Mutta tuntui siltä, kuin ei enkeli kuitenkaan olisi tyytyväinen. Hän
kumartui ulos paratiisin portista ja kuunteli, mitä maasta kuuluisi.
Ja asunnosta, josta sielu oli lähtenyt, kohosi hillitty ja hiljainen
itku. Ne, jotka sielu oli jättänyt jälkeensä maan päälle, istuivat ja
puhuivat keskenään poismenneestä.
»Hän rakasti meitä kaikkia», sanoivat he, »hän antoi meille niin paljon
äänettömällä ymmärtämyksellään. Hänellä oli aina aikaa. Kenellä on nyt
aikaa? Mutta me emme voi surra, että hän on saanut mennä pois. Hän on
antanut paljon; nyt annetaan hänelle. Rakastakaamme vain toisiamme
kaksinkertaisesti, sillä meistä on tullut hyvin köyhiä, sen jälkeen
kuin hän ei enää ole keskellämme.»
He puristivat toistensa käsiä ja nyyhkyttivät hiljaa. Useita kulki
hänen asuntonsa ohi ja omisti hänen muistolleen hyvän ajatuksen. »Sinä
olit aina ystävällinen minulle», sanoi eräs. »Sinä rakastit minun
lapsiani», sanoi toinen. »Jumala palkitkoon sen sinulle.» »Sinun
sanasi eivät koskaan olleet pahoja ja katkeria», virkkoi kolmas. »Minä
en tuntenut sinua paljon», sanoi neljäs, »mutta sinä tahdoit minun
parastani. Sinä tahdoit varmaan kaikkien parasta.»
Taas kysyi enkeli: »Eikö sitten ole ketään, joka ajattelee pahaa tästä
sielusta. Eikö todellakaan ole ketään?»