Eräänä päivänä tuli polkua pitkin erakon majalle nuorukainen,
ratsastaen pikimustalla hevosella. Ryhdistä, ulkonäöstä ja puvusta
saattoi helposti päätellä, että hän oli nuori ylimys. Saavuttuaan
viimeisen jyrkän mäen juurelle, hyppäsi hän juoksijansa selästä, sitoi
sen puuhun ja kulki joustavin askelin jyrkännettä ylös kallioluolalle.
Erakko näki hänen tulevan ja varjosti kädellään vanhoja silmiään,
paremmin nähdäkseen. Hänestä näytti, kuin itse nuoruus olisi tullut
häntä vastaan, loistavan kauniina, terveenä ja reippaana. Kypäri lepäsi
kevyesti nuorukaisen päälaella, jättäen vapaaksi korkean otsan. Hän
oli puettu sotisopaan, mutta se näytti olevan hänen mielestään kevyt,
ja aseita hän kantoi kuin leikkien. Mutta hänen tultuaan lähemmäksi
huomasi erakko, että hänen kasvonsa eivät kuvastaneet nuoruuden
huolettomuutta ja luottamusta.
»Ole tervetullut, nuori mies», erakko sanoi, kun nuorukainen oli
saavuttanut majan ja vaieten, mutta kunnioittavasti tervehtinyt
häntä. »Enrico on nimesi, ja matkasi päämääränä on ristiretkeilijäin
sotajoukko.»
»Isä», vastasi nuorukainen, »sinä tiedät enemmän kuin minä. Eilen
tarkoitti matkani ristiretkeilijäin joukkoa, tänään en tiedä itsekään,
mikä sen tarkoitus on.»
Ja hän kertoi erakolle, kuinka hän, kun muutamia viikkoja sitten
uskovaisia kehoitettiin kokoontumaan ja lähtemään vapauttamaan pyhää
maata pakanain käsistä, oli myynyt kotitalonsa ja muuttanut rahaksi
kaiken, mitä oli omistanut, voidakseen seurata kehoitusta. Hänestä ei
mikään uhraus ollut tuntunut liian suurelta. Ja nyt hän oli valmis.
Omaisilleen hän oli sanonut hyvästi ja saanut heidän siunauksensa; hän
oli ostanut erinomaisesti kasvatetun hevosen, isiltä perityt aseet
oli kiilloitettu, ja palvelijalla oli tavarat valmiina. Mutta tänään
— niin, tänään oli pappi tuolla kylässä kieltänyt häneltä valkoisen
ristin, jota jokaisen ristiretkeilijän täytyi kantaa puvussaan,
merkiksi siitä, että hän kuului uskovaisten joukkoon.
»Hän kielsi minulta sen», toisti Enrico, ja ääni värisi harmista ja
surusta. »Luulen, että kaikki muut saivat sen, mutta minulle hän sanoi,
ettei Jumalan siunaus seuraisi aseitamme, jos minä olisin mukana.
Minusta tulisi uusi Joona, ja kirous seuraisi sitä joukkoa, mihin minä
kuuluisin, kunnes ymmärrettäisiin syy ja minut erotettaisiin joukosta.
Hän sanoi, ettei minulla ole mitään osaa uskovaisten kanssa.»
»Minkä suuren synnin olet tehnyt, poikani?» kysyi erakko. »Totisesti
sen täytyy olla kauhea, koska sinulle on voitu antaa sellainen tuomio.»
»Olen tehnyt syntiä, isä», vastasi nuorukainen, »olen ollut nuori ja
seikkailunhaluinen, ja tietysti rikkonut. Mutta minä olen tunnustanut
syntini ja koettanut hyvittää sen. Olen taipunut kirkon tuomioon,
tehnyt parannuksen ja saanut synninpäästön. Ei se ole se mikä estää
minun matkaani.»
»En minä sitä luullutkaan», vastasi erakko miettivästi, »sinun otsasi
on liian puhdas ja kirkas. Etkä sinä halua tähän taisteluun itse
taistelun ja seikkailujen takia? Sinä tiedät, että joka antautuu
tällaiseen taisteluun, hänen täytyy myöskin etsiä totuutta ja palvella
vanhurskautta puhtain sydämin ja vilpittömin tahdoin. Sinä tiedät sen,
eikö niin?»
»Isä, minä tiedän sen ja minä tahdon sitä», vastasi Enrico. »Ei sekään
estä minun matkaani.»
Silloin alkoi erakko puhua hänelle monista vaivoista ja vaaroista,
jotka odottivat, pettymyksistä, joita tulisi olemaan legio, nöyrästä
palvelemisesta, mikä ehkä tuntuisi vaikealta siitä, joka oli tottunut
olemaan palveltavana. Mutta hän näki nuorukaisen valmiina kaikkeen.
Sitten hän kysyi, mitä palkkaa tämä odotti. Ehkäpä turhamainen kunnian
ja maineen halu veti nuorukaista näihin uhrauksiin. Mutta ei näinkään
ollut asian laita.
Erakko ei kysynyt enää. Hän katsoi syvälle nuorukaisen silmiin, ja
tämä kohtasi rohkeasti hänen katseensa. Sitten hän kohotti kätensä
käskevästi viitaten ja sanoi:
»Lähde rauhassa, poikani. Siunaus, eikä kirous, on seuraava aseitasi!»
Nuorukainen katsoi hämmästyneenä ja ihmeissään häneen.
»Mutta ethän edes tiedä, minkätähden pappi kielsi minulta valkoisen
ristin», huudahti hän, »sinähän et tiedä... »
»Minun ei tarvitse tietää», vastasi erakko, »mutta jos haluat, niin
kerro.»
»Minä en ole oikeauskoinen», sanoi Enrico hiljaa ja tarkasteli
tuskaisesti sanojensa vaikutusta. »On paljon, mitä en voi uskoa.
Lapsena elin milloin metsässä ja niityillä ja tarkkasin siellä Jumalan
ihmeitä, milloin istuin isäni jalkojen juuressa ja kuuntelin, kun hän
kertoi suurten miesten ajatuksista. Ne olivat ihmeellisiä ja ihania
ajatuksia, tiedätkö. Sitten tahtoi äitini tehdä minusta papin, ja
minä menin luostariin ja luin ja opin. Ne olivat myöskin ihmeellisiä
ajatuksia ja ihania ajatuksia. Mutta en voinut saattaa opintojani
loppuun saakka. Minun täytyi päästä pois sieltä. Oli paljon sellaista,
mikä näytti minusta valheelta, ja paljon muuta, mikä oli hämärää ja
pimeätä. Jumalan armohan ainoastaan voi antaa meille uskoa. Minä en
saanut sitä koskaan, niin hartaasti kuin sitä rukoilinkin. Tahdoin
uskoa, mutta en voinut. Silloin minun täytyi lähteä. Ja nyt, eikö kylän
pappi ole oikeassa sanoessaan, ettei minunlaiseni voi olla niitten
mukana, joitten avulla Jumala on hävittävä uskottomat?»
»Ei», vastasi erakko rauhallisesti, »hän ei ole oikeassa! Uskoa ei
synny käskystä: Sinun pitää!»
»Mutta eikö ole niin, että meidän täytyy uskoa ikuiset totuudet?» kysyi
Enrico.
»Eivät kaikki totuudet ole ikuisia», sanoi erakko, »muutamat elävät
vuoden, toiset vuosisadan. Mutta on olemassa myös ikuisia totuuksia.»
»Ja ne täytyy kai uskoa?» toisti Enrico.
»Niihin oppii uskomaan», vastasi erakko. »Elämä opettaa sitä, joka koko
sielustaan etsii totuutta.»
»Entä kaikki se, mitä en ymmärrä?» kysyi Enrico epäröiden.
»Jumalaa palvellaan tahdolla eikä ymmärryksellä», vastasi erakko.
»Mutta ne sanovat, että täytyy uskoa vaikkei ymmärräkään», jatkoi
Enrico vielä epäröiden, »täytyy sisimmässään tuntea Jumalan todistukset
totuudesta, huolimatta ymmärryksestä. Minä en tunne.»
»Jumalaa palvellaan tahdolla eikä tunteella», vastasi erakko. »On hyvä
niille, jotka ovat oppineet kuuntelemaan todistusta sisimmässään.
Ennemmin tai myöhemmin opit sinäkin sen. Ja siihen asti... »
»Niin, siihen asti?» kysyi Enrico, ja nyt näytti kuin kaikki riippuisi
siitä vastauksesta, minkä hän saisi.
»Siihen asti tulee sinun koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko
voimastasi palvella häntä, jonka teet Herraksesi ja Mestariksesi
lähtemällä tähän taisteluun. Sinä et tule kuulumaan itsellesi, vaan
Hänelle, Hänen palvelijanaan ja soturinaan.»
Laskien molemmat kätensä Enricon olkapäille erakko oli hiljaa painanut
hänet polvilleen. Lausuessaan viimeisiä sanoja hän piirsi sormellaan
ristin nuorukaisen vasempaan käsivarteen, juuri sille kohdalle, jossa
valkoista ristiä kannettiin. Ja kas, valkoinen risti ilmestyi tummalle
kankaalle. Oli kuin kaksi auringonsädettä olisi yhtynyt ristiksi
Enricon käsivarrelle.
Viitaten käskevästi niinkuin äskenkin erakko toisti.
»Lähde rauhassa, poikani! Ei kirous, vaan siunaus on seuraava aseitasi!»
* * * * *
Aikaisin seuraavana aamuna ratsasti satakunta miestä kylän läpi. Siinä
olivat ne kylän miehet, jotka olivat päättäneet jättää kodin ja konnun,
liittyäkseen suureen ristiretkeilijäin joukkoon etelässä. Rikkaat ja
köyhät ratsastivat siinä vierekkäin puettuina loistaviin pukuihin ja
yksinkertaisiin sarkatakkeihin. Hitaasti sujui matka, sillä kaikkien
hevoset eivät olleet jaloja juoksijoita, tottuneita sotatemppuihin.
Moni oli useammin kulkenut auran edessä, kuin kantanut ratsastajaa.
Ukot, naiset ja lapset seurasivat ristiretkeilijöitä ja seisoivat
tupien ulkopuolella, innokkaasti vilkuttaen jäähyväisiksi. Suurin oli
katselijajoukko kirkon edustalla. Siellä pysähtyi joukkue. Pappi tuli
kirkon portaille esilaulajain ja kuoripoikain saattamana, ja rivi rivin
jälkeen ratsasti esiin ja miehet paljastetuin päin ottivat vastaan
siunauksen.
Tuli seitsemännen rivin vuoro. Sen keskustassa ratsasti Enrico ilman
valkoista ristiä. Levollisena oli hän ottanut kypärin päästään ja
levollisena kohtasi hän papin katseen. Mutta tämä säpsähti, ja puna
kohosi hänen poskilleen.
Mitä! Eikö tämä ollut Enrico, hän, jonka täytyi jättää luostari
ja papillinen kutsumus itsepäisen epäuskonsa tähden? Tuo Jumalan
hylkäämä, joka, huolimatta kaikista rukouksista ja paastoista, ei
ollut saanut armoa uskoa! Enrico, jolta viimeksi eilen, itse piispan
käskystä, kiellettiin valkoinen risti, ja joka, tuomion saatuaan, aivan
murtuneena jätti kirkon. Mistä tuli nyt tuo levollisuus? Oi, tuota
julkeata! Luuliko hän voivansa pilkata kirkkoa, voivansa uhmata häntä,
pappia, joka oli lukenut julki tuomion piispan nimessä? Luuliko hän?
Oi, hän saa kokea kirkon valtaa!
Pappi oli heittänyt päänsä takakenoon, astunut askelen eteenpäin
ja uhaten kohottanut oikean kätensä. Kaikki kansa seurasi hänen
liikkeitään, ja vasta nyt huomasivat kaikki, ettei Enricolla ollut
valkoista ristiä. He tunkeutuivat lähemmäksi, ihmetellen ja samalla
kertaa peläten, mitä nyt tapahtuisi.
Silloin nosti Enrico vasemman käsivartensa, ja katso, auringonsäderisti
loisti tummalta kankaalta niin kirkkaasti, että lähimmät hevoset
nousivat takajaloilleen. Ihmisjoukko surisi hämmästyksestä ja ilosta.
Tämä merkkihän todisti selvemmin kuin mikään muu, että Jumala oli
ristiretkeilijäin mukana, eikä ollut ainoatakaan miestä joukkueessa,
joka ei olisi tuntenut rohkeutensa kasvavan kaksinkertaiseksi.
Mutta pappi oli säpsähtänyt toisen kerran. Hänen katseensa oli kuin
kiinninaulittuna Enricon käsivarteen. Hitaasti kohotti hän sen
nuorukaisen kasvoihin ja näki niistä säteilevän vastaansa valoisaa
luottamusta.
»Enrico», sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi mielenliikutuksesta, »sinä
et tarvitse minun siunaustani. Sinä olet saanut sen, mikä on enemmän
arvoista. Lähde rauhassa!»
Ja hän kääntyi seuraavan rivin puoleen.
Ilman papillista siunausta, mutta auringonsäderistin häikäisemänä,
kaiken kansan riemuhuutojen tervehtimänä, ratsasti seitsemäs rivi kauas
avaraan maailmaan.