Kukkulalla, suuren kylän ulkopuolella, sijaitsi nunnaluostari. Sen
paksuissa, harmaissa muureissa oli pieniä, pitkänomaisia ikkunoita,
jotka vain säästävästi päästivät valoa sisään. Muutamat muistuttivat
enemmän muurinhalkeamaa kuin oikeaa ikkunaa. Sisäpuolella sijaitsivat
nunnien pienet kammiot.
Luostarin eri rakennusten välissä ja korkean muurin suojassa oli
puutarha. Tänne tunkeutuivat auringon säteet aikaisesta aamusta
myöhään iltaan. Ja täällä vallitsi suorastaan häikäisevä väriloisto.
Ensi sijassahan piti täällä viljeltämän lääkitseviä yrttejä, mutta
abbedissa tahtoi myös mielellään, että luostarin puutarha tulisi
kuuluisaksi kauniista kukistaan ja harvinaisista pensaistaan ja
lehtikasveistaan. Sentähden tuskin voi kyllikseen kävellä keskikesällä
vastapuhdistetuilla käytävillä ja perattujen kukkasarkojen välissä.
Toinen kukka koetti voittaa toisen kauneudellaan ja tuoksullaan. Ja
eräässä puutarhan kulmassa tarjosivat tiheät leikatut puut vilvoittavaa
varjoa yksin kuumimpana kesäpäivänäkin.
Pitkää holvikäytävää myöten voivat nunnat tulla luostarista suoraan
luostarikirkon lehterille ja sieltä he kuuntelivat jokapäiväisiä
juhlallisia messuja sekä pyhäpäivän vielä juhlallisempaa
jumalanpalvelusta, sillä aikaa kuin ihmiset kylästä ja lähiseudusta
kokoontuivat alas kirkkoon.
Eräänä päivänä tuli nuori, iloinen tyttö kirkkoon ripittäytymään. Hän
oli poiminut kukkia matkansa varrelta ja laski ne eräälle penkille,
samalla kuin hän meni ripitettävien paikalle papin rippituolin viereen
ja antoi esiripun pudota takanaan.
Mitäpä voi tuolla viattomalla lapsella olla tunnustettavaa? Tuli
ihmetelleeksi sitä, kun näki hänen lapsellisen pyöreät ja avomieliset
kasvonsa.
Hänen tunnustuksensa oli myöskin pian tehty, mutta hän viipyi kuitenkin
polvistuneessa asennossaan. Oli nähtävästi jotakin, jota hän tahtoi
kysyä papilta.
»Kuinka voi todella palvella Jumalaa», kysyi hän viimein. »Kuulen hänen
äänensä sisimmässäni ja tahtoisin antaa hänelle koko elämäni. Mutta en
tiedä, kuinka sen tekisin.»
»Rupea nunnaksi», vastasi pappi. »Jätä maailma kaikkine pahoine
houkutuksineen ja turhine nautintoineen. Tule ja rupea Kristuksen
morsiameksi, valitse Hänet maallisen yljän sijasta. Silloin sinä
todella palvelet Jumalaa.»
Pilvi kulki yli nuorten kasvojen. Hänen mielestään ei maailma suinkaan
ollut paha; hän ei ollut nähnyt juuri muuta kuin hyvää ja kaunista. Ja
hänellä oli paljon sukulaisia ja ystäviä, joita hän rakasti.
Mutta pappi osoitti hänelle niin vakuuttavasti kuin suinkin, että
maailma oli kokonaan pahan vallassa, ja että se, joka ei vihannut
isää ja äitiä ja sisaria ja veljiä, vieläpä omaa henkeäänkin, ei
voinut olla Kristuksen opetuslapsi. Hän kuvasi hänelle luostarielämän
ainoana turvallisena pakopaikkana pahaa vastaan ja ainoana täydellisenä
Jumalanpalveluksena. Niin hyvin hän puhui, että tyttö lopulta lupasi
ruveta noviisiksi.
Ja pappi iloitsi, sillä hän ymmärsi, että tämä viaton ja ehjäsydäminen
neito tulisi olemaan koristuksena sille järjestölle, jonka rippi-isä
hengellinen johtaja hän oli.
Jo samalla viikolla hän tuli, puettuna tavanmukaiseen valkeaan pukuun
ja tukka vapaana riippuen, valmiina abbedissan saksien katkaistavaksi.
Hänen äitinsä, isoäitinsä ja monet muut sukulaisensa seurasivat häntä
sanoakseen hänelle viimeiset jäähyväiset, ennenkuin ristikko-ovi, joka
jakoi vastaanottohuoneen kahteen osaan, sulkeutuisi ainiaaksi. Tästä
lähtien näkisivät he hänet ainoastaan ristikon toiselta puolen. Ääneen
itkien sulkivat he hänet syliinsä. Mutta itse hän ei itkenyt. Hänhän
oli tullut tänne oppiakseen todella palvelemaan Jumalaa.
Abbedissa, joka sai mennä minne halusi, astui ristikko-ovesta nuorta
tyttöä vastaan. Hänen ankarat kasvonsa muuttuivat melkein lempeiksi,
kun hän näki tytön, ja hänen kätensä vapisi hiukan, kun hän rupesi
leikkaamaan tytön pitkiä, kauniita hiuksia. Useimmat noviiseista
vuodattivat kyyneleitä, kun tämä tapahtui, mutta nuori tyttö vain
hymyili. Tämä hymyily ihmetytti abbedissaa, ja kun hän kiinnitti
nunnanhunnun tytön päähän, sanoi hän:
»Sinun pitää saada uusi nimi meidän keskuudessamme. Sisar Ilo on sinun
nimesi oleva.»
Ja ristikko-ovi sulkeutui, ja sisar Ilo häipyi luostarin satojen
nunnien joukkoon.
Hänen päivänsä, kului, niinkuin muittenkin nunnien. Se jakautui
hartausharjoituksiin ja työhön. Valmistettiin lääkkeitä puutarhan
yrteistä ja riivittiin liinanukkaa haavasiteiksi. Ne lähetettiin
sellaisiin luostareihin, joissa hoidettiin sairaita. Enimmin
ommeltiin: hienoja, kallisarvoisia messupaitoja, käsiliinoja ja muita
samanlaisia esineitä eri kaupunkien ja kylien kirkkoihin, ja myöskin
ylellisyystavaroita, joita varakkaat naiset ostivat, ja jotka tuottivat
luostarille paljon rahoja. Ei mistään voinut saada niin hyvin tehtyjä
ja hienoja liinatavaroita kuin luostarista. Siellä ei säästetty vaivaa
eikä työtä valmistettaessa esineitä, jotta saataisiin niistä oikein
kauniita. Nunniahan oli paljon, ja heillä oli hyvää aikaa.
Mutta kun huomattiin, että sisar Ilolla oli väriaistia enemmän kuin
toisilla ja että hän osasi käsitellä sivellintä, sai hän piirtää ja
maalata isot alkukirjaimet erääseen käsinkirjoitettuun kirjaan. Se
huvitti häntä, ja hän piirsi siihen pienoiskokoisena toisen kukan
toisensa jälkeen kotiniityiltä. Oli melkein kuin hän olisi kulkenut
niityllä ja poiminut kukkia.
Hän ikävöi päästä työhön puutarhaan, mutta sitä ei sallittu nunnille,
niin hartaasti kuin he sitä halusivatkin. He saivat ainoastaan kävellä
siellä iltaisin, kun päivän työt olivat, lopussa, ja toiset lähteneet
sieltä. Koko päivän heidän piti pysyä luostarin muurien sisällä
työssä. Ainoastaan ateriat ruokasalissa, jolloin abbedissa luki ääneen
pyhimystaruja, sekä päivittäiset aamu- ja iltamessut kappelissa
katkaisivat yksitoikkoisuuden.
Kaikki luostarissa pitivät sisar Ilosta, ja hän piti kaikista.
Tosin olivat vanhat nunnat hyvin vakavia ja ankaria, ja nuoret
usein surullisia ja ikäänkuin kärsimättömiä kaikesta ulkonaisesta
hiljaisuudesta ja lempeydestä huolimatta. Mutta oli kuin sisar
Ilon valoisa katse olisi voinut pehmittää ankaruuden ja muuttaa
kärsimättömyyden surumielisyydeksi. Kun heidän piti kävellä
juhlakulkueessa, koettivat useat nunnat päästä kulkemaan hänen
rinnallaan, samoinkuin he pyrkivät istumaan hänen viereensä pöydässä ja
kirkonlehterillä.
Mutta abbedissa ei ollut aina tyytyväinen sisar Iloon. Kesken työn tai
aterian, niin, joskus kesken messunkin saattoi hän vajota unelmiin
ja kokonaan unohtaa, missä hän oli ja mitä hänen piti tehdä. Hänen
katseensa sai silloin poissaolevan ja kaukaisen ilmeen, ja kokonaisia
tunteja saattoi kulua, ilman että hän ompeli pistostakaan tai maalasi
ainoatakaan kirjainta. Oli tapahtunut, että hän unohti laulaa kuoron
mukana tai tehdä ristinmerkin ja polvistua tavallisuuden mukaan
kirkkorukousten aikana.
Kun abbedissa nuhteli häntä tästä, vastasi hän ainoastaan: »Kuuntelin
Jumalan ääntä sydämessäni. En voinut ajatella mitään muuta silloin.»
Eikä abbedissa tiennyt, mitä hänen pitäisi vastata.
Mutta tämä tuli yhä pahemmaksi ja pahemmaksi. Ajatuksissaan ja
hajamielisenä kulki sisar Ilo toisten joukossa. Ystävällinen hän oli
sisarille ja nöyrä ja kuuliainen abbedissalle, mutta oli kuin hänen
sielunsa olisi ollut kaukana.
Eräänä päivänä hän pyysi saada keskustella abbedissan kanssa.
»Äiti», sanoi hän, »en voi jäädä luostariin.»
Abbedissa ihan pelästyi. Mitään sellaista ei ollut koskaan ennen
tapahtunut. Sisar Ilo oli jo päättänyt noviisiajan ja tehnyt
luostarilupauksen. Abbedissa muistutti häntä nyt siitä.
»En ymmärtänyt, mitä lupasin», sanoi sisar Ilo. »Minä tahdoin palvella
Jumalaa. Mutta nyt sanoo Jumalan ääni sydämessäni, että Jumalaa voi
palvella ainoastaan palvelemalla ihmisiä. Minä tahdon mennä ulos
maailmaan palvelemaan ihmisiä.»
Abbedissa pelästyi yhä enemmän. Hän koetti selittää sisar Ilolle, että
tämä oli vain ylpeyttä. Ymmärtäisikö hän tämän asian paremmin kuin
pyhät miehet ja naiset, jotka olivat perustaneet luostarit ja koko
elämänsä eläneet luostarielämää?
Ei, ei hän sitä tarkoittanut. Mutta Jumala ei varmaankaan ollut sanonut
tätä heille. Hän tiesi vain, että hän oli sanonut sen hänelle.
Silloin abbedissa määräsi sisar Ilon pysymään kammiossaan kolme päivää
rukoillen ja paastoten. Aivan varmaan täytyi tämän olla perkeleen tuoma
harhakuva, ja tämä voitiin karkoittaa vain rukouksella ja paastolla.
Ihmeissään sisar Ilo katseli abbedissan ankaria kasvoja. Nyt ne eivät
olleet ensinkään lempeät. Ja hänen äänensä kaikui kuin tuomarin ääni.
Mutta hän alistui nöyrästi abbedissan tahtoon ja meni kuuliaisena
puolipimeään kammioonsa.
Kolmantena päivänä kutsuttiin hänet priorin luo. Abbedissa oli
keskustellut tämän kanssa, ja hänen piti nyt koettaa saada nunna
luopumaan aikeestaan. Ensin puhui hän lempeästi tälle, esittäen,
kuinka väärin oli edes ajatella luostarilupauksensa rikkomista.
Kun se ei auttanut, alkoi hän uhata nunnaa. Hänet lähetettäisiin
rankaisuluostariin, jonne vastahakoiset nunnat aina lähetettiin, ja
josta ei vielä kukaan ollut palannut. Häneltä kiellettäisiin oikeus
messuun ja armonvälikappaleihin. Kirkko julistaisi hänet kiroukseen.
Hän vastasi hiljaisesti, että enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin
ihmisiä. Hän kuuli Jumalan äänen sydämessään, ja se käski hänen lähteä
palvelemaan ihmisiä. Hänen täytyi tehdä se.
Priori ei tiennyt, mitä tekisi hänelle. Oli helppoa uhata, mutta ei
ollut helppoa panna uhkausta täytäntöön. Eihän toki voinut lähettää
rangaistusluostariin sitä, joka ainoastaan pyysi saada palvella Jumalaa
sillä tavoin, kuin hänen omatuntonsa käski. Ei ainakaan priori sitä
tahtonut. Hän tiesi liiankin hyvin, millaisen kohtelun alaisiksi nunnat
joutuivat rankaisuluostarissa, eikä hän voinut auttaa, että tunsi
pientä väristystä ajatellessaan tuon rakastettavan ja viattoman lapsen
joutuvan kokemaan sellaista. Ei, hänen täytyi löytää toinen keino.
Sitten hän sanoi, että sisar Ilo saisi valvoa sen yön yksin
luostarikirkossa. Jos hän sitten vielä pysyisi toivomuksessaan, saisi
hän lähteä luostarista joksikin aikaa. Hän, priori, ottaa päälleen
suuren vastuun myöntymällä tähän. Mutta hän tekisi sen, jotta sisar
Ilo tulisi huomaamaan suuren erehdyksensä. Sisar kyllä pian _ikävöisi_
takaisin luostariin. Mutta hän saisi lähteä kuin tottelematon, joka oli
sekä abbedissan että priorin epäsuosiossa. Hänen ei sallittaisi sanoa
hyvästi kenellekään nunnalle, vaan heidän annettaisiin uskoa, että
hänet oli karkoitettu luostarista. Ja kun hän katuen palaisi takaisin,
saisi hän alistua vaikeihin parannusharjoituksiin, voidakseen tulla
otetuksi uudelleen luostariin.
Sisar Ilo kiitti prioria. Mutta hän näytti pitävän aivan luonnollisena,
että priori antoi hänen lähteä. Hän meni yksinäiseen yövalvontaansa
rohkeana ja iloisena, koska oli saavuttanut päämääränsä. Ja seuraavana
aamuna aikaisin, ennenkuin luostarin kello vielä oli kutsunut nunnia
aamuhartauteen, päästettiin hänet ulos luostarin portista, ilman että
hän oli saanut sanoa kenellekään hyvästi. Mutta hän ei näyttänyt
surevan sitä. Hän kiirehti alas pitkää mäkeä kylää kohti, katsomatta
kertaakaan taaksensa.
Kylätielle ennätettyään hiljensi hän askeleitaan ja viimein pysähtyi.
Minne hän nyt menisi ja mitä tekisi?
Samassa kuului aivan tien vierestä matalasta talosta lapsen hiljaista
itkua. Sisar Ilo meni porttikäytävään, työnsi auki erään oven ja seisoi
pienessä ja pimeässä huoneessa. Siellä makasi sängyssä nainen ja hänen
vieressään pieni lapsi.
Nunna meni sängyn luo ja nosti lapsen syliinsä. Se oli vasta päivän tai
parin vanha. Joku oli ollut siellä eilen ja hoitanut äitiä ja lasta,
mutta yön olivat he saaneet viettää yksin. Nyt itki lapsi nälkäänsä.
Äidillä ei ollut maitoa antaa sille.
»Kuka olet», kysyi nainen, »voitko auttaa minua?» Ja odottamatta
vastausta alkoi hän valittaa hätäänsä. Hänen itsensä oli nälkä, ja
sentähden hänen rintansa olivat tyhjät. Häntä paleli, ja lapsellakaan
oli tuskin mitään riepuja verhonaan.
Sisar Ilo tarkasti huonetta. Hän huomasi puukasan nurkassa, ja kohta
paloi tuli takassa. Ruokaa ei ollut. Mutta hän otti korin ja ruukun,
meni niityn toisella puolella olevaan taloon ja pyysi Jumalan laupeuden
nimessä maitoa naiselle. Ja kun emäntä antoi sitä hänelle, kiitti hän
niin valoisasti hymyillen, että emäntä tunsi sydämensä ilostuvan.
»Mikä sinun nimesi on?» kysyi emäntä. »Sisar Ilo», vastasi nunna. »Sen
voi nähdä», sanoi vaimo hymyillen, »jos tarvitset vielä apua, niin
tule minun luokseni.» Ja koko päivän hänestä tuntui, kuin näkisi hän
edessään sisar Ilon valoisan ja iloisen hymyn.
Mutta sairas nainen nukkui heti kun hän oli saanut ruokaa ja lapsi
maitoa. Ja hänen vieressään istui sisar Ilo ja ompeli pikkulapsen
vaatteita omasta paidastaan, jonka hän oli riisunut päältään.
Toisinaan huokasi nainen unissaan tai säpsähti ja heräsi. »Jääthän
tänne?» kuiskasi hän silloin. »Ethän lähde sillä aikaa, kun minä nukun?»
»En lähde», vastasi nunna. Hän siveli kädellään naisen hiuksia, ja tämä
nukahti uudelleen.
Kun nainen voimistui, niin että jaksoi olla jalkeilla ja itse hoitaa
lapsensa, oli kylässä toinen äiti, joka tarvitsi sisar Iloa. Hänen
lapsensa oli sairastunut kuumeeseen, ja hänen täytyi istua sen vieressä
yöt ja päivät. Sitten siellä oli vanha ukko, joka oli menossa ikuiseen
lepoon. Sisar Ilo hoiti häntä ja rauhoitti häntä, kun tuska iski
kyntensä hänen sieluunsa. Ja sisar sai lopuksi painaa kiinni hänen
silmänsä.
Kylä oli suuri, ja monet tarvitsivat sisar Ilon apua. Mutta hän ei
koskaan ollut epätietoinen, minne hänen piti mennä tai mitä hänen tuli
tehdä. Hän ei etsinyt työtä, mutta työ tuli hänen luokseen.
Kerran hän oli vanhan vaimon luona, joka ei ollut erikoisen
ystävällinen eikä kiitollinen saamastaan avusta. Nunna ei voinut
ymmärtää, mikä teki vanhuksen alituisesti tyytymättömäksi. Vihdoin hän
huomasi, että mummoa paleli kapeassa puusängyssään. Heti häh lähti ulos
hankkiakseen hänelle peitteen.
Kylätiellä seisoi hän silmänräpäyksen epäröiden. Sitten meni hän
rikkaan kauppiaan luo. Oli kuin, joku olisi vetänyt häntä juuri sinne.
Muutenhan ei olisi voinut esittää sellaista pyyntöä kauppiaalle. Hän
oli tunnettu kitsaudestaan köyhiä kohtaan, niin, oikein saituudestaan,
ja tänä iltana hänellä sitäpaitsi oli tavallinen juominkinsa, jolloin
jokainen tiesi, ettei ollut hyvä lähestyä häntä. Mutta sisar Ilo meni,
niinkuin sanottu, kauppiaan luo.
Taloon tultuaan hän kuuli kovaäänistä puhetta, melua ja vatien ja
pikarien kalinaa. Mutta hän ei epäröinyt, vaan avasi oven pitosaliin,
josta hän tiesi löytävänsä kauppiaan itsensä. Tämä istui pöydän
ääressä täysinäinen pikari edessään. Hän oli jo ottanut liian paljon
ja joutunut sananvaihtoon pöytänaapurinsa, punakan, rotevan talonpojan
kanssa. Sananvaihto oli juuri kääntymäisillään tappeluksi.
Huoneen nurkassa seisoi kauppiaan vaimo valmistamassa lisää
tarjoiltavaa vieraille. Nähdessään sisar Ilon vaimo meni kiireesti
häntä vastaan estääkseen häntä tulemasta sisään. Hän häpesi miehensä
puolesta ja pelkäsi, että tämä olisi raaka ja karkea nunnalle. Mutta
nunna työnsi hänet hiljaa sivulle, meni kauppiaan luo ja sanoi hänelle,
minkätähden hän oli tullut.
Ensin tuli kauppias niin ihmeisiinsä siitä, että tämä nuori nainen
uskalsi tulla hänen luokseen tällaisena iltana, jolloin kaikki tiesivät
hänen haluavan olla rauhassa, ettei hän osannut sanoa mitään. Mutta
sitten hän suuttui. Hän kirosi ja työnsi nunnan luotaan. Uskaltaisipa
tämä vain kerjätä häneltä! Elleivät ihmiset olisi laiskoja, eivät he
olisi köyhiäkään. Hän ei jaellut omaisuuttaan laiskureille.
Sisar Ilo seisoi rauhallisena paikallaan ja katsoi miestä. »Se ei ole
totta», sanoi hän kirkkaalla äänellään, ja huoneeseen tuli hiljaisuus.
»Köyhät ovat onnettomia. Ja sinun täytyy olla laupias. Kuinka luulet
Jumalan muuten voivan olla laupiaan sinua kohtaan? Sinähän tahdot, että
Jumala olisi laupias sinulle?»
Kauppias seisoi äänettä. Milloin oli joku sanonut hänelle: _sinun
täytyy_? Tahtoisiko hän, että Jumala olisi laupias hänelle? Kyllä, sitä
hän tahtoi. — Hän siveli kädellään otsaansa ja hoitamatonta tukkaansa,
ikäänkuin selvitelläkseen juopumuksen sumentamia ajatuksiaan. — Niin,
eihän hän ollut sellainen kuin hänen tuli olla. Jumala häntä auttakoon!
Taas siveli hän otsaansa ja kohotti hitaasti katseensa sisar Ilon
kasvoihin. Noissa rauhallisissa kasvoissa oli jotakin, mikä vielä
enemmän kuin sisaren sanat vaikutti häneen.
»Äiti», sanoi hän vaimolleen, ja oli kuin hän olisi hävennyt sitä, mitä
nyt teki, mutta ei kuitenkaan voinut olla tekemättä. »Anna hänelle
peite, sellainen lämmin, puotikamarista.»
Sisar Ilo kiitti häntä ja meni hiljaa ovelle. Mutta sulkiessaan sen
hän näki, että kauppias oli vaipunut tuolille ja nojasi päätään
käteensä, ikäänkuin miettien. Juoma-astian hän oli työntänyt luotaan.
Ja toisetkin istuivat hiljaa.
Sinä iltana oikaisi vanhus mielihyvin itsensä uuden, lämpöisen
peitteensä alle. Hän kiitteli sisar Iloa kerran toisensa perästä.
Ajattele, ettei tarvitse palella! Se oli enemmän kuin kaikki muu.
Kerran kulki sisar Ilo kylätietä ihmetellen, minne Jumala nyt
lähettäisi hänet. Kylänvoudin talon luona hän pysähtyi ja laski
kätensä veräjän salvalle. Mutta samalla kertaa tuntui hänestä hyvin
ihmeelliseltä se, että hänen pitäisi mennä sinne. Kylänvoutihan vietti
suurellista elämää ja hänellä oli monta palvelijaa. Ei suinkaan häntä
tarvittaisi täällä. Mutta samassa hän kuuli lapsen katkeraa itkua ja
väsyneen naisäänen, joka turhaan koetti rauhoittaa lasta. Silloin
hän nyökkäsi, ikäänkuin hän nyt tietäisi menevänsä oikeaan paikkaan.
Hän avasi veräjän ja tuli pihalle. Nainen seisoi ikkunassa, lapsi
käsivarrellaan.
»Älä tule tänne», huusi hän, »meillä on rutto talossa. Minä ja lapseni
olemme sairaat. Kaikki palvelijamme ovat paenneet. Et saa tulla tänne.»
»Kyllä minä tulen», vastasi sisar Ilo ja tänä silmänräpäyksenä oli hän
oikein nimensä veroinen, sillä niin loistivat hänen kasvonsa ilosta,
huomatessaan tulleensa oikeaan aikaan.
»Mistä sinä aina tiedät, minne sinun pitää mennä?» kysyi sairas nainen
myöhemmin päivällä, kun hän oli saanut laskeutua vuoteelleen, ja sisar
Ilo istui lapsi polvellaan. »Kuinka sinä tiedät?»
»Minä kuuntelen Jumalan ääntä sisimmässäni», vastasi sisar Ilo, »ja
siitä tiedän.»
»Ja etkö koskaan erehdy?»
Sisar Ilo ei vastannut. Hän vain pudisti päätään.
* * * * *
Muutamia viikkoja myöhemmin kulki sisar Ilo eräänä iltana pesuvaatekori
olkapäällä joen rantaan. Hän oli viime aikoina kulkenut talosta
taloon. Rutto oli levinnyt, ja monet tarvitsivat häntä. Hän oli tehnyt
paljon työtä ja tuskin ollenkaan nukkunut. Nyt hänen piti mennä joelle
pesemään erään köyhän kodin vaatteita, kodin, jossa kaikki makasivat
sairaina.
Ilta oli kaunis eikä kovin pimeä. Hän teki tulen suuren padan alle,
joka oli rannalla pesijöitten käytettävänä. Odottaessaan, että pata
kiehuisi, istuutui hän kivelle ja katseli joelle. Hän ajatteli
luostaria ja nunnia siellä. He menivät nyt parhaillaan levolle jokainen
kammioonsa.
Hän ikävöi kammiotaan tänä iltana. Hän oli niin kuolettavan
väsynyt, että itse tuo häiritsemätön lepokin tuntui hänestä mitä
tavoiteltavimmalta. Hänen rintaansa koski ja hänen oli vaikea
hengittää. Jos hän nyt sairastuisi, niin tulisivatkohan he luostarista
hakemaan häntä sinne ja hoitaisivatkohan he häntä? Ehkäpä hän saisi
maata ja katsella ihanaan luostaripuutarhaan.
Ei, sitä hän ei saisi. Kuinka hän voikaan ajatella niin tyhmästi!
Hänhän oli priorin ja abbedissan epäsuosiossa. Hän ei saisi koskaan
enää tulla luostariin, ellei hän vakuuttaisi syvästi katuvansa lähtöään
sieltä ja alistuisi vaikeihin parannusharjoituksiin. Ja hänhän ei
voinut katua, että oli seurannut Jumalan ääntä sydämessään.
Hän huokasi raskaasti, nousi vaivalloisesti ja alkoi työnsä. Mutta se
kävi hitaasti, ja tuli yö, ennenkuin hän märkä vaatekori olkapäällään
pyrki ylös polkua, joka vei joelta kylään.
Päästyään ylös äyräälle hän horjahti. Hänen silmissään musteni, kori
luisui alas olkapäältä, ja hän vaipui maahan. Verivirta syöksyi hänen
huuliltaan ja värjäsi hänen pukunsa punaiseksi.
Silmänräpäykseksi vilahti tuskan ilme noilla kuolemankalpeilla
kasvoilla. Mutta se väistyi sisar Ilolle ominaisen kuuntelevan ilmeen
tieltä. Myöskin tänä hetkenä hän kuuli Jumalan äänen sydämessään.
Hän kuuli varmaan ihmeellisiä sanoja, sillä hänen piirteensä
tasoittuivat onnelliseen hymyyn. Ilmeeseen tuli jotakin ihmettelevää.
Silmät avautuivat suuriksi ja kauaskatsoviksi. Hengitys kulki
huokauksina yli verisien huulien, kunnes viimeinen huokaus hiljaa nousi
— ja nousi — ylöspäin.
Siinä hän makasi, pieni, laiha olento, puoleksi nojautuneena märkiin
vaatteisiin. Kasvot olivat marmorinvalkeat, huntu oli liukunut sivulle,
ja lyhyet hiukset, joita muuten ei koskaan näkynyt, kihartuivat
kevyesti ohimoilla.
Sellaisena löysivät hänet muutamat kylän asukkaista, kulkiessaan
seuraavana aamuna kylätietä. He kokoontuivat hänen ympärilleen ja
itkivät ääneensä, sillä kaikki he olivat nähneet hänen tulevan ja
menevän, hiljaa, lempeänä ja iloisena, ja kaikki he tiesivät, kuinka
paljon hyvää hän oli tehnyt kylässä. Heistä tuntui nyt, kuin he kaikki
rakastaisivat häntä.
Muutamat miehet nostivat kuolleen paareille. Naiset riistivät
kukkamaistaan köyhät kukkaset, ja niin kulki surusaatto luostariin.
Siellä käärittiin sisar Ilo liinoihin ja pantiin yksinkertaiseen,
mustaan arkkuun. Nunnanhuntua ja rukousnauhaa hän ei saanut pitää,
mutta abbedissa laski, kun ei kukaan sitä nähnyt, muutamia puutarhan
kauneimpia kukkia hänen päänsä ja käsiensä päälle.
Kaikki nunnat saivat nähdä hänet siinä, kun hän makasi arkussaan, ja
priori puhui heille, ennenkuin kuolinmessu luettiin. Hän sanoi, että
sisar Ilo oli saanut jättää luostarin joksikin aikaa, jotta hän itse
tulisi vakuutetuksi siitä suuresta synnistä, jonka hän teki aikoessaan
rikkoa luostarilupauksensa. Hän, priori, oli tarkoittanut tämän ajan
miettimisajaksi eksyneelle. Mutta Jumala oli ankarampi kuin ihmiset.
Hänen tuomionsa oli kohdannut sisar Ilon, ennenkuin hän oli ennättänyt
katuen palata takaisin. Hän oli kuollut yksin pimeänä yönä maailman
epäpyhän kulkutien varrella, ilman rippiä ja synninpäästöä ja ilman
viimeistä voitelua. Nyt nähtiin, kuinka vanhurskas Jumala on kuluttava
tuli, jonka edessä kaikkien tulee pelätä ja vapista.
Mutta useat nunnista eivät uskoneet prioria, kun hän sanoi tämän.
Ensimmäisen kerran heidän elämässään tapahtui jotakin sellaista, ja
he suorastaan kauhistuivat itseään. Mutta he eivät voineet uskoa
häntä. Nuo kauniit, valkoiset kasvot arkussa, kasvot, jotka vielä
kuolemassakin näyttivät hymyilevän heille, eivät puhuneet tuomiosta ja
rangaistuksesta. Ne kertoivat vain sanomattomasta rauhasta.