Eräänä syksyisenä iltapäivänä tuli nainen kävellen polkua ylös erakon
luolalle. Hän ei tullut läheisimmästä kylästä, vaan kauempaa. Hän oli
aloittanut kulkunsa varhain aamulla, melkein päivän koitteessa. Mutta
hän oli viipynyt hetken jokaisen pienen ristiinnaulitunkuvan luona,
joita oli pystytetty määrättyjen välimatkojen päähän laaksossa, kylien
välillä mutkittelevan tien viereen. Toisten juurelle hän oli lasten
tavoin asettanut kukkia; toisten luona hän oli mumissut »Aven» tai
»Pater Nosterin». Korkeimman mäen harjalla sijaitsevassa pienessä
kappelissa, jonka seinille oli kuvattu vainajia kiirastulessa, oli hän,
niinkuin kaikki muutkin uskovaiset, viipynyt ja antanut rukousnauhan
helmien liukua sormiensa välissä, sillä aikaa kuin hän rukoili
kiirastulessa kiusattavien puolesta. Kirkkotarhan veräjän luona hän
oli melkein koneellisesti pistänyt kätensä numerolaatikkoon ja vetänyt
sieltä kahdeksan numeron. Silloin hänen ei tarvinnut edes lukea
tuulen ja ilman pahoinpitelemältä taululta, mikä rukous hänen tuli
rukoilla. Hän tiesi, että se oli tuo pitkä rukous Jeesuksen sydämelle,
hänen haavoitetuille käsilleen ja jaloilleen ja hänen lävistetylle
kyljelleen; ja hän luki sen hartaana erään haudan ääressä.
Mutta kaikki tämä vei aikaa. Nyt hän nousi polkua väsyneenä ja vähän
hengästyneenä yhtämittaisesta nousemisesta. Mutta hän ei pysähtynyt
silmänräpäykseksikään hengähtämään ja lepäämään, vaan kiirehti suoraan
luolalle. Erakko istui kivellä sen edustalla. Hänen jalkojensa juuressa
oli kasa risuja, mitkä hän oli koonnut metsästä polttopuiksi.
Nainen meni erakon luo ja istuutui hänen viereensä. Hän alkoi heti
puhua.
»Isä», sanoi hän, »voitko opettaa minua tulemaan hyväksi? Minä teen
työtä ja ponnistan voimiani yöt ja päivät, vuoden toisensa perästä.
Minä teen karkeinta ja raskainta työtä, mitä suinkin voin löytää.
Minä kieltäydyn tästä maailmasta ja sen houkutuksilta. Koetan joka
päivä kärsivällisesti kantaa sen ristin, minkä Herramme antaa
minulle. Köyhille annan, mitä voin, ja laiminlyön tuskin ainoatakaan
messua. Rukoilen Jumalan äidiltä ja pyhimyksiltä apua, rukoilen heitä
huokauksin ja kyynelin, mutta se ei auta. Sydämeni on varmaankin paha
ja ilkeä kappale, sillä jokaisen voitetun synnin sijasta huomaan
sisimmässäni jotakin uutta pahuutta. Tahtoisin tulla pyhimysten
kaltaiseksi, mutta pysyn yhä suurena syntisenä. Kaikessa, mitä minä
teen, ei ole varmaankaan mitään täydellisesti puhtaassa aikomuksessa
tehtyä. Minä palvelen ihmisiä, mutta en rakasta heitä. Ja samalla kun
istun tässä ja valitan sinulle syntejäni, olen ylpeä siitä, että minä
hartaammin kuin muut kyläläiset pyrin tulemaan pyhäksi.»
Hän vaikeni ja katseli suoraan eteensä. Kun hän uudestaan alkoi puhua,
oli hän alentanut äänensä.
»Eikö sitten voi tulla hyväksi? Ajattelen tätä alituisesti. Varon
ajatuksiani ja sanojani. Teen niitä töitä, mitä luulen Herramme
vaativan minulta. Koetan saada niitä tehdyksi niin paljon kuin
mahdollista. Eikö sellainen auta? Mitä sitten pitäisi tehdä?»
»Ei», vastasi erakko hiljaa, »sellainen ei auta.»
Nainen ei näyttänyt ihmettelevän tätä vastausta, vaan odottaneen sitä.
Se oli ainoastaan vahvistus hänen omalle kokemukselleen. Hän katsoi
edelleen kuin poissaolevana avaruuteen ja toisti sanansa:
»Mitä sitten pitää tehdä?»
He olivat vaiti molemmat. Sitten kysyi nainen:
»Enkö ole katunut, taistellut ja rukoillut tarpeeksi?»
»Olet», sanoi erakko, »olet katunut, taistellut ja rukoillut kylliksi,
ehkä liiaksikin. Sinä olet kärsinyt tuskaa ja kiusannut itseäsi.
Herramme ei tarkoita, että elämän tulee olla sellaista. Katso
ympärilläsi olevaa luontoa! Kukka ei ponnistele kasvaakseen, ei ole
levoton saadakseen oikean muodon ja kirkkaan, lämpimän värinsä. Se imee
nesteitä maasta, juo valoa ja aurinkoa ja kastetta, niin siitä tulee
Jumalan vihreän maan ihana olio. Sinun pitäisi tehdä, kuten kukkanen.»
»Eikö minun pitäisikään katua ja taistella, nainen sanoi hitaasti ja
käänsi ensimmäisen kerran katseensa erakon kasvoihin. »Pitäisikö minun
panna käteni ristiin ja ottaa kaikki levollisesti? Kuka sinä olet, joka
sanot sellaista ihmiselle?»
»Eräs, joka on elänyt kauan», oli erakon vastaus.
»Ihminen on toki jotakin muuta kuin kukka», jatkoi nainen melkein
harmistuneena. »Tuolla kylässä on satoja ja taas satoja, jotka tekevät
niinkuin sinä tahdot tehtävän. He eivät ajattele eivätkä sure sitä,
millaisia he ovat tai millaisia heidän tulisi olla. Mutta he eivät ole
hyviä, vielä vähemmän pyhiä.»
Erakko ei vähääkään pahastunut tästä vastaväitteestä.
»Minä en voi antaa sinulle muuta vastausta», virkkoi hän ainoastaan.
»Palaa takaisin laaksoon ja elä elämääsi. Mutta koeta elää sitä
niinkuin kukkanen.»
Nainen katsoi erakkoon, ja näki hänen arvelevan, että hän oli erakolta
saanut kiviä leivän asemesta. Mutta hän antoi naisen mennä ja katseli
surullisena hänen jälkeensä. Kun häntä ei enää näkynyt, seisoi erakko
vielä hiljaa ja antoi katseensa viipyä siinä kohdassa tietä, missä hän
oli kadonnut. Hänen huulensa liikkuivat, lausuen äänettömiä sanoja.
* * * * *
Kului pitkä aika. Mutta vihdoinkin eräänä päivänä tuli nainen uudestaan
erakon luolalle. Tälläkin kertaa hän alkoi heti puhua.
»On ihmeellistä», sanoi hän, »mutta minä en ole voinut unohtaa sitä,
mitä sinä sanoit kukkasesta. Luulen, että nyt ymmärrän jotakin siitä,
mitä sinä tarkoitit. Olen koettanut tehdä, niinkuin sinä tahdoit.
En aina taistele ja tee työtä, vaan olen hiljaa ja avaan sieluni
ja ikäänkuin hengitän jotakin sisääni. Ja tiedätkö, kaikki muuttuu
toisenlaiseksi kuin ennen. Oi, niin toisenlaiseksi! Ei ole enää
raskasta ja vaikeata. On aivankuin jotakin kasvaisi minussa. Niin, en
voi sanoa, millaista se on. On melkein kuin... niin, kuin virkoaisin
elämään.»
Erakko katsoi häneen iloiten, mutta ei sanonut mitään. Nainen jatkoi:
»Ennen minä tein työtä ja taistelin alituisesti. Sain tuskin
hengähdysaikaa. Ja kuitenkin kasvoivat minun syntini ja virheeni. Ne
tulivat niin peloittavan suuriksi. Nyt on... » — sanat tulivat hiljaa
ja hillitysti — »niin, on kuin Jumala tekisi työtä minussa.»
Erakko nyökkäsi vakuuttavasti.
»Juuri niin», sanoi hän. »Puutteemme ja virheemme eivät ole tärkeintä
ja suurinta tässä maailmassa. Jos ne tulevat sellaisiksi meille,
lamauttavat ne meidät. Mitä Jumala tekee, on tärkeintä. Se vapauttaa
meidät.»
Nainen kuunteli miettien ja taivutti päätänsä myöntäen. Nyt hän ymmärsi
tästä jotakin.
»Isä», kuiskasi hän hetken perästä, »sano minulle eräs asia: mikä se
on, joka tulee minuun, koettaessani olla kuin kukkanen... kun sieluni
avautuu, ja minä hengitän sisääni...?»
»Jumalanvoima», virkkoi erakko hiljaa.
Naisen kasvot loistivat suuresta, nöyrästä ilosta.
»Sitä minä ajattelinkin», sanoi hän kuiskaten. »Mutta sehän on Jumalan
ihme! Sellainen kuin minä, jolla ei ollut yhtä ainoata puhdasta
aikomusta. Se on Jumalan ihme!»
»Niin», sanoi erakko, »niin se on.»
Nainen seisoi kauan hiljaa, ajatuksiin vaipuneena.
»Olen hyvin iloinen», sanoi hän lopuksi. »Mutta samalla minua
peloittaa, että entinen palaa takaisin. Sano, voiko kaikki muuttua
samanlaiseksi kuin ennen!»
»Ei, ellet pelkää sitä», vastasi erakko.
Nainen punnitsi vastausta ja virkkoi sitten: »Luulen, etten ole vielä
oppinut elämään tällä uudella tavalla, ja pelkään myöskin, etten osaa
enkä ennätä tehdä kaikkea, mitä nyt tahtoisin. Katso, on paljon, mitä
nyt haluan tehdä. Ja ennätän hyvin vähän ja kelpaan vähään.»
»Ellet koskaan pidä kiirettä, niin sinä ennätät», vastasi erakko.
»Ellet ole levoton siitä, mitä seurauksia teoillasi tulee olemaan, niin
sinä osaat.»
Taas nainen punnitsi vastausta.
»Ja ellen tiedä, mitä minun tulee tehdä...» jatkoi hän, »jos
epäilen...?»
»Tee silloin, mitä hartaimmin tahdot», vastasi erakko.
»Mitä hartaimmin tahdon», toisti nainen ihmetellen. »Sinä et koskaan
vastaa, niinkuin luulisi sinun vastaavan. Minun kaiketi tulee tehdä
mitä Jumala tahtoo, eikä mitä itse tahdon?»
Erakko hymyili.
»Juuri Jumalan tahdostahan sinä olet epätietoinen», sanoi hän. »Ja
kuinka pääsisit siitä selville muuten kuin kuuntelemalla sisintä
minääsi. Juuri se, sinun sisin minäsi, tietää. Se tahtoo tehdä Jumalan
tahdon. Ainoastaan sinun ulkonainen minäsi tahtoo joskus jotakin muuta.»
»Mitä sisimmässäni tahdon...», toisti nainen vielä kerran hitaasti ja
ihmetellen.
»Niin», vakuutti erakko, »mitä tahdot Jumalan kasvojen edessä.»
Nainen kohtasi erakon katseen, ja se nöyrän ilon ilme, joka äsken oli
valaissut hänen kasvonsa, palasi takaisin. Hän hengähti syvään.
»Vastaat ihmeellisesti», sanoi hän. »Mutta sinä autat.»
Ja niin hän lähti.