Strauch tapasi Hederin työhuoneessaan sanomalehti kourassa. Kamreerin
kasvot punottivat ja lihava toinen leuka hiukan näytti liikkuvan
sisällisestä kiihkosta.
-- Tässä on muuan suomalaisen puolueen sanomalehti. Siinä on pätkä,
jonka minä olen lukenut ja jonka haluan sinunkin kuulevan. Heti kun
olin lukenut, pisti päähäni että lähdenpä tämän lukemaan
Strauchillekin. Minä olen tilannut tätä sanomalehteä, se kun on
synnyinkaupunkini äänenkannattaja.
Innoissaan asettui kamreeri kuin kuuluttajan asemaan, kohotti kädessään
olevan sanomalehden silmäinsä eteen ja alkoi lukea:
-- Milloin on koettava Suomelle aika, jolloin virkamiehet palvelevat
kansaa eikä kansa virkamiehiä... Taaskin on muuan suurimmista
virkamiehistä tehnyt 200,000 markan vailingin, herrastellut kansan
hiellä ja väellä... Noiden tekojen kautta, jotka Aapelin veren tavalla
huutavat kostoa, on koko virkamiehistö kärsivä kunniansa puolesta..
Omituisesti värisi koko Strauchin ruumis, tuntui kuin kaikki veri
ajautuisi päähän, vaikka sydän löi kuuluvasti.
-- Noinko julki kaikki kuulutetaan, lähti kuin väkinäisestä pakosta
hänen huuliltaan.
-- Minä luin vain makupalat. Kuule sitte lopuksi!
"Herää siis sä, Suomen kansa, luomaan oikeita virkamiehiä! Perusta
kouluja, suomalaisia kouluja, joiden kautta kansan syväin rivien puhdas
virta pääsee ylimmillekin virkaistuimille. Kyllä kansasta pulppuaa kuin
kirkkaasta lähteestä puhdistavaa vettä, kun se vaan suodaan päästä
pulppuamaan koulusivistyksen kautta. Suomenkielisiä kouluja siis yhä
runsaammin!"
-- Tuollaista hävitöntä palstat täynnä. Kyllä tämä on eri aika, jolta
on kaikki hienous kadonnut! Pitääkö koko laumaa syyttää yhden syntein
tähden, pauhasi Heder suutuksissaan.
Strauchista oli kuin kuulisi hän tuomion jostain hirveästä rikoksesta,
minkä hän on tehnyt ja mikä nyt aivan yhtäkkiä tuodaan julkisuuteen.
Kamreerin pauhaava ääni kuului hänen korviinsa kuin huumaava jyminä,
mikä ensin etäällä syntyen kuolee ilkeästi täristen aivan hänen
korvainsa juureen. Ruumis tuntui käyvän veltoksi ja päässä kihisi;
aivot saivat aikaan jotain lannistavan pelon tapaista.
-- Niin. Ei kumma, että koskee sinuun!
-- Koskee minuun -- lausui Strauch, puoleksi vaipuvalla äänellä.
-- Niin sinuun kuten jokaiseen todelliseen virkamieheen! Saako jokainen
nurkkalehti parjata meitä? Mutta sinä olet aivan kalpea! Herra Jumala!
Älä kaadu.
Samassa tuki Heder pankinhoitajaa.
-- En mi... nä kaa... du...
-- Istuppa tuohon sohvaan! Minä tuon sinulle tuolta pöydältä vettä.
Mennessään pöydän luo huomasi Heder kaapin päällä hajuvesipullon. Hän
otti sen ja siveli vedellä pankinhoitajan otsaa ja antoi hänen juoda
raitista vettä. Hiki juoksi Strauchin otsalta ja äskeinen kuumuus
muuttui puolittain viluksi. Hän näytti toipuvan.
-- Pelasta minun perheeni! Oi kuinka kauheaa! Veli, pelata! Minä olen
syvyyden reunalla ja minun perheeni; yksi askel ja me kaikki olemme
hukassa!
-- Mitä tarkoitat?
-- Oi miten vaikeata minun on puhua! Mutta muu ei auta! Voi tulla
jonakin päivänä pankin tarkastus ja minulla on 20,000 markan vailinki.
Esimieheni ovat luottaneet minuun ja ovat olleet jo yli määrä ajan
tarkastamatta, mutta minä pelkään, että jonakin päivänä tulee
tarkastaja ja minä joudun -- vankeuteen!
-- Mutta, hyvä veli, sinä olet suuressa pulmassa! Varmaan rouvasi
tähden!
-- Älä syytä häntä!
-- Mutta hän on minusta niin huikentelevainen ja liian itsevaltias
sinun talossasi.
-- Hän sanoo, että se on hänen. Hänellä oli myötäjäisiä, ja hän sanoo
minun ne menettäneen. Niin tosin. Mutta ei kuitenkaan.
-- Niin, niin. Tiedän, veli, että olet joutunut onnettomiin naimisiin.
Mutta mitäpä sille enää taidetaan. Hjalmar parka! Minä säälin sinua!
-- Kiitos myötätuntoisuudestasi! Meillä on kovin ylellinen elämä, mutta
vaimoni ei salli että sitä supistetaan. Ja minun tuloni eivät riitä...
-- Sinä olet aina ollut liiaksi alttiiksiantava; ei sinussa ole
toimeliasta rohkeutta. Sinun kasvatuksesi oli kovin hempeää! Et osannut
poikana muuta kuin syödä torttuja, kiusata piikoja ja kannella heistä
äidillesi, itkeä, kun et piisannut katupojille, ja sitte aloit sinä
aina läksyjäsi lukemaan, kun äitisi lupasi antaa sinulle piirakaista.
Sehän se oli sinun lempiruokaasi!
-- Se on surkeaa totuutta.
-- Niin, niin. Sinun täytyy se myöntää. Täysin sukulaisten leipomana
tulit sitte ylioppilaaksi, sait viran, ja vanhempaisi tahdosta jouduit
naimisiin hänen kanssaan; hän kun oli rikas ja hienosti sivistynyt.
Niinhän aina äitisi sanoi. Niin, niin. Tuo on sinun elämäsi surullinen
historia.
-- Todellakin surullinen! Minulla ei ole enää ainoanakaan hetkenä
oikeaa lepoa. Joskus jokapäiväisen elämän pyörinässä tuntuu hetkisen
lievemmältä, suru ja huolet poistuvat ja mieli tuntuu jotenkin
levolliselta ja vapaalta. Mutta se rauha on torkkuvan unta. Vähäinen
hälinä häiritsee sellaista unta, pieni syrjästä tuleva seikka tekee
minut taas levottomaksi.
-- Mutta koeta nyt tehdä vastarintaa vaimollesi, ett'ei hän niin
tuhlaisi! Tietääkö hän vajauksesta?
-- En ole sitä hänelle sanonut; olen häntä säälinyt. Luulin, että saan
sen jollain keinoin täytetyksi, mutta se näkyy olevan turha toivo.
Turvausin jo raha-arpajaisiinkin, ostin voiton venäläiseltä yhtiöltä
vaimoni tietämättä, mutta turhaa oli sekin.
-- Paha on päästä vetelästä suosta, turhaa on siinä turvautua
pajupehkoon, ei sen oksat kannata ylipääsemiseen. Eiköpä olisi parempi,
että vaimosi saisi nyt tietää, jotta tulisi vähän visummaksi?
-- Hän on niin omituinen.
-- Mitäpä tässä hänen omituisuutensa nyt auttaa. Minä annan sinulle
lainaksi koulukumppanuuden takia nuo 20,000 markkaa...
-- Kuinka oletkaan hyvä! Viimeisellä hengenvedollanikin olen sinua
tuosta muistava!
-- Mutta sillä ehdolla annan, että sanot koko asian vaimollesi, jotta
hän tulee hiukan viisaammaksi.
Strauch ei puhunut mitään. Sydämellinen ilo, mikä äsken kaunisti hänen
kasvojaan, näytti vaipuvan tuijottavaksi katseeksi.
-- Lupaatko sanoa? Jos et sinä sano, niin _minä_ sanon puhtaasta
säälistä sinua kohtaan.
-- Minä lupaan.
-- No hyvä sitte. Tämä on siis päätetty. Tule huomenna noutamaan
minulta rahat. Mutta muista, ett'et enää toista kertaa joudu
tuollaiseen ansaan; ehk'ei silloin olekaan niin auttajia. Hyvästi nyt!
-- Mutta ole hyvä ja juo lasi toti! Minä käsken pian tuoda.
-- Kiitti! En nyt halua. Hermoni ovat muutenkin kovin ärtyneet.
Kamreeri pisti kättä hyvästiksi pankinhoitajalle ja lähti pois.
Mennessään jupisi hän: sanomalehti ei ollutkaan niin väärässä, on niitä
tuollaisia virkamiehiä useampiakin.
Strauch heittäytyi kamreerin mentyä veltosti sohvaan ja jäi miettivään
asemaan. Hänestä tuntui helpottavalta, kun pääsi tuosta pelosta: ei
hänen tarvitse nyt joutua vankeuteen, vaikka tarkastaja tulisi jo
huomenna.
Piika aukasi oven, kävi uunin luoksi ja sulki sen. Saatuaan pellin
kiini, meni hän pois.
Pankinhoitaja nousi sohvasta. Hän katsoi peiliin, näkyisikö kasvoissaan
jotain epäiltävää tuosta viime taistelusta.
-- Lähdenpä muiden luo saaman virkistystä. Täysi päihtyminen olisi nyt
tarpeen, jupisi hän itsekseen.
Mutta yhtäkkiä pysähtyi hän. Sanoisiko hän vaimolleen vailingin, kuten
oli luvannut. Ei hän voisi sitä tehdä, ei ainakaan tänä iltana. Ehkä
jonakuna muuna sopivana hetkenä.
Ovi aukeni ja rouva astui sisään jotenkin hyväntuulisen näköisenä.
-- Joko kamreeri Heder meni? Mitä hänellä oli asiaa?
-- Ei mitään erinomaista. Kävi vain istumassa ja puhelemassa.
-- Vai niin. Nuoret menivät kävelemään. Minulla on, ukkoseni,
herttainen juttu sinulle kerrottavana, eikä se taida olla niin
juttukaan. Hildur _on rakastunut_ Johannekseen. Ja se on hauska asia.
Strauch vähän sävähti. Nyt taas tuli mieleen tuo Johanneksen rakkaus
huvilan vahdin tyttöön.
-- Mutta sinä et niin kovinkaan näy siitä välittävän. Etkö haluaisi
rikasta aatelisneitiä miniäksesi. Minusta se on paras asia, mitä
koskaan on tapahtunut. Olisipa Johanne suvulle kunniaksi, vaikka se
onkin semmoinen. No niin. Mitäpä omasta pojastani herjaan.
-- Mistäs tuon niin päätät?
-- Minä tarkkasin Hilduria äsken, kun hän oli Johanneksen seurassa. Hän
punastui, kun hän leikissä joutui pariksi Johannekselle, ja muutenkin
oli hän noin rauhaton Johanneksen läheisissä. Kyllähän minä näen,
milloin tyttö on rakastunut. Koettu asiahan tuo on. Mutta Johannes oli
kovin juro tänä iltana Johannekseksikin. Poika on minusta muuten
nyky-aikana ollut hiukan kummallisempi kuin tavallisesti! Näyttää kuin
hänellä olisi hirveän paljon miettimistä.
-- Johannes ei ole koskaan ollut mikään lepertelijä.
-- Ei, todella hän ei ole se ollut. Kovinkin juro sivistyneeksi seuran
mieheksi. Mutta ehkä hän myös on mieltynyt Hilduriin ja silloin on
voitto varma. Eikö se olisi soma asia ukkoseni?
-- Aivan soma ja suloinen. Mutta minä pelkään, että Johannes ei pidä
Hildurista.
-- Et sinä huomaa. Sinä et ole ollenkaan tarkkatuntoinen. Minkätähden
ei Johannes pitäisi Hildurista, niin kauniista ja rikkaasta tytöstä.
Ethän sinäkään rohjennut ensin minua kosia, mutta kun minä annoin
merkkejä vähän sinne päin, niin heti sinäkin olit valmis. Tietysti
sydämessäsi kyti rakkaus minua kohtaan, mutta et uskaltanut sitä
ilmaista. Niin se on Johanneksenkin kanssa. Poika on tullut isäänsä.
-- Niin, mitä minua siinä suhteessa vertaat. Minä tein siinä -- niin
minä rohkenin kosia, kun näin, että sinä pidät minusta. Mutta ei nyt
puhuta siitä!
-- Minä tulinkin vain luoksesi hakemaan rahaa, sillä meidän pitää
laittaa komeat illalliset. Katsos kun meillä on niin harvinaisia ja
kaukaisia vieraita --
-- Kuin omia lapsia!
-- Taas rupeat toraamaan! Aina minun pitää riidalla sinulta rahaa
saada.
-- Minä annoin toissapäivänä kesteihin sata markkaa ja nyt varmaan taas
joku viisikymmentä! Luuletko, että minä jaksan tienata tarpeeksi, kun
niin loistavasti eletään!
-- Mitä minä olen menettänyt, sen olen myös tuonut taloon. Ei sinun
tarvitsekaan tienata minulle, vaan itseäsi ja lapsiasi varten.
-- Aina sinä menet tuohon samaseen asiaan. No niin! Paljonko pitää
olla?
-- Johan summan sanoit.
-- Tuossa on viisikymmentä. Minun mielestäni välttäisi hyvin kyllä
yksinkertainen illallinen.
-- Kun sinäkin poikamiehenä olisit tyytynyt yksinkertaisiin illallisiin
etkä olisi velkaunut, jott'ei olisi tarvinnut minun myötäjäisrahojani
panna sinun nuorena miehenä tehtyihin velkoihin, niin voisit nyt aivan
tinkimättä syödä vaikka sadanmarkan illallisen, porisi rouva
paiskatessaan ovea kiini.
Strauchia suututti. Tuskitellen alkoi hän kävellä työhuoneessaan.
-- Jos kukaan on onneton, niin se olen minä. Ja mikä siihen on syynä?
Olenko minä yksin kaikkeen onnettomuuteeni syypää? Kovin se tuntuu
raskaalta. Ehkä onkin siihen suurena syynä hempeä kasvatukseni, kuten
Heder sanoi. Jospa olisivat panneet minut ennemmin halkoja sahaamaan
kuin panivat minut kouluun! Luulen, että varmaan työmiehenä olisi
minulla joku rauhallinen hetki. Mutta nyt. Ei edes kerkeä unohtaa
ajatusta toisesta huolesta, kun jo toinen tulee sijaan. Kyllä painavat
minua poikamiehenä tehdyt syntini. Kun minä senkin Liisan olin
huvilaani! Mutta kun hän niin rukoili ja muistutti, mikä hän minulle
kerran maailmassa oli ollut. Ja onnettomuutta hän on saanut minun
tähteni kokea maailmassa. Tosin hän on naimisissa, mutta ehkä yhtä
onnettomissa kuin minäkin. Hänen miehensä näyttää hänelle olevan tyly.
Liisa oli siivo tyttö, kun hän oli kotonani palveluksessa, mitä sitte
nyt lie. Ja Hanna on minun tyttöni! Johannes rakastunut häneen!
Lapsirukat eivät tiedä mitään entisestä! Oi noita nuoruuden syntejä!
Strauch vaipui sohvalle, ja siihen hän jäi käsi otsalla istumaan.
Kotvasen kuluttua nousi hän ylös ja alkoi uudestaan kävellä huoneessa.
-- Ja voisinko minä sanoa Johannekselle, että Hanna on minun tyttöni!
En koskaan. Minä en senjälkeen kehtaisi katsoa Johanneksen silmiinkään,
minun täytyisi hävetä poikaani! Mutta miten selvitä tästä? Johannes ei
luovu tytöstä, siltä se ainakin näyttää. Mutta naimisiin eivät he
myöskään koskaan saa mennä!
Strauch pysähtyi miettimään käsi otsalla.
-- Vaimoni puhui Hildurin pitävän Johanneksesta. Ehkä sieltä päin
tulisi apua. Mutta miten...?
Niin... Jos minä teen Johannekselle toisen paljastuksen... niin ehkä
sitten... Minä voisin ilmoittaa Johannekselle, että minulla on
vailinki, jota en saa muutoin täytetyksi, ell'ei hän mene naimisiin
Hildurin kanssa ja anna minulle rikkaista myötäjäisistään tuota
summaa... No se olisi vähän kunniakkaampaa... Mutta sitäkin on vaikea,
kovin vaikea omalle pojalleen tunnustaa... Johanneksen rehellisen
luonteen tunnen, ja Johannes on ainoa, jolle voin tuon tunnustuksen
tehdä. Ja minä sanon, että minä saan Hederiltä lainan joksikin aikaa,
jotta nyt voin tuon vailingin suorittaa, sillä tarkastuspäivä voi olla
pian käsissä, mutta en voi maksaa Hederille ilman tuota tekoa.
Johanneskin arvaa, ett'en minä yksinäni ole tuota koloa tehnyt. Siis
sieltä päin on alettava. Eikä minun tarvitse siinä tapauksessa virkkaa
ollenkaan vaimolleni vailingista. Ehkä hän vielä syyttäisi, että olen
entisiä velkojani tuolla summalla maksanut... Siis sieltä päin on
alettava...