VAELTAJA.

Pienen, meren rannalla sijaitsevan kylän laidassa asui mies vaimonsa ja

lapsiensa kanssa. He istuivat eräänä iltana tuvassaan ja kuuntelivat,

kuinka tuuli ravisteli puita tuvan ympärillä, ja sade valui virtanaan.

Kauan oli tätä huonoa säätä kestänyt eikä se näyttänyt tahtovan lakata.

Lamppu, joka riippui katosta, levitti heikkoa valoa huoneeseen, ja

liedellä paloi iloinen tuli. Perheenäiti oli juuri pannut vadillisen

keittoa pöydälle illalliseksi ja aikoi leikata tumman leivän yhtä

moneen palaseen, kuin heitä oli, jotka ottaisivat osaa tähän ateriaan.

Kolme lasta seisoi pöydän vieressä katsellen äitiä innokkaasti ja

nälkäisinä.

Silloin kolkutettiin ovelle.

'Mies nousi ja avasi sen ja näki ulkopuolella kulkijan, joka pyysi

kattoa yöksi päänsä päälle. Heti vaati mies häntä astumaan sisään,

riisumaan märät vaatteet yltään ja pukeutumaan kuiviin sekä sitten

istuutumaan heidän yksinkertaiseen illallispöytäänsä. Mutta näin

tehdessään hän luuli miestä pyhiinvaeltajaksi, ja että hänen talonsa

saisi osakseen erikoisen siunauksen sen vierasvaraisuuden tähden, jota

vaeltajalle osoitettaisiin. Mutta hän huomasi pian, ettei miehellä

ollut pyhiinvaeltajan pukua. Hän ei kuitenkaan näyttänyt hämmästyvänsä

siitä, vaan vei vieraansa pöytään.

»Ole tervetullut talooni», sanoi hän; »ja'a leipäni tänä iltana.»

Mies kiitti häntä ja tervehti perheenäitiä. Hän otti vapaan tuolin ja

istuutui lasten joukkoon. Ja hän hymyili heille niin iloisesti, että

he unohtivat seurata katseillaan äitiä, jonka nyt täytyi leikata musta

leipänsä useampaan osaan, kuin oli aikonut. Saatuaan leipäpalasensa

käsiinsä he eivät huomanneet, että ne olivat pienemmät kuin

tavallisesti, sillä mies vangitsi heidän katseensa.

»Olet vaeltanut pitkän matkan», sanoi perheenisä, samalla kuin hän

tarjosi vieraalle kehnoa keittoa.

»Niin», vastasi mies, »olen vaeltanut pitkän matkan.» Mutta hän sanoi

ne sanat, ikäänkuin olisi sanonut: 'Olen levännyt koko päivän.' Hän söi

hiljaa, sanomatta enää mitään, kiitti ja nousi pöydästä toisten kanssa.

Sitten vaimo valmisti vuoteen miehelle huoneeseen, jossa he olivat

aterioineet, ja itse hän meni lapsineen ja miehineen levolle sisempänä

olevaan suojaan. Mutta ennenkuin he nukkuivat, kertoi vaimo miehelleen

levottomuudestaan, jota hän ei voinut olla tuntematta. Mies ei

varmaankaan ollut pyhiinvaeltaja. Ei hän ollut puettu eikä hän puhunut

niinkuin sellainen. Hän ei ollut ottanut osaa pöytärukoukseen eikä

tehnyt ristinmerkkiä. Kuka tietää, mikä hän oikein oli miehiään.

Mies rauhoitti häntä sanoen, että vieras epäilemättä oli rauhallinen

kulkija. He eivät voineet kieltää häneltä yösijaa tällaisella ilmalla.

Sitäpaitsi hän kyllä lähtisi aamulla.

He eivät puhuneet enempää, mutta myöskin miehen oli vaikea nukkua,

siksi että hän ajatteli vierasta. Hän oli ehkä jumalaton mies, eikä

ollut hyvä pitää sellaista talossaan.

Seuraavana aamuna huomattiin, että mies oli liian sairas voidakseen

jatkaa matkaansa. Eilisen huonon ilman ja matkan ponnistusten

johdosta hän oli selvästi sairastunut ankaraan tautiin. Hän makasi

hiljaa polttavassa kuumeessa ja katseli ylöspäin, toisinaan sopertaen

huulillaan sanoja, joita ei kukaan ymmärtänyt. Hän kiitti jokaisesta

saamastaan palveluksesta, mutta ei pyytänyt mitään.

Vaimo kulki huoneessa valmistaen ruokaa ja toimitellen muita

talousaskareita ja hoitaen sairasta, minkä osasi. Ei kukaan voinut

huomata hänestä, että hän itse asiassa olisi toivonut pääsevänsä

miehestä. Hänen oli vaikea voittaa pettymystään siitä, ettei tämä

ollut pyhiinvaeltaja. Mutta hän oli hyvä nainen, ja sentähden hänelle

oli kylliksi, että mies oli sairas, hoitaakseen häntä hyvin. Mitä

pitemmälle aika kului, sitä mieluummin hän myöskin sen teki. Hänen

hymyilynsä oli valoisa ja kaunis, hänen kärsivällisyytensä täydellinen.

Oli ilo auttaa häntä.

Ensimmäiset vaikeat päivät, jolloin pelättiin miehen henkeä, olivat

ohi, ja hän tuli paremmaksi. Hän ei nytkään sanonut paljoa, vaan antoi

muitten puhua. Lapset viipyivät mielellään hänen vuoteensa vieressä,

kun hän sai takaisin sen verran voimiaan, että jaksoi puuhata heidän

kanssaan. Kun hän jaksoi istua vuoteessaan, kantoivat he hänelle

lastuja ja katajan juuria, ja hän palmikoi heille koreja niistä.

Sitten he toivat olkia, ja hän teki tohveleita ja maton. Puunpalasesta

hän veisti maljan kauniine kädensijoineen, ja lusikoita ja muita

hyödyllisiä esineitä muodostui niistä puunpalasista, joita he veivät

hänen vuoteelleen. Mutta vielä hän oli liian väsynyt noustakseen

vuoteeltaan ja useita tunteja hän makasi hiljaa, suljetuin silmin. Aika

kului.

Totuttiin näkemään hänet tuvassa. Työ tuntui kevyeltä, ja toisinaan

oli, kuin huolet eivät painaisi niin raskaina kuin tavallisesti. Oltiin

iloisia huomaamatta, että ilo ikäänkuin säteili juuri vieraasta.

Iltaisin hän saattoi jutella kertomuksia vieraista maista, mutta ne

eivät koskaan koskeneet häntä itseään. Hänestä he eivät tienneet

oikeastaan mitään muuta, kuin että hänellä ei ollut vanhempia elossa,

ei myöskään vaimoa eikä lapsia. Hänellä ei ollut liioin ollut taloa

eikä kotia.

Melkein joka aamu aikaisin meni vaimo kylään messuun, ja sunnuntaisin

mies seurasi häntä, sillä he olivat tottuneet luottamaan vieraaseen ja

jättivät levollisina lapset hänen huostaansa. Kerran tuli kylän pappi

tupaan, ja kaikki osoittivat hänelle suurta kunnioitusta. Ainoastaan

vieras kohteli häntä samoin kuin kaikkia muita. Pappi koetti siitä

huolimatta lähennellä vierasta ajatellen, että sairas voisi tarvita

kirkon lohdutusta. Mutta sairas vastasi hänelle yksinkertaisesti ja

suoraan, ettei hän tarvinnut mitään. Silloin pappi pettyneenä vetäytyi

takaisin ja myöhemmin kysyi perheenisältä, mikä mies se oikein oli, se,

jolle he olivat avanneet kotinsa. Tämä ei osannut vastata juuri mitään

siihen kysymykseen, ja pappi sanoi, että ehkä olisi parasta, jos mies

lähtisi pian tiehensä. He olivat tehneet hänelle, mitä heiltä voitiin

pyytää, ja enemmänkin.

Seuraavana iltana vieras sanoi, että huomispäivänä hän lähtisi. Hän

oli nyt noussut sairasvuoteelta ja ollut ylhäällä pari päivää. Ja

hän kiitti sekä miestä että vaimoa kaikesta, mitä he olivat hänelle

tehneet. Hänellä oli ollut rauhallinen ja onnellinen aika heidän

kodissaan.

Kun hän sanoi sen, ei heistä tuntunut ollenkaan ihmeelliseltä, että

hän sanoi sitä aikaa onnelliseksi, vaikka hän oli ollut sairaana ja

yksinäisenä vieraitten luona. Heistäkin oli se aika ollut onnellinen,

ja nyt, kun hän lähtisi, tulisi ihmeellisen tyhjää tuvassa.

Sitten vieras sanoi, että hän hyvin mielellään tahtoisi palkita heille

jollakin tavalla kaiken heidän hyvyytensä. Mutta hän ei voinut. Hän oli

köyhä vaeltaja, ilman omaisuutta. Hänellä oli ollut vain satunsa ja

kertomuksensa antaa heille.

He vastasivat, ettei hänen pitäisi ajatella sitä. Joka antaa köyhälle,

lainaa Jumalalle. Jumala kyllä palkitsisi heidät.

Mutta he tahtoisivat mielellään tietää, minne hän nyt aikoi suunnata

kulkunsa. Ehkä hän kuitenkin menisi pyhään maahan? Ja kun he nyt

kumminkin eroaisivat, voisi hän toki kertoa heille jotakin itsestään.

Niin, heidän täytyi sanoa, että oli joukko asioita, jotka olivat

tuntuneet heistä ihmeellisiltä. Hän oli ollut vaikeasti sairaana, eikä

kuitenkaan ollut tahtonut ottaa vastaan kirkon lohdutusta. Hän ei ollut

ottanut osaa rukoukseen eikä tehnyt ristinmerkkiä, kun pyhiä sanoja

lausuttiin. Se kaikki oli hyvin ihmeellistä, sillä hänhän ei voinut

olla jumalaton mies. Sen he olivat ymmärtäneet.

Vaimo koetti vaientaa miestänsä, mutta ei onnistunut. Papin vieraasta

lausumat sanat kalvoivat häntä. Ja hän tahtoi myöskin mielellään

tietää, mikä se oli, joka teki vieraan erilaiseksi kuin kaikki muut

ihmiset.

Vieras oli istunut hiljaa ja kuunnellut. Nyt hän katsoi mieheen ja

kysyi:

»Minkätähden te teette kaikkea sitä, mitä minä en tee, mutta mitä

teidän mielestänne minun tulisi tehdä?»

Kysymys tuli yllättävänä. Hänen, joka ei koskaan kysellyt, ei koskaan

voitu odottaa tulevan tungettelevaksi! Mutta perheenisän kysymyksethän

olivat aiheuttaneet sen.

Niin, minkätähden täytettiin velvollisuudet kirkkoa kohtaan? Olipa

sekin kysymys! Tahdottiin tietysti saavuttaa rauha Jumalan kanssa.

Eihän kukaan ollut sellainen kuin piti olla. Kukapa sitä olisi. Ja kun

tuomion päivä kerran olisi käsissä, voisi olla tyytyväinen, että oli

saanut asiansa kuntoon niin paljon kuin mahdollista. Kirkkohan antoi

synninpäästön uskovaisilleen. Silloinhan sai pitää huolta, että kuului

niihin.

Ja minkätähden hän lähtisi pyhään maahan? Minkätähden?

Niin, sekin oli ihmeellinen kysymys. Sehän oli aivan kuin saisi asiansa

kuntoon yhdellä kertaa. Hänelläkin oli kai jotakin sovitettavaa. Ja

kun hän nyt kerran oli sellainen, joka vaelteli ympäri maata, niin

voisihan hän suunnata kulkunsa sinne. Tai suuren kaupungin kirkkoon

Pyhän Neitsyen kuvan luo, jonne oli vain kymmenen penikulmaa sieltä.

Tai Roomaan. Kun kerran siten voitiin ansaita jotakin iankaikkisuutta

varten. Niin, he olivat ajatelleet niin.

Vieras pudisti päätään. »Minä en usko niin», virkkoi hän

yksinkertaisesti. »Minä uskon, että Jumala rakastaa meitä ihmisiä.» Ja

hänen kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat, kun hän sanoi nuo muutamat sanat.

Niin, sitä kai hekin uskoivat. Vaikka olihan Jumala myöskin kostaja ja

tuomari syntisille. Uskottomille kuluttava tuli.

Ei, hän ei uskonut niin. Jumala rakasti kaikkia ihmisiä.

Tuli hetkeksi hiljaisuus. Mutta perheenisä ei voinut lopettaa tähän.

Pienin lapsista oli leikkinyt lattialla aikuisten keskustellessa.

Nyt hän tuli isänsä luo, ja tämä nosti hänet syliinsä ja kietoi

käsivartensa hänen ympärilleen. Tyytyväisyydestä huokaisten lapsi

nojautui isäänsä. Mies jatkoi puhettaan.

Varmasti oli Jumala kuluttava tuli. Varmasti joutui hänen tuomionsa

alaiseksi se, joka kuoli synneissään. Ajattele, että kaikki luetaan! —

Hän teki vaistomaisesti ristinmerkin tätä ajatellessaan. — Jos Jumala

rakasti jokaista, huolimatta siitä, millainen kukin oli, mitä teki ja

jätti tekemättä, niin silloinhan ei tarvinnut mitään tuosta kaikesta.

Mutta niinhän ei voinut olla.

»Kyllä», kuului vieraan vastaus, »niin oli. Jumala rakasti kaikkia

— aina. Hän ei voinut muuta, sillä hän oli rakkaus.» — Taas hänen

kasvonsa kirkastuivat tätä sanoessa.

Mies oli vaiti, mutta pudisti päätään. Ei, hän ei voinut sitä uskoa.

Olihan Jumala pyhä. Ja kaikki Jumalan rankaisutuomiot, mitä niistä

tulisi ajatella?

»Niitä ei ole», kuului vastaus. »Jumala rakastaa meitä kaikkia — aina.

Niinkuin sinä rakastat lastasi. Mutta kaikella rakkaudellasi et sinä

voi estää, että lapsi polttaa itsensä, jos se tarttuu kädellään tuolla

liedessä olevaan hiileen.»

Perheenisä puristi lapsen lähemmä itseään, osoittaen itsetiedottoman

kauniilla liikkeellä suojelevaa hellyyttä. Vieras näki sen ja hymyili.

»Niinkuin sinä rakastat lastasi», toisti hän.

He istuivat kaikki äänettöminä. Silloin kuului epävarma kysymys naisen

huulilta. Hän oli tähän asti kuunnellut sanomatta mitään.

»Mutta etkö sinä sitten koskaan rukoile?» — »Tietysti. Niinkuin lapsi

tuolla puhuu sinulle.» — »Mutta mitä? Anteeksiantoako?» — Hän ravisti

päätään. Kyllä, ennen. Mutta ei nyt. Hän tiesi, että Jumala antaa

anteeksi. — No, apuako sitten? Sitä» mitä hän tarvitsi vaeltaessaan?

— Ei, ei juuri sitäkään. Hänhän tiesi, että Jumala huolehti hänestä —

»niinkuin sinä lapsestasi» — lisäsi hän ja hymyili uudelleen. — Mutta

olihan muuta rukoiltavaa. Aivan yksinkertaisesti se, että voisi tulla

hyväksi. Tulla siksi, miksi Jumala tahtoi ihmisen tulevan. Ja sitten

oli rukoiltava toisten puolesta, niitten, jotka olivat: onnettomia,

koska eivät ymmärtäneet...

Ja sairaana ollessaan, eikö hän pelännyt? Kuolemaa? — Se tuli epäröiden.

»Pelännyt? En, minähän uskon, että Jumala rakastaa ihmisiä. Silloin en

voi pelätä. Hän antoi meille elämän, ja se oli jotakin hyvää. Hän antaa

meille kuoleman. Sen täytyy myös olla hyvää.»

Se kuului yksinkertaiselta, mutta tuntui kuitenkin arvoitukselliselta.

»Ja kirkko? Sinä uskalsit työntää luotasi... lohdutuksen?»

»Niin», sanoi mies. »Minä en tarvinnut sitä. Sehän ei voinut antaa

minulle enempää kuin minä jo omistin.»

Ei, sitä se ei kai voinut. Mutta kuitenkin... Ja pyhiinvaellusmatka?

Oliko sekin turhaa? Eikö hänellä todellakaan ollut mitään sovitettavaa?

Ei, ei ollut mitään, mikä erotti hänet Jumalasta. Ei edes paha, mitä

hän oli tehnyt. Ei edes se paha, mikä asui hänessä. Jumala rakasti

häntä. Jumala rakasti kaikkia. Hän oli rakkaus.

Taas kirkasti hänen kasvojaan valoisa ilo.

He ymmärsivät äkkiä, minkätähden tämä mies oli erilainen kuin muut

ihmiset. Ja heidän oma uskonsa, niin puhdasoppinen kuin se olikin,

tuntui heistä ensimmäisen kerran köyhältä. Oli kuin he alituisesti

pitäisivät tilikirjaa Meidän Herramme kanssa. He näkivät vaivaa,

saadakseen niin paljon kuin mahdollista viedyksi sille puolelle,

missä heidän saatavansa olivat merkityt. Mutta he tiesivät kuitenkin

sisimmässään, ettei loppusumma koskaan menisi tasan. Se oli toivotonta

työtä. Mutta tämä mies, hän ei laskenut. Hän oli vapaa, voimakas ja

iloinen. Ja varma, niin varma, että hän voi kuolla ilman pelkoa. Ja

rikas, niin rikas, että hän voi työntää luotaan kirkon aarteet.

Ja samalla he ymmärsivät, minkätähden lapset olivat viihtyneet

hänen vuoteensa vieressä, ja naapurit tulleet kuuntelemaan hänen

kertomuksiaan. Minkätähden heistä itsestään olivat huolet tuntuneet

pienemmiltä kuin tavallista ja työ kevyemmältä, minkätähden tupa

huomenna tuntuisi ihmeellisen tyhjältä.