Muutamana päivänä tuli erakon luo nuori pappi eräästä laaksossa
olevasta kylästä. Oikeastaan oli ihmeellistä, että pappi tuli hänen
luokseen, sillä kirkko ei katsellut häntä suopein silmin. Hän oli aina
ja kaikille sanonut suoraan ajatuksensa, ja tämä ei aina ollut sopinut
yhteen sen kanssa, mitä kirkon miehet opettivat. Kaiken lisäksi kansa
piti erakkoa pyhänä miehenä, pyhempänä kuin pappeja ja munkkeja, jotka
elivät sen keskuudessa. Se ei merkinnyt hyvää kirkon vallalle. Erakko
kuuluikin niihin moniin pyhimyksiin, jotka julistetaan pyhimyksiksi
vasta kauan kuolemansa jälkeen, kun he eivät enää ole vaarallisia
niille, joilla on valta, tai jotka sitä tavoittelevat.
Nuori pappi tuli hitaasti kävellen polkua ylöspäin. Hän katseli kaikkea
ympärillään ja näytti nauttivan kulkemisestaan suuressa, hiljaisessa
metsässä. Silloin tällöin hän pysähtyi ja tarkasteli ajatuksissaan
kukkaa, lehteä tai puuta, joka kuvastui taivasta vastaan. Mutta helppo
oli havaita, ettei hän lehteä katsellessaan nähnyt puuta eikä puuta
tarkastellessaan huomannut metsää.
Vihdoin hän saapui erakon luolalle. Lähtiessään kylästä, oli hän ollut
täysin selvillä siitä, mitä kysyisi erakolta, mutta nyt hänestä tuntui
kuin asia ei olisikaan kysymisen arvoinen. Siksi hän vaikeni, kunnes
erakko kysyi:
»Mitä sinä etsit?»
»En juuri mitään», kuului vastaus. Mutta sitten hän katui ja lisäsi:
»Niin, kai minä kuitenkin etsin. Minä etsin kaiketi vastausta, minä,
niinkuin kaikki muutkin.» Ja sitten hän taas vaikeni.
»Jos minun pitää vastata», sanoi erakko lopuksi, »niin tulee sinun toki
kysyä ensin.»
»Kaiketi minun täytyy», sanoi pappi hitaasti. »Minkätähden kohtelee
Jumala meitä ihmisiä niin ihmeellisesti? Minulle hän antaa vain muruja.»
»Kaikki te moititte Meidän Herraamme», sanoi erakko. »Minä saan olla
täällä kuin mikäkin Herramme puolustaja. Mutta mitä tarkoitat sillä,
että saat vain muruja?»
»Niin, kaikki on niin pientä», sanoi pappi, »eikä koskaan tapahdu
mitään. Koko nuoruuteni on kulunut kuin tyyni virta. En tiedä, mitä
suuri suru tai suuri onni tai suuri kaipaus merkitsee. Toinen päivä on
toisen kaltainen, toinen vuosi toisen. Joskus melkein kadehdin suuria
syntisiä ja suuria epäilijöitä, jotka tulevat ripittäytymään minulle.
He tietävät ainakin, mitä suuri katumus ja tuska on, ja koska he sen
tietävät, voivat he myös tuntea suuren lohdutuksen. Sitä en minä voi.»
»Nyt puhut mielettömästi», sanoi erakko.
»Niin, niin teen», pappi myönsi, »mutta minun mielestäni voisit
ymmärtää minua. Katso, tällä tavoin ei minusta koskaan tule mitään.
Ajatukseni, tunteeni ja toiveeni tulevat pieniksi ja mitättömiksi,
kaikki tulee mitättömäksi ja pieneksi. Ja uskon kuitenkin, että
voisin tulla joksikin. Jospa minut kutsuttaisiin taisteluun elämästä
ja kuolemasta; jospa minut kastettaisiin tulikasteella tai saisin
kärsimyksenkalkin juodakseni! Niin, ukko, minä tarkoitan, mitä sanon!
Ilman sitä minusta varmaankin tulee vain vaivainen raukka. Mutta
minulle ei koskaan tapahdu mitään. Elämä on ainaisesti yhtä ja samaa!»
»Sinun syntymäsi jälkeen on kyllä tapahtunut sangen paljon», sanoi
erakko, »sekä suurta että pientä; mutta me voimme myöskin nyppiä rikki
sen, minkä olemme saaneet käsiimme, niin ettei siitä koskaan tule
mitään. Ehkäpä sinä teet niin.»
Mutta nyt nuori pappi suuttui.
»Sinäkin annat minulle vain muruja», sanoi hän, »luulin, että voisit
antaa minulle kunnollisen vastauksen.»
Silloin erakko lähti luolastaan ja alkoi kulkea polkua ylöspäin.
Pappi seurasi häntä ihmetellen. Vuoren huipulle saavuttuaan erakko
osoitti kahta puroa, jotka juoksivat vähän matkan päässä toisistaan
ja jotka molemmat omalla tavallaan etsivät tietänsä laaksoon. Ne
olivat kuin kaksi leveätä, hopean valkoista nauhaa, jotka kimaltelivat
auringonpaisteessa.
»Katso tuota puroa», hän sanoi, »se heittäytyy toiselta kalliolta
toiselle, se vaahtoaa ja kuohuu, ei koskaan ole vaiti eikä sillä
koskaan ole lepoa. Se tekee ihmeellisiä mutkia ja polvia täällä metsän
yksinäisyydessä. Ihmiset pysähtyvät ihailemaan sitä, mutta he eivät
voi kulkea sitä pitkin. Ja meren se saavuttaa vasta pitkien mutkien
perästä.»
Hän vaikeni, ja pappi vaikeni myöskin odottaen, että vanhus jatkaisi.
»Tuo puro on sellaisen elämän kaltainen, jollaista sinä itsellesi
toivot», jatkoi erakko hetken vaitiolon jälkeen, »elämän, täynnä
taistelua ja ristiriitaa, liikuntoa ja muutosta. On ihmisiä, jotka aina
elävät sellaista elämää, ja jokainen meistä saa ennemmin tai myöhemmin
kokea sitä jossakin määrin. Meidän ei tule moittia eikä kadehtia toisia
eikä sääliä itseämme niinä aikoina. Se on nyt kerta kaikkiaan yksi
elämän monista teistä. Ja niinkuin puro vihdoin löytää tien mereen,
niin löytävät kyllä nekin, jotka saavat elää sitä elämää, ennemmin tai
myöhemmin Hänen luokseen, joka samalla kertaa on heidän alkunsa ja
päämääränsä.»
Hän vaikeni taas ja jatkoi vasta hetken kuluttua:
»Mutta, näetkö, niinä aikoina täytyy meidän panna melkein kaikki
voimamme taisteluun oman itsemme kanssa. Monet ajatukset, epäilyt,
surut, tuskat, etkö usko, että ne kuluttavat? Meidän täytyy kulkea
katse sisäänpäin kääntyneenä. Mitä tapahtuu meissä itsessämme, on niin
voimakasta, että se vaatii kaiken huomiomme ja kaikki voimamme. Tuskin
havaitsemmekaan silloin toisia ihmisiä, ja niin kai täytyy ollakin.»
»No, toinen puro sitten, sanoi pappi, kun erakko taas vaikeni. »Minä
kai olen sellainen?»
»Niin», vastasi erakko ja nyt hän hymyili. »Sinähän itse vastikään
sanoit, että sinun elämäsi kulkee kuin tyyni virta. Katso, emme
voi palvella Herraamme siten, että aina kuljemme ja panemme kaiken
voimamme vain omaan itseemme. Sentähden melkein kaikilla ihmisillä on
elämässään aikoja, jolloin he eivät omista omakohtaista onnea eikä
omakohtaista surua. Ainakaan ei suurta onnea eikä suurta surua. Niinä
aikoina pyytää Meidän Herramme heiltä, että he olisivat olemassa ei
ainoastaan itseään, vaan monia muita varten. Heillähän on aikaa ja
voimia, ja ne heidän tulee käyttää toisten hyväksi. Se, mitä tapahtuu
heitä ympäröiville ihmisille, täytyy tuntua heistä, kuin tapahtuisi se
heille itselleen. Siitä sinä tiedät hyvin vähän ja kuitenkin olet sinä
kokonaisen seurakunnan pappi. Niinä vuosina, jotka sinä olet elänyt
seurakuntasi keskuudessa, ovat suru ja ilo vierailleet siellä yhtä
mittaa. Muistatko kadon ja kauhean nälänhädän, joka tappoi useita ja
ajoi toisia mieron tielle? Muistatko ruton, joka hävitti kodin toisensa
perästä, teki lapset orvoiksi, vanhemmat lapsettomiksi? Muistatko
tulipalon kirkonkylässä ja maanvieremän, joka tuhosi kolme taloa?
Muistatko?»
Pappi ei tosin ollut unohtanut näitä, mutta hän ei vastannut. Hän oli
painanut katseensa maahan, ja puna kohosi hänen poskillensa.
»Siellä on ollut myös iloa», jatkoi erakko säälimättä. »Muistatko
lesken, joka sai takaisin ainoan poikansa vahingoittumattomana
kahdenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen, ja neidon, jolle meri antoi
takaisin hänen rakastettunsa? Muistatko tuhovuoden jälkeisen kesän
ihmeelliset sadot? Muistatko siunatun sateen, joka sammutti raivoavat
liekit, ennenkuin koko kylä tuhoutui? Muistatko?»
Pappi nyökkäsi. Niin, hän muisti kyllä.
»Muutakin on tapahtunut», jatkoi erakko. »Suru ja ilo eivät ole
tärkeimpiä tässä maailmassa. Sinä olet nähnyt vihollisten tunkeutuvan
seudulle. Eräs niistä oli nimeltään juoppous, ja nuoret miehet
joutuivat helposti sen saaliiksi. Kylässä on kolme ravintolaa
tänä vuonna; siellä ei ollut ainoatakaan muutama vuosi sitten.
Tämän vihollisen jäljissä seurasi toisia: sekä toimettomuus että
tuhlaavaisuus. Nyt vallitsee köyhyys siellä, missä ennen oltiin
varakkaita. Ja miten on sen varasjoukkueen laita, joka kulkee läpi
seudun kaikkien kauhuna? Sinä tiedät, että useita nuoria miehiä sinun
kylästäsi on julkisesti antautunut laittomuuden ja jumalattomuuden
valtaan ja liittynyt siihen joukkoon. Vai etkö tiedä?»
Papin pää vaipui alemmaksi. Hän tiesi sen kyllä. Niin, hän tiesi sen.
»Pappi», sanoi erakko kuuluvalla äänellä, ja hänen katseensa välähti,
kuin olisi hän suuttunut, »tiedät kaiken tämän ja kuitenkin sanot
minulle, ettei mitään tapahdu ja ettei ole olemassa taistelua sinua
varten!»
Oli hiljaista tuolla korkealla vuoren huipulla. Papin pää oli vaipunut
käsivarren varaan. Kun hän kohotti sen, oli viimeinenkin suuttumuksen
jälki kadonnut erakon kasvoilta. Hän istui ja seurasi katseillaan
jokea, joka luikerteli laaksossa.
»Näetkö», sanoi hän, »tuossa joessa ei vesi ole matalampi kuin purossa,
joka heittäytyy alas jyrkänteeltä. Mutta se kulkee tietänsä tyynesti ja
hiljaa eikä pidä melua itsestään. Leveänä ja mahtavana se virtaa kylän
läpi. Ilman sen vettä olisi teidän vaikea tulla toimeen. Ja melkein
aina, aiottepa minne tahansa, kuljette sen leveätä selkää pitkin.»
»Sellainen tulee minun elämäni olemaan», mumisi pappi.
»Niin», erakko sanoi, »niinä aikoina, jolloin Jumala kieltää meiltä
suuren persoonallisen onnen ja säästää meidät suurilta persoonallisilta
suruilta ja taisteluilta, tulee meillä olla aikaa mennä ulkopuolelle
itseämme ja tehdä monien ilot ja surut ja taistelut omiksemme.»