IV.

Sigrid ja Hildur tulivat ensin kävelemästä; he näet olivat käyneet

tekemässä ostoksia Hildurille ja siten eronneet muista. Kun he tulivat

saliin, olivat molempien posket kylmän vihurin punerruttamat.

Sigrid oli raihnainen varreltaan. Hän oli syntymisestään saakka ollut

kivuloinen; poskensakin olivat hiukan kuopilla. Hildur oli taas terve

ja raitis. Jotain oikein plastillista kauneutta oli hänen kasvoissaan

ja suuret, tummansiniset silmät katsoivat niin suoraan ja rehellisesti

elämää. Hänen isänsä oli rikas, aatelinen tilanomistaja, vanhaa

ruotsinaikuista sukua. Hildur oli isänsä silmäterä; äitinsä oli hän

kadottanut jo viisivuotisena. Hän muisti vaan äidistään venäläisen

naisen suuret, vienonsurulliset silmät ja aaltoilevan kastanjatukan.

Hänen isänsä oli ankara puoluemies ja luonteeltaan raaka, kuten

tavallisesti vanhat sotilaat ovat, sillä hän oli ennen ollut kapteeni

ja oli ottanut osaa Puolan kapinan kukistamisessa. Kiroileminen oli

hänestä aivan hupaista ja aamupäivät kulutti hän sanomalehtien

lukemiseen. Eikä hänellä juuri muuta työtä ollutkaan, hän kun hoidatti

pehtorilla taloaan.

-- Ole hyvä ja istu täällä hiukan aikaa! Katsele valokuva-albumia! Minä

vien äidille tämän rintaneulan, sanoi Sigrid Hildurille, mennessään

salista.

Hildur istuutui ja alkoi katsella valokuvia. Selaillessaan tuli

Hildurin eteen Johanneksen kuva. Sepä veti hänen huomionsa heti

puoleensa.

-- Tuossa on hänen kuvansa! Ja miten onnistunut! Nuo sanomattoman

armaat silmät näyttävät saaneen pitää eloisuutensa; tuo valkoinen otsa

on ihmeteos luonnonkin töiksi. Miten somasti sitä reunustavat lyhyet

kiharat, miten hienona jatkuu siitä nenä!

Mutta kuinka väärin hänkin minua käsittää! Minä olen aatelinen, rikas

ja semmoisena ihmiset arvostelevat minua aivan väärin. Mutta minä olen

käsittänyt aikani ja tahdon sitä seurata! Päivä on tuleva, jolloin

puhtaasti lausun ulos sisimmät ajatukseni!

Tuota sanoessaan oli Hildur noussut ylös istumasta.

-- En tyydy ijankaiken tähän turhamaiseen asemaan. Salonki-daamiksi

olen minä kasvatettu, mutta väliajat ovat suoneet minulle kunnon

naisenkin opetuksia. Minua ei ole koskaan tyydyttänyt tuo naisen

tavallinen kasvatus: ranskankielentaito, soitto-, tanssitaito,

itsensä koristeleminen ja muu tarkoitukseton elämä. Isäni on suuri

kansansortaja, mutta minusta hän ei saa seuralaistaan. Eipä voi hän

uskoa, että hänen heikon tyttönsä sydämessä asuu ajatuksia, jotka

voisivat nostaa pystöön joka hiuskarvan hänen päässään.

Puolihaltioissaan näytti Hildur olevan. Noissa suurissa silmissä

näyttäytyi tulta ja huulet vetäytyivät uhkaavaan asemaan. Pian hän

tulistui, niinkuin naiset tavallisesti tekevät, mutta hänessä

osottautui jotain uhmailevaa sankarillisuutta eikä mitään itsekästä

kiihkoa. Rohkeutensa tunsi hän paisuvan ja mieluisasti olisi hän

halunnut nyt kiistellä.

Walter astui sisartensa ja isänsä kanssa saliin; perässä tuli rouvakin.

Kohta tulivat myös Berg ja Johannes. He olivat Lauran ja Emilien kanssa

olleet Walteria ottamassa vastaan asemalla.

Nähtyään Hildurin, meni Walter keikarimaisesti häntä tervehtimään.

Hetken aikaa puheltuaan valitteli Walter väsymystään. Hän ei voinut

koskaan viihtyä Hildurin seurassa, sillä Hildur oli hänen mielestään

liian suora. Hildur taas puolestaan melkein kammoi Walterin imartelua.

Puoleksi salaa heitti aina Hildur silmäyksen Johannekseen ja vertaili

häntä Walteriin. Walterin matala otsa oli kaunis, mutta ei siinä ollut

tuota suoran luonteen puhtautta ja suloutta, mikä oli Johanneksen ehkä

liian korkeassa otsassa. Walterin hiukan kaareva nipukkanenä osoitti

oikullisuutta; täyteläiset posket puhuivat nautintoa; katse oli uljas,

mutta se näytti teeskennellyltä, ja kun hän vaipui ajattelemaan

syvemmin, näkyi silmissä omituista kiiltoa; suun seutu oli selvä

kevytmielisyyden kurva ja ilmaisi, että Walter saattoi käsittää kaikki

asiat helpoimmalta katsantokannalta.

Walter nousi ylös ja meni isänsä luo. Hän puhui hänelle hiljaa ja sitte

lähtivät he yhdessä huoneesta. He menivät seuraavaan kamariin ja

tiivisti sulki Walter oven.

-- Minulla olisi vähäinen pyyntö papalle.

-- Ja minkälainen se olisi?

-- Pyydän papalta vähän rahaa. Tarvitsee aina, kun täytyy asua toisessa

kaupungissa, kuin missä koti on, niin paljon. Eihän pappa pahastu.

-- Mutta koeta elää säästäväisesti!

-- Tietysti, pappa rakas!

-- Paljonko sinä tarvitsisit?

-- Ehkä riittäisi 700 markkaa.

Strauch olisi ollut halusta antamatta, mutta hän ei voinut. Ja jos hän

kieltäisi, niin Walter kääntyisi rouvan puoleen, äidin lellipoika kun

oli, ja sitte hänen täytyisi antaa.

-- Olisi niin hauskaa olla täällä kotona, mutta minä en jouda.

Aamujunassa täytyy minun matkata.

-- Aamujunassa jo!

-- Eikö ole ikävää, pappa?

-- Ikävää kyllä. Minä menen sitte hakemaan rahat.

Strauch meni työhuoneesensa.

-- Saakelin hyväonninen on se Schildt! Minua suututtaa vieläkin, kun

yhtenä yönä voitti minulta neljä sataa. Jos minä olisin niin

hyväonninen, niin -- Mutta nyt kun menen, rupean hänen kanssaan heti

pelaamaan, ja minun täytyy lisän kanssa voittaa nuo neljäsataa

takaisin...

Strauch tuli huoneesen setelit kourassa.

-- Varotan sinua vielä säästäväisyyteen. Minun raha-asiani eivät ole

nykyään kehuttavalla kannalla, mutta täytynee kai antaa, kun tarvitset.

Älä rupea, rakas Walter, tuollaisten hyvähajuvesien luutnantiksi, jolla

ei ole muuta puhdasta kuin hansikkaat!

Kummallisen levollisesti kuunteli Walter puhetta. Hän tunsi isänsä

heikon puolen, että tämä oli siitä hyvillään, kun ei vastusteltu häntä,

kun hän torui tai varotteli.

Walter alkoi vihellellä marssin säveltä, mennessään toiseen huoneesen.

Kohta palasi hän sieltä kädessään sikari.

-- Saanko tarjota papallekin oikeita Havanan sikareja? Nämä ovat

harvinaisen hyviä ja näiden tuoksukin on suloinen kuin viheriän metsän

tuore lemu keväällä.

Walter tarjosi isälleen sikarin ja näpäytti sekä omasta että isänsä

sikarista pään pois.

-- Poltellaan nyt vähäisen! Minua ei juuri haluta tuolla seurassa olo;

olen niin väsynyt.

Näin tuumi Walter kohottaessaan itseään sohvassa ja heittäytyi sitte

veltosti puoleksi makaavaan asentoon sohvan selustaa vasten.

-- Väsynyt on minunkin mieleni tuon Johanneksen tähden. Hän on aivan

meistä muista eroava...

-- Johanneksen tähden! huudahti Walter ja katsoi isäänsä.

-- Niin, hänen tähtensä. Mutta asia on Johanneksen ja minun

kahdenkeskinen. Vaan perheen täysi-ikäisenä miespuolisena jäsenenä

pitää se sinunkin saada tietää ja koettaa ponnistella voimaisi mukaan

asian eduksi, nimittäin meidän puolellamme.

-- Ja mikä se asia sitte on?

-- Johannes on tulisesti rakastunut meidän huvilan vahdin tyttöön.

-- Taitaa olla kaunis tyttö?

Walter hymyili pilkallisesti ikäänkuin olisi tahtonut laskea leikkiä

koko asialla.

-- Niin, kaunis tyttö se on, mutta miten me voimme suvaita semmoista

morsianta Johannekselle! halpa, köyhä tyttö!

-- Mutta eihän tuo rakkaus lienekään niin kirkollista laatua...

Taas hymyili Walter ivallisesti.

-- Mitä Johannekseen tulee, niin hänen rakkautensa on puhdas, minä olen

sen huomannut. Minä olen puhunut Johannekselle, nuhdellut häntä, mutta

hän sanoo, että hän ei koskaan _voi_ erota tytöstä.

-- Mitä joutavia!

-- Sinusta kun tuntuu koko asia mahdottomalta, niin sinä voit noin

puhua. Noin helposti en minä saata asiasta hymyillä kuin sinä, Walter.

Tahdotko kälyksesi huvilan vahdin tytön?

-- No, no! Enhän minä toki niin kauvas ajatellut.

-- Niin siinä se! Mutta minä olen ajatellut, olen ajatellut yöt ja

päivät; enkä minä saa tunnon rauhaa, ennen kuin olen hajoittanut heidän

liittonsa millä hinnalla tahansa!

Strauch oli tulistunut, hänen ruumiinsa vapisi sisällisestä

liikutuksesta ja huulet värisivät niin kummasti. Näytti kuin kauvan

pidätetty salpa olisi avautunut.

-- Mutta rauhoittukaa isä! Ehkä tuosta asiasta nyt kuitenkin selvitään

vähemmälläkin. Pakottakaa hänen äitinsä naittamaan tytön jollekin

talonpojalle; totta sellaisella hempukalla on ottajia.

-- Vähänpä taitaisi siitä olla hyötyä. On nyky-ajan tytöilläkin jo

järkeä, ett'ei heitä niin mielin määrin naiteta kuin tahdotaan.

Johannes tuli huoneesen. Molemmat vähän hämmästyivät.

-- Miksikä täällä istutte, ettekä tule saliin?

-- Meillä oli vähän puhelemista. Olen ajatellut kihlata muutaman

kauppaneuvoksen tyttären sieltä pohjosesta.

-- Vai niin! Saadaan suvun lisää! Joko välinne on valmis?

-- Valmis tytön puolelta.

Johannes luuli asian olevan toden.

-- Minä luulin aina ennen, että kyllä sinusta ja Hildurista tulee

kerran aviopari, puhui Strauch ja koetti tarkastaa Johannesta, tekisikö

se häneen mitään vaikutusta.

Mutta väärään kohtaan oli Strauch osunut, sillä Johannes oli aivan

tyyni, ja Walter ärtyneenä lausui:

-- Minäkö tuota epähienoa nautaa ottaisin! Ennen ottaisin senkin

huvilan vahdin... Mutta no niin!

Johannes arvasi, että isä oli kertonut Walterille hänen rakkaudestaan.

-- Mutta mennään saliin, jott'eivät naiset kokonaan ikävysty, sanoi

Walter noustessaan sohvasta ja laittaessaan miekkansa hihnaa.

Johannes olisi mielinyt puhua, mutta kun Walter ja isä lähtivät saliin,

niin jäi hänen sanansa vaan huulille.

Hän seurasi toisten perässä.

Salissa oli koko perhe koolla.

Puheltiin viime-illallisesta teaterikappaleesta, mikä sai varsinkin

Walterin kiihkoon, sillä hän tunsi sen kappaleen ennestään.

Kappale oli kuvannut nuoren luutnantin rakkausvehkeitä.

Walterin mielestä se oli aivan epähieno kappale. Mutta Hildur uskalsi

sanoa, että sellaisia tavallisesti nuoret luutnantit ovat.

-- Ja niin kauvan kuin me kaikessa turvassa elävät naiset pysymme aivan

välinpitämättömästi erillämme alhaisemmista siskoistamme, noista,

joiden täytyy kaikin neuvoin ansaita elatuksensa, niin kauvan kuin me

vaan venymme mukavuuden vuoteella ja kadulla kävellessämme heitämme

heihin ylenkatseellisia silmäyksiä, kun huomaamme jonkun vaateparseelin

heidän puvussaan muistuttavan meidän nykyisestä muodista, jota he

tavottelevat kaunistaakseen itseään niinkuin mekin, mutta ehkä usein

omaksi turmiokseen, niin kauvan löytyy tuollaisia näytelmiä sekä

elämässä että näyttämöllä.

-- Hildur! Mitä tarkoitat? Miten noin puhut? Oletko suuttunut

Walteriin?

Laura huudahti tuon kovalla äänellä, ikäänkuin Hildur olisi ollut

etäälläkin hänestä, vaikka tämä istui hänen vieressään.

-- En tiedä suututtaneeni neiti von Kleiniä. Jos minä olen niin tehnyt,

niin pyydän nöyrästi anteeksi.

Pilkallinen hymy huulilla meni Walter Hildurin luokse, mutta Hildur ei

ollut häntä huomaavinaan.

rouva Strauch haki hajuvesipulloa, sillä hän luuli jonkun pyörryttävän

puuskan kohtaavan Hilduria.

-- Minä olen suuttunut itseeni ja koko maailmaan!

-- Miksi emme me naiset voi muuta tehdä kuin joko itkeä tai nauraa?

Miksi emme ryhdy työhön. Sitä on niin paljon elämässä.

-- Mutta, hyvä Hildur, puhui rouva Strauch, mitä varten ryhtyisimme

työhön, kun meillä ei ole siihen pakkoa?

-- Vai niin! Rouva Strauch käsittää työn vain pakkona, mutta minä pidän

työn uhrauksena. Jos niinkin käsitetään, niin työ voi ollakin pian

pakkoa. Tänään on meillä hyvin, mutta miten huomenna! Herrasnaistenkin

tulee oppia tekemään työtä --.

-- Mutta miksi sitte heitä kasvatetaankin vain naimista varten, kun

heidän itsensä pitäisi työtä tehdä, kysyi taas rouva Strauch.

-- Äiti on oikeassa. Onhan sivistyneitten naisten asema turvattu

naimisissa, lisäsi Walter.

-- Hyvä Hildur! Mistä noita asioita olet saanut tietää, kysyi

kummastellen Laura.

Mutta Hildur ei kuullut, vaan jatkoi:

-- Onko rouva Strauch aivan varma turvatusta asemastaan ikänsä loppuun?

No niin. Rouva Strauch voi kyllä olla, mutta moni muu ei siinä ole

niinkään varma.

Joka olisi katsonut pankinhoitajaan olisi huomannut hänen kasvoissaan

outoja liikkeitä, kun hän ikäänkuin aristellen katsoi huoneessa

olijoita.

-- Sinä puhut kuin itse kokenut, ihmetteli rouva Strauch.

-- Minä olen tutkinut elämää, minä olen pyrkinyt päästä tuntemaan sitä.

-- Miten noin hienot ja ylhäiset naiset juuri elämää oppivat tuntemaan?

Joutavaa mielikuvitusta vain, myhäili Walter pilkallisesti.

-- Herra luutnantti Strauch! Te luulette, ett'ei ylhäältä voi katsella

alas. Mutta luullakseni sieltä vasta voipikin, kun vaan haluaa. Sieltä

voi tarkastella noita notkoja ja rotkoja, joissa kaikellaiset mätänevät

ainekset saastuttavat ilmaa, eikä vaan sinistä taivasta ja kirkasta

aurinkoa. Sieltä huomaa toisten kurjuuden ja oman yltäkylläisyyden.

-- Ehkä katsottuna kiikarin läpi, lisäsi Walter ivaten. -- Neiti von

Klein on oikeassa ja minä yhdyn häneen täydellisesti. Sivistyneet

naiset ovat kovin välinpitämättömät omasta ja alhaisempien siskojensa

elämästä. He nauravat niille naisille, jotka ovat paremmin käsittäneet

tehtävänsä ja ovat alkaneet moittia nykyisiä oloja.

-- Niin juuri! He nauravat niille, eivätkä huomaa, että juuri heille

saisi nauraa, kun ovat tuollaisia itseään määräämättömiä nukkeja,

lisäsi innolla Hildur.

-- Niinkauvan kuin toinen osa sivistyneitä naisia on kietoutunut

ulkonaiseen turhamaisuuteen, niin kauvan on noidenkin toisten tehtävä

vaikea, sillä he pilaavat niiden toimintoa. Naismaailma jakaupi silloin

todellisiin naisiin ja nukkeihin.

-- Oi miten puhutte, herra Strauch, mieleni mukaan! Niin juuri oli

ajatukseni sanoa, huudahti Hildur.

Walter nykäsi isäänsä hihasta ja Strauch hymyili vastaukseksi.

-- Mitähän, hyvä Hildur, isänne sanoisi, jos kuulisi teidän noin

puhuvan, sanoi rouva Strauch.

-- Kas niin vaan! Tuossa taas yksi loistava esimerkki! Saanko

huomauttaa, että ihminen luotiin vapaaksi?

Rouva Strauchin posket punottivat; hänen itsevaltiasta luonnettansa oli

pitkin aikaa loukattu. Selvästi huomasi, että hänen huulillaan pyöri

kiivaita sanoja, mutta hän malttoi mielensä.

-- Miten epähienosti hän käyttäytyy, kuiskasi Walter isälleen

tarkoittaen Hilduria.

Piika tuli sisälle ja meni rouvan luoksi. Hän sanoi jotain rouvalle ja

meni pois.

-- Illallinen on jo, hyvät vieraat, valmis. Ehkä maistaa ruoka tämän

kiistan päälle. Pyydän teitä lähtemään illalliselle, lausui rouva.

Johannes vei Hildurin ruokasaliin, missä perhe rupesi illastamaan.