Eräänä päivänä tuli erakon luo nuori ja iloinen mies. Hän nousi
vihellellen polkua läpi metsän ja tunsi nähtävästi olevansa tyytyväinen
itseensä ja koko maailmaan. Hänen valpas katseensa näki, kuinka kaunis
luonto hänen ympärillään oli, ja hänen herkkä korvansa kuuli lintujen
liverryksen. Syvin siemauksin hengitti hän havuntuoksua. Hän ei pitänyt
kiirettä, ja sentähden tuli ilta, ennenkuin hän saavutti vuoren huipun
ja tuli erakon luolalle. Se oli tyhjä.
Etsien käänsi mies katseensa kohti paikkaa, missä vuori laskeutui
äkkijyrkkänä laaksoon. Sieltä, juuri jyrkänteen reunalta, josta oli
laaja näköala, hän löysi etsimänsä. Erakko istui, niinkuin hänellä
joskus oli tapana, jalat ristissä allaan ja nojaten selkäänsä kiveen.
Hänen harmaanvalkoinen tukkansa ja partansa valuivat järjestämättöminä
kasvojen ympärille ja sekoittuivat kiven samanväriseen sammaleeseen.
Hän istui niin liikkumattomana, että olisi voinut luulla hänen olevan
osa siitä kivestä, jota vastaan hän nojautui.
Vaeltaja lähestyi hitaasti jyrkännettä. Niinkuin hän äsken oli
nähnyt ja ymmärtänyt luonnon kauneuden, käsitti hän nyt melkein ensi
silmäyksellä vanhuksen kasvojen ilmeen. Hän katsoi katsomistaan. Hän
ymmärsi, että tuon otsan takana asui ajatuksia, toisenlaisia, kuin
tavalliset, raskaat vanhanmiehen mietteet; hän aavisti, että tuo, nyt
vähän väsynyt katse oli voinut jossakin määrin tunkeutua sen esiripun
taakse, mikä yleensä rajoittaa ihmisten näköpiiriä, ja että nuo, nyt
liikkumattomat huulet, alkaessaan puhua, sanoisivat hänelle jotakin
uutta, ennen kuulematonta. Hän varoi häiritsemästä vanhusta, sillä
tunne, joka oli hänet vallannut, oli sekä ihmettelyä että kunnioitusta.
Mutta hän tutki edelleen innokkaasti ukon kasvoja tietämättään antaen
sielussaan tilaa niitten esiin loihtimalle tunnelmalle. Hetki toisensa
jälkeen kului.
Vihdoin erakko käänsi hitaasti katseensa mieheen ja kysyi:
»Ketä sinä etsit?»
»Sinua», kuului vastaus.
»Ja mitä tahdot minusta?» kysyi erakko edelleen.
Mies astui muutamia askeleita eteenpäin ja heittäytyi maahan.
Kääntämättä katsettaan ukon kasvoista, hän alkoi puhua:
»Ukko», sanoi hän, »sinä olet elänyt kauan, kauemmin kuin yleensä
ihmiset. Ja nyt elämäsi iltana olet vahva ja murtumaton ja, mikäli
luulen, onnellinen. Jo nähdessäni sinut aavistin sen. Ne sanovat, ne
monet, jotka tulevat tänne, että sinä ymmärrät heitä kaikkia ja että
sinulla on sana heille kaikille sanottavana. Sinä olet niin rikas,
ettet tarvitse ketään etkä mitään omaa itseäsi varten, eläessäsi täällä
yksinäistä ja puutteenalaista elämääsi, vaan sinulla on antaa kaikille.
Katso, sitä voi kutsua elämisen taidoksi! Ihmetyttääkö sinua, jos minä,
joka vasta olen aloittanut elämäni, mielelläni tahtoisin oppia jotakin
sinulta?»
»Ajatteletko siis, että on vaikeata elää?» kysyi erakko.
»Oi, en juuri sitä», kuului vastaus. »Minulla ei ole ollut erikoisen
vaikeata. Päinvastoin. Lapsuudessani ja aikaisimmassa nuoruudessani
suojeli minua äitini rakkaus. Mieheksi tultuani olen matkustellut
paljon ja nähnyt paljon. Minulla on ollut rahaa, terveyttä ja iloinen
mieli. En ole koskaan oikein ymmärtänyt niitä, jotka alituisesti
voivottelevat tämän elämän surkeutta. Elämässä on kyllä paljon kaunista
ja rikasta, täytyy vain olla valmiina tarttumaan siihen, kun se
tarjoutuu meille. Katso nytkin, tällainen ilta ja tuoreen havun tuoksu,
syvä ja voimakas hiljaisuus! Nyt vaikenevat kaikki linnut, ja lehtikään
ei liiku. Tänne ylös kuuluu virran kohina vain hiljaisena kuiskeena.
Eikö tällainen ilta voi kertoa ihmiselle, että elämä on kaunista ja
rikasta?»
Erakko katsoi miestä. Noin ei ollut niitten tapana puhua, jotka tulivat
tänne hänen luokseen kysymyksineen.
»Niin, enhän minä tarkoita, että kaikki elämässä on kaunista ja
rikasta», jatkoi mies, kun erakko vaikeni ja äänettömyydellään tuntui
kehoittavan häntä puhumaan. »Onhan olemassa sitäkin, mikä on rumaa
ja pimeätä ja kehnoa. On ihmeellistä, että niin pitää olla. Tuntuu,
kuin se olisi syntynyt jostakin erehdyksestä, mikä Iäisen, jos Hän on
olemassa, tulisi korjata mitä pikemmin sitä parempi. Sitä ei pitäisi
olla elämässä. Mutta kun se nyt kuitenkin on, täytyy siitä koettaa
päästä niin pian ja niin helposti kuin mahdollista.»
Erakko hymyili. »Päästä siitä», hän toisti hitaasti. »Oletko sinä
jo päässyt kaikesta pimeästä ja raskaasta elämässäsi? Surusta,
kärsimyksestä, katumuksesta?»
»Surua ja kärsimystä ei minulla ole paljoa ollut», selitti mies
reippaasti, »ja siitä vähästä, mitä minulla on ollut, pääsin todellakin
pian vapaaksi. Äitini kuoli, ja ystävä petti minut, ja nainen, jota
rakastin, ei ollut sellainen, jollaiseksi häntä luulin, Sellaistahan
sanotaan suruksi, eikö totta? No niin, minä surin tietysti, raivosinkin
jonkin aikaa. Mutta ymmärsin sitten, että se on mieletöntä. Kaikki
äidit kuolevat. Edellisen sukupolven täytyy mennä pois ennen seuraavaa,
se on luonnon kulku. Ja antaisinko toisten uskottomuuden tehdä elämän
itselleni pimeäksi? En! Kaikki alhainen ja ruma täytyy pitää kaukana
itsestään. On parasta olla päästämättä sitä niin lähelle, että täytyy
surra sitä. Se ei ole murehtimisen arvoista.»
»No, entä katumus sitten», kysyi erakko, »oletko päässyt siitäkin?»
»Olen», sanoi mies rauhallisesti. »Olen kyllä. En ole mikään huono
ihminen. En tee kenellekään pahaa, tahdon ainoastaan olla rauhassa
ja elää elämääni. Täydellinen ei ole kukaan. Mutta minä koetan pitää
kaiken alhaisen ja ruman kaukana itsestäni myöskin siinä mielessä,
etten suosi sitä omassa elämässäni. En olisi rehellinen, jos
näyttelisin katumuksentekijän osaa.»
Erakko nyökäytti myöntäen, ja mies jatkoi. Hänen ei näyttänyt olevan
vaikeata puhua itsestään. Mutta nyt hän alensi ääntänsä ja puhui
hitaasti.
»Ehkä en aina tulevaisuudessa voi tuntea niinkuin nyt tunnen. Toisinaan
aavistan jotakin sellaista. Otaksun, että tuo vaikea elämässä, se,
mikä on olemassa Herramme käsittämättömästä erehdyksestä, voi saada
sellaisen vallan, ettei sitä enää voi pitää kaukana itsestään, vaan
täytyy suhtautua siihen jollakin muulla tavalla. Ja minä arvelen» — hän
näkyi taas tutkivan erakon kasvoja — »että sinä tiedät sen tavan.»
»Niin», sanoi erakko, »on olemassa toinen tapa. Täytyy elää se.»
Mies näytti tyytymättömältä. »Niin, tietysti», hän sanoi, »sitähän
juuri ihmiset hokevat kaikkialla. He elävät, niinkuin sinä sanot, sekä
surut että sairaudet ja kaikenlaiset kärsimykset ja katumukset ja mitä
kaikkea ne ovatkaan nimeltään, nuo mustan seurueen jäsenet. Ja he
tulevat köyryisiksi, kumaraselkäisiksi. Niin, usein selkä taittuukin.»
»Siinä olet oikeassa», vastasi erakko, »onkin kysymys siitä, voidaanko
elää selän taipumatta, saati sitten murtumatta.»
Miestä eivät näyttäneet huvittavan tällaiset tulevaisuudennäyt.
Vaistomaisesti hän työnsi syrjään sen, mikä ei miellyttänyt häntä, ja
jatkoi edellistä ajatuksen juoksuaan:
»Sitten on vielä eräs asia, josta tahtoisin puhua. Eihän voi olla
huomaamatta, että on ero onnen ja onnen välillä maailmassa. Minä
olen valmiina joka aamu ottamaan vastaan, mitä päivä tuo tullessaan.
Nautin kaikesta, mikä on kaunista ja alkuperäistä, olkoon se sitten
pientä tai suurta. Sitä eivät ihmiset yleensä ymmärrä; he tuhlaavat
Herramme parhaimmat lahjat, kauneuden ja ilon, ja kulkevat niitten
ohi. Antakoon Jumala heille anteeksi sen synnin! Se on ehkä heidän
suurimpia syntejänsä, vaikkeivät he ymmärrä sitä. Ja sitten he
laulavat ylistyslauluja kärsimykselle ja kuvittelevat sen jalostavan
heitä ja hekumoivat siinä, samalla kuin tulevat katkeriksi, koviksi
ja kykenemättömiksi elämään elämäänsä. Niin en tee minä. Mutta minä
tunnen, ettei kaikki ilo ole ehjää ja täydellistä. Joko siihen liittyy
jotakin häiritsevää tai se ei itsessään ole täysin hyvää. Se ei ole,
mitä se voisi ja mitä sen tulisi olla, täydellistä onnea. Ja tiedän
aivan, kuinka tulisi olla; tunnen sen parhaimpina hetkinäni. Toivon,
että olisin Herramme ja voisin tehdä maailman uudestaan.»
»Sinä puhut rohkeasti, sinä», sanoi erakko.
»Ehkä niinkin», vastasi mies, »mutta en tarkoita sillä pahaa. Luulen
muuten sinun ymmärtävän minua sangen hyvin.»
»Ehkä ymmärränkin», vastasi erakko.
»Niin, nyt olen sanonut sanottavani», lopetti mies, »ja olen valmis
kuulemaan vastausta, jos sinulla on sellaista minulle antaa.»
»Minun vastaukseni on hyvin yksinkertainen», sanoi erakko. »Ei ole
olemassa ainoastaan aurinkoisia päiviä luonnossa, vaan myöskin
sateisia ja myrskyisiä. Ei mikään kehittyisi ja kasvaisi pelkässä
päivänpaisteessa. Samoin ei ole olemassa ainoastaan ilonpäiviä
ihmiselämässä, vaan myös surun ja taistelun hetkiä. Toinen ei ole
vähemmän tarpeellinen kuin toinenkaan.»
Varjo kulki miehen kasvojen yli.
»Luonnossa, niin», hän tokaisi, »senhän ymmärtää. Sade ja myrsky eivät
ole pahasta. Sade on mitä ihanin jumalanlahja kuivalle maalle, ja
myrsky on sitä kauniimpi, mitä rajumpi se on. Mutta ihmiselämän surut
ja kärsimykset ovat pahasta ja kuuluvat pimeyteen. Puhe kärsimyksen
välttämättömyydestä on vain synkkä, vanha ennakkoluulo. Se pitäisi
hävittää maailmasta.»
»Sinä luulet niin», vastasi erakko rauhallisesti, »ehkä sentähden, että
olet nähnyt sen, joka ei koskaan ole saanut maistaa elämän iloa tai
joka on sulkenut sielunsa siltä, tyhmyydessään pitäen sitä syntinä,
tulevan köyhäksi ja jossakin suhteessa olennoltaan surkastuneeksi. Se
on mahdollista. Mutta on olemassa paljon sellaista, jota ihminen ei
voi voittaa yksinomaan ilon kautta. Jos me ihmiset olisimme jotakin
muuta, kuin mitä olemme, ei näin olisi. Sinä sanoit äsken, että on ero
onnen ja onnen välillä. Siinä olit oikeassa. Ainoastaan sen onnen,
joka kohottaa meidän sisäisen minämme vähäisenkin lähemmäksi korkeinta
ja parasta, miksi voimme tulla, tunnemme todellisena onnena. Mutta
jos on olemassa muutakin kuin ilo, joka voi kohottaa meidät askeleen
lähemmäksi korkeinta ja parasta, niin ei suinkaan tämä muu ole pahaa?»
»Ei», sanoi mies, »mutta mitään sellaista ei ole olemassa. Ihminen
tuntee tarvetta mukautua kohtaloonsa ja sentähden hän on keksinyt
puheen kärsimyksen välttämättömyydestä. Siinä kaikki.»
»Koetahan ajatella miestä, joka ei koskaan näe itseään sellaisena,
kuin hän todella on», jatkoi erakko, ikäänkuin hän ei olisi kuullut
toisen viimeisiä sanoja. »Hän on totuttautunut sulkemaan silmänsä
siltä, mitä hänen täytyisi hävetä itsessään, jos hän näkisi sen.
Ajattele sitten toista, joka lahjomattomassa totuuden rakkaudessaan
näkee kaiken ja tuomitsee omassa itsessään kaiken, mikä ei ole hyvää.
Tämän jälkimmäisen sielunelämä on viritetty mollisävelmään, jonka
matalin ääni on nimeltään itsetutkistelu ja korkein — katumus. Siinä
sävelmässä on koko joukko väliääniä: itsensähalveksiminen, nöyryytys,
katumus, tuska ovat muutamat nimiltään; eikä ole epäilystäkään siitä,
etteikö koko säveljakso kuulu siihen, mitä sinä äsken kutsuit mustaksi
seurueeksi. Mutta valitessasi elämän joko ainaisessa valheessa itseesi
nähden tai totuudessa ja murheellisena, valitset sinä kai kuitenkin
jälkimmäisen?»
»Niin teen», sanoi mies. »Mutta minä valitsen kuitenkin mieluummin
totuuden ilman murhetta. En ole itse luonut itseäni enkä voi auttaa,
että olen sellainen kuin olen.»
»Sillä keinoin voit puolustautua ainoastaan niin kauan kuin sinulle
ei ole selvinnyt, että sinä joka päivä työskentelet oman itsesi
rakentamiseksi», vastasi erakko. »Paha, jonka teit vuosi sitten ja
hyvä, jonka laiminlöit eilen, aiheuttaa, että sinä tänään olet se,
mikä olet. Sillä keinoin voit edelleen puolustautua ainoastaan niin
kauan, kuin sinä et täydellä vakavuudella toivo voittavasi täydellistä
ja parhainta onnea, sitä, joka voitetaan tulemalla korkeimmaksi, miksi
voidaan tulla. Se puolustautumiskeino ilmaisee, että sinä tyydyt
johonkin paljon vähempään. Mutta siirtykäämme eteenpäin. Toinen noista
kahdesta miehestä ei näe eikä murehdi, henkisessä laiskuudessaan hän
ei tee mitään tullakseen joksikin muuksi ja paremmaksi, kuin mitä hän
on. Toinen koettaa sitkeästi taistellen itsessään toteuttaa parhaimman
näyn, mikä hänen sielussaan on väikkynyt. Tämän miehen elämässä on
käymässä taistelu, alituinen alemman uhraaminen korkeamman hyväksi;
siinä on tulta, joka polttaa kuonan jalosta metallista. Kaikki tuo
on enemmän sukua kärsimykselle kuin nautinnolle, eikä ensimmäinen
tiedä paljon siitä. Mutta jos sinun pitäisi valita, niin kumpi heistä
tahtoisit olla?»
Mies ei vastannut, ja erakko jatkoi: »Sitten on vielä eräs asia. On
olemassa ja on aina ollut ihmisiä, jotka elävät vain yksinäisinä
ihmisinä, ja toisia, jotka ovat oppineet tulemaan yhdeksi monien
kanssa, koko ihmissuvun kanssa. Tuo edellinen ei ole pahaa. Sen oppii
ensin, sitten tuon toisen. Vaistomaisesti koskee ihmisen ajatteleminen,
tunteminen, valitseminen ja toimiminen ensin omaa itseä, ja monet
pysähtyvät siihen. Mutta sille, joka ei näin rajoita näköpiiriään,
vaan laajentaa sitä enemmän tai vähemmän, merkitsee tämä aivan varmaan
uhraamista ja kärsimistä, hän kantaa koko maailman tuskan jossakin
määrin omana tuskanaan, hänellä ei koskaan ole lepoa, hän ei koskaan
pääse loppuun taistelussaan pahaa vastaan, ei ainoastaan itsensä
puolesta, vaan kaikkien puolesta. Oli eräs, joka tässä mielessä voi
laajentaa näköpiiriään enemmän kuin kukaan muu ja eikö hänestä juuri
sentähden tullut tuskien mies?»
Mies istui ja katseli erakkoa tämän puhuessa. Nyt hän nyökäytti
myöntäen.
»Olet oikeassa», hän myönsi, »minulla ei ole tätä vastaan mitään
sanomista. Se on vain liian korkeata minulle toistaiseksi. Mutta
jos nyt tunnustankin sinun olevan oikeassa siinä, että katumus ja
itsetutkistelu ja taistelu ja uhraus kuuluvat sille, joka tahtoo kulkea
ylöspäin ja siten saavuttaa parhaimman onnen — vaikka Jumala tietää,
että se onni tulee kalliisti ostetuksi, niin kalliisti, että voi tuntea
kiusausta olla sitä vailla — niin en kuitenkaan usko, että voit sanoa
minulle, minkätähden kaikki muu, — kärsimys, sairaus, vaivat, köyhyys
ja kurjuus, — on olemassa. Olisimmehan me ihmisparat voineet päästä
vapaaksi edes niistä, joskin meidän täytyy alistua katumukseen ja
uhrautumiseen.»
»Sinä et ole ensimmäinen, joka kysyy sitä», vastasi erakko. »Ajasta
toiseen on nuoriso kysynyt, niinkuin sinä, ja vanhuus hapuillut
vastausta, niinkuin minä. Kun näkee ihmisen pahuuden ja hänen
sydämensä mustuuden, niin ei pidä enää ihmeellisenä sitä, etteivät
hänen elämänedellytyksensä ole yksinomaan valoisia ja hyviä. Tässä
ehkä täytyy olla määrättyä johdonmukaisuutta. Tai ajattele hyvien
ihmisten maailmaa, sellaisten, jotka ovat saavuttaneet sen, mitä me
tarkoitamme puhuessamme korkeimmasta ja parhaimmasta, miksi me voimme
tulla, puhtaitten, hyvien ja toisiaan rakastavien ihmisten maailmaa,
ja sano sitten, luuletko siinä maailmassa löytyvän sitä, mitä äsken
sanoit kurjuudeksi. Aavistammehan myöskin jotakin yhteyttä elämisemme
ja kärsimisemme välillä, nähdessämme jonkun tietyn synnin kantavan
seurauksenaan tiettyä kärsimystä, tai nähdessämme jonkun inhimillisen
suuruuden piirteen saavutettavan määrätyn kärsimyksen kautta. Ajattele
sankariutta, voiko sitä saavuttaa ilman kuolemanvaaraa? Ajattele sen
vaatimattomampaa, mutta ei silti halvempaa veljeä kärsivällisyyttä,
voiko se kypsyä muuten kuin pitkäaikaisessa kärsimyksessä? Mutta nämä
ovat ainoastaan sen kuvan hajanaisia piirteitä, jota meidän himmeä
silmämme ei vielä näe. Kuka tietää, minkä verran henkistä pääomaa
ihmisen yksityisenä ihmisenä ja ihmissukuna täytyy saavuttaa, ennenkuin
hän on sitä, mitä hän voi ja mitä hänen tulee olla. Ja kuka tietää,
millä keinoin hänen tulee saavuttaa se. Mitä enemmän meille kirkastuu
päämäärä, sitä vähemmin uskallamme sanoa, kuten sinä äsken: Toivoisin
olevani Herramme ja voivani tehdä maailman uudestaan.»
Mies makasi hiljaa ja tuijotti avaruuteen. Oli tullut hämärä, ja heidän
silmänsä erottivat ainoastaan maiseman ääriviivat.
»Entä jos nyt sanoisin sinulle, etten välitä ihmisen enkä ihmissuvun
täydelliseksitulemisesta, jonka välikappaleena kaikki muu on», sanoi
hän lopuksi.
»Sitä sinä et sano», vastasi erakko rauhallisesti. »Silloin olisit
valehdellut äsken sanoessasi, että sinä etsit et ainoastaan onnea, vaan
täydellistä onnea.»
»Se ei ollut valhe», sanoi mies ja hän nousi lähteäkseen. »Se oli totta
ja on sitä vieläkin. Ja nyt sinä kai ajattelet, että minun täytyy
palata elämään ja kutsua kärsimys vastaiseksi vieraakseni?»
»Sitä sinun ei tarvitse», vastasi erakko. »Kärsimys ei ole vieras, joka
odottaa kutsua. Se tulee ilman sitäkin.»
»Ja kun se tulee...?»
»Niin silloin sinun ei tule kirota sitä eikä myöskään heti päästä
vapaaksi siitä. Sinun täytyy elää se.»
»Ja saada selkäni köyryiseksi, ehkä murtuneeksi», tokaisi mies.
»Ei», vastasi erakko ja hän katseli mielihyvin miestä, joka seisoi
siinä suorana ja voimakkaana ja oli jo ottanut muutaman askelen
laaksoon johtavalla polulla. »Sitä sinä et saa. Ainoastaan se kuorma,
jonka me kannamme napisten ja uhmaten ja ymmärtämättä sen tarkoitusta,
taivuttaa selän tai murtaa sen. Sen kuorman, jonka me vapaaehtoisesti
otamme hartioillemme, koska ymmärrämme, ettei voi olla toisin, sen me
kannamme kohotetuin päin ja suorin selin.»