PYHÄ KUKKA
Allan Quatermain'in jännittävä seikkailu Afrikassa
Kirj.
H. RIDER HAGGARD
Suomennos englanninkielestä
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1923.
SISÄLLYS:
I. Veli Johannes.
II. Huutokauppahuone.
III. Sir Alexander ja Stephen.
IV. Mavovo ja Hans.
V. Hassan.
VI. Orjatie.
VII. Orjain rynnäkkö.
VIII. Taikapeili.
IX. Kuningas Bausi.
X. Tuomio.
XI. Dogeetah saapuu.
XII. Veli Johanneksen tarina.
XIII. Rican kaupunki.
X!V. Kalubin vala.
XV. Motombo.
XVI. Jumalat.
XVII. Pyhän kukan koti.
XVIII. Kohtalon isku.
XIX. Oikea pyhä kukka.
XX. Taistelu kaupungin portilla.
Epilogi.
I.
VELI JOHANNES.
En usko, että kukaan, joka tuntee Allan Quatermain'in nimen, olisi
taipuvainen ajatuksissaan liittämään sitä kukkiin, varsinkaan
orkideoihin. Kuitenkin sattuu niin, että jouduin kerran ottamaan osaa
niin merkilliseen orkidea-retkeen, että olisi mielestäni vahinko, jos
sen yksityiskohdat joutuisivat unohduksiin. Joka tapauksessa panen ne
paperille, ja jos joku myöhemmin haluaa ne julkaista, hän saa siihen
täyden vapauden.
Se tapahtui vuonna -- oh, eihän vuodesta ole väliä, se tapahtui kauan
sitten, jolloin olin vielä paljon nuorempi, ollessani metsästysretkellä
pohjoispuolella Limpopo-virtaa, joka on Transvaalin rajalla.
Seuralaisenani oli eräs herra, jonka nimi oli Scroope, Charles Scroope.
Hän oli matkustanut Englannista Durban'iin etsimään ajanvietettä. Se
oli ainakin yksi syy. Toinen oli nainen, jota nimitän nimellä miss
Margaret Manners, vaikka se ei tosin ollut hänen oikea nimensä.
Luultavasti nuo kaksi olivat kihloissa ja todella kiintyneet toinen
toiseensa. Mutta pahaksi onneksi he joutuivat kovaan riitaan
jonkun toisen herran takia, jonka kanssa miss Manners eräissä
metsästystanssiaisissa Essex'issä, jossa he kaikki asuivat, tanssi
neljä perättäistä tanssia, joista hän sitäpaitsi kaksi oli jo luvannut
sulhaselleen. Selvittelyjä tai paremminkin puolusteluja seurasi. Mr.
Scroope sanoi, ettei hän aikonut suvaita sellaista käytöstä. Miss
Manners vastasi, ettei hän halunnut elää kenenkään määräysten mukaan;
hän oli muka oman itsensä herra ja aikoi pysyä sinä. Mr. Scroope
selitti, että hänen puolestaan neiti kyllä saisi sitä olla. Toinen
vastasi, ettei hän enää halunnut nähdä häntä kasvojensa edessä.
Sulhanen lupasi painokkaasti, ettei tytön tarvitsisikaan ja että hän
aikoi lähteä Afrikkaan metsästämään elefantteja.
Kaiken lisäksi hän todella matkustikin, lähtien kodistaan Essexistä
seuraavana päivänä jättämättä minkäänlaista osoitetta. Kuten myöhemmin,
paljon myöhemmin selvisi, hän olisi seuraavassa postissa, jos olisi
niin kauan odottanut, saanut kirjeen, joka olisi mahdollisesti
muuttanut hänen suunnitelmansa. Mutta he olivat kumpikin ylpeitä nuoria
ihmisiä, ja olivat hulluja kuten ainakin rakastuneet.
No niin, Charles Scroope saapui Durban'iin, joka siihen aikaan oli vain
vähäpätöinen paikkakunta, ja siellä kohtasimme toisemme Royal-hotellin
tarjoiluhuoneessa.
"Jos haette suurta riistaa", kuulin jonkun sanovan, kuka se oli, sen
olen todellakin unohtanut, "niin tuossa on mies, joka neuvoo teille
keinot -- metsästäjä Quatermain, Afrikan paras pyssymies ja sitäpaitsi
hienoimpia ihmisiä mitä on olemassa."
Istuin hiljaa poltellen piippuani ikäänkuin en kuulisi puhetta. On
tukalaa kuulla kiitettävän itseään, ja minä olin aina vaatimaton mies.
Sitten kuului kuiskailua, ja mr. Scroope talutettiin eteeni ja
esitettiin minulle. Kumarsin niin sievästi kuin osasin ja loin häneen
pikaisen silmäyksen. Hän oli pitkä, tummasilmäinen, romanttisen
näköinen (sangen sopivaa hänen rakkaustarinaansa) nuori mies, ja minä
tulin siihen tulokseen, että hänen liikkeensä miellyttivät minua. Kun
hän puhui, vahvistui tuo mielipide. Minun mielestäni ääni on aina ollut
hyvin tärkeä tekijä; minä puolestani päätän siitä miltei yhtä paljon
kuin kasvoista. Hänen äänensä oli erittäin hauska ja miellyttävä,
vaikka sanoissa, joilla se niin sanoaksemme esitettiin minulle, ei
ollut mitään erikoista tai huomattavaa. Ne kuuluivat:
"Hyvää päivää, sir. Haluatteko ryypyn?"
Vastasin, etten koskaan juonut väkeviä päiväseen aikaan, tai en
ainakaan usein, mutta että mielelläni ottaisin pienen pullon olutta.
Kun olut oli juotu, kävelimme yhdessä pienelle talolleni nykyisen
Berean varrella, jossa myöhemmin m.m. otin vastaan ystäväni Curtis'in
ja Good'in, ja siellä söimme päivällisen. Todellisuudessa Charles
Scroope ei enää jättänytkään taloa ennen metsästysretkelle lähtöämme.
Nyt minun on kerrottava tämä juttu lyhyesti, syystä että se on vain
sattumalta tekemisissä sen tarinan kanssa, jota aion ryhtyä kertomaan.
Mr. Scroope oli rikas mies, ja kun hän tarjoutui suorittamaan kaikki
retken kulut, luvaten minulle kaiken voiton mahdollisesti saatavasta
norsunluusta ja muusta sellaisesta, en luonnollisesti torjunut hänen
ehdotustaan.
Tällä retkellä kävi kaikki hyvin aina sen onnettomaan loppuun asti.
Ammuimme vain kaksi elefanttia, mutta muuta riistaa saimme paljon. Se
tapahtui paluumatkalla, meidän ollessamme lähellä Delagoan lahtea.
Olimme ulkona eräänä iltana ja koetimme ampua jotakin päivälliseksi,
kun huomasin puiden välissä pienen kauriin. Se katosi näkyvistäni
pienen kallionkielekkeen taakse, joka työntyi esiin kuilun syrjästä,
mutta se ei näyttänyt hätääntyneeltä, vaan asteli levollisesti. Me
seurasimme sitä. Minä kuljin edellä ja olin juuri saanut kierretyksi
kallion ja huomannut kauriin seisomassa noin kymmenen askeleen päässä
(se oli pensaskauris), kun kuulin kahinaa pensaikosta kallion huipulta,
ei kahtatoista jalkaa pääni yläpuolelta, ja Charles Scroope'n äänen
huutavan:
"Ole varuillasi, Quatermain! Se tulee."
"Mikä tulee?" kysyin närkästyneellä äänellä, sillä ääni oli
karkoittanut kauriin.
Samassa johtui mieleeni, tietysti silmänräpäyksessä, ettei mies tyhjän
tähden huutaisi tuolla tavoin, ei ainakaan kun hänen ateriansa oli
kysymyksessä. Vilkaisin siis taakseni ja pääni yläpuolelle. Aina tähän
hetkeen asti muistan selvästi mitä näin. Siinä oli veden kuluttama,
graniitinharmaa vierukivi, tai oikeastaan useampia, joiden raoissa
kasvoi sanajalkoja, ja useimmilla niistä oli hiusmaiset lehdet, mutta
muutamain lehdet olivat alta hopeanhohteisia. Muutamalla lehdellä,
taivuttaen sitä alas, istui iso, punasiipinen, mustaruumiinen
kovakuoriainen, hangaten etujaloillaan päätään. Ja sen yläpuolella,
juuri kallion huipulla, pisti esiin harvinaisen komean leopardin pää.
Vielä tätä kirjoittaessani olen näkevinäni sen neliskulmaisen leuan
kuvastuvan tyynen iltataivaan lakea vasten, vaahdon valuessa huulilta.
Tämä oli viimeinen seikka, minkä vähään aikaan huomasin, sillä samassa
hetkessä leopardi -- Etelä-Afrikassa kutsumme niitä tiikereiksi --
hyppäsi selkääni ja painalsi minut maahan litteäksi kuin pannukakun.
Luultavasti sekin oli ollut väijymässä kaurista ja oli nyt
suutuksissaan minun ilmestymisestäni näyttämölle. Kaaduin pitkäkseni,
onneksi pehmeälle, sammaleiselle maalle.
"Pystyyn vain!" ajattelin mielessäni, sillä tunsin eläimen painon
selässäni, kun se puristi minua sammalia vasten, ja, mikä pahempi,
niskassani poltti sen kuuma hengitys, sillä sen hampaat olivat jo
puraisemaisillaan minua päähän. Samassa kuulin Scroope'n rihlapyssyn
pamahduksen, jota seurasi leopardin hurja murina, kuula kun nähtävästi
oli osunut. Se näytti pitävän minua vahingon aiheuttajana, sillä se
tarttui hartioihini. Tunsin sen hampaat jo pinnallani, mutta onneksi ne
tarttuivat vain metsästystakkini lujaan korderoi-kankaaseen. Se alkoi
pudistella minua, mutta hellitti pian tarttuakseen paremmin kiinni.
Samassa muistin, että Scroope'lIa oli vain kevyt yksipiippuinen
rihlapyssy ja ettei hän siis enää voinut laukaista, ja silloin tiesin,
tai luulin tietäväni, että viimeinen hetkeni oli tullut. En oikeastaan
pelännyt, mutta tietoisuus suuresta, lähestyvästä muutoksesta kävi
hyvin selväksi. Muistin -- en koko elämääni, mutta pari omituista
pikkuseikkaa, jotka liittyivät lapsuuteeni. M.m. minusta tuntui kuin
näkisin itseni istumassa äitini polvella leikkimässä pienellä,
nivelikkäällä kultakalalla, joka riippui hänen kellonperissään. Sitten
mutisin pari kolme rukouksen sanaa, ja luultavasti menetin tajuntani.
Jos niin oli, kesti se vain muutamia sekunteja. Samassa tietoisuus
palasi, ja minä näin omituisen näyn. Leopardi ja Scroope taistelivat
keskenänsä. Leopardi seisoi toisella takajalallaan, sillä toinen oli
taittunut, ja löi Scroope'a käpälillään, Scroope taas koetti iskeä isoa
metsästyspuukkoaan pedon ruumiiseen. Taistelijat kaatuivat, Scroope
alle, leopardin raadellessa häntä. Minä kiskaisin itseni irti
sammaleisesta vuoteestani -- muistan vieläkin mäiskähdyksen, joka
kuului, kun ruumiini irroittui mudasta. Vieressä oli rihiapyssyni
vahingoittumattomana ja täydessä vireessä, sellaisena kuin se oli
pudonnut kädestäni. Tartuin siihen, ja seuraavassa hetkessä olin
ampunut kuulan läpi leopardin pään, juuri kun se oli hampaillaan
tarttumassa Scroopea kurkkuun.
Eläin kaatui kuolleena kuin kivi hänen päällensä. Kerran vain se
värähti, kouristi kynsiään (Scroope-raukan sääreen) ja kaikki oli ohi.
Siinä se lepäsi kuin unessa, ja alla makasi Scroope.
Vaikeata oli saada sitä siirretyksi pois, sillä se oli hyvin raskas
eläin, mutta lopulta se onnistui oksan avulla, jonka varmaan jokin
elefantti oli repäissyt puusta. Sitä käytin vipuna. Siinä makasi
Scroope kirjaimellisesti veren peittämänä, oliko veri sitten leopardin
vai hänen, sitä en voinut sanoa. Aluksi pidin häntä kuolleena, mutta
valeltuani häntä hiukan vedellä, jota sain kalliosta tiukkuvasta
purosta, hän nousi istumaan ja kysyi aiheettomasti: "Mikä minä nyt
olen?"
"Sankari", vastasin. (Olen aina ollut ylpeä tuosta sattuvasta
vastauksesta.)
Siihen lopetin enemmät keskustelut ja ryhdyin työhön saadakseni hänet
leirille, joka onneksi oli aivan lähellä.
Kun olimme kulkeneet pari sataa kyynärää, Scroope'n jatkuvasti tehdessä
epäjohdonmukaisia huomautuksia, oikea käsi kaulallani, ja minun
pidellessäni vasemmalla kädelläni häntä vyötäisistä, hän äkkiä vaipui
tainnoksiin, ja kun en yksin jaksanut kantaa häntä, sain luvan jättää
hänet siihen paikkaan ja noutaa apua.
Lopulta sain hänet telttaan kafferien ja huopapeitteen avulla ja
perillä toimitin tutkimuksen. Hän oli yltä päältä raavittu, mutta
ainoat vakavat haavat olivat lihaspurema vasemmassa kyynärvarressa ja
kolme syvää haavaa oikeassa reidessä juuri sillä kohdalla, missä reisi
liittyy ruumiiseen; haavat olivat leopardin kynnenjälkiä. Annoin
hänelle annoksen laudanumia vaivuttaakseni hänet uneen ja sidoin haavat
niin hyvin kuin osasin. Kolmen päivän aikana hän voi varsin hyvin.
Haavatkin olivat jo alkaneet kokonaan parantua, kun sairas äkkiä sai
jonkinlaisen kuumeen, jonka arvelen aiheutuneen leopardin kynsien tai
hampaiden myrkystä.
Oi sitä kauhun viikkoa, joka nyt seurasi! Sairas alkoi hourailla ja
puhua lakkaamatta kaikenlaisista asioista ja varsinkin miss Margaret
Manners'ista. Niin hyvin kuin mahdollista koetin ylläpitää hänen
voimiaan lihaliemellä, johon oli sekoitettu hiukan muassani olevaa
paloviinaa. Siitä huolimatta hän heikkonemistaan heikkoni. Sen lisäksi
reidessä olevat haavat alkoivat märkiä.
Kaffereista, jotka olivat mukanamme, oli vähän hyötyä tällaisessa
tapauksessa, joten sairaanhoito jäi kokonaan minun työkseni. Kaikeksi
onneksi ei leopardi pudistellessaan ollut tehnyt minulle mitään
vahinkoa, ja olin siis niinä päivinä hyvin hyvissä voimissa. Levon
puute oli kuitenkin tuntuva, sillä en uskaltanut nukkua enempää kuin
noin puoli tuntia kerrallaan. Lopulta valkeni aamu, jolloin olin
loppuun asti uupunut. Scroope-raukka makasi kääntelehtien ja
vaikeroiden pienessä teltassa, ja minä istuin hänen vierellään
tietämättä, eläisikö hän enää seuraavaan aamuun ja kuinka kauan minä
siinä tapauksessa kykenisin häntä hoitamaan. Kutsuin kafferin tuomaan
kahvia, ja juuri kun olin vapisevin käsin viemässä tuoppia huulilleni,
tuli apu.
Se saapui hyvin omituisessa muodossa. Leirinsuun edustalla kasvoi kaksi
orapihlajapuuta, ja niiden välitse näin oudonnäköisen olennon astelevan
minua kohti hitain, varmoin askelin, nousevan auringon säteillään
valaistessa häntä. Se oli mies, jonka ikää oli vaikea arvata, sillä
vaikka parta ja pitkät hiukset olivat valkeat, näyttivät kasvot
verraten nuorekkailta lukuunottamatta suun ympärillä olevia juovia, ja
tummat silmät olivat täynnä eloa ja voimaa. Rääsyinen puku, jonka
vaikutusta lisäsi repaleina riippuva nahkapeite, verhosi kömpelösti
hänen pitkää, hoikkaa vartaloaan. Jalkoja suojasivat parkitsemattomasta
nahasta tehdyt jalkineet, selässä riippui kolhittu metallirasia, ja
laihassa, jäntevässä kädessään hän puristi pitkää sauvaa, joka oli
tehty mustan ja valkean kirjavasta puusta, jota alkuasukkaat kutsuvat
nimellä _umzimbiti_, ja sauvan päähän oli kiinnitetty perhoshaavi.
Häntä seurasi muutamia kaffereja, kantaen päälaellaan laatikoita.
Tunsin hänet heti, sillä olimme kohdanneet toisemme aikaisemmin,
nimenomaan eräässä tilaisuudessa Zulu-maassa, jossa hän tyynenä astui
esille vihamielisten kafferijoukkojen riveistä. Hän oli Etelä-Afrikan
omituisimpia luonteita. Nähtävästi sivistynyt mies sanan todellisessa
merkityksessä, vaikka ei kukaan tuntenut hänen tarinaansa (minä tosin
tunnen sen nyt, ja omituinen tarina se onkin), lukuunottamatta sitä,
että hän oli syntyjään amerikkalainen, sillä siinä suhteessa hänen
puheensa väliin antoi hänet ilmi. Sitäpaitsi hän oli ammatiltaan
lääkäri, ja päättäen hänen erinomaisesta taidostaan hänellä täytyi olla
paljon kokemusta sekä lääkkeiden käytössä että kirurgiassa. Lopuksi
hänellä oli varoja, vaikka ei kukaan tiennyt, mistä ne olivat kotoisin,
ja hän oli vaellellut Etelä- ja Itä-Afrikassa jo vuosikausia perhosia
ja kukkia kooten.
Alkuasukasten ja voin lisätä valkoihoistenkin kesken häntä yleensä
pidettiin mielipuolena. Tämä maine yhdessä lääkäritaidon kanssa teki
hänelle mahdolliseksi vaellella missä ikinä hän halusi ilman
vähintäkään pelkoa tai vaaraa, sillä kafferit pitävät mielipuolta
Jumalan innoittamana. Heidän hänelle antamansa nimitys oli "Dogeetah",
hullunkurinen vääristely englantilaisesta sanasta "doctor", kun taasen
valkoihoiset kutsuivat häntä nimellä "Veli Johannes", "Setä Jonathan"
tai "Pyhä Johannes". Keskimmäinen nimitys johtui hänen erinomaisesta
yhdennäköisyydestään (siistittynä ja sievästi puettuna) sen olennon
kanssa, joka pilalehdissä edustaa suurta Amerikan kansaa, niinkuin John
Bull edustaa englantilaisia. Ensimmäinen ja kolmas johtuivat hänen
luonteensa tunnetusta hyvyydestä ja hänen otaksutusta mieltymyksestään
heinäsirkkoihin ja metsän hunajaan tai niiden paikallisiin vastineihin.
Itse puolestaan hän piti nimityksestä "Veli Johannes".
Oi, mitä helpotusta tunsinkaan nähdessäni hänet; taivaan enkeli olisi
tuskin ollut tervetulleempi. Kaasin toisen annoksen kahvia ja, kun
muistin hänen pitävän makeasta, panin sekaan runsaasti sokeria.
"Hyvää päivää, Veli Johannes", sanoin tarjoten kahvia.
"Terveheksi, veli Allan", hän vastasi -- siihen aikaan hän käytti
mielellään vanhaa roomalaista puhetapaa, miksi sitä otaksun. Sitten hän
otti kahvin, pisti pitkän sormensa tuoppiin koettaakseen lämpöastetta
ja sekoittaakseen sokeria, kulautti sen pohjaan asti kuin lääkeannoksen
ja ojensi tuopin täytettäväksi.
"Hyönteisjahdillako?" kysyin.
Hän nyökkäsi. "Niin, kasviretkellä ja tekemässä huomioita
ihmisluonteesta ja Jumalan ihmeellisistä töistä. Yleensä vain
vaelluksella."
"Mistä viimeksi?" kysyin.
"Noilta vuorilta noin kahdenkymmenen mailin päästä. Läksin yhdeksän
aikaan illalla; kuljin koko yön."
"Minkävuoksi?" kysyin häneen katsahtaen.
"Koska minusta tuntui kuin joku kutsuisi minua. Puhuakseni
suoraan, te, Allan."
"Oi, oletteko kuullut olostani täällä ja hädästäni?"
"En, en ole kuullut mitään. Olin aikeissa matkustaa rannikolle tänä
aamuna. Tullessani kotiin illalla tasan klo 8.50 sain sananne ja läksin
matkaan. Siinä kaikki."
"Minun sananiko --" aloitin, mutta pysähdyin samassa ja pyysin häntä
vertaamaan kelloaan minun kellooni. Omituista kyllä ne osoittivat aivan
samaa aikaa parin minuutin erotuksella.
"Se on omituista", sanoin hitaasti, "mutta eilen illalla klo 8.50
koetin todella lähettää sanaa saadakseni apua, sillä pelkäsin
seuralaiseni kuolevan", ja viittasin peukalollani telttaan päin. "Mutta
en tarkoittanut sitä teille enkä kellekään ihmiselle, Veli Johannes.
Ymmärrättekö?"
"Hyvin hyvästi. Sana lähetettiin, siinä kaikki. Lähetettiin ja
luultavasti merkittiin kirjoihinkin."
Katsoin Veli Johannekseen ja Veli Johannes katsoi minuun, mutta sillä
kertaa emme tehneet enempää huomautuksia. Tapahtuma oli kovin
kummallinen, s.o. siinä tapauksessa ettei Veli Johannes valehdellut.
Mutta ei kukaan ollut milloinkaan kuullut hänen valehtelevan. Hän oli
totuutta rakastava henkilö, vieläpä kiusallisen turhantarkkakin
ajoittain. Ja on kuitenkin olemassa ihmisiä, jotka eivät usko rukouksen
voimaan.
"Mitä se on?" hän kysyi.
"Leopardin runtelema. Haavat eivät tahdo parantua, ja hänellä on
kuumetta. En usko hänen kestävän pitkälti."
"Mitä tiedätte asiasta? Näyttäkää hänet minulle."
No niin, hän sai nähdä sairaan ja teki ihmeitä. Hänen metallirasiansa
oli täynnä lääkkeitä ja kirurgisia instrumentteja, jotka viimemainitut
hän ennen käyttöä keitti. Käsiänsäkin hän pesi niin perinpohjaisesti,
että ajattelin niistä nahkan lähtevän, käyttäen enemmän saippuaa kuin
olisin voinut luovuttaa. Ensin hän antoi Charles-raukalle annoksen
jotakin, mikä näytti tappavan hänet; hän sanoi saaneensa lääkkeen
kaffereilta. Sitten hän avasi reidessä olevat haavat, puhdisti ne ja
sitoi keitetyillä yrteillä. Myöhemmin Scroope'n herättyä hän antoi
hänelle juomaa, joka pani hänet hikoamaan ja poisti kuumeen. Kaiken
loppu oli se, että kahden päivän kuluttua sairas nousi istualleen ja
pyysi vahvempaa ruokaa, ja viikon kuluttua saatoimme lähteä
kuljettamaan häntä rannikolle.
"Ajatelkaas, että teidän lähettämänne sana pelasti veli Scroope'n
hengen", virkkoi vanha Johannes katsellessaan sairaan lähtöä.
Minä en vastannut. Tässä saatan kuitenkin tunnustaa, että omain
miesteni kautta tiedustelin hiukan Veli Johanneksen matkoja sinä
aikana, jona hän sanoi saaneensa kutsun. Kävi selville, että hän _oli_
järjestänyt matkan rannikolle seuraavaksi aamuksi, mutta että noin
tuntia auringonlaskun jälkeen hän äkkiä oli antanut määräyksen panna
tavarat lähtökuntoon ja seurata häntä. Sen he tekivätkin, ja
sydämelliseksi harmikseen kafferien täytyi tallustella koko yö
Dogeetah'in jäljessä, joksi he häntä nimittivät. He olivat todella
olleet niin väsyksissä, että elleivät olisi pelänneet jäädä yksin
pimeyteen ja tuntemattomaan seutuun, he olisivat heittäneet maahan
kuormansa, ja kieltäytyneet lähtemästä eteenpäin.
Tällainen oli tapahtuma, joka, mikäli minä sitä kykenin käsittämään,
saatetaan selittää telepatian, innoituksen, vaiston tai ajatusten
yhdenmukaisuuden avulla. Se on yksi niitä, joista lukija saa muodostaa
oman mielipiteensä.
* * * * *
Sen viikon aikana, jonka yhdessä vietimme leirissä, ja sitä seuraavalla
matkallamme Delagoan lahdella ja sieltä laivalla Durban'iin meistä tuli
Veli Johanneksen kanssa hyvin läheiset ystävykset, tosin määrätyissä
rajoissa. Menneisyydestään, kuten jo mainitsimme, hän ei milloinkaan
puhunut, yhtä vähän kuin vaellustensa todellisesta syystä, jonka vasta
myöhemmin sain tietää, mutta luonnontieteestään ja etnologisista (niin
kai se sana kuului) tutkimuksistaan hän puhui paljon. Kun itsekin
omalla vaatimattomalla tavallani olen tehnyt huomioita näistä seikoista
ja käytännöllisestä kokemuksesta tiedän yhtä ja toista Afrikan
alkuasukkaista ja heidän tavoistaan, herättivät hänen kertomuksensa
mielenkiintoani.
Muun muassa hän esitti minulle näytteitä äskeisellä matkallaan
tekemistään löydöistä: hyönteisiä ja kauniita perhosia, jotka oli
sievästi neuloilla kiinnitetty rasioihin, joukon kuivattuja, imupaperin
välissä painettuja kukkia, niitten joukossa muutamia, joita hän nimitti
minulle orkideoiksi. Nähdessään niiden kiinnittävän huomiotani hän
kysyi, halusinko nähdä maailman ihaninta orkideaa. Luonnollisesti
myönsin, jolloin hän kaivoi esille laatikoistaan litteän, noin neljän
neliöjalan kokoisen käärön. Hän purki sen ympäriltä ruohomatot, joihin
se oli kääritty; ne olivat juovikkaita, kauniisti kudottuja mattoja,
joita valmistetaan Zanzibarin lähistöllä. Niitten sisällä oli
puulaatikon kansi. Sitten tuli taas mattoja ja muutamia _Cape
Journalin_ numeroita auki levitettyinä. Senjälkeen imupaperiarkkeja ja
vihdoin viimein kahden hienomman paperipalan välissä kukka ja siihen
kuuluva varsilehti.
Kuivassakin tilassaan se oli ihana, koko siiven eli terälehden päästä
toisen päähän oli kaksikymmentäneljä tuumaa ja kuvun syvyys noin
kaksikymmentä tuumaa. Verhiön mitan olen unohtanut, mutta se oli
varmasti jalan levyinen. Väriltään se oli, tai oli ollut,
kullankeltainen, mutta takana oli valkeaa ja sen poikki mustia juovia,
ja kuvun pohjalla oli yksi ainoa suuren apinan pään muotoinen täplä.
Siinä näkyivät riippuvat kulmakarvat, syvät, kuopissaan lepäävät silmät,
vihaisen näköinen suu, valtavat leuat -- kaikki.
Vaikka siihen aikaan en vielä ollut nähnyt elävää gorillaa, olin nähnyt
siitä värillisen kuvan, ja jos sen piirteet olisi jäljennetty
kukkalehdelle, yhdennäköisyys ei olisi voinut olla täydellisempi.
"Mikä se on?" kysyin hämmästyneenä.
"Sir", vastasi Veli Johannes, väliin hän kiihoittuneena käytti tuota
muodollista puhuttelutapaa, "se on maailman ihanin Cypripedium, ja,
sir, minä olen sen löytänyt. Tämän kasvin täydellinen juuri on varmasti
£ 20,000 arvoinen."
"Sehän on enemmän kuin kultakaivos", sanoin. "No niin, mutta saitteko
juuren?"
Veli Johannes pudisti surullisena päätään vastatessaan:
"Sitä onnea en ole saavuttanut."
"Kuinka sitten saitte kukan?"
"Minä kerron teille, Allan. Toista vuotta sitten olin keräysretkilläni
Kilwan takalistolla ja löysin paljon ihmeellistä, niin, ihmeellistä.
"Lopulta, noin kolmesataa mailia sisämaahan päin, jouduin paikalle,
jossa asui heimo tai kansa, jonka keskuudessa ei kukaan valkoihoinen
vielä ollut käynyt. Sitä kutsutaan mazitu-kansaksi ja se on suuri ja
sotaisa kansa, zulu-kansan sekoitusta."
"Olen kuullut niistä", keskeytin. "Ne muuttivat pohjoisesta ennen
Senzangakonan päiviä, kaksisataa vuotta sitten tai aikaisemminkin."
"No niin, he ymmärsivät puhettani, sillä he käyttävät itsekin yhä vielä
jonkinlaista zulu-murretta, niinkuin kaikki heimot niissä osissa maata.
Ensin he aikoivat tappaa minut, mutta päästivät sitten vapaaksi, pitäen
minua mielipuolena. Kaikki pitävät minua mielipuolena, Allan; on
eräänlaista yleistä itsepetosta pitää itseänsä terveenä ja enimpiä
muita ihmisiä hulluina."
"Yksityinen luulottelu", minä huomautin hätäisesti, sillä en halunnut
ruveta pohtimaan Veli Johanneksen järjen terveyttä. "No niin,
jatkakaahan mazitu-kansasta."
"Myöhemmin he tulivat huomaamaan lääketaitoni, ja heidän kuninkaansa
Bausi tuli luokseni pyytämään, että parantaisin hänestä suuren paiseen.
Ryhdyin leikkaukseen ja paransin hänet. Se oli vaarallinen tehtävä,
sillä jos hän olisi kuollut, olisin minäkin kuollut, vaikka ei se tosin
olisi minua suurestikaan surettanut", hän huokasi.. "Siitä pitäen minua
tietysti kunnioitettiin suurena taikurina. Vieläpä Bausi teki kanssani
veriveljeyden liiton sekoittamalla vertansa minun suoniini ja minun
vertani omiinsa. Toivon vain, ettei hän tartuttanut minuun paiseitaan,
jotka ovat perinnöllisiä. Siten minä muutuin Bausiksi ja Bausi muuttui
minuksi. Toisin sanoen minä olin yhtä paljon mazitu-kansan päämies kuin
hänkin ja olen sitä koko elämäni ajan."
"Siitä saattaa olla hyötyä", sanoin miettiväisesti, "mutta jatkakaa."
"Sain kuulla, että Mazitu-maan länsirajalla oli suuria rämeitä; että
rämeiden takana oli Kirua-niminen järvi ja sen toisella puolen laaja ja
hedelmällinen maa, joka luultavasti oli saari ja jonka keskellä oli
vuori. Tätä maata kutsutaan nimellä Pongo ja samaten kansaa, joka
siellä asuu."
"Eikö se ole gorillan nimitys alkuasukasten keskuudessa?" kysyin. "Niin
ainakin sanoi minulle eräs mies, joka oli ollut länsirannikolla."
"Niin kyllä, se onkin omituista, niinkuin saatte kuulla. Tätä
pongo-kansaa pidetään suurina taikureina, ja jumala, jota he palvelevat,
on kuuleman mukaan gorilla, joka, jos olette oikeassa, on antanut
heille nimenkin. Tahi oikeastaan", hän jatkoi, "heillä on kaksi
jumalaa. Toinen on kukka, jonka tässä näette. Onko kukka, jonka
lehdellä on gorillan pää, ollut ensimmäinen jumala ja aiheuttanut itse
eläimenkin jumaloimisen, vai päinvastoin, sitä en tiedä. Itse asiassa
tiedänkin hyvin vähän, ainoastaan sen, mitä mazitut minulle kertoivat
ja eräs mies, joka sanoi olevansa pongo-päällikkö, en enempää."
"Mitä he sanoivat?"
"Mazitut sanoivat pongo-kansaa paholaisiksi, jotka ovat ruuhillaan
soutaneet salateitä kaislikkojen läpi ja ryöstäneet heidän lapsensa ja
vaimonsa ja uhranneet ne jumalilleen. Väliin he ovat tehneet
ryöstöretkiä öisinkin ja ulvoneet kuin hyeenat. Miehet he ovat
tappaneet ja vaimot ja lapset vieneet mukanaan. Mazitu-kansa tahtoisi
hyökätä heidän kimppuunsa, mutta sitä he eivät voi, koska he eivät ole
vesikansaa eivätkä omista ruuhia, joten eivät voi päästä saarille, jos
se on saari. He kertoivat minulle myöskin ihmeellisestä kukasta, joka
kasvaa samalla paikalla, missä apina-jumalakin asuu, ja jota palvellaan
jumalana. He olivat kuulleet tarinan eräältä heimolaiseltaan, joka oli
ollut siellä orjana ja paennut."
"Oletteko koettanut päästä saarelle?" kysyin.
"Olen, Allan. S.o. menin kaislikon reunaan asti, joka on pitkän, loivan
tasangon alapäässä, mistä järvi alkaa. Siihen pysähdyin joksikin aikaa
pyydystämään perhosia ja kokoomaan kasveja. Eräänä yönä, ollessani
yksin leirissä, sillä ei kukaan miehistäni halunnut jäädä niin lähelle
Pongo-maata auringonlaskun jälkeen, heräsin tunteeseen, että en enää
ollut yksin. Ryömin ulos teltastani ja kuun valossa, joka aamun
lähestyessä jo oli laskemassa, näin miehen nojaavan itseään pitemmän,
leveäteräisen keihäänsä kahvaan, pitkän miehen, luullakseni yli kuuden
jalan pituisen ja suhteellisesti harteikkaan. Hänellä oli yllään pitkä,
valkea vaippa, joka ulottui olkapäiltä melkein maahan. Päässä hänellä
oli päänmukainen, nipukoilla varustettu päähine, myöskin valkea.
Korvissa oli kupari- tai kultarenkaita ja ranteissa samoin. Hänen
ihonsa oli hyvin tumma, mutta piirteet eivät olleet ensinkään
neekerimäiset. Ne olivat ulkonevat ja hienot, nenä terävä ja huulet
ohuet; selvästi arabialainen tyyppi. Hänen vasen kätensä oli sidottu,
ja kasvoilla oli sanomattoman pelokas ilme. Ikää näytti hänellä olevan
noin viisikymmentä vuotta. Hän seisoi niin hiljaa, että aloin pelätä
häntä yhdeksi niitä haamuja, joita mazitut vakuuttivat pongo-velhojen
lähettävän ahdistamaan heidän maatansa.
"Pitkän aikaa tuijotimme toinen toiseemme, sillä minä olin päättänyt
olla puhumatta tai tekemättä minkäänlaista aloitetta. Vihdoin mies
alkoi puhua matalalla, syvällä äänellä ja käyttäen mazitu-kieltä tai
jotakin niin samankaltaista, että minun oli sitä helppo ymmärtää.
"'Eikö nimesi ole Dogeetah, oi valkea herrani, ja etkö ole iääketaidon
mestari?'
"'Olen', vastasin, 'mutta kuka sinä olet, joka uskallat herättää minut!
unestani?'
"'Herrani, olen Kaluni, Pongon päämies, mahtava mies omassa maassani
järven tuollapuolen.'
"'Miksi sitten tulet tänne yksin yösydännä, Kalubi, Pongon päämies?'
"'Miksi _sinä_ tulet tänne, valkea herrani?' hän vastasi vältellen.
"'Mitä haluat?' kysyin.
"'Oi, Dogeetah, olen vahingoittanut itseni ja tahtoisin parantua', ja
hän katsahti sidottuun käteensä.
"'Laske maahan keihääsi ja avaa vaatteesi nähdäkseni, ettei sinulla ole
veistä.'
"Hän totteli ja heitti keihäänsä matkan päähän.
"'Nyt avaa kääreistä kätesi.'
"Hän teki niin. Minä sytytin tulitikun, mikä näky näytti peloittavan
häntä suuresti, vaikk'ei hän kysynyt mitään, ja tulitikun valossa
tutkin kättä. Etusormen ensimmäinen nivelosa oli poissa. Nähdessäni
tyngän, jota oli poltettu ja sidottu tiukkaan taipuisalla ruoholla,
saatoin päättää, että sormi oli purtu poikki.
"'Mikä sen on tehnyt?' kysyin.
"'Apina', hän vastasi, 'myrkyllinen apina. Leikkaa pois sormi, oi
Dogeetah, tai huomenna minä kuolen.'
"'Miksi et antanut omain Iääkäriesi leikata pois sormea, sinä, joka
olet Kalubi, Pongon päämies?'
"'Ei, ei', hän vastasi, pudistaen päätään. 'Sitä he eivät voi. Se ei
ole luvallista. Ja minä itse, minä en sitä voi, sillä jos liha on
mustunut, on käsikin leikattava, ja jos ranne on musta, on koko
käsivarsi leikattava.'
"Istuuduin kenttätuolilleni ja ajattelin. Todellisuudessa odotin
auringonnousua, sillä oli hyödytöntä yrittää leikkausta siinä valossa.
Mies, Kalubi, arveli minun kieltäneen hänen pyyntönsä ja kävi hirveän
kiihtyneeksi.
"'Ole armollinen, valkea herrani', hän rukoili, 'älä jätä minua
kuolemaan. Minä pelkään kuolemaa. Elämä on paha, mutta kuolema pahempi.
Oi, jos kieltäydyt, tapan itseni tähän sinun eteesi, ja minun haamuni
on ahdistava sinua, kunnes itsekin kuolet pelosta ja tulet sinne, missä
minä olen. Mitä palkkiota pyydät? Kultaako vai norsunluuta vai orjiako?
Sano, niin minä annan sinulle.'
"'Rauhoitu', sanoin, sillä ymmärsin, että jos hän jatkaisi sillä tapaa,
hän voisi saada kuumetta ja aiheuttaa leikkauksen epäonnistumisen.
Siitä syystä en myöskään kysellyt häneltä paljoa niistä monista
asioista, joita olisin halunnut tietää. Sytytin tulen ja keitin
instrumentit -- hän arveli minun tekevän taikoja. Kun kaikki oli
valmiina, oli aurinkokin jo noussut.
"'Nyt', sanoin, 'näytä, kuinka urhea olet.'
"No niin, Allan, minä toimitin leikkauksen, otin pois sormen kämmentä
myöten, sillä arvelin, että saattoi olla perää hänen puheessaan
myrkystä. Tutkiessani leikattua sormea huomasinkin myöhemmin, ja voin
näyttää teillekin, sillä olen säilyttänyt sen spriissä, että niin
todella oli asianlaita, sillä mustuminen, josta hän puhui, arvatenkin
eräänlainen kuoleutuminen, oli levinnyt jo melkein niveleen asti,
vaikka sen toisella puolen liha oli aivan tervettä. Todella tuo Kalubi
oli peloton mies. Hän istui vakaana kuin kallio eikä edes vavahtanut.
Nähdessään vain terveen lihan hän päästi syvän helpotuksen huokauksen.
Kun kaikki oli ohi, näytti hän kuitenkin hiukan heikolta, jonka vuoksi
annoin hänelle vähän vedellä sekoitettua väkiviinaa, joka elvytti
hänet.
"'Oi, herrani Dogeetah', hän lausui minun sitoessani kättä, 'koko
elämäni ajan olen palvelijasi. Mutta tee minulle vielä yksi palvelus.
Maassani on hurja peto, sama, joka puraisi poikki sormeni. Se on
paholainen; se tappaa meidät, ja me pelkäämme sitä. Olen kuullut,
että teillä valkeilla miehillä on taika-aseita, jotka tappavat
pamahduksella. Tule maahani ja tapa taika-aseella tuo hurja peto.
Tule, minä pyydän, tule, sillä minä pelkään kauheasti', ja siltä hän
todella näyttikin.
"'En', vastasin, 'minä en vuodata verta; en tapa muuta kuin perhosia ja
niitäkin vain vähän. Mutta jos pelkäät petoa, miksi et sitä myrkytä?
Teillä mustilla miehillä on monenlaisia myrkkyjä.'
"'Ei se auta, ei se auta', hän vastasi kuin valittaen. 'Peto tuntee
myrkyt, muutamia se nielee, ja ne eivät vahingoita sitä. Toisiin se
taas ei koske. Sitäpaitsi ei kukaan musta mies kykene sitä
vahingoittamaan. Se on itse valkoinen, ja on vanhastaan tunnettua, että
jos se yleensä kuolee, tapahtuu se valkean miehen käden kautta.'
"'Kummallinen eläin', aloin epäilevästi, sillä luulin hänen varmasti
valehtelevan. Mutta samassa kuulin miesteni äänet. He kulkivat minua
kohti jättiläisruohikon läpi, laulaen tullessaan, mutta olivat vielä
pitkän matkan päässä, Kalubikin kuuli sen ja hypähti pystyyn.
"'Minun on mentävä', hän sanoi. 'Kukaan ei saa nähdä minua täällä. Mikä
palkinto, oi lääketaidon herra, mikä palkinto?'
"'En ota palkkaa työstäni', vastasin, 'tai -- odotahan. Maassasi kasvaa
ihana kukka, eikö totta? Kukka, jolla on siivet ja niiden alla syvä
kupu. Sen kukan tahtoisin.'
"'Kuka sinulle on puhunut kukasta?' hän kysyi. 'Kukka on pyhä.
Kuitenkin, oi valkea herrani, sinun tähtesi uskallan sen kuitenkin. Oi,
tule takaisin ja tuo muassasi joku, joka saattaa tappaa pedon, ja minä
teen sinut rikkaaksi. Tule takaisin ja huuda kaislikon yli Kalubia, ja
Kalubi on kuuleva ja tuleva luoksesi.'
"Samassa hän juoksi keihäänsä luokse, sieppasi sen maasta ja katosi
kaislikkoon. Se oli viimeinen, mitä näin, tai luultavasti tulen
näkemään hänestä."
"Mutta, Veli Johannes, jollain tavoin olette saanut kukan."
"Olen, Allan. Kun noin viikkoa myöhemmin eräänä aamuna astuin ulos
teltastani, seisoi siinä kukka pantuna vedellä täytettyyn, kapeasuiseen
saviastiaan. Tarkoitin tietysti, että hänen piti lähettää minulle koko
kasvi juurineen päivineen, mutta arvattavasti hän ymmärsi minun
haluavan vain kukkaa. Tai ehkei hän uskaltanut lähettää koko kasvia.
Joka tapauksessa se on parempi kuin ei mitään."
"Miksi ette ole itse mennyt maahan sitä noutamaan?"
"Monesta syystä, Allan, joista tärkein oli, että se oli mahdotonta.
Mazitut vakuuttavat, että kuka ikinä kukan näkee, hänen on kuoltava.
Vieläpä he, saatuaan tietää, että olin saanut kukan, pakottivat minut
muuttamaan maan toiselle äärelle seitsemänkymmenen mailin päähän.
Senvuoksi päätin odottaa, kunnes kohtaisin jonkun, joka lähtisi
toverikseni. Suoraan sanoen, Allan, johtui mieleeni, että te olette
niitä, jotka ehkä mielellään haluavat nähdä tuon ihmeellisen pedon,
joka puree ihmisiltä sormet poikki ja peloittaa heidät kuoliaaksi", ja
Veli Johannes silitti pitkää, valkeata partaansa ja hymyili
lisätessään: "Eikö ole omituinen sattuma, että kohtasimme toisemme niin
pian senjälkeen?"
"Niinkö?" vastasin. "Minuako todellakin ajattelitte? Veli Johannes,
teistä puhutaan monenmoista, mutta minä olen tullut siihen päätökseen,
ettei teidän järjessänne ole mitään vikaa."
Jälleen hän hymyili ja siveli pitkää, valkeata partaansa.
II.
HUUTOKAUPPAHUONE.
Muistaakseni pongon villikansasta, jonka sanottiin palvelevan gorillaa
ja kultaista kukkaa, ei senjälkeen keskusteltu, ennenkuin olimme
saapuneet Durban'issa olevalle talolleni. Sinne asti saatoin tietysti
Charles Scroope'a, ja sinne asti tuli myöskin veli Johannes, joka
makuuhuoneen puutteessa pystytti telttansa puutarhaan.
Eräänä iltana istuimme tupakoiden parvekkeella. Veli Johanneksen ainoa
inhimillinen heikkous oli tupakoiminen. Hän ei juonut viiniä eikä
paloviinaa; lihaa hän ei syönyt muuta kuin pakosta, mutta olen iloinen
voidessani sanoa, että hän poltti sikareja, kuten useimmat
amerikkalaiset, milloin vain sai niitä käsiinsä.
"John", sanoin, "olen ajatellut juttuanne ja tehnyt siitä pari
johtopäätöstä."
"Mitkä ne ovat, Allan?"
"Ensimmäinen on, että olitte suuri aasi, kun ette urkkinut Kalubilta
enempää tietoja, kun teillä kerran oli tilaisuus."
"Myönnän, Allan, mutta lukuunottamatta muita seikkoja olen lääkäri, ja
leikkaus oli etualalla ajatuksissani."
"Toinen johtopäätökseni on se, että uskon gorilla-jumalan olevan
Kalubille vaarallisen, niinkuin tekin epäilemättä olette arvannut, ja
että gorilla juuri oli purrut poikki hänen sormensa."
"Kuinka niin?"
"Koska olen kuullut suurista apinoista, joitten nimi on _soko_ ja joita
tavataan Itä-Afrikan keskiosissa, ja niiden sanotaan purevan ihmisiltä
poikki varpaat ja sormet. Olen sitäpaitsi kuullut, että ne ovat hyvin
gorillan näköisiä."
"Nyt kun mainitsette siitä, muistan itsekin kuulleeni. Olenpa kerran
nähnytkin _sokon_, vaikka tosin jonkin matkan päästä, ja se oli
suunnattoman suuri, ruskea apina, joka seisoi takaraajoillaan ja löi
nyrkeillään rintaansa. En voinut katsella sitä kauan, sillä juoksin
pakoon."
"Kolmas päätelmäni on se, että tuo keltainen orkidea voisi olla suuren
rahan arvoinen, jos sen saisi kaivetuksi maasta juurineen ja veisi
Englantiin."
"Muistelen sanoneeni teille, Allan, että arvioin sen 20,000 puntaan,
joten tämä päätelmänne ei ole alkuperäinen."
"Neljäs johtopäätös on se, että haluaisin kaivaa maasta tuon orkidean
ja saada osan noista 20,000 punnasta."
Veli Johannes kävi hyvin innostuneeksi.
"Oi", hän virkkoi. "Nyt siis tulemme siihen. Olen ihmetellyt kuinka
pitkän ajan tarvitsette asian ymmärtämiseen, Allan, mutta jos olette
hidas, olette myös varma."
"Viides johtopäätös on se", jatkoin, "että sentapainen retki vaatii
onnistuakseen paljon rahaa, enemmän kuin te tai minä voimme saada
käytettäväksemme. Osakkaita tarvittaisiin, toimivia tai nukkuvia, mutta
rahakkaita."
Veli Johannes katsahti akkunaan, jonka takana Charles Scroope lepäsi
vuoteessaan, hän oli nimittäin vielä siksi heikko, että meni varhain
levolle.
"Ei", sanoin, "hän on saanut tarpeekseen Afrikasta, ja itsehän
sanoitte, että kestää kaksi vuotta, ennenkuin hän täydellisesti
parantuu. Sitäpaitsi tähän asiaan on sekautunut nainen. Kuulkaa nyt.
Olen rohjennut kirjoittaa tuolle naiselle, jonka osoitteesta sain
selvän silloin, kun sairas ei tiennyt mitä puhui. Ilmoitin, että hän
oli kuolemankielissä, mutta että toivoin hänen jäävän henkiin, ja
arvelin olevan hänelle mieleen tiedon, että sairas ei tehnyt mitään
muuta kuin houraili hänestä. Sanoin myös, että hän oli sankari, isolla
S:llä kirjoitettuna ja kahdesti alleviivattuna. Kautta kunniani!
Kertomuksen hänen sankaruudestaan pistin siihen kuin lusikalla,
oikealla hotellin kastikelusikalla. Jos Charles Scroope tuntee itsensä
minun kirjoittamassani kuvauksessa, silloin olen hollantilainen, siinä
kaikki. Kirje joutui viime laivaan ja joutuu, jos asiat ovat
oikeallaan, morsiamen käsiin. Sitten kuulkaa vielä. Scroope haluaa
minua mukaansa Englantiin pitämään huolta hänestä matkalla -- hänen
omien sanojensa mukaan. Itse asiassa hän tietysti toivoo minun sanovan
hänestä puolustavan sanan morsiamelleen, jos joutuisin tälle
esitettäväksi. Hän tarjoutuu suorittamaan kaikki menoni ja korvaamaan
ajankuluni. Ja minä kun en ole nähnyt Englantia sittenkuin olin kolmen
vuoden ikäinen, otan luultavasti vastaan tarjouksen."
Veli Johanneksen kasvot synkistyivät. "Kuinka sitten käy retken,
Allan?" hän kysyi.
"Tänään on marraskuun ensimmäinen päivä", minä vastasin, "ja niitten
seutujen kostea vuodenaika alkaa suunnilleen nyt ja kestää huhtikuuhun.
Ei hyödyttäisi siis yrittääkään päästä pongo-ystäväinne luokse
aikaisemmin, ja niin minulle jää runsaasti aikaa matkustaa Englantiin
ja tulla takaisin. Jos uskotte kukan haltuuni, vien sen mukanani sinne.
Ehkä sattuisin löytämään jonkun, joka olisi halukas antamaan rahat
kasvin saamisen toivossa. Sillävälin olette tervetullut tähän taloon,
jos haluatte odottaa täällä."
"Kiitos, Allan, mutta en voi istua paikoillani niin monta kuukautta.
Matkustan jonnekin ja palaan takaisin." Hän pysähtyi, ja tummaan
silmään ilmeni uinaileva katse, kun hän jatkoi: "Nähkääs, veljeni,
minun osani on vaeltaa ja vaeltaa kautta tämän laajan maan kunnes --
tiedän."
"Kunnes tiedätte mitä?" kysyin terävästi.
Hän kokosi voimansa kuin yhdellä nykäyksellä ja vastasi sitten
väkinäisen huolettomasti:
"Kunnes tunnen joka tuuman, luonnollisesti. On vielä monta heimoa,
joiden luona en ole käynyt."
"Niiden joukossa pongo", sanoin. "Niin ollen, jos onnistun saamaan
kokoon rahat retkeä varten, te varmaankin tulette mukaan, eikö totta?
Ellette, saa asia minun puolestani raueta. Ymmärrätte, että panen
toivoni teihin ja ystäviinne, mitä tulee läpikulkuun Mazitu-maan kautta
Pongon rajalle."
"Tietysti aion tulla. Vaikka te ette tulisikaan, lähden yksin. Aion
tutkia Pongo-maan, vaikk'en ikinä pääsisi sieltä enää takaisin."
Vielä kerran katsahdin häneen ja vastasin:
"Panette paljon alttiiksi yhden kukan vuoksi, John. Vai haetteko
muutakin kuin kukkaa? Jos on niin, toivon teidän sanovan totuuden."
Tämän sanoin tietoisena siitä, että Veli Johanneksella oli ääretön
vastenmielisyys puhua tai toimia valheellisesti.
"No niin, Allan, kun lausutte sen tuolla tavalla, totuus on se, että
kuulin vähän muutakin Pongo-maasta kuin sen, mitä kerroin teille
sisämaassa. Se oli sen jälkeen kuin olin leikannut Kalubin sormen,
muuten olisinkin koettanut päästä sinne yksin. Mutta silloin en enää
voinut sitä tehdä, kuten olen sanonut."
"Ja mitä saitte kuulla?"
"Sain kuulla, että heillä on paitsi valkeaa jumalaa valkea
jumalatarkin."
"Ja entä sitten? Naarasgorilla luultavasti."
"Ei muuta kuin että jumalat ovat aina kiinnittäneet mieltäni. Hyvää
yötä."
"Olette vanha, kummallinen otus", huomautin hänen jälkeensä, "ja mikä
on enemmän, te salaatte jotakin. Mutta eräänä kauniina Päivänä saan
siitä selvän. Kuitenkin minua ihmetyttää, mahtaako koko juttu olla
valhetta, ei, ei valhetta vaan harhakuvittelua. Sitäkään se ei voi olla
-- tuon orkidean vuoksi. Eivät mitkään selitykset saa sitä
olemattomaksi. Hullunkurista kansaa tuo pongo valkeine jumalineen ja
jumalattarineen ja pyhine kukkineen. Mutta loppujen lopuksi koko
Afrikka on täynnä hullunkurisia kansoja ja hullunkurisia jumalia."
* * * * *
Ja nyt kertomus siirtyy Englantiin. (Älä pelkää, seikkailurakas
lukijani, jos sellaisen olen saanut, muutaman sivun jälkeen palaamme
jälleen Afrikkaan.)
Mr. Charles Scroope ja minä matkustimme Durban'ista päivää tai paria
minun ja Veli Johanneksen viimeisen keskustelun jälkeen. Kapkaupungissa
saavutimme aluksen, jota nykyaikana pidettäisiin kurjana pikku laivana
ja joka pitkän ja vaivalloisen matkan jälkeen lopulta toi meidät
onnellisesti Plymouthiin. Matkatoverimme olivat hyvin ikäviä. Useimmat
heistä olen unohtanut, mutta yhden naisen muistan vielä. Ajattelen,
että hän oli varmaankin alkanut elämänsä kamarineitsyenä, sillä hänellä
oli säännönmukainen korkea tukkalaite ja punakat kasvot. Joka
tapauksessa hän nyt oli naimisissa erään viinikauppiaan kanssa, joka
oli Kapkaupungissa hankkinut itselleen omaisuuden. Pahaksi onneksi hän
kuitenkin oli alkanut pitää liian paljon miehensä kauppatavarasta ja
kävi päivällisen syötyä tavallisesti puheliaaksi. Syystä tai toisesta
hän tunsi erikoista vastenmielisyyttä minua kohtaan. Oi, näen hänet
vieläkin istumassa salongissa öljylampun heiluessa hänen päänsä päällä
(hän valitsi aina öljylampun alla olevan paikan, syystä että valo antoi
hänen timanttiensa esiintyä loistossaan). Hänen äänensäkin kuulen vielä
korvissani. "Älkää vain tuoko tänne elefantinmetsästystapojanne, mr.
Allan" (korostaen sanaa Allan) "Quatermain, ne eivät sovi
sivistyneeseen seuraan. Saisitte käydä harjaamassa tukkanne, mr.
Quatermain." (Voin lisätä selitykseksi, että tukkani seisoo luonnostaan
pystyssä.)
Sitten kuului tavallisesti hänen miehensä kauhistunut "Hys, hys,
sinähän käyttäydyt aivan loukkaavasti, rakkaani!"
Oi, minkätähden muistankaan tuon kaiken niin monen vuoden päästä,
vaikka ihmisten nimetkin olen unohtanut? Se on varmaan noita
pikkuseikkoja, jotka helposti jäävät mieleen. Ascensionin saari,
jonnekka poikkesimme, on samoin jäänyt mieleeni valkovaahtoisine,
pitkine, keinuvine maininkeineen, paljaine, vihreän peittämine
vuorenhuippuineen ja lammikoissa rypevine merikilpikonnineen.
Kilpikonnaraukat! Me otimme kaksi mukaamme ja minun oli tapana katsella
niitä keulakannella, jossa ne makasivat selällään, heikosti eviään
liikutellen. Toinen niistä kuoli, ja minä sain teurastajan pelastamaan
itselleni kuoren. Myöhemmin annoin sen somasti kiilloitettuna ja
verhottuna häälahjaksi mr. ja mrs. Scroope'lle. Tarkoitin sen
käsityökoriksi ja tulin kovin hämilleni, kun joku typerä nainen sanoi
häissä sulhasen ja morsiamen kuullen, että se oli sievin kehto, minkä
hän ikinä oli nähnyt. Tyhmyydessäni koetin tietysti selittää, mistä
seurasi yleinen nauru.
Mutta minkävuoksi kirjoitan tällaisista turhanpäiväisistä asioista,
joilla ei ole kertomukseni kanssa mitään tekemistä?
Mainitsin jo, että olin rohjennut lähettää miss Margaret Manners'ille
kirjeen Charles Scroope'sta, jossa sivumennen mainitsin, että jos
sankarini sattuisi jäämään eloon, toisin hänet luultavasti seuraavalla
laivalla kotiin. No niin, saavuimme Plymouthiin kahdeksan aikaan
aamulla, lauhkeana marraskuun päivänä, ja pian sen jälkeen saapui
hinaaja noutamaan matkustajia ja postia sekä osan lastia. Minä, joka
nousen aikaisin aamulla, näin sen tulevan ja huomasin kannella komean,
turkiksiin verhotun naisen ja hänen rinnallaan hyvin sievän,
vaaleatukkaisen nuoren neidin, jolla oli yllä siro sarkapuku. Samassa
joku tarjoilija toi sanan, että minua haluttiin puhutella salongissa.
Menin sinne ja tapasin nuo molemmat seisomassa käsi kädessä.
"Olette varmaan mr. Allan Quatermain", sanoi komea nainen. "Missä on
mr. Scroope, jonka, mikäli ymmärsin oikein, olette tuonut kotiin?
Sanokaa heti."
Jokin hänen olennossaan ja kiihkeä puhuttelutapa saivat minut niin
hämilleni, että saatoin vain vastata hiljaa:
"Alhaalla, rouva, alhaalla."
"Kas niin, rakkaani", sanoi komea nainen toverilleen, "kehoitin sinua
odottamaan pahinta. Ole luja; älä laita kohtausta kaikkien näiden
ihmisten edessä. Kohtalon tiet ovat vanhurskaat ja tutkimattomat. Oma
oikullisuutesi oli siihen syypää. Sinun ei olisi pitänyt lähettää
miesraukkaa noihin pakanamaihin."
Sitten hän kääntyi puoleeni ja lisäsi terävästi: "Toivottavasti hän on
balsamoitu; hautaisimme hänet mielellämme Essex'iin."
"Balsamoituko!" minä läähätin. "Balsamoitu! Mieshän on kylvyssään, tai
oli ainakin muutama minuutti sitten."
Seuraavassa hetkessä nuori sievä nainen, jolle toinen oli puhunut,
puhkesi itkuun, nojaten päänsä olkapäähäni.
"Margaret!" hänen seuralaisensa huudahti (hän oli jonkunlainen ankara
täti), "kielsinhän sinua laittamasta julkista kohtausta.' Mr.
Quatermain, koska kerran mr. Scroope on elossa, tahtoisitteko pyytää,
että hän olisi hyvä ja tulisi tänne."