Sen maan kuningas oli viisas ja hyvä kuningas, joka hallitsi oikein
valtakuntaansa. Nuoruudessaan hän oli ollut hurjastelija, ja hänen
seikkailuistaan ja väkivaltaisuuksistaan kerrottiin kaikenlaista. Mutta
siitä hetkestä saakka, jolloin hänestä tuli kuningas, oli hän muuttanut
elämäntapansa, ja nyt ei kukaan tiennyt sanoa hänestä muuta kuin hyvää.
Mutta seikkailunhalun mukana oli hän kadottanut myöskin iloisuutensa.
Ei kukaan ollut nähnyt hänen hymyilevän sen päivän jälkeen, jolloin hän
tuli kuninkaaksi.
Eräänä päivänä tämä kuningas saapui erakon majalle useiden
palvelijoiden seuraamana. He rakensivat nuorista puunrungoista ja
oksista matalan risumajan lähelle erakon asuntoa. He valmistivat
vuoteen kuivista lehdistä ja levittivät kuninkaan viitan sen päälle ja
kantoivat majaan vaatimattomat ruokatarpeet, mitkä he olivat tuoneet
mukanaan. Omin käsin ripusti kuningas norsunluisen ristiinnaulitunkuvan
majan seinälle ja levitti rukousmaton sen eteen. Kun kaikki oli
järjestyksessä, lähetti hän pois palvelijansa ja jäi yksin majaan.
Illan tultua hän meni erakon luolalle.
»Ukko», sanoi hän, »aikomukseni on elää sinun tavallasi täällä metsän
yksinäisyydessä jonkin aikaa. Tahdon rukoilla ja paastota, kuten sinä.
Nuoruuteni syntien muisto on käynyt minulle liian raskaaksi. Janoan
rauhaa, mutta olen etsinyt sitä turhaan tuolta alhaalta ihmisten
joukosta. Ehkä löydän sen täältä.»
»Herra kuningas», sanoi erakko, »rauha ei asu täällä eikä siellä, se
asuu ihmisessä itsessään.»
»Niin, tietysti», sanoi kuningas katsellen vanhuksen kunnianarvoisia ja
rauhallisia kasvoja, »ja mitäpä antaisinkaan, jotta se asuisi minussa.
Puolen valtakuntaani antaisin ilolla.»
»Rauhaa ei osteta, ei edes kuningaskunnilla», vastasi erakko.
Kuningas ei kysynyt enempää, vaan kääntyi miettivänä takaisin
risumajalleen. Sekä sinä että seuraavina öinä kuuli erakko hänen
levottomasti heittelehtivän vuoteellaan tai pitkien tuntien kuluessa
mumisevan rukouksia, joihin sekaantui yksinäisiä, armoa anovia huutoja.
Kuullessaan nuo huudot hän tiesi, että ne puristuivat äärimmäisessä
hädässä olevan sielun syvyydestä.
Päivisin kuljeskeli kuningas levottomasti metsässä, joi puroista, jotka
etsivät tietä jyrkänteiltä alas, ja söi kuivaa leipää sekä marjoja
metsästä. Iltaisin tuli hän takaisin majalleen väsyneenä ja yhtä
surullisena kuin aamulla lähtiessään. Hän heittäytyi vuoteelleen, mutta
uni pakeni häntä kuten ennenkin.
Eräänä iltana seisoi hän taas erakon luolalla.
»Ukko», sanoi hän, »ota vastaan minun synnintunnustukseni.»
Hän polvistui vastausta odottamatta luolan multalattialle, painoi
katseensa maahan ja alkoi kertoa synneistään. Ne olivat raskaita
syntejä, epäilemättä. Erakko teki vaistomaisesti ristinmerkin useamman
kerran ripin kestäessä. Hän oli niin kauan elänyt erämaassa, että oli
unohtanut ihmisten kevytmielisyyden laajuuden ja syvyyden, heidän
sydämensä kovuuden ja heidän vihansa, ja hänestä näytti nyt, kuin hän
katsoisi alas pohjattomaan syvyyteen. Hän ei ihmetellyt enää, ettei
päivä voinut antaa kuninkaalle lepoa eikä yö unta.
»Ukko», sanoi kuningas lopetettuaan, »tee nyt, mitä moni pappi
valtakunnassani on koettanut, mutta ei ole voinut. Anna minulle
synninpäästö ja anna minulle oikeus unohtaa syntini!»
Hän kumartui vielä syvemmälle odottaen synninpäästön sanoja.
Mutta erakko vaikeni.
Silloin alkoi kuningas kerjätä ja pyytää häneltä armahdusta. Hän tahtoi
tehdä kaikki, mitä erakko vaatisi, nöyrtyä kuinka syvälle tahansa,
uhrata mitä tahansa. Mutta hänen täytyi nyt päästä vapaaksi velastaan.
»Herra kuningas», sanoi erakko, »ei mikään ihmisääni voi julistaa sinua
vapaaksi velastasi ja antaa sinulle oikeutta unohtaa sitä. Sen voi
ainoastaan Jumalan ääni.»
»Mutta minä en kuule Hänen ääntänsä», sanoi kuningas; »minä huudan,
mutta hän ei vastaa.»
»Jumala ei ole suuriääninen», sanoi erakko, »hänen äänensä kuullaan
vain suuressa hiljaisuudessa. Sinä luulit kuulevasi sen täällä erämaan
hiljaisuudessa, mutta hiljaisuuden täytyy asua meissä sisäisesti.»
Kuningas Davidin tavalla voit sinä todella sanoa: »Jumalani, päivällä
minä huudan sinua, mutta en saa rauhaa. Minä olen huutanut itseni
väsyksiin, ja kurkkuni on kuivunut.» Opi nyt myöskin kuningas
Davidin tavalla sanomaan: »Minä tulin äänettömäksi ja hiljaiseksi,
minä vaikenin surussani.» Ehkä saat vielä kuulla äänen, joka ei ole
myrskytuulen kaltainen, vaan kuin hiljainen hyminä. Ehkä voit silloin
kuningas Davidin tavoin riemuita: »Kun minä huusin, vastasit sinä
minulle. Sinä annoit minulle rohkeutta ja sieluni sai voimaa.»
Miettiväisenä nousi kuningas polvistuneesta asennostaan ja meni
takaisin majalleen.
Taas kului joku aika. Aamuisin vaelsi kuningas, kuten ennen, syvälle
metsään, ja iltaisin tuli hän väsyneenä takaisin. Mutta hänen katseensa
ei enää ollut epätoivoinen, ja hänen piirteensä olivat kadottaneet
kovuutensa, öisin hän nukkui.
Aikaisin eräänä aamuna seisoi hän erakon luolan edustalla, valmiina
lähtemään pois.
»Ukko», sanoi hän, »sinä puhuit totta. Tyhmyydessämme huudamme
me ihmiset alituisesti emmekä ymmärrä kuunnella. Nyt olen minä
kuullut Jumalan äänen hiljaisuudessa. Minä kuulen sen uudestaan ja
uudestaan, mutta se ei ole puhetta. Se on hiljainen varmuus syntieni
anteeksisaamisesta. Etkö sinä tarkoittanut juuri sitä?»
»Eivät kaikki kuule Jumalan ääntä samalla tavoin», sanoi erakko,
»olkoon sinulle kylliksi, että olet kuullut sen.»
»Niin», vastasi kuningas, »se on minulle kylliksi. Olen vapaa ja saan
unohtaa. Nyt palaan takaisin kuninkaantoimeeni.»
Ensimmäisen kerran näki erakko hänen hymyilevän, valoisaa, voimakasta
hymyä, kuten se, joka on saanut, mitä enimmin on ikävöinyt.
* * * * *
Kun muutamia vuosia oli kulunut, tuli kuningas uudelleen erakon luo.
Samalla tavoin kuin ensimmäiselläkin kerralla, oli hän nytkin tullut
polkua ylös mukanaan muutamia palvelijoita, jotka olivat panneet
kuntoon rappeutuneen risumajan ja sitten poistuneet. Kun yö saapui,
meni kuningas, niinkuin edelliselläkin kerralla, erakon luolalle.
»Ukko», sanoi hän, »minä olen kuolemaan asti väsynyt. Ei kukaan
tiedä, mitä kaikkea kuninkaan täytyy kestää ja mitä kuormia hänellä
on kannettavanaan. On kuin tulisivat surut, huolet, vaivat ja
ihmisten pahansuopuus kaksinkertaisiksi sille, joka on saanut kruunun
kantaakseen. Sieluani painaa taakka, joka taivuttaa minut aina maahan
saakka, enkä kohta enää jaksa enempää.»
Erakko ei vastannut. Hän vain katsoi kuninkaaseen, joka jatkoi:
»En koskaan unohda sitä aikaa, jonka kerran vietin täällä erämaassa,
enkä rauhaa, joka silloin laskeutui sieluuni; nyt tahdon taas viipyä
täällä jonkun aikaa. Ehkä Jumala kuulee minun hartaat rukoukseni ja
nostaa pois kuormat, tai, ellei kaikkia, niin kuitenkin jonkun niistä,
niin että minä taas voin oikaista selkäni.»
»Herra kuningas», sanoi erakko, »kun me valitamme kuormiemme painoa,
niin silloin ei paras rukouksenkuuleminen ole se, että Herramme nostaa
kuormat hartioiltamme.»
»Eikö ole?» sanoi kuningas. »Minä olisin tyytyväinen siihenkin
rukouksenkuulemiseen, vaikkei se olisikaan paras.»
»Ehkä olisit tyytyväinen», virkkoi erakko, »ja kuitenkin tuntisit,
ettei tämä rukouksenkuuleminen olisi samanlainen kuin se, jonka sait
viime kerralla, ja sielusi odottaisi jotakin uutta.»
»Sinä olet ihmeellinen mies», sanoi kuningas. »Mutta sano minulle, mitä
sinä tarkoitat parhaimmalla rukouksenkuulemisella!»
»Kun Jumalan käsi on meidän kanssamme ja vahvistaa hartioitamme,
niin etteivät kuormat enää ole meille liian raskaita, ja kun hänen
kätensä ojentaa meidän koukistuneen selkämme, niin että me, kuormamme
uhallakin, kuljemme eteenpäin pystypäisinä, emmekä katsele alaspäin,
vaan eteenpäin, niin se on paras rukouksenkuuleminen.»
»Sinä olet oikeassa», sanoi kuningas uneksien, »se olisi todella
samanlainen rukouksenkuuleminen kuin se, jonka Iäinen soi minulle viime
kerralla.»
Hän oli vaiti hetkisen ja kysyi sitten: »Kuinka voi ihminen päästä
siihen, että hän tuntee Jumalan käden olevan kanssaan?»
»Jumala ei ole kovakourainen», vastasi erakko. »Niin kauan kuin ihminen
itse huitoo molemmilla käsillään, ei hän tiedä mitään Jumalan kädestä.
Samoin kuin hänen täytyy tulla hiljaiseksi ja kuunnella, havaitakseen
Jumalan äänen, niin täytyy hänen antaa käsiensä vaipua ja odottaa, jos
hän tahtoo oppia, millaista on saada tuntea Jumalan voimakkaan käden
olevan kanssaan.»
Kuningas ei kysynyt enää, vaan vetäytyi miettiväisenä majaansa.
Taas hän eli samaa yksinäistä elämää kuin edelliselläkin kerralla, ja
kuten silloin, muuttui hän nytkin sitä mukaa kuin aika kului. Hänen
vaelluksensa metsässä ei enää ollut levotonta pakenemista toisesta
paikasta toiseen. Pitkät ajat hän saattoi seisoa hiljaa tarkastellen
puroa, joka juoksi vuorta alas, kukkaa tai pensasta, joka oli
tarrautunut kallion syrjään ja näytti etsivän ja saavan ravintonsa itse
kalliosta, lintua, joka iloisesti visertäen kuljetti oksia pesäänsä. Ja
kun hän jatkoi kävelyään, saattoi hän hymyillä joskus.
Aika kului, ja viikoista tuli kuukausia, ennenkuin kuningas eräänä
aamuna seisoi matkavalmiina erakon luolan luona.
»Ukko», sanoi hän, »taas sinä olit oikeassa. Olen kulkenut nämä viikot
odottaen. Minusta näytti, että koko luonto vakuutti minulle, että hän,
joka antaa erämaan viheriöidä ja kaiken elollisen virkistyä uudelleen
joka vuosi, hän antaisi myöskin minun sielulleni elämän voimia. Ja
hän onkin sen tehnyt. Hänen kätensä on nyt minun kanssani. Palaan
takaisin kylään. Surut, huolet ja vaivat odottavat minua. Tulee olemaan
kuten ennenkin, eikä kuitenkaan kuten ennen. Nyt on selkäni suora, ja
olkapääni tulevat kestämään kuorman.»
»Niin ne kestävätkin», vahvisti erakko.
»Ja valtakuntani viholliset», jatkoi kuningas, »tulevat, kuten ennen,
idästä ja lännestä, mutta minun käsivarteni on nyt jaksava heiluttaa
miekkaa.»
»Niin se jaksaakin», vahvisti erakko.
»Ja valtakunnassani», jatkoi kuningas, »on äärettömän paljon tehtävää,
ennenkuin keskinäinen rauha ja oikeus hallitsevat siellä. Paha on
rangaistava ja hävitettävä ja hyvää edistettävä. Jokaisen täytyy elää
rauhassa ja saada oikeutensa. Voinko minä ehkä suorittaa sen työn?»
Erakko pudisti päätään.
»Herra kuningas», sanoi hän, »se työ, josta sinä nyt puhut, ei ole
yhden miehen. Se ulottuu läpi aikojen. Se oli aloitettu ennen sinun
syntymääsi, ja kun sinun elinaikasi on lopussa, jätät sinä sen
perinnöksi toisille. Mutta sinä olet vievä sitä työtä lähemmäksi
päämäärää. Olkoon se sinulle kylliksi.»
»Se on kylliksi», vastasi kuningas.
Hän sanoi jäähyväiset ja lähti. Ja erakko huomasi, että hänen
askeleensa olivat lujat ja joustavat, kuin olisi hän vielä nuori mies.
Hänen katseensa ei myöskään ollut suunnattuna alas — vaan eteenpäin.
* * * * *
Muutamia vuosia sen jälkeen sairastui kuningas ja hänelle selvisi pian,
että hän eli viimeisiä hetkiään. Silloin hän lähetti sananviejän erakon
luo ja pyysi häntä tulemaan.
Erakko otti sauvansa ja vaelsi alas laaksoon. Kaikkialla, minne
hän tuli, hän tapasi ihmiset levottomina kuninkaan sairaudesta ja
surullisina ajatellessaan kuninkaan mahdollisesti lähestyvää kuolemaa.
Lukemattomia vahakynttilöitä sytytettiin ja monet rukoukset luettiin
kuninkaan elämän puolesta.
Kun erakko oli saapunut kuninkaan linnaan, ohjattiin hänet heti
siihen huoneeseen, jossa kuningas lepäsi vuoteellaan. Hän asettui,
sauvaansa nojaten, vuoteen jalkopäähän, ja kuningas tervehti häntä
kädenliikkeellä.
»Ukko», hän sanoi, »kaksi kertaa ennen elämässäni, kun olen ollut
hädässä, olen etsinyt sinua. Nyt teen sen kolmannen kerran. Minun
täytyy kuolla.»
»Niin sinun täytyy, herra kuningas», vastasi erakko rauhallisesti.
»On kauheata, kun katumus syntien tähden vaivaa», mumisi kuningas; »on
myöskin kauheata vaipua surujen ja vaivojen kuorman alle ja tuntea,
että voimat ovat lopussa. Mutta kaikkein kauheinta on varmaankin
kuolla.»
»Herra kuningas», sanoi erakko, »ehkä muistat, kun ensimmäinen kauhu
jätti sinut?»
Silloin kuningas hymyili ja vastasi: »En koskaan unohda sitä päivää. Se
oli silloin, kun kuulin Jumalan äänen sisimmässäni.»
»Ja mistä johtui, että sinä, suuri syntinen, voit kuulla Jumalan äänen
sielussasi?» kysyi erakko taas.
»Minä opin en ainoastaan huutamaan, vaan myös olemaan hiljaa ja
kuuntelemaan», vastasi kuningas, sulki silmänsä ja makasi hiljaa,
ikäänkuin hän vielä kerran eläisi sen, mitä hänen oli tapana nimittää
Jumalan ensimmäiseksi ihmeeksi elämässään.
»Vielä erästä seikkaa haluan kysyä sinulta», sanoi erakko. »Ehkä
muistat myös, kun toinen kauhu jätti sinut?»
»En sitäkään ole unohtanut», vastasi kuningas, »se oli silloin kun minä
tunsin Jumalan voimallisen käden olevan kanssani.»
»Ja kuinka voit sinä, suuri syntinen ja sellainen, jonka voimat
olivat kokonaan lopussa, kuinka sinä voit tuntea Jumalan käden olevan
kanssasi?» jatkoi erakko.
»Minä en oppinut ainoastaan ponnistelemaan ja taistelemaan, vaan
olemaan hiljaa ja odottamaan», vastasi kuningas. Ja taas hän sulki
silmänsä ja näytti vaipuneen mietiskelyyn, ikäänkuin hän uudestaan
eläisi Jumalan toisen ihmeen elämässään.
Silloin erakko koroitti äänensä ja virkkoi hitaasti ja juhlallisesti:
»Kuningas, sinä olet kuullut Iäisen äänen ja kokenut hänen kätensä
voimaa. Nyt tulet sinä näkemään hänen kasvonsa.»
»Näkemään hänen kasvonsa», toisti sairas, ja hänen jo sammunut
katseensa sai uuden loisteen.
»Näkemään hänen kasvonsa. Niin, paetkoon sitten viimeinen kauhu. Sitä
ei ole enää.»
Hän makasi hetken hiljaa ja kysyi sitten:
»Ukko, kuinka päästään siihen, että nähdään Jumalan kasvot?»
»Siihen pääsemme vasta kaikkein suurimmassa hiljaisuudessa», vastasi
erakko, »kun katseemme ei enää ole suunnattuna sisäänpäin itseemme,
tai alaspäin suruihin ja pettymyksiin, tai eteenpäin pelättyyn tai
ikävöityyn tulevaisuuteen, vaan ainoastaan ylöspäin Jumalaan. Silloin
näemme me hänet.»
»Kaikkein suurin hiljaisuus», mumisi kuningas, »voiko ihminen saavuttaa
sen?»
»Ei elämässä, herra kuningas», vastasi erakko. »Niin kauan kuin elämme,
täytyy katseemme olla suunnattuna milloin alaspäin, milloin sisäänpäin
ja useimmin eteenpäin. Kaikkein suurimman hiljaisuuden saavutamme vasta
kuolemassa.»
»Silloin tahdon kuolla», sanoi kuningas.
Ja hän antoi lähettää sanan kaikkialle valtakuntaansa, ettei enää
saisi uhrata eikä lukea messuja hänen elämänsä puolesta. Hän tahtoi
kuolla, ja jos kerran hänen kansansa rakasti häntä, ei se estäisi häntä
saamasta hänen viimeistä toivomustaan toteutetuksi.
Mutta kuninkaan huoneessa vallitsi koko päivän ja koko yön se suuri
hiljaisuus, joka käy kuoleman edellä. Ja kun aamu koitti, erosi
kuningas täältä rauhassa. Hänen sammunut katseensa oli suuntautunut
kaukaiseen etäisyyteen, ja huulillaan hänellä oli valoisa hymy.