Erakko kulki kylän tietä ja pysähtyi erään tuvan luokse, jonka ilma ja
tuuli olivat muuttaneet harmaaksi. Hän kulki kirjavan kukkamaan ohi ja
hän sai kumartua syvään päästäkseen sisään tuvan matalasta ovesta.
Sisällä vallitsi hämärä. Liedessä ei ollut tulta, ja huone oli kylmä.
Nokinen pata riippui koukussaan lieden yläpuolella. Huone oli köyhästi
sisustettu, ja poissa oli sieltä järjestys ja hauskuus. Nojatuolissa,
matalan ikkunan ääressä istui nainen kädet helmassa. Hän ei tehnyt
työtä. Hän vain istui siinä katsellen ulos ikkunasta.
Ukon astuessa sisään käänsi nainen katseensa oveen päin.
»Kuka sinä olet», kysyi hän nousematta tuoliltaan.
»Yksinäinen ja vanha mies», kuului vastaus.
Erakko meni peremmälle ja istuutui ikkunan viereen vastapäätä naista.
Ikkunasta voi nähdä koko laakson. Nainen tarkasteli häntä pitkään.
»Oletko vanhus tuolta vuorelta?» hän kysyi.
Erakko nyökkäsi. »Sinun ajatuksesi on kutsunut minut», virkkoi hän.
»Sinulla on surua.»
»Niin» vastasi nainen raskaasti, »minulla on surua. Poikani on kuollut.»
Hän ei näyttänyt ihmettelevän sitä, että erakko oli tullut, eikä
sitäkään, että tämä tunsi hänen surunsa. Hän käänsi katseensa pois
erakosta ja tuijotti uudestaan ulos ikkunasta. Mutta hän ei näyttänyt
huomaavan mitään siitä väriloistosta, joka levisi hänen edessään.
Laskeutuva aurinko pani juuri tällä hetkellä kaikki puunrungot
hehkumaan ruskeanpunaisina ja kullankeltaisina.
Erakko tarkasteli hänen kasvojaan. Ne olivat ikäänkuin kivettyneet.
Suun piirteet olivat kovat ja huulet kuivat; iho oli harmaanvalkea.
Hänen äänensä oli soinnuton.
»Meri otti hänet» sanoi hän. »Heitä oli kuusi. Vene kaatui. He
hukkuivat kaikki. Isä ja kaksi poikaa eräästä tämän kylän talosta.
Kaksi merenrannalla olevasta. Ja minun poikani.»
Tuntui, kuin hänen olisi ollut vaikea puhua. Lauseet olivat lyhyitä, ja
hän melkein työnsi ne esiin. Mutta hän jatkoi kuitenkin:
»Hän oli minun ainoani. Minulla ei koskaan ole ollut muita lapsia.
Hän oli alituisesti poissa. Ei välittänyt vanhasta äidistään. Minä
olin täällä yksin ja ajattelin häntä yöt ja päivät. Toivoin, että hän
palaisi kerran... ja tulisi... toisenlaiseksi.» — Nyt hän kuiskasi.
— »Tuolla kylässä on tyttö, jolla on lapsi. Poikani teki hänet
onnettomaksi ja antoi hänen istua siellä lapsineen ja saada osakseen
koko kylän ylenkatseen. Hän oli kurja mies, sanovat ihmiset, ja se
on totta, Jumala armahtakoon minua. Sanotaan, että kuninkaan miehet
etsivät häntä miesmurhan takia. Ja ehkä sekin oli totta. En tiedä,
mutta minä en saa rauhaa hänen tähtensä.»
Hän alkoi heiluttaa ruumistaan edestakaisin, ja hänen äänensä tuli
valittavaksi, kun hän jatkoi:
»Hän ei koskaan käynyt messussa. Ei ole sitä pappia, jolle hän olisi
ripittäytynyt. Luuletko, että hän edes teki ristinmerkin Rouvamme kuvan
edessä, kulkiessaan sen ohi? Ei, sitä hän ei tehnyt. Jumalaton mies hän
oli.» — Hän hiljensi vieläkin enemmän ääntänsä. — »Kun hän suuttui ja
vihastui, mikä usein oli hänen tapansa, kutsui hän sitä... perkelettä.»
Hän katsoi arasti ympärilleen, ikäänkuin peläten, että pelkkä pimeyden
ruhtinaan nimen mainitseminenkin voisi tuoda tämän hänen vierelleen.
Sitten alkoi hän puhua uudestaan samaan kuiskaavaan tapaansa:
»Sellainen hän oli. Hänellä... pahalla... on monta nimeä. Poikani
käytti niitä kaikkia. Ja nyt hän on kuollut. Ilman katumusta ja
parannusta, ilman rippiä. Saamatta aikaa mihinkään. Jos Jumala olisi
pannut hänet tautivuoteelle, tai jos hän olisi saanut istua pimeässä
huoneessa toisten kanssa ja kärsiä tekojensa rangaistuksen, niin sen
minä ymmärtäisin. Mutta nyt! Ei aikaa mihinkään!»
Tuskissaan puristi hän kätensä yhteen, niin että rystyset tulivat
valkoisiksi.
»Olen rukoillut hänen puolestaan yöt ja päivät», valitti hän. »Olen
myynyt, mitä olen omistanut, mistä voin saada rahoja, ja uhrannut ne
Jumalan Äidille. Sain eräältä kuljeskelevalta munkilta pyhimyksenkuvan
ja ompelin sen hänen vaatteisiinsa. Saatuani tietää, että hän oli
kuollut, otin viimeisen lahjani ja menin papin luo saadakseni hänelle
sielumessun. Pappi otti lahjan. Mutta minä näin, ettei hän uskonut
messun voivan auttaa poikaani. Eikä se autakaan. Perkele ottaa omansa.»
Taas hän katsoi arasti ympärilleen. Mutta hän toisti kuitenkin,
ikäänkuin uhmaten:
»Perkele ottaa omansa.»
Erakko oli kuunnellut sanomatta sanaakaan vastaukseksi. Nyt hän virkkoi:
»Jos hän olisi tullut takaisin, kuinka sinä olisit ottanut hänet
vastaan?»
»Minkätähden kysyt niin?» kuului vastaus. »Hänhän on kuollut.»
»Mutta jos hän olisi tullut takaisin», uudisti vanhus. »Olisitko
antanut anteeksi?»
Nainen katsoi häneen ihmetellen ja harmissaan.
»Sinä et tiedä paljoa, kun kysyt sitä», hän sanoi viimein.
»Luonnollisesti minä olisin. Minähän olen hänen äitinsä.»
»Ja Jumala on ihmisten Isä, myöskin hänen» sanoi erakko.
Nainen katsoi häneen hämmästyneenä. Hän näytti miettivän, mutta ei
vastannut.
»Minkätähden luulet Jumalan olevan vähemmän armeliaan, kuin sinä olet?»
hän kysyi. »Sinä antaisit anteeksi. Minkätähden ei hän sitä tekisi?»
Tuli hiljaisuus.
»Niin», sanoi nainen vihdoin hitaasti, »ehkä, jos hän olisi katunut ja
tehnyt parannuksen. Mutta nyt on liian myöhäistä. Hän on kuollut.»
»Jumala ei ole toinen kuoleman tämänpuoleisessa maailmassa ja toinen
tuonpuoleisessa», sanoi erakko. »Jumala on yksi ja sama.»
»Sinä tarkoitat... » nainen virkkoi viivytellen ja epävarmana, »sinä
luulet, että Jumala voi antaa anteeksi... tuolla... toisella puolen?»
Erakko nyökäytti äänettömänä.
Hiljaisuus ja rauha tuli huoneeseen. Nainen istui edelleen kädet
helmassa. Mutta hän katsoi hellittämättä mieheen.
»Me ihmiset emme ymmärrä kuolemaa», sanoi erakko. »Me luulemme sen
muuttavan yhdellä kertaa kaiken. Sitä se ei tee. Se on ainoastaan
askel eteenpäin tiellämme. Poikasi ei ole huonompi, senvuoksi että hän
on kuollut, mutta ei myöskään parempi. Hän elää ainoastaan toisissa
olosuhteissa. Ja Jumala on sama.»
Hän pysähtyi ja antoi sanojensa ikäänkuin upota naisen sieluun,
ennenkuin jatkoi:
»Kun ihminen kuolee, ajatellaan vain sitä, minkälaisena hänet nähtiin
viimeisinä aikoina. Mutta se ei ehkä ollutkaan hänen oikea minänsä.
Ehkä se, mitä tapahtui hänelle hänen elämänsä loppuaikana, ja ihmiset,
joitten parissa hän eli, tekivät, että hän näytti paremmalta tai
huonommalta kuin hän todellisuudessa oli. Siellä, kuoleman toisella
puolen, tulee hänen oikea ja kokonainen minänsä esiin, myöskin se, mitä
muut eivät nähneet ja mistä hän tuskin itsekään tiesi. Siellä paljastuu
koko totuus. Se voi olla synkempi, kuin miksi me, jotka näimme hänet,
sitä luulimme, mutta se voi myöskin olla valoisampi.»
»Kun hän oli pieni», mumisi nainen, »kun kannoin häntä
käsivarsillani... ja sitten... hyvä lapsi hän oli.»
Hän alkoi kertoa. Piirre toisensa perästä tuli esille. Kuvan toisensa
perästä hän piirsi. Pojan aivan pienenä, suurempana, nuorukaisena sekä
varhaisina miehuusvuosina. Kaiken kauniin ja lapsellisesti viattoman,
kaiken reippaan ja nuorekkaan, hänen rakkautensa eläimiin ja hänen
työkuntoisuutensa, mitä hän oli sanonut ja tehnyt silloin ja silloin,
ollessaan hyvällä tuulella, kaikki oli hän kätkenyt muistiin. Ja nyt
se tuli esiin muistojen aarreaitasta. Jännittyneisyys ja kovuus hävisi
hänen kasvonpiirteistään. Hän liikutti käsiään innostuessaan. Ääni oli
matala, mutta se vaihteli muistojen mukaan. Kerran hän pyyhki pois
kyynelen kätensä selkäpuolella.
Vihdoin hän vaikeni, mutta näkyi, että hän eli vielä siinä, mitä oli
kertonut.
»Ja kaiken tämän», sanoi erakko, »tiedät vain sinä. Ihmiset eivät tiedä
ja tuomitsevat siksi. Mutta koska sinä tiedät, rakastat sinä häntä.
Jumala tietää sen myöskin. Hän tietää enemmän kuin sinä; mitä et edes
sinä nähnyt, näkee Hän, sen, mikä vain jäi toivomukseksi, aavistukseksi
ja kaipuuksi. Ja kaikki se tulee esiin nyt toisella puolen. Siellä ei
tule kysymykseen puolinainen totuus, jonka me täällä näemme ja johon
tyydymme.»
»Kaikki se tulee esiin... » toisti nainen. »Eikö häntä sitten olekaan
iankaikkiseksi heitetty pois Ikuisen kasvojen edestä? Eikö?»
Hän odotti vastausta henkeään pidättäen.
»Jumala on Isä enemmän, kuin sinä olet äiti», kuului vastaus.
Hän istui kauan hiljaa. Hänen huulensa toistivat koneellisesti sanaa
»enemmän».
Sitten kääntyivät hänen ajatuksensa takaisin totuttuihin käsitteihin,
perkeleeseen, helvettiin ja iankaikkiseen vaivaan. Hän siveli otsaansa,
ikäänkuin tahtoen ajaa pois ne ajatukset, mutta se ei onnistunut. Hänen
täytyi kysyä:
»Mutta mitä sinä sitten uskot? Ikuinen tuli... ja pimeyden ruhtinas?
Eikö hänellä ole valtaa?»
»Minä uskon, ettei häntä ole», vastasi erakko hiljaa. »Ja jos hän
olisikin, en pelkäisi häntä. Sillä Jumala on.»
»Ja vaiva?» Hänen katseensa vaipui erakon katseeseen. Siinä oli vielä
ahdistusta.
»Meidän täytyy luopua siitä, mikä on pahaa» sanoi erakko lempeästi.
»Se tuottaa usein tuskaa jo täällä. Eikä tule olemaan toisin kuoleman
toisellakaan puolen. Sinä itse sanoit äsken, että ymmärtäisit, jos
hän olisi saanut kärsiä. Me saamme niittää, mitä olemme kylväneet, se
on laki, Jumalan hyvä laki ihmislapsilleen. Mutta sitten kärsiessämme
tuskaa me opimme. Vapautuneina pahasta, mikä piti meitä alhaalla,
kasvaa se hyvä, minkä olemme saaneet Jumalalta itseltään. Viimein jää
vain se yksin jäljelle. Siitä tulee meidän ainoa ja oikea minämme.»
Hänen sielunsa oli juonut erakon sanat. Nyt hän huokasi hartaasti,
risti hiljaa kätensä ja taivutti päänsä. Hänen äänensä värisi syvää
onnea.
»Minä uskon sinua», sanoi hän. »Minä uskon sinua! Ja nyt saan minä
uudestaan rukoilla hänen puolestaan. Minä olen rukoileva joka päivä ja
joka yö.»