja kaksi puolikasvuista poikasta, sekä
haavoittuneen puhvelin ja kertoneeni kuinka mr. Scroope lopetti ne
kaikki yhden toisensa jälkeen metsästyspuukolla. Oli huvittavaa seurata
hänen ilmeitään kertomuksen kehittyessä. Onneksi hän istui vieressäni,
joten voin potkaista häntä pöydän alitse. Kaikki oli hyvin hauskaa ja
hyvin onnellista, sillä nuo kaksi rakastivat todella toinen toistaan.
Jumalan kiitos, että minun, tai oikeammin Veli Johanneksen, onnistui
saattaa heidät jälleen yhteen.
Tällä matkallani Essex'iin minä, sivumennen sanoen, kohtasin ensi
kerran lordi Ragnairin ja kauniin miss Holmes'in, joitten kanssa
myöhemmin olin joutuva hyvin omituisiin seikkailuihin.
* * * * *
Tämän välinäytöksen jälkeen ryhdyin tehtävääni. Joku mainitsi minulle,
että kaupungissa oli kauppahuone, joka myi huutokaupalla orkideoja,
nämä kukat alkoivat nimittäin sinä aikana tulla muotiin rikasten
puutarhaviljelijäin keskuudessa. Tämä, arvelin, mahtoi olla paikka,
jossa minun sopi näyttää aarteeni. Epäilemättä toiminimi May & Primrose
-- se oli liikkeen maailmankuulu nimi -- kykenisi saattamaan minut
kosketuksiin varakkaiden orkideanviljelijäin kanssa, jotka eivät
arkailisi pannessaan liikkeelle pari tuhatta toivossa, että saisivat
osan kukkaan, joka Veli Johanneksen lausuman mukaan oli suuren
kultamäärän arvoinen. Joka tapauksessa aioin yrittää.
Eräänä perjantaina puoli yhden aikaan etsin siis herrojen May &
Primrose'n liikkeen, kantaen mukanani kultaista Cypripediumia, joka
nyt oli litteässä metallirasiassa.
Olin sattunut valitsemaan onnettoman päivän ja hetken, sillä
saapuessani toimistoon ja kysyessäni mr. May'tä minulle ilmoitettiin
hänen olevan maanarviointimatkalla.
"Sitten haluaisin puhutella mr. Primrose'a", sanoin.
"Mr. Primrose on huoneella tekemässä kauppoja", vastasi virkailija,
jolla näytti olevan hyvin kiire.
"Missä huone sitten on?" kysyin.
"Ovesta mennessä käännytään vasemmalle, sitten taas vasemmalle --
siellä kellon alla", sanoi virkailija ja sulki luukun.
Olin niin harmistunut hänen tylyydestään, että olin vähällä jättää koko
yrityksen. Mutta kun paremmin asiaa ajattelin, noudatin hänen antamiaan
ohjeita ja parin minuutin kuluttua löysin itseni kapeasta käytävästä,
joka vei avaraan huoneeseen. Sellaiselle, joka ei ollut samantapaista
ennen nähnyt, se tarjosi omituisen näyn. Ensimmäinen, mihin kiinnitin
huomiota, oli seinälle naulattu julistus, jossa kiellettiin kävijöitä
polttamasta piippua. Ajattelin mielessäni, että orkideat varmaan olivat
ihmeellisiä kukkia, jos ne voivat erottaa sikarin savun piipun savusta,
ja astuin huoneeseen. Vasemmalla puolellani oli pitkä pöytä täynnä
ruukkuja, joissa kasvoi ihania kukkia, jollaisia en ikinä ollut nähnyt;
ne olivat kaikki orkideoja. Pitkin sitä ja vastakkaista seinää oli
toisia pöytiä, joille oli tiukkaan sullottu kuivia juuria, varmaankin
orkideain. Minun kokemattomaan silmääni koko paljous ei näyttänyt
viiden shillingin arvoiselta, sillä juuret näyttivät kuihtuneilta.
Huoneen päässä oli koroke, jolla istui erittäin miellyttävän näköinen
herra. Hän myi huutokaupalla sellaista vauhtia, että hänen vierellään
istuvan virkailijan oli vaikea merkitä kirjoihin määrät ja summat.
Hänen edessään oli hevosen korkuinen pöytä, jonka ympärillä ostajat
istuivat. Pöydän pää oli tyhjä, ja siihen vahtimestarit asettivat
näytteille kunkin erän ennen myyntiä. Korokkeen alapuolella oli toinen
vielä pienempi pöytä, ja sillä noin kaksikymmentä kukkaruukkua, vielä
kauniimpia kuin suurella pöydällä olevat. Yläpuolella oli ilmoitus,
että ne myydään täsmälleen puoli yhdeltä. Ylt'ympäri huonetta seisoi
pikku ryhmissä miehiä (läsnäolevat naiset istuivat Pöydän ääressä),
joista useilla oli kaunis orkidea napinlävessä. Myöhemmin sain kuulla
niiden olleen kauppiaita ja amatöörejä. Heillä oli kaikilla
ystävälliset kasvot, ja minä tunsin mieltymystä heitä kohtaan.
Koko paikka oli hauska ja miellyttävä, varsinkin vastakohtana hirveälle
lontoolaiselle ympäristölle. Tunkien pienen olentoni nurkkaan, jossa en
ollut kenenkään tiellä, katselin menoa jonkun aikaa. Äkkiä miellyttävä
ääni vierelläni kysyi, enkö halunnut katsoa luetteloa. Katsahdin
puhujaan ja miellyin häneen siinä paikassa -- niinkuin edellä olen
selittänyt, kuulun niihin, joille ensimmäinen vaikutelma merkitsee
paljon. Hän ei ollut kovin pitkä, mutta vanttera ja sulavaruumiinen. Ei
hän ollut kovin kaunis, mutta ei niin rumakaan. Hän oli vain tavallinen
vaaleaverinen nuori englantilainen, kahdenkymmenenneljän tai -viiden
vuoden ikäinen, hänellä oli hilpeät siniset silmät ja harvinaisen
hauska kasvojen ilme. Äkkiä tunsin, että hän oli miellyttävä ja
ihmisystävällinen sielu. Hänellä oli yllään karkea, verraten kulunut
puku ja napinlävessä orkidea, joka näytti olevan yleinen tunnusmerkki.
Jollakin tavoin puku sopi hänen hyvin vereviin kasvoihinsa ja vaaleaan,
aaltoilevaan tukkaansa, joka i oli kokonaan näkyvissä omistajan
istuessa vaatehattunsa päällä.
"Ei, kiitos", vastasin, "en ole tullut tänne ostamaan. En tiedä mitään
orkideoista", lisäsin kuin selitykseksi, "tunnen vain muutamia, joita
olen tavannut Afrikassa ja tämän tässä", ja näpäytin kainalossani
olevaa metallilaatikkoa.
"Todellako", hän sanoi. "Kuulisin mielelläni Afrikan orkideoista. Mitä
teillä sitten on tuossa laatikossanne, koko kasviko vai kukkia?"
"Vain kukka. Eikä sekään ole minun. Eräs afrikkalainen ystäväni pyysi
minua -- tai olkoon, se on pitkä juttu, joka ei mahda teitä huvittaa."
"Enpä tiedä. Arvatenkin se on Cymbidium koosta päättäen."
Pudistin päätäni. "Ystäväni mainitsi toisen nimen. Hän nimitti sitä
Cypripediumiksi."
Nuori mies alkoi käydä uteliaaksi. "Yksikö Cypripedium koko tuossa
isossa laatikossa? Sen täytyy olla suuri kukka."
"Niin on, ystäväni sanoi sitä suurimmaksi mitä milloinkaan on löydetty.
Se on kaksikymmentäneljä tuumaa toisen siiven päästä toisen päähän,
teriksi muistelen hänen niitä nimittäneen, ja takaosa läpimitaten noin
jalan levyinen."
"Kaksikymmentäneljä tuumaa terälehtien väli ja selän läpileikkaus jalan
levyinen!" sanoi nuori mies aivan ällistyneenä. "Ja Cypripedium! Te
laskette varmaankin leikkiä, sir?"
"Sir", vastasin loukkautuneena, "sitä en tee. Teidän puheenne merkitsee
samaa kuin sanoisitte minun puhuvan valhetta. Mutta luonnollisestihan
kukka saattaa olla jotain muutakin lajia."
"Näyttäkää se minulle! Flora-jumalattaren nimessä, näyttäkää minulle!"
Aloin avata laatikkoa. Se olikin jo puoleksi auki, kun kaksi muuta
herraa, jotka joko olivat kuulleet osan keskusteluamme tai huomanneet
toverini kiihtyneet kasvot, tunkeutuivat luoksemme. Huomasin heilläkin
orkideat napinlävessä.
"Halloo, Somers!" sanoi toinen teeskennellyn miellyttävällä äänellä,
"mitä teillä siellä on?"
"Mitä teidän ystävällänne on siellä?" kysyi toinen.
"Ei mitään", vastasi nuori mies, jota oli puhuteltu nimellä Somers, "ei
kerrassaan mitään; se on -- ainoastaan laatikollinen etelämaisia
perhosia."
"Oi, perhosia", sanoi N:o 1 ja käyskenteli tiehensä. Mutta N:o 2,
teräväkatseinen, haukansilmäinen henkilö, ei tyytynyt niin vähään.
"Näyttäkää meille perhosenne", hän sanoi minulle.
"Ei niitä voi", huudahti nuori mies. "Ystäväni pelkää tomun
vahingoittavan niiden värejä. Eikö niin, Brown?"
"Niin kylläkin, Somers", minä vastasin, tarttuen hänen vihjaukseensa ja
sulkien metallilaatikon yhdellä napsauksella.
Silloin haukansilmäinen lähti tiehensä muristen, sillä puhe tomusta
takertui hänen kurkkuunsa.
"Orkideain kokoilija!" kuiskasi nuori mies. "Kauheita ihmisiä,
orkidea-hulluja, niin kateellisia. Sitäpaitsi hyvin rikkaita molemmat.
Mr. Brown -- toivottavasti se on nimenne, vaikka todennäköisyys on sitä
vastaan."
"Niin kyllä", vastasin, "nimeni on Allan Quatermain."
"Oi, paljon parempi kuin Brown! No hyvä, mr. Allan Quatermain, täällä
on yksityishuone, joka on vapaasti käytettävissäni. Olisitteko halukas
tulemaan noine --", samassa haukansilmäinen herrasmies taasen maleksi
ohi, "noine perhoslaatikkoinenne?"
"Mielelläni", vastasin ja seurasin häntä huutokauppahuoneen
vasemmanpuolisesta ovesta pari askelta, jolloin tulimme pieneen,
astiakaappia muistuttavaan huoneeseen, jonka seinät olivat täynnä
hyllyjä ja niillä paksuja kirjoja.
Kumppanini sulki oven ja lukitsi sen.
"Nyt", hän virkkoi samanlaisella äänellä kuin kertomuksen roistomainen
sankari kohdattuaan vihdoinkin kasvoista kasvoihin sievän
sankarittarensa, "nyt olemme yksin. Mr. Quatermain, näyttäkääpä minulle
-- nuo perhoset."
Minä asetin laatikon honkapöydälle, joka oli kattoakkunan alla. Avasin
sen; nostin pois vaunupeitteen, ja kahden lasikappaleen välissä
kuljetuksesta aivan vahingoittumattomana, oli siinä kultainen kukkani
vielä kuolemassaankin loistavana, ja sen rinnalla leveä, vihreä lehti.
Nuori mies, jota kutsuttiin Somers'iksi, tuijotti siihen niin kauan,
että pelkäsin hänen silmäinsä aivan pullistuvan ulos päästä. Hän
kääntyi poispäin, mutisi jotakin ja tuijotti taas.
"Oi taivas!" hän sanoi viimein. "Oi taivas, onko mahdollista, että
tässä epätäydellisyyksien maassa kasvaa jotain tällaista? Ette suinkaan
te ole löytänyt sitä, mr. Half -- tarkoitan Quatermain?"
"Sir", vastasin, "jo toisen kerran teette vihjauksia. Jääkää hyvästi",
ja minä ryhdyin sulkemaan laatikkoa.
"Älkää loukkautuko", hän huudahti. "Säälikää syntisraukan heikkoutta.
Te ette ymmärrä. Oi jospa ymmärtäisitte, jospa vain koettaisitte
ymmärtää!"
"En", minä vastasin, "en totisesti ymmärrä."
"No hyvä, sen kyllä opitte, kun alatte koota orkideoja. Minä en
todellakaan muuten ole hullu muuta kuin ehkä tässä suhteessa, mr.
Quatermain", sen hän lausui matalalla, värisevällä äänellä -- "tämä
ihmeellinen Cypripedium -- on kultakaivoksen arvoinen."
"Kultakaivoksista tekemäini kokemusten nojalla", sanoin purevasti ja,
saatan lisätä, profeetallisesti, "voin sen kyliä uskoa."
"Oi, tarkoitan kultakaivosta kuvaannollisessa merkityksessä,
arkikielellä lausuttuna, en sellaista, jonka kullankaivajat tuntevat",
hän vastasi. "Tahdon sillä sanoa, että kasvi on verrattoman arvokas.
Missä itse kasvi on, mr. Quatermain?"
"Hyvin epämääräisellä paikalla Itä-Afrikan eteläosassa", vastasin. "En
voi rajoittaa sen paikkaa tarkemmin kuin kolmeensataan mailiin."
"Se on epämääräistä, mr. Quatermain. Minulla ei ole oikeutta sitä
tiedustella, sillä ymmärrän, että ette tiedä minusta mitään, mutta
vakuutan teille, että olen kunniallinen, ja, lyhyesti sanoen,
tahtoisitteko kertoa minulle, mitä tiedätte tästä kukasta?"
"Enpä luule voivani", vastasin hiukan epäröiden. Sitten, luotuani
häneen toisen silmäyksen, kerroin tarinan ääriviivat, mainiten kaikki
nimet ja tarkat paikat, ja selitin olevani etsimässä henkilöä, joka
varustaisi rahalla retkikunnan tuohon kaukaiseen ja romanttiseen
maahan, jossa harvinaisen Cypripediumimme luultiin kasvavan.
Juuri kun olin lopettanut kertomukseni ja ennenkuin kuulijani vielä
ehti tehdä ainoatakaan huomautusta, kuului kova naputus ovelle.
"Mr. Stephen", sanoi ääni, "oletteko siellä, mr. Stephen?"
"Kautta Jupiterin, se on Briggs", huudahti nuori mies. "Briggs on isäni
taloudenhoitaja. Sulkekaa laatikko, mr. Quatermain. Käykää sisälle,
Briggs", hän jatkoi, hitaasti kiertäen auki lukon. "Mistä on kysymys?"
"Paljostakin", vastasi laiha, kiihtynyt mies, työntyen sisään avatusta
ovesta, "isänne, tarkoitan sir Alexander, on odottamatta tullut
toimistoon ja oli kovin suutuksissaan, kun ei löytänyt teitä sieltä,
sir. Saatuaan kuulla, että olitte lähtenyt orkideamyymälään, hän
julmistui, sir, julmistui, ja lähetti minut hakemaan teitä."
"Vai niin?" vastasi mr. Somers kevyellä ja järkkymättömällä äänellä.
"No, sanokaa sitten sir Alexanderille, että tulen heti. Menkää vain
takaisin, Briggs, ja sanokaa hänelle, että tulen heti."
Briggs lähti vastahakoisesti.
"Minun täytyy jättää teidät, mr. Quatermain", sanoi mr. Somers
sulkiessaan ovea hänen lähdettyään, "mutta lupaatteko olla näyttämättä
kukkaa kellekään ennen minun paluutani? Puolen tunnin kuluttua olen
täällä taas."
"Kyllä, mr. Somers. Odotan teitä puoli tuntia myymälähuoneessa ja
lupaan, ettei kukaan saa nähdä kukkaa ennen paluutanne."
"Kiitos. Olette hyvä ihminen, ja _minä_ lupaan, ettette menetä mitään
ystävällisyydellänne, mikäli vain se on voimissani."
Menimme yhdessä myymälähuoneeseen, jossa jokin ajatus äkkiä johtui mr.
Somers'in mieleen.
"Kautta Jupiterin!" hän sanoi, "olin vähällä unohtaa Odontoglossumin.
Missä Woodden? Aha, tulkaapa tänne, Woodden, tahdon puhua kanssanne."
Woodden'iksi puhuteltu totteli. Hän oli noin viidenkymmenen iässä oleva
mies, epämääräistä väriä, sillä hänen silmänsä olivat hyvin vaalean
siniset tai harmaat ja tukka hiekan ruskea; muuten hän oli sitkeän
näköinen ja vahvarakenteinen, suurissa käsissä näkyi työn jälkiä,
kämmenet olivat kovettuneet ja kynnet lyhyiksi kuluneet. Hän oli puettu
kiiltävän mustaan pukuun, jollaista työtätekevä luokka käyttää
hautajaisissa. Päätin heti mielessäni, että hän oli Puutarhuri.
"Woodden", virkkoi mr. Somers, "tällä herralla on maailman ihanin
orkidea. Pitäkää silmällä, ettei kukaan ryövää häntä. Tässä huoneessa
on sellaisia, mr. Quatermain, jotka tahtoisivat murhata teidät ja
heittää ruumiinne Thames'iin tuon kukan takia", hän lisäsi synkästi.
Kuullessaan tämän ilmoituksen Woodden liikautti vähän jalkojaan
ikäänkuin olisi tuntenut maanjäristyksenedellisiä liikkeitä. Se oli
hänen tapansa, milloin jokin hämmästytti häntä. Sitten hän kiinnitti
minuun kalpeat silmänsä, jotka sanoivat selvästi, että ulkomuotoni
ihmetytti häntä, vetäisi hiekanvärisen suortuvan peukalon ja etusormen
välitse ja sanoi:
"Palvelijanne, sir, ja missähän tuo orkidea on?"
Minä osoitin metallilaatikkoa.
"Siellä se on", jatkoi mr. Somers, "ja sitä teidän tulee vartioida. Mr.
Quatermain, jos joku yrittää ryövätä teitä, huutakaa Woodden'ia, ja hän
iskee hänet maahan. Hän on nimittäin puutarhurini ja täydellisesti
luotettava, varsinkin kun on kysymyksessä jonkun maahan iskeminen."
"Kyllä, varmasti isken hänet maahan", vastasi Woodden, puristaen suurta
nyrkkiään ja katsellen ympärilleen epäluuloisin silmin.
"Kuulkaapa nyt, Woodden. Oletteko katsonut Odontoglossum Pavo'a ja mitä
arvelette siitä?" ja hän osoitti kasvia, joka seisoi keskellä pienellä
pöydällä olevaa ryhmää huutokaupanpitäjän pöydän alapuolella. Sen
latvassa oli terttu mitä sievimpiä valkeita kukkia. Ylimmässä
terälehdessä (jos se on terä) ja samoin kunkin pyöreähkön kukan
huulella oli pilkku ei laikka, joka oli kuin riikinkukon pyrstösulkain
taivaankaarenvärinen silmä, mistä kukka arvattavasti olikin saanut
nimensä "Pavo" eli riikinkukko.
"Kyllä, herra, ja minusta se on kaunein mitä eläissäni olen nähnyt. Ei
ole Englannissa toista 'glossumia, joka vetäisi vertoja tuolle 'glossum
Paving'ille", hän lisäsi vakaumuksella ja sanottuaan sanan liikahti
taas vähän. "Mutta monet haluavat saada sen. Näin heidän haistelevan
kukan ympärillä kuin, kuin -- mäyräkoirat rotan kololla. Ja"
(riemuitsevalla äänellä) "he eivät tee sitä tyhjän tähden."
"Aivan niin, Woodden, teillä on terävä äly. Mutta nähkääs, meidän on
saatava tuo 'Pavo' maksoi mitä maksoi. Nyt isäukko on lähettänyt
hakemaan minua. Tulen heti takaisin, mutta voi sattua este. Jos niin
on, niin te saatte tarjota puolestani, sillä en uskalla luottaa noihin
asiamiehiin. Tästä saatte valtakirjan", ja hän kirjoitti kortille:
'Puutarhurini Woodden saa määräyksen huutaa puolestani. -- S.S.' "Nyt,
Woodden", hän jatkoi annettuaan kortin palvelijalle, joka vei sen
huutokaupanpitäjälle, "älkää ruvetko narriksi ja päästäkö 'Pavoa'
käsistänne."
Seuraavassa hetkessä hän oli mennyt.
"Mitä herra sanoi, sir?" kysyi Woodden minulta. "Ettäkö minun on
hankittava tuo 'Paving' maksoi mitä maksoi?"
"Niin", vastasin, "niin hän sanoi. Arvaan, että se maksaa paljon --
monta puntaa."
"Mahdollisesti, sir, en voi sanoa. Kaikki mitä tiedän on, että minun on
ostettava se, kuten voitte olla todistajani. Herrani -- hän ei nureksi
rahojen vuoksi. Mitä hän haluaa, sen hän hankkii, tarkoitan, ainakin
horkideoja."
"Kaiketi tekin pidätte orkideoista, mr. Woodden?"
"Pidänkö, sir? Minä rakastan niitä!" (Taas hän liikahti.) "En rakasta
mitään muuta niin paljon; en edes vanhaa vaimoani" (sitten
innostuneena) "enkä edes herraakaan, vaikka Jumala tietää, että
rakastan häntä paljon! Mutta pyydän anteeksi, sir" (hän vetäisi taas
otsasuortuvaansa), "ettekö tahtoisi pidellä metallilaatikkoanne vähän
tiukemmin? Minun on pidettävä silmällä sekä sitä että O'Paving'ia, ja
huomasin juuri tuon korkeahattuisen miehen katsovan siihen
epäluuloisesti."
Senjälkeen erosimme. Minä vetäydyin nurkkaani, kun taas Woodden asettui
pöydän ääreen, toinen silmä kiinnitettynä kukkaan, jota hän kutsui
nimellä "O'Paving", ja toinen minun metallilaatikkooni. Totisesti
kummallinen otus, ajattelin mielessäni: positiivi -- vanha vaimo;
komparatiivi -- hänen herransa; superlatiivi -- orkideanviljelys. Siinä
hänen rakkautensa asteet. Mutta lyön vetoa, että hän muuten oli
rehellinen, kunnollinen ja hyvä mies.
Kaupanteko laimeni. Erästä määrättyä lajia kuivattua orkideaa oli niin
suuri määrä myytävänä, että ei löytynyt ostajia järjellisiin hintoihin,
ja suuri osa oli ostettava sisään. Lopulta nerokas mr. Primrose kääntyi
korokkeellaan yleisön puoleen.
"Hyvät herrat", hän lausui, "ymmärrän hyvin, että ette tänään ole
tulleet tänne ostamaan vähäistä määrää Cattleya Mossiae'ta. Tulette
ostamaan tai huutamaan tai näkemään kuinka myydään ihanin
Odontoglossum, minkä on tässä maassa nähty kukkivan. Sen omistaa
kuuluisa tuontiliike, jonka menestystä tämän jalokiven kuljetuksesta
saan onnitella. Hyvät herrat, tämän ihmeellisen kukan pitäisi koristaa
kuninkaallista kasvihuonetta. Ja kuitenkin se on tässä kenen tahansa
saatavissa, joka haluaa maksaa siitä korkeimman summan, sillä minua on
pyydetty ilmoittamaan, että se myydään ehdottomasti. Ja nyt
luullakseni", hän lisäsi, luoden silmäyksen kokoutuneisiin, "useimmat
suuret kokoilijamme ovat läsnä tässä huoneessa tänä päivänä. Se on
totta, nuorta, vapaamielistä orkideanviljelijää mr Somers'ia en näe,
mutta hän on jättänyt arvokkaan ylipuutarhurinsa mr. Woodden'in, sillä
koko Englannissa ei ole etevämpää orkidean ymmärtäjää (taas Woodden
liikahti kovasti), huutamaan puolestaan kuten toivon, samaa loistavaa
kukka, josta olen puhunut. Koska kello on tasan puoli yksi, ryhdymme
asiaan. Smith, viekää Odontoglossum nähtäväksi, jotta kaikki voivat
tarkastaa sen ihanuutta ja varokaa pudottamasta sitä. Hyvät herrat,
minun täytyy pyytää teitä olemaan koskettamatta siihen tai tahraamatta
sen puhtautta tulipakansavulla. Kahdeksan täydellistä avonaista kukkaa,
hyvät herrat ja neljä -- ei, viisi nuppua. Voimakas ja täydellisesti
terve kasvi, kuusi lehtipeittoista sipulia ja kolme lehdetöntä. Kaksi
jako-osaa, jotka minulle on näytetty, voi irroittaa oikeaan aikaan.
Mitä tarjotaan Odontoglossum Pavo'sta? Olen utelias näkemään, kuka saa
kunnian omistaa tämän täydellisen, verrattoman luonnontuotteen. Kiitos,
sir -- kolmesataa. Neljä. Viisi. Kuusi. Seitsemän (kolmelta suunnalta.)
Kahdeksan. Yhdeksän. Kymmenen. Hyvät herrat, vähän nopeammin! Kiitos,
sir -- viisitoista. Kuusitoista. Se oli teitä vastaan, mr. Woodden. Ah,
kiitos, seitsemäntoista."
"O. Pavon" hurjassa ajossa tuli pysähdys, jonka käytin hyväkseni
muuttamalla seitsemäntoista sataa shillinkiä punniksi.
Kautta kunniani, ajattelin itsekseni, kyllä 85 puntaa on hyvä hinta
yhdestä kasvista, vaikka se olisikin harvinainen. Woodden pitää
vimmatusti kiinni saamistaan määräyksistä.
Mr. Primrose'n vaativa ääni keskeytti mietintäni.
"Hyvät herrat, hyvät herrat", hän sanoi, "ette suinkaan anna tuon
mitättömän olennon viedä nenänne edestä kukkamaailman ihmeellisintä
tuotetta, josta sanon toistamiseen, että se on ainoa laatuansa.
Eteenpäin, eteenpäin! No, jos minun täytyy, niin täytyy, vaikka
tällaisen onnettomuuden jälkeen en ensi yönä saa unta. Yksi", ja vasara
iski ensimmäisen kerran. "Ajatelkaa, hyvät herrat, asemaani, ajatelkaa,
mitä korkeat omistajat, jotka tavallisesta hienotunteisuudestaan ovat
jääneet pois tilaisuudesta, tulevat minulle sanomaan, kun olen
pakotettu ilmoittamaan heille surullisen totuuden. Kaksi", ja vasara
iski toisen kerran. "Smith, pitäkää kädessänne kukkaa. Näyttäkää sitä
yleisölle. Antakaa heidän nähdä, mitä he ovat kadottamaisillaan."
Smith kohotti kukkaa, johon jokainen tuijotti. Pieni norsunluinen
vasara heilui mr. Primrose'n pään päällä. Se oli jo putoamassa, kun
tyyni, pitkäpartainen mies, joka siihen asti ei ollut ottanut osaa
huutamiseen, nosti päätään ja sanoi hiljaa -- "Kahdeksantoista sataa."
"Oi", huudahti mr. Primrose, "sitä jo arvelinkin. Olin vakuutettu,
ettei Englannin suurinten kokoelmain omistaja sallisi tämän aarteen
liukua käsistään ilman taistelua. Teitä vastaan, mr. Woodden."
"Yhdeksäntoista, sir", sanoi Woodden kivenkovalla äänellä.
"Kaksituhatta", kajahdutti pitkäpartainen herra.
"Kaksikymmentäyksi sataa", sanoi Woodden.
"Oikein, mr. Woodden", huusi mr. Primrose. "Totisesti edustatte
isäntäänne arvokkaasti. Olen varma, ettette pysähdy muutamain kurjain
puntien vuoksi."
"En, mikäli ymmärrän", pääsi Woodden'ilta. "Olen saanut määräykseni ja
toimin niiden mukaan."
"Kaksikymmentäkäksi sataa", virkkoi pitkäparta.
"Kaksikymmentäkolme", äännähti Woodden.
"Tuhat tulimmaista!" huusi pitkäparta ja syöksyi ulos.
"'Odontoglossum Pavo' menee kahdestakymmenestäkolmesta sadasta, vain
kahdestakymmennestäkolmesta sadasta", huusi huutokaupanpitäjä. "Eikö
lisätä kahteenkymmeneenkolmeen sataan? Mitä? Eikö? Silloin minun on
tehtävä velvollisuuteni. Yksi. Kaksi. Viimeisen kerran -- eikö lisätä?
Kolme. Myyty mr. Woodden'ille, joka huusi isäntänsä mr. Somers'in
puolesta."
Vasara putosi terävästi iskien, ja samassa silmänräpäyksessä nuori
ystäväni syöksyi huoneeseen.
"No, Woodden", hän virkkoi, "onko 'Pavo' jo ollut myytävänä?"
"Se on ollut myytävänä ja myyty, sir. Minä sen ostin."
"Ostitteko hemmetissä? Mikä oli hinta?" Woodden raapaisi päätään.
"En tiedä oikein, sir, en ole milloinkaan ollut hyvä laskennossa, sillä
en ole saanut paljoa kirjaoppia, mutta se on kaksikymmentäkolme
jotakin."
"Kaksikymmentäkolme puntaako? Ei, kyllä sen on täytynyt olla enemmän.
Jumaliste! Sen täytyy olla 230. On se kaunis summa, mutta kaiketi kukka
on sen arvoinen."
Samassa hetkessä mr. Primrose, joka kumartuneena pöytänsä yli
innokkaassa keskustelussa muutamain kiihoittuneiden orkideahullujen
kanssa, nosti päätään.
"Ah, siinähän olettekin, mr. Somers", hän virkkoi. "Koko yleisön
nimessä sallikaa minun onnitella itseänne saatuanne omaksenne
verrattoman Odontogiossum Pavo'n, jonka mielestäni joka suhteessa
vaatimaton hinta oli 2,300 puntaa."
Todellakin tuo nuori mies osasi hyvin ottaa sen vastaan. Hän vavahti
vähäisen ja kävi hiukan kalpeaksi, siinä kaikki. Woodden heilahteli
edestakaisin kuin kaatuva puu. Minä metallilaatikkoineni vetäydyin
nurkkaani. Niin, olin siksi hämmästynyt, että jalkani eivät tuntuneet
kantavan. Ihmiset alkoivat puhella, mutta keskustelun huminan yli
kuulin nuoren Somers'in matalan äänen:
"Woodden, te olette syntynyt hulluksi", ja vastauksen: "Sitä äitinikin
aina sanoi, herra, ja hän kai sen tiesi, jos kuka. Mutta mitä väärää
olen nyt tehnyt? Tottelin saamaani määräystä ja ostin 'O'Pavingin'."
"Niin. Älkää olko pahoillanne, miesrukka, oma syyni se on eikä teidän.
Itse olen hulluksi syntynyt. Mutta voi taivas! Kuinka suoriudun tästä?"
Sitten hän sai takaisin mielenmalttinsa, asteli korokkeen luo ja sanoi
pari sanaa huutokaupanpitäjälle. Mr. Primrose nyökkäsi, ja minä kuulin
hänen vastaavan: