Kuolemanenkeli vei erään sielun maasta avaruuteen ja laski hänet hiljaa
ja varovasti paratiisin portille. Ja enkeli, joka vartioi porttia,
katsoi vakavasti ja tutkien ihmissielua ja kysyi; »Mitä olet tehnyt
elämässäsi, ja mitkä työt elävät jälkeesi?»
Silloin sielua vapisutti ja hän vastasi melkein kuiskaten: »Minä
en oikein tiedä, mitä olen tehnyt elämässäni. Minä ymmärsin vähän
ja ennätin vähän. Ei varmaankaan ole mitään töitä, jotka eläisivät
jälkeeni maan päällä.»
Ja sielu seisoi siinä hiljaa ja arkana ja painunein katsein.
Mutta paratiisista tuli vaeltaen toisia ihmissieluja, jotka aikaisemmin
olivat jättäneet maan. Muutamat tulivat aivan tuon vastasaapuneen
sielun luo ja asettuivat hänen rinnalleen. Toiset seisoivat matkan
päässä. Mutta kaikki he katselivat vastatullutta sielua iloisina
jälleennäkemisestä, ikäänkuin toivottaen hänet tervetulleeksi. Eräs
heistä tarttui häntä käteen ja astui enkelin luo.
»Enkeli», sanoi hän, »me kaikki tunnemme tämän sielun. Hän kuului
meihin, ennenkuin hän tuli tänne.»
Enkelin kasvot kirkastuivat, ja hän kysyi: »Eikö ole paratiisissa
ketään, joka ei tahtoisi tavata tätä sielua, ketään, joka hänet
nähdessään tuntisi sydämensä raskaaksi, muistaessaan sitä, mikä on
ollut? Eikö ole ketään?»